KYMMENES LUKU.
Esteitä matkalla.
Vasta myöhään yöllä tuli Ranck Lohjan kestikievariin. He olivat ajaneet viisi peninkulmaa tuimaa ravia, jonkatähden hevoset olivat vallan vaahdossa. Suurella tuskalla saivat he talonväen herätetyksi. Puoliksi kiroten ja unisena tuli vihdoin kestikievari ja kysyi äkäisellä äänellä mitä oli tarvis.
"Olen sanansaattaja Wiaporista Ruotsiin ja tarvitsen paikalla hevosia", vastasi Ranck. "Tässä on minun sanansaattajamerkkini. Heti hevoset valjaihin, hyvä ajomies eikä minuutinkaan viivytystä."
Isäntä vilkautti tuohon kiiltävään sanansaattajamerkkiin, joka riippui nauhassa Ranckin rinnalla, ja raapasi korvantaustaansa.
"Kaikki tämä näyttää hyvältä ja kävisihän se hyvin päinsäkin, jos olisimme Suomen eikä Wenäjän alamaisia", vastasi isäntä. "Koko tämä seutu on vihollisen vallassa ja kuoleman uhalla on meitä kielletty antamasta pienintäkään apua Suomen sotajoukoille eli heidän kaltaisillensa."
Ranck ei vastannut mitään. Hän meni ovelle ja kutsui Paavon luoksensa.
"Oletko katsonut, jos on hevosia tallissa?" kysyi hän. "On, herra.
Kolme oivallista hevoista pilttuessa odottaa valjastamista."
"Pane sitte heti valjaihin ja kyytimiehemme Helsingistä auttakoon sinua. Älkää liikahtako paikaltanne, isäntä, silloin ammun heti otsaanne. Kuinka pitkä matka on lähimpään kestikievariin?"
"Kolme peninkulmaa", vastasi isäntä ja katsoi Ranckin kädessä olevaan pistooliin. "Kolmen peninkulman kyytiraha tekee puolitoista Suomen markkaa, joka teidän pitäisi maksaa. Väkisin olette pakoittaneet minun antamaan hevoisia ja siihen otan väkeni todistajaksi."
Ranck heitti rahat pöydälle ja käski isännän seuraamaan pihalle.
Hevoset olivat jo valjastetut ja valmisna matkaan.
"Missä on uusi kyytimies?" kysyi Ranck. "Ell'ette sitä heti toimita, niin saatte itse noutaa hevosenne ensi kestikievarista. Päättäkää pian, sillä minulla ei ole aikaa lii'aksi."
Isäntä huusi yhden rengeistä. Turkkiin ja pitkävartisiin saappaihin puettu, pitkä ja vahva mies astui esiin.
"Aja Mäntsälään ja muista, jos joku venäläinen patrulli tapaa ja puhuttelee sinua, että kerrot heille, millä tavoin tämä herra Lohjalla sai hevoset."
"Olkaa huoletta. Kyllä minä itse vastaan venäläiselle patrullille, jos sillä on jotakin kysymistä", vastasi Ranck ja istuutui rekeen. "Aja kuski, äläkä säästä piiskaa."
Hevoset alkoivat juosta. Kun kulkivat talon kujasia, kuului pyssyn laukaus. Luoti suhisi aivan Ranckin pään ohitse.
"Kirottu konna", huudahti Ranck. "Se luoti tuli tottuneesta kädestä. Passissa luvattu venäläinen apu on jo alkanut. Se näkyy selvään, että minua tahdotaan passittaa ijankaikkisuuteen. Vastaus isännälle saapi olla maksamatta ensi näkemään. Paavo, pidä silmäsi auki ja tarkastele tietä sinun puoleltasi, minä otan vaarin omalta puoleltani. Pidä pistoolit ja samoin pyssy valmisna. Sota on alkanut ja nyt pitää olla varoillaan."
"Teillä, herra, on oikein", vastasi Paavo. "Minä kuulin pihalla miesten kuiskivan keskenään, että Helsingistä tuleva venäläinen kasakka patrulli, yhden upseerin ja kolmen alaupseerin johtamana, oli puhalluttaneet hevosiansa Lohjalla. Upseeri oli kau'an aikaa keskustellut isännän kanssa ja sill'aikaa tiettävästi antanut määräyksiään hänelle. Kun olivat hetkisen levänneet ja syöneet, läksivät eteenpäin. Se on varmaa, että meillä on edellämme huononlainen sananviejä."
Ranckille juohtui mieleen ne uhkaukset, jotka häneltä suutuksissa olivat päässeet, silloin kuin äkkiarvaamatta tapasi neiti Jägerhornin ja hän arveli, että tuo kavala nainen oli tiedustellut hänen matkansa tarkoituksen ja kostaaksensa hänelle saanut aikaan, että hänen matkaansa koetettiin estää. Hän päätti tästälähin kulkeakin ei sanansaattajana vaan yksityishenkilönä, eikä myös ilmoittaa oikeata nimeänsä. Nämä varokeinot piti hän välttämättöminä ja niiden kautta toivoi hän saattavansa viholliset harhateille. Hän päätti myös pikimittäin pukeutua valhepukuun, sillä ehkä kasakkaupseerille oli kerrottu hänen persoonastansa ja ulkomuodostansa.
Tunnin kovasti ajettua, päätti Ranck levähtää hetkisen tiellä ja siinä suurustella. Ei hän sen enempää kuin Paavokaan sitte aamun ollut ehtinyt ajattelemaan ruumiin tarpeita. Ruokasäkki otettiin esille ja syötiin oikein kelpo ateria, johon kyytimieskin sai ottaa osaa. Pakkanen oli oikein pureva; puissa riippuva lumi näytti valkosen kummituksen näköiseltä. Muutamat viinaryypyt saivat kyytimiehen puheliaaksi ja häneltä saatiin tietää, että se oli aivan totta, mitä Paavo pihalla oli kuullut miesten kuiskivan.
"Ottakoon Perkele venäläiset ja heidän puoluelaisensa", sanoi hän. "Jos meille olisi oikeissa ajoin annettu aseita ja ampumavaroja, niin kyllä olisimme Ollia vastustaneet veräjällä, ennenkuin se sai jalan sijaakaan. Nyt olemme vastoin tahtoammekin pakoitetut vannomaan uskollisuuden valan viholliselle, jos tahdomme välttää talojemme polttamista, omaisuutemme ryöstämistä ja perheimme raatelemista ja kiduttamista."
Matkaa jatkettiin. Ranck käski Paavon tarkoin silmäilemään ympärilleen, joll'aikaa hän itse koetteli saada vähän lepoa. Tuiskun ja tuulen suojaksi oli reen yli tervatusta purjevaatteesta tehty jonkunlainen kuomi. Ranck kietoi turkin tiukemmalle ruumiinsa ympäri, nojautui kuomia vastaan ja, väsynyt kuin oli, nukkui heti. Ensimäiseen kestikievariin ei ollut enää kuin puolitoista peninkulmaa ja sillä matkalla ei kau'an viivytty. Keli oli, kuten sanottu, mitä paras, eikä hevoisten tarvinnut lujemmaksi rasittaa itseänsä.
Noin neljännestunnin oli Ranck saanut nukkua, kun hän äkkiä havahtui ankarasta sysäyksestä, joka kallisti reen syrjälleen. Unen horroksissa kysäsi hän kyytimieheltä, mitä oli tapahtunut, ja hyppäsi yht'aikaa Paavon kanssa reestä ulos.
"Hiisi tiesi", vastasi kuski. "Jos näen oikein, niin on kaadettu joukko puita ja heitetty tielle. Olisi toki onni, jos ei hevoset olisi vahingoittuneet. Niin, nyt näen, että on varsinainen este laadittu puista. Kirotut olkoot ne pahuukset, jotka käyttävät käsiänsä moisiin, kelvottomiin tekoihin."
Miehellä oli oikein. Noin kahta jalkaa korkealta oli hakattu puita aivan poikki tien ja eteenpäin kulkeminen siten kokonaan estetty. Tämän esteen poistamiseksi olisi kulunut useita tuntia ja siihen olisi tarvittu monta miestä.
Ranck ja Paavo katsoivat alakuloisina toisiansa. Mitä oli nyt tehtävä. Vielä oli kolme tuntia päivän valkenemiseen. Tässä olivat hyvät neuvot tarpeen. —
"Miten on hevosten laita, ovatko ne vahingoittuneet?" kysyi Ranck kuskilta.
"Hyvä toki, että hevoset ovat aivan terveet", vastasi mies. "Olen tarkastellut niiden jalkoja, vaan ne eivät ole katkenneet. Tämä on pirunmoinen teko. Herra mahtaa olla hyvin rakastettu ryssiltä, sillä panen pääni pantiksi, että tämä työ on Ruski-Paruskin tekemä."
"Olette oikeassa", vastasi Ranck. "Jos minulla joka kestikievarin välillä, ennenkuin pääsen vihollisen vallassa olevien seutujen ohitse, on samallaisia seikkailuja kuin näillä matkani seitsemällä peninkulmalla, niin tuskin koskaan saavutan Ruotsin rajaa."
"Onko teidän matkanne hyvin tärkeä?" kysyi kuski.
"Sen onnistumisesta kenties riippuu, josko Wiapori, tuo Suomen avain, voidaan pelastaa eli ei", vastasi Ranck. "Te olette suomalainen, rakastatte isänmaatanne ja vihaatte venäläistä. Ehkä tiedätte jonkun sivutien, jonka kautta pelastuisimme tästä pulasta. Älkää viipykö auttaissanne, palkitsen teidät runsaasti."
"Ette erehtyneet minun mielipiteistäni", vastasi mies totisena. "Jos Wiaporin pelastus riippuu teidän matkastanne, niin tahdon koettaa olla teille kaikeksi avuksi, minkä vaan voin. Katsokaa hevosia sill'aikaa, kun tarkastelen ympäristöä. Ellen erehdy, pitäisi tässä läheisyydessä olla metsätie, jota myöten kenties pääsemme kulkemaan hakkauksen ympäri."
Noin puolen tunnin poissaolon perästä tuli mies takaisin ja kertoi, että hän oli löytänyt sanotun tien ja tarkoin vaarin ottamalla ehkä voidaan sitä tietä kulkea. Se alkoi noin puoli virstaa heidän takaansa, jonkatähden heidän piti kääntyä takaisin ja matkustaa samaa tietä, jota olivat tulleetkin.
Suuren vaivan perästä oltiin taasen tiellä. Metsätie oli vasemmalla puolen ja sentähden käännyttiin sille puolen. Ranck ja Paavo taluttivat hevosia ohjista. Tie oli niin kapea, että molemmin puolin tietä olevat puut raappivat rekeä. Kuski kävi hevosten edellä, osoittaen matkan suuntaa. Vasta kahden tunnin perki vaivaloisen ja askel askeleelta kuletun matkan perästä onnistuttiin pääsemään suurelle valtamaantielle. Metsähakkaus oli väistetty ja nyt voitiin uudelleen jatkaa matkaa. Kallista aikaa oli kumminkin hukattu useita tuntia, joka vahinko näissä suhteissa oli tuntuvampi kuin mikään muu.
"Säikäyttääksensä minua jo alusta pitäen matkan jatkamisesta, ovat he tehneet minulle nämä kepposet", ajatteli Ranck, "mutta he ovat paljon pettyneet minun luonteestani ja suomalaisesta itsepäisyydestäni, jos ovat luulleet jo voittaneen tarkoituksensa. Vainoojani joutuvat kohta harhateille. Minun pitää ottaa esimerkkiä ketusta ja näyttäytyä yhtä viekkaana ja älykkäänä kuin se."
Jo oli selvä päivä kuin matkustajamme väsyneinä ja viluisina yön vaivoista vihdoinkin tulivat Mäntsälään. Ranck kummastui nähdessään isännän seisovan hattu kourassa rappusilla ja ystävällisellä naurulla valmiina häntä, vastaanottamaan. Ranck tilasi heti hevosia, ruokaa ja juomaa, lisäten, ett'ei hänellä ollut aikaa levätä kuin enintäin puoli tuntia. Koko kylän, paitsi kirkkoa, pappilaa, kestikievaritaloa ja muutamia kurjia hökkeliä, olivat venäläiset polttaneet ja hävittäneet oikein moskovalaisella julmuudella ja raakuudella. Asukkaat olivat omaisuutensa menetettyä muuttaneet metsään, siellä kuollaksensa viluun, nälkään ja kurjuuteen. Se oli kauhea kuva sodan tuottamista julmuuksista ja kirouksista.
Isäntä, nimeltä Eerikki Närppiö, liikanimmellä Pitkä-Eerikki, luultavasti tavattoman pituudensa tähden — hän oli näet 6 jalkaa ja 3 tuumaa pitkä —, yhä vaan katsoi Ranckiin, jonka tähden hän sai uudistaa käskynsä.
"Odottakaa vähän, herra, sillä minun täytyy syynätä teidät loppuun asti", vastasi Närppiö ja meni aivan Ranckin luokse. "Antakaa minun katsoa, musta tukka, kaita ja kalvakka naama, mustat silmät, suuri parta ja viikset, pituus lähemmäs kolme kyynärää, aivan oikein, te olette matkustavainen, jota olen odottanut."
"Ja te se hävittömin roisto, mitä koskaan olen tavannut", vastasi Ranck vihoissansa. "Kuka antaa teille oikeuden tarkastella minun persoonaani. Sisään mies ja toimittakaa käskyni ilman mutkitta."
"Älkää suuttuko, herra, vaikka minun käytökseni näyttää kummalliselta ja epäkohteliaalta", vastasi isäntä. "Seuratkaa minua huoneesen, niin saatte selvityksen. Tahdon olla teille avuksi eikä pahennukseksi, vaikka minua on uhattu nuoralla, jos päästän teidät käsistäni."
"Vai niin, onko asia siten", vastasi Ranck, kun Närpiön kanssa astui huoneesen. "Huomaan, että joku pirullinen vehke taas on tekeillä ja siis sananviejäni jo on ollut täällä."
"Aivan niin, herra", vastasi isäntä ja asetti Ranckille tuolin uunin eteen, joka parhaallaan lämpisi. "Lämmitelkää, herra, sillä teidän päällysvaatteenne ovat jäätyneet ja kankeat kuin sarvi. Meillä ei ole tarjottavaa muuta kuin huonoa kahvia ja vähän viinaa. Mäntsälään tulevat matkustavaiset saavat tästälähin tuoda eväät mukanaan. Kirotut ryssät ovat meidät perinpohjin riistäneet."
"Eikö siinä sanansaattaja-matkueessa, joka täällä oli, ollut yksi upseeri, kolme alaupseeria ja muutamia kasakkeja?" kysyi Ranck. "Teille annettiin käsky, että joko ampuaa eli polttaa minut, eli tavoin tai toisin estää matkani ja ell'ette sitä tekisi, niin teidän pitkä ruumiinne tulisi killumaan jonkun kuusen latvassa, eikös niin?"
"Miten Herran nimessä tiedätte kaikki, mitä he sanoivat?" huudahti pitkä mies kummastuneena. "Ette vain ollut silloin läsnä, vai kuinka?"
Tämä vilpitöin kysymys sai Ranckin sydämellisesti nauramaan, sillä Pitkän Eerikin suopeat kasvot olivat niin naurettavan näköiset, että yksitotisimmankin täytyi nauraa. "En rakas Närppiö, voin vakuuttaa, ett'en ollut", vastasi Ranck, "mutta minä tunnen niin tarkoin venäläiset ystäväni ja siihen nähden päätän heistä."
"Oikein päätättekin, se on varma", vastasi isäntä. "Upseeri tarjosi minulle 20 ruplaa, jos laittaisin niin ett'ette tule pääsemään elävänä Mäntsälästä. Luonnollisesti lupasin kaikki mitä he pyysivät ja vielä enemmänkin. Hän sanoi olevansa väsynyt teitä vahtimaan ja toivoi kaiken mokomin saada palata hyvään kortteeriinsa Helsingissä. Minun ainoan jälellä olevan hevosparini tekivät ne kelpaamattomiksi leikkaamalla poikki kaviojänteet. Ottakoon P——le ne roistot."
"Amen", vastasi Ranck. "Mutta varmaan ai'otte täyttää upseerille antamanne lupauksen?"
Närppiö tarttui hänen käteensä, vei Ranckin ikkunan luokse ja näytti hänelle noita kylän kamaloita raunioita.
"Kaiken tämän ja vieläkin enemmän ovat venäläiset tehneet", lausui hän kumealla äänellä. "Vaimoni kuoli suruun ja lapseni ovat hajotetut. Jumalaa pelkääväisen kirkkoherramme pieksivät he, kuin hänen omatuntonsa ei sallinut hänen vannoa uskollisuuden valaa heidän keisarillensa. Ja näitäkö roistoja luulisitte minun palvelevan. En koskaan, käyköön kanssani miten hyvänsä."
Tuosta uhkaavasta katseesta Närppiön kasvoilla huomasi Ranck, ett'ei tarvinnut peljätä petosta. Paavo, joka nyt tuli sisään, kertoi myös, että kaksi hevoista, kaviojänteet poikkileikattuina, oli kuolleena tallissa. Isännän ilmoitus oli siis tosi. Ranck antoi tuoda sisään heidän oman ruokasäkkinsä ja Paavo asetti pöydälle muhkean aamiaisen. Närppiö ja Lohjan kyytimies kutsuttiin osallisiksi aamiaiseen.
"Mitä nyt on tehtävänä?" kysyi Ranck. "Tämä pula on pahempi kuin ensimäinen. Eikö täältä lähistöstä saa vuokrata eli ostaa hevosia?"
"Koko seutu on kerrassaan ryöstetty ja kaikki hevoset on vihollinen ottanut omaksi tarpeekseen", vastasi Närppiö. "Venäläisen postin kulettamista varten jätettiin minulle kaksi jälelle. Tiedätte hyvin, miten niille on käynyt. Rahalla ei Mäntsälässä ja sen ympäristöllä saada hevosta."
Ranck näytti miettivältä. Vihdoin kääntyi hän Lohjan kyytimieheen.
"Ystäväiseni Herranen, sinä tiedät matkani tärkeyden ja sinun täytyy auttaa minua eteenpäin", lausui Ranck ja täytti uudelleen Herrasen pikarin. "Sinulla on hyvät hevoset, saat viisi ruplaa juomarahaa ja pyydän sinun hyväntahtoisesti viemään meidät Kutumäelle, joka on ensimäinen kestikievari Heikinniemeen päin; siellä toivon keksiväni jonkun keinon, että voin estelemättä jatkaa matkaani."
Ranck otti viiden ruplan setelin lompakostaan ja pani sen Herrasen eteen pöydälle. Tuo oli sellainen magnetti, josta ei Herrasen silmät voineet luopua. Hän tyhjensi pikarin, maiskutti huuliansa, niisti nenänsä ja katsoi taasen seteliin.
"Noin paljon rahaa en ole koko talveen nähnyt", sanoi hän "ja hyvä olisi jos voisin ansaita samanverran lisää. Jos tahdotte, herra, ostaa puoli leipää kumpasellekin hevoselle, niin luulen niiden kestävän vielä muutamia peninkulmia. Kaikessa tapauksessa tahdon palvella isänmaatani samalla kuin saan siitä pienen avun itselleni. Yksi hyvä asia ei estä toista."
Tietysti Ranck suostui tehtyyn ehdotukseen ja hevoset saivat tarpeellisen ravintonsa. Pitkä Eerikki sai myös kauniit juomarahat osoittamastaan myötätuntoisuudesta. Tuon miesraukan kasvot oikein loistivat kiitollisuudesta ja ilosta ja hän kiiruhti huolellisesti peittämään saamansa rahat, peläten venäläisten pitkiä kynsiä ja vakoilevia silmiä.
Ennenkuin Ranck läksi Mäntsälästä kirjoitti hän amiraalille seuraavat rivit:
Monien vastusten perästä olen päässyt Mäntsälään. Matkalla vainoo minua päävartiosta lähetetty venäläinen kasakkapatrulli, joka laatii kaikenmoisia esteitä tielleni. Jos eivät lakkaa, niin on luultavaa, ett'ei asia onnistu. Henkeni on vaarassa, sillä näyttää päätetyn mihin hintaan hyvänsä estää minun matkaani.
R—k.
Pohjoinen sanansaattaja.
Hän sinetitti kirjeen ja jätti sen Pitkälle Eerikille, joka lupasi varman viejän mukana toimittaa sen Wiaporiin. Kun tämä tärkeä toimi oli tehty, läksivät matkustavaisemme Mäntsälästä. Päivä oli lämmin ja tyyni. Lumikinokset alkoivat sulata ja lähestyvän kevään merkkejä alkoi näkyä. Kurjet alkoivat keräytyä talvimajoiltaan ja noissa suurissa järvissä näkyi virran laatimia avoimia silmiä. Tien varrella olevat talonpoikaiskartanot olivat autioita ja tyhjiä. Kaikki elävät näyttivät kuolleen, ainoastaan suuremmissa kylissä näkyi muutamia kalpeita, nälistyneitä olentoja, jotka välinpitämättömyydellä kantoivat kohtaloansa.
Kutumäki on suuri ja tiheään asuttu kylä, jonka ulkomuoto ilmaisi varallisuutta eikä vihollisenkaan näyttänyt sitä paljon rasittaneen. Useita seudun säätyhenkilöitä oli tänne laittanut asumuksensa. Ranck ajoi kestikievaritaloon. Paljon kansaa oli keräytynyt pihalle ja niiden joukossa huomasi Ranck nykerönenäisen, korkea karvalakki päässä olevan kasakka-alaupseerin, joka huomattuaan Ranckin hellittämättä tuijotti hänen kasvoihinsa.
"Tuo sanansaattaja on varmaan syntynyt onnenlakki päässä", mumisi kasakka, kierrellen pitkiä viiksiänsä. "Onnellisesti on hän kiertänyt hakkauksen Lohjan ja Mäntsälän välillä eikä ole tarttunut Pitkän Eerikinkään kynsiin. Päällikköni pitää saada tieto tästä, sillä sitä vartenhan hän jätti minut tänne."
Ranck piti tarkalla silmällä kasakkaa ja näki hänen menevän talliin, luultavasti satuloimaan hevoistansa. Ranck seurasi jälestä ja kuin hän tuli talliin, oli kasakka asettamassa satulaa hevosensa selkään.
"En suvaitse teidän lähtevän ajamaan päiväpaisteella", sanoi Ranck mennessänsä kasakan luo. "Paitse sitä olette te noilla pirullisilla korpin, silmillänne katsoneet minuun aina siitä saakka kuin tulin taloon ja se on ärsyttänyt minun vihaani. Te olette viholliseni ja hengissä ette tule täältä ulos. Olette kylliksi kau'an jo seuranneet minua ja nyt on minun vuoroni kiittää viimeisestä."
Kasakka nauroi rajusti. Hän meni Ranckia vastaan ojennetuilla käsillä, muka tarttuaksensa kiini häneen, mutta ennenkuin hän kerkesi sanaakaan virkkaamaan, kumartui Ranck ja heittäysi tiikerin hyökkäyksellä hänen päällensä, kaatoi hänen maahan ja tarttui jänterillä käsillään hänen kurkkuunsa. Tuota liikettä usein käyttävät erämaan arabialaiset ja beduinit ja luultavasti sieltä myös Ranckikin oli oppinut sen.
"Pardon [anteeksi], armoa", karisi kasakka, "minä…"
Vastaukseksi puristi Ranck vieläkin kovemmin tuon onnettoman kulkkua.
Muutamia sekuntia vielä ja hän oli kuollut.
"Se oli ensimäinen!" mumisi Ranck. "Jos ei Närppiö Mäntsälässä olisi ollut rehellinen mies, niin olisi minulle käynyt samoin. Nyt on minulla yksi vainooja vähempi, mutta pian on se saatava syrjään ja ruumis piilotettava."
Hän meni ulos pihalle, ja etsi Paavon.
"Seuraa minua heti", käski Ranck. He menivät Paavon kanssa talliin.
Kun viimeksi mainittu sai nähdä kasakan, säikähti hän.
"Ahaa, ymmärrän, tuo on yksi vainoojistamme", mumisi hän. "Muutamia minuuttia sitten näin hänet elävänä pihalla, enkä silloin voinut aavistaakaan, että hän niin pian oli pääsevä ijäisyyteen."
"Ruumis on heti saatava syrjään", lausui Ranck.
"Jos joku saisi tietää tästä, saisimme sen kalliisti maksaa. Piilottakaamme se parvelle heinien alle, sillä muuta paikkaa ei nykyjään ole. Se on raskas raato, niin että meillä on kylliksi tekemistä ennenkun saamme sen parven rappusista ylös."
Kun tapettu kasakka oli onnellisesti ja hyvin piilotettu, tunsi Ranck itsensä rauhallisemmaksi, sillä nyt voi hän olla jotensakin huoleton siitä, ett'ei tulonsa Kutumäelle niinpian tullut kasakkaupseerin tiedoksi ja siis ei hänen matkallansa uusia vihollisia ilmestyisi. Tämän tähden oli hän tappanut kasakan. Se olikin välttämätön ja asian näin ollen myös anteeksi annettava.
Ilman mutkitta sai Ranck uudet hevoset, ilmoitti olevansa puukauppias Waasasta ja olleensa asioimismatkalla etelässä. Kun Ranck ja Paavo läksivät kestikievari-huoneesta, tuli sinne eräs mies, joka huusi kersantti Balakovia lisäten, että hänen hevosensa oli pudottanut satulan jalkoihinsa ja särkenyt sen. Hänelle vastattiin, että kersanttia ei oltu nähty puoleen tuntiin ja että he muuten antoivat sekä Balakovan että hänen hevosensa paholaiselle, josta näkyi ett'ei täälläkään oltu erittäin venäläisystäviä. Ranck kiiruhti matkaanlähtöänsä, annettuaan Herraselle runsaan palkinnon hänen vaivoistansa.
"Tervehtäkää Lohjan kestikievarin isäntää ja sanokaa, että olen toimittanut sen tehtävän, jonka hän määräsi teille, Herranen, ja sitä venäläistä patrullia, jonka hän luuli meidän tapaavan matkalla, olen myös tervehtänyt", lausui Ranck erotessa Herraselle. "Jos se vieläkin kerran sattuu tulemaan tielleni, niin kohtelen sitä samalla mielihyvällä. Hyvästi ja kiitos hyvästä seurasta."
"Tuo sanansaattaja on ripeä ja miehekäs mies", mumisi hän, "mutta mitä tarkoitti hän tervehdyksellä Lohjan kestikievarin isännälle, sitä minä en oikein käsittänyt."
Vielä kaksi päivää matkustettuaan saapui Ranck Tampereelle, joka oli pieni kaupunki ja jossa löytyi useita ja selviä todistuksia venäläisten siellä olosta. Useiden huoneiden seinillä näkyi luotien jälkiä. Ranck päätti täällä levätä tavallista kauemmin ja hankkia tietoja vihollisesta. Hänelle ilmoitettiin, että useita pahoin haavoitettuja suomalaisia sotilaita, niiden joukossa luutnantti Brunou, makasi kaupungin lasareetissa ja hän päätti käydä heidän luonansa, saadaksensa tietää jotakin itse taistelutantereelta.
Ilman vastuksitta pääsi Ranck lasarettiin. Täällä oli yli kolmekymmentä hänen maamiestänsä sullottuina kahteen huoneesen. Useammat heistä olivat pahoin haavoitetut ja useammissa kahakoissa joutuneet venäläisten käsiin. Luutnantti Brunouvilla oli oma huoneensa, erillään miehistön huoneista. Hän oli saanut luodin mahaansa ja se piti häntä kuusi viikkoa sairasvuoteella. Tuskallisen leikkauksen kärsittyään oli hän nyt melkein terve. Hän oli erittäin urhoollinen ja kelpo upseeri. Brunou oli yksisilmäinen ja peitti tuon viallisen silmänsä alaskammatulla hivuskiehkuralla. Tuo silmä oli erään kaksintaistelun jättämä muisto.
Hän otti mielihyvällä Ranckin vastaan ja kun sai tietää hänen matkansa tarkoituksen, tuli hän hyvin alakuloiseksi ja murheelliseksi. Hän ei tahtonut uskoa Wiaporin menettämistä mahdolliseksi, mutta kun Ranck päättävästi vakuutti siitä, niin itki tuo miehekäs mies kuin lapsi ja huusi taivaan rangaistusta pettureille.
"Samallainen veitikka on Klingsporikin", huudahti Brunou kiivaudessaan. "Samoin kuin Cronstedt, Gripenberg, Jägerhorn ja muut isänmaan viholliset pelaa hänkin petturin tehtävää, se on aivan varma. Hänen menettelynsä syynä ei ole yksistään pelkurimaisuus, vaan siihen liittyvät valtiollinen omanvoiton pyynti, vallanhimo ja petturimaisuus. Olen saanut kuulla, että hän Siikajoen ja Revolahden voittojen jälkeen on loikonut tyhjäntoimittajana Kalajoen ja Raahen ympäristöllä. Ainoastaan siinä on tehnyt hyvää, kuin hankki sotaväelle uusia hevosia, vaunuja ja rattaita niiden sijaan, jotka tarpeettomasti jätti vihollisen saaliiksi. Sandels on tätä nykyä ainoa, joka pitää sotaa vireillä ja sen tekeekin hän kunnialla. Hän on näyttänyt Klingsporille, ett'ei ole mikään mahdottomuus, talven ja kelin vastuksista huolimatta, tunkeutua eteenpäin ja ajaa vihollisen takaperin. Hänellä on ollut useita kauniita seikkailuja venäläisten kanssa ja hänen luoksensa Karjalan kansa kokoontuu suurissa joukoissa, jotka kaikki ovat hyvin aseilla varustetut ja hehkuvat taistelun halusta."
Nämä tiedot eivät olleet Ranckista erittäin hauskoja, mutta kumminkin hyvin tervetulleita uutisia. Koko seutu aina Pietarsaareen asti oli vihollisen vallassa ja tie pohjoseen päin siis hyvin vaarallinen matkustaa. Jos hänellä Helsingissä olisi ollut aavistusta tästä, ei hän olisi valinnut tätä tietä. Nämä huolensa ilmoitti hän Brunouille, joka siihen vastasi:
"Siitä mitä minulle seikkailuistanne olette kertoneet, päätän varmaan, ett'ette vielä ole vapaa vainoojistanne. Helposti voitte itsekin huomata, kuinka tärkeä viholliselle on kaikin tavoin estää ja pidättää teidän matkaanne. Jos nyt olettekin onnistuneet välttää heidän vainoomisensa, niin uskokaa minua, että silloinkuin vähimmän voitte aavistaakkaan, alkavat ne uudelleen. Kasakka-upseeri patrullinensa ei ole ainoa, jota teidän tulee pelätä. Se on varmaan jo ilmoittanut kaikkiin venäläisiin vahtipaikkoihin hänelle annetuista määräyksistä ja teidän matkanne tarkoituksesta. Vasta kun olette päässeet omien joukkojemme seuduille, voitte olla varma turvallisuudestanne. Mutta sinne on tie pitkä ja sitä ennen voitte olla kuoleman oma."
"Ette anna minulle juuri lohduttavia toiveita", lausui Ranck, "mutta minun täytyy myöntää, että lauselmanne ovat kokemuksen mukaiset. Antakaa minulle kumminkin hyvä neuvo, miten minun nyt pitää menetellä ja olen siitä teille erittäin kiitollinen."
Brunou näkyi miettivän, sitte vastasi hän: "Minun mielestäni on teidän sopimaton matkustaa samalla tapaa kuin tähän asti. Ensiksi on valitsemanne tie aivan vaarallinen, jonka tähden teidän tulee valita toinen. Luulen viisaimmaksi, että vetäydytte enemmän sisämaahan Savon rajalle ja ylös Karjalaan, jossa voitte toivoa apua Sandelsin joukoilta, sillä ne liikkuvat niillä seuduin. Asukkaat myös siellä ovat täydelleen isänmaan-mielisiä, niin että aina voitte toivoa tukea ja uskollisuutta heiltä. Sitte tulee teidän jo täällä Tampereella pukeutua sopivaan valepukuun, joka tekee teidät vainoojillenne tuntemattomaksi. Niinpian kuin pääsette Savon rajalle, täytyy teidän välttää samallaista kulkemista kuin tähän asti. Hevoset ja reet ovat hitaat kulkuneuvot silloin kuin voi kiitää suksilla ja sauva kädessä. Tottunut hiihtäjä helposti ennättää 6 eli 7 peninkulmaa päivään. Mukaanne otatte vaan pienen laukun, johon sopii vähäsen virvoitus-aineita. Yksityiset tehtävät sellaisella matkalla jätän mainitsematta, sillä ne vaihettelevat tilaisuuksien mukaan. Tämä on minun neuvoni ja luulen sen olevan ainoan mahdollisen keinon, jonka kautta saavutatte matkanne tarkoituksen."
Ranckin täytyi myöntää, että Brunouin antamat neuvot olivat hyvät ja hän päätti seurata niitä. Seuraavana päivänä aikoi hän lähteä matkaan, vaan lupasi ennen lähtöänsä tulla takaisin näyttäytymään uudessa ja muutetussa muodossaan. Hän otti sydämellisen jäähyväisen Brunouilta ja meni kaupungille toimittamaan asioitansa. Hän ei nähnyt kenenkään vakoilevan itseänsä ja sen piti hän kokonaan tapetun kasakkaupseerin ansiona, kun se ei voinut mitään kertoa hänen tulostansa Kutumäelle.
Iltapäivällä kävi Ranck taas Brunouin luona. Kun Brunou näki hänen, huudahti hän kummastuksesta. Ranck oli, näet, muuttunut kokonaan toisellaiseksi. Hänen mustat hiuksensa olivat muuttuneet pellavan keltasiksi suortuviksi, jotka pitkinä riippuivat korvien yli ja otsalla. Parta ja viikset olivat pois-ajetut ja niiden sijaan oli syntynyt punertava korvaparta. Koko Ranckin olento oli niin juurta jaksain muuttunut, että itse Paavokin alussa luuli häntä muukalaiseksi eikä voinut tuntea herraansa, ennenkuin Ranck selvitti hänelle asian laidan.
Brunou ei voinut pidättää nauruansa.
"No niin se pitää olla", sanoi hän, "ja minä olen varma, ett'ei oma äitinnekään, jos hän nyt näkisi teidät, voisi tuntea poikaansa. Mutta älkää sentähden olko varomaton. Venäläinen on syntynyt tiedustelijaksi ja vakoojaksi ja hänellä on erinomainen vainu-aisti."
Vielä hetkisen keskusteltuansa otti Ranck jäähyväiset uudelta tuttavaltaan ja lupasi vast'edes antaa tietoja seikkailu-rikkaan matkansa jatkumisesta. Yö kului hiljaisesti ja päivän valjetessa läksivät Ranck ja Paavo kaupungista ja menivät ensin Harjuun ja sitte Kuruun. Vasta Wirtain kappelissa aikoi Ranck luopua valtamaantieltä ja vetäytyä idemmäksi Saarijärvelle. Ilman mitään seikkailuja jatkettiin matkaa ja Ranck alkoi jo luulla, että hänen vainoomisensa vihdoinkin olisivat loppuneet ja että hänen ehkä oli onnistunut saattaa viholliset harhateille.
Kolme päivää matkustettuaan saapui Ranck Wirtain kappeliin, jossa on suurempi kauppala. Täällä oli ilo ja riemu ylimällään, sillä vereksiä, hyviä uutisia Sandelsista oli saapunut tänne. Tuo urhoollinen ja väsymätöin päällikkö oli joukkonensa taas voittanut viholliset Kivisalmessa, Toivolassa ja Joroisissa ja saavuttanut uusia seppeleitä. Miehuullinen Fahlander jakoi aseveljensä kanssa kunnian ja menestyksen. Waasan läänin nuorukaiset ja Karjalan talonpojat taistelivat urhoollisesti rakastetun johtajansa mukana ja saavuttivat itse veteraanien kummastuksen. Vähän harjoitettuina ja huonosti varustettuina vastustivat he kuitenkin vihollista joka askeleella.
Sill'aikaa kuin Paavo oli ostelemassa Ranckille ja itsellensä uusia tarvekaluja, jotka olivat välttämättömät heidän hiihtomatkallansa, ja myömässä Helsingistä mukana tuotua rekeä, asettui Ranck erääsen pieneen huoneesen kestikievari kartanossa ja söi aamiaistansa. Pari henkilöä istui samassa huoneessa ja virkistivät itseänsä oluella ja viinalla; ne olivat otusten ja lintuin kauppiaita, jotka puhelivat keskenänsä asioitansa. Ranck oli parhaimmalla tuulella. Pullo hyvää viiniä oli hänen edessänsä ja matkustavaisen hyvällä ruokahalulla pisteli hän hyvää teiripaistia, jonka mehukas liha olisi maistunut vaikka mille herkkusuulle hyvänsä. Syönninkiihkossaan ei Ranck huomannut, että keskustelu noiden kahden vieraan kesken oli äkkiä tauonnut ja uusi henkilö astunut sisään. Vasta sitte, kuin Ranck takanansa kuuli äänen, joka kovalla ja käskevällä äänellä kutsui isäntää, kääntyi hän katsomaan. Suureksi ihmeeksensä näki hän erään pöydän ääressä istuvan kasakkaupseerin, joka terävästi ja ivallisen näköisenä tarkasteli Ranckin kasvoja. Useilta henkilöiltä oli hän kuullut, ett'ei vihollisia ollut niillä seuduin ja ett'ei 14 päivään oltu nähty ainoatakaan venäläistä.
Upseerin uudestaan huudettua saapui isäntä ja kysyi mitä hänen ylhäisyytensä tarvitsisi.
"Sinä, lurjus, mahdat olla kuuro, kuin et heti kuule, vaikka sinua kutsutaan", ärjyi upseeri. "Heti tänne yksi pullo parasta viiniä, sillä minulla on jano ja kiire."
"Viiniä ei ole enää jäljellä", vastasi isäntä. "Mutta jos teidän ylhäisyytenne suvaitsee hyvää, rukiista valmistettua viinaa ja olutta, joka on erittäin hyvää ja voimakasta, niin olen valmis teitä heti palvelemaan."
"Mitä, ei ole viiniä sanot sinä ja sen rohkenet tehdä minulle vasten naamaa", lausui venäläinen röyhkeydellä, jota käytettiin voitettua kansaa vastaan.
Isäntä uudisti vakuutuksensa.
Upseeri meni Ranckin luo ja otti sen viinipullon, joka oli hänen edessänsä ja piti sitä aivan isännän silmien edessä.
"Mitäs tämä pullo sisältää?" kysyi upseeri.
"Viiniä, mutta se on myös viimeinen puteli, joka oli minun kellarissani jälellä."
Nyt nousi Ranck ylös.
"Pankaa minun putelini takaisin pöydälle", sanoi hän vihaisella äänellä. "Kuinka rohkenette liikuttaa toisen miehen omaisuutta? Pankaa puteli paikallensa ja tässä silmänräpäyksessä."
Venäläisen kasvot muuttuivat tulipunaisiksi vihasta.
"Luulen teidän rohkenevan käskeä minua, te pellavahapsinen moukka", ärjyi hän kiukussaan. "Tässä minun vastaukseni."
Hän viskasi pullon uunia vastaan. Pullo särkyi tuhansiksi palaisiksi ja viini virtasi lattialla. Samalla ojensi hän kätensä ja riisti valetukan Ranckin päästä.
"Valepukuinen petturi, eli myös vakooja", huusi upseeri. "Kun hän istui pöydässä, katsoin häneen ja huomasin mustan tukan valkoisen alla. Heti aavistin, että hän oli joku veitikka. Te olette vankini, kunnes olette tyydyttävästi selvittäneet itsestänne. Kun kaikki selviää, niin olette te vihollisen lähettämä vakoilija."
"Te valehtelette kurja roisto", huusi Ranck ja veti sapelinsa. "Vakooja olette itse, sillä nyt huomaan, että olette sama henkilö, joka kasakoinenne olette vainonneet minua aina Helsingistä tänne asti. Te tiedätte parhaiten mitä asioita varten olen matkalla. Tässä on passini kreivi Kamenskin allekirjoittama, ja tässä minun sanansaattajamerkkini. Tärkeiden asiakirjain kanssa olen lähetetty Ruotsiin kuninkaan luokse. Te ette tahtoisi, että nämät asiankirjat oikeaan aikaan tulisivat perille ja sentähden olette vainonneet minua ja laittaneet kaikenmoisia esteitä pitkin matkaani. Lopuksi olin pakoitettu pukeumaan tuntemattomaksi päästäkseni siten teistä erilleni. Vakooja olette itse ja ell'ette mielisuosiolla jätä minulle avointa ja vapaata tietä, niin saatte maistaa miekkaani."
"Se on oikein", huudahtivat läsnäolevat. "Sanansaattaja on rauhallinen henkilö, jonka pitää saada apua ja suojelusta. Hän on meidän maanmiehemme ja me emme salli hänelle tehtävän väkivaltaa."
Upseeri naurahti, veti sapelinsa ja astui oven eteen.
"Te häristelette turhaan, mutta minä näytän teille, että tämä mies on minun vankini", huusi hän kovalla äänellä. "Pankaa pois aseenne, muuten saatte hengellänne maksaa röyhkeydestänne."
Vastaukseksi kohotti Ranck miekkansa ja sivalsi upseeria päätä kohti.
Upseeri oli varoillansa ja väisti, lyönnin. Raivokkaalla kiivaudella tempasi Ranck hänet ovelta laattialle, jossa taistelua jatkettiin vierasten huudahdellessa ja hurjilla liikkeillä.
"Hakatkaa hänet, pieskää sitä sitä roistoa, lyökää häntä päähän", huusivat läsnäolevat suomalaiset ja vetivät pitkät puukkonsa. "Kysykää häneltä, miten paljon terästä hänen ruumiinsa sietää. Hän on ryöväri, samoinkuin kaikki hänen maanmiehensäkin. No niin, se oli kelpo sivallus. Bravo [hyvä] sanansaattaja, te käytätte miekkaa kuin miesten mies!"
Venäläinen kaatui laattialle. Ranckin miekka oli katkaissut hänen oikean kätensä.
"Hän on saanut kylliksi; korjatkaa, hyvät ihmiset, hänet jonnekin piiloon, ennenkuin asia tulee tunnetuksi", lausui Ranck. "Piilottakaa hänet, mutta älkää tehkö hänelle mitään pahaa. Lähettäkää hakemaan välskäriä, joka voi tutkia ja sitoa hänen haavansa. Mutta, kaiken, mokomin pitäkää asia salassa."
"Ne tappavat minun", murisi haavoitettu. "Kirous teille, joka annoitte minulle tuon sivalluksen. Mutta vaikka minun henkeni otattekin, niin ette te lopuksi kumminkaan vältä hyvin ansaitsemaanne palkkaa. Teidät tunnetaan liika hyvin, ett'ette voi päästä näkyvistä."
Neljä läsnäolevaa miestä menivät haavoitetun luo ja nostivat hänet ylös.
"Se on raskas kuin härkä", lausui yksi heistä; "minne kannamme hänen?"
"Seuratkaa minua", vastasi isäntä, "minulla on iloinen huone valmisna hänelle."
Haavoitettu kiroili ja vaikeroi. Hän käski miesten kantamaan itsensä lasareettiin. Ne eivät vastanneet mitään, vaan katsoivat isäntään. Ranck oli jo lähtenyt kestikievarihuoneesta etsiäksensä Paavoa.
"Teille tulee täällä paljon parempi kuin sairashuoneessa", vastasi isäntä. "Teidän ylhäisyytenne tulee voimaan kuin prinssi, eikä viina puutu teiltä."
Isäntä lausui nämät sanat ivallisesti katsoen upseeriin. Tämä katse ilmaisi vihaa ja kostoa. Haavoitettu oli hukassa. Hän kannettiin pihalle. Veren vuodatus oli ollut niin suuri, että hän väsymyksestä painoi silmänsä kiini. Isäntä kulki edellä ja näytti kantajille tietä. Tuo onnetoin kannettiin viinakellariin. Kun he tulivat kellarin sisään, sulki isäntä huolellisesti oven jälkeensä. Sitte kuiskasi hän muutamia sanoja miehille, jotka nyykäyttivät päätään myönnytykseksi ja hyvin rauhallisesti ottivat puukkonsa esille. Suomalainen on kostonhimoinen ja julma, kun häntä ärsytetään. Ne vääryydet ja kärsimykset, joita venäläiset olivat heille tehneet, olivat aivan tuoreessa muistissa. Emme tahdo olla todistajana siihen, mitä tuolla puolipimeässä kellarissa tapahtui. Se kumminkin on varmaa, ett'ei kasakkaupseeria enää koskaan näkynyt. Vuosia sen jälkeen sattumalta löydettiin kellarissa pidetyssä syynissä tyhjästä hyvin vannehitusta viina tynnyristä ihmisen luuranko. Arveltiin yhtä ja toista tästä hirveästä löydöstä, Ne, jotka siitä jotakin tiesivät, pelkäsivät antaa minkäänlaisia selvityksiä. Venäläiset olivat herroja maassa ja jos joku olisi kertonut tuota heille, niin olisi seuraukset olleet hyvin varmat. Sentähden vai'ettiin ja siten unohtui kohta koko asia. Kun Ranck tuli takaisin kestikievarihuoneesen olivat kaikki taistelun jäljet jo pois pestyt ja kaikki yhtä hiljaista ja niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Juotiin ja keskusteltiin niinkuin ennenkin ja ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta ei puhuttu sanaakaan tapahtumasta.
Ranck meni isännän luokse maksamaan velkansa ja ottamaan jäähyväiset.
"Kuinka haavoitettu voi?" kysyi hän. "Tilaisuuksien mukaan hyvin", vastasi isäntä. "Hän on nyt sidottu ja nukkuu raskaasti."
"Kunhan te ette joutuisi pahaan pulaan tämän tapauksen tähden", lausui Ranck. "Te tunnette tärkeän asiani, jonkatähden matkustan. Jos olisin joutunut vangiksi, niin olisi kaikki ollut hukassa."
"Te menettelitte aivan oikein", vastasi isäntä, "ja olette saavuttaneet meidän kaikkien kunnioituksen. Jumala olkoon teidän kanssanne ja onnellista matkaa."
Kohta sen jälkeen kiitivät Ranck ja Paavo suksillansa Wirtain kappelista, kumpaisellakin mukanansa vaan pieni laukku, jossa oli ruoka-aineita, Pienen turkin sisällä vyöhön kiinnitettyinä oli heillä pistoolit ja hihnasta olan yli riippui Ranckilla sapeli. Pyssyt olivat he jättäneet Wirtain kestikievarin isännälle. Molemmat jo lapsuudesta saakka harjautuneita hiihtämään ja suksisauvojen avulla menivät he huimaavaa vauhtia metsien halki ja ketojen yli, jättämättä tuskin minkäänlaista jälkeä jäätyneelle hangelle. Suurien jäätyneiden järvien ja jokien yli kävi matka yhtä nopeasti. Jos pimeän saapuessa ei ollut taloa eikä mökkiä saapuvilla, niin rakensivat he kuusen ja petäjän havuista majan, tekivät sen keskelle hyvän valkean ja viettivät siten yönsä. Suomalaisen kestävyys, miehuus ja voima näkyi näissä molemmissa miehissä täydessä kukoistuksessaan. Heidän noreat ja karaistut ruumiinsa eivät välittäneet vilusta, nälästä eikä muistakaan kärsimyksistä. Ei mikään vastus masentanut heitä, vaan toivo hyödyttää maatansa ja varjella sitä suurelta onnettomuudelta elähytti heitä, niin että he unhottivat kaikki kärsimyksensä ja kovat koettelemuksensa. Kaikkiaalla otti kansa heitä mielihyvällä vastaan ja lapset kiiruhtivat iloisilla huudoillansa ilmoittamaan heitä, terve tulleiksi ja osoittamaan pieniä palveluksiansa.
Sillä tavoin oli matkaa kestänyt kolme tahi neljä päivää. Saarijärvellä levähdettiin puoli päivää. Paavo oli palelluttanut toisen jalkansa. Lääkkeenä siihen käytettiin ensin kuuma vesikylpy ja sitte heittäysi hän lumikinokseen. Sellaista "hevonlääkettä" käytetään Suomessa usein pahimpien paleltumisien parantamiseksi, vaikk'ei tuo ole juuri puolustettava vähemmin karaistuille henkilöille.
Ne tiedot, jotka Ranck muuten täällä sai, eivät olleet juuri rauhoittavia. Venäläisiä partiomatkueita oli nähty lähellä kylää ja pari kasakkaa oli ollut eräästä ladosta ottamassa heiniä. Eräs poika, joka makasi aidan takana, oli huomannut ne. Hän ampui yhden heistä ja silloin toinen pötki pakoon. Sentähden odotettiin uutta tervehdystä. Asukkaat olivat jo varustauneet sitä varten. He olivat panneet kuntoon tuliluikkunsa, sitoneet valkoisen nauhan lakkiinsa, valaneet kuulia, valmistaneet ruutia, jonka tavaran saanti kivisuolan runsauden tähden oli helppoa. Sandelsin joukot olivat likellä ja 2 eli 300 henkilöön nouseva joukkio karjalaisia, talonpoika Tiaisen johdolla, kuleksi voitokkaasti ympäri ja teki venäläisille suuria vahingoita. Urhoollinen Tiainen otti viholliselta yhden muonakuormaston toisensa perästä. Väkeä keräytyi lakkaamatta hänen luoksensa ja hän tunkeusi eteenpäin päivä päivältä. Osa hänen joukostansa oli kulkenut Saarijärven kautta, vieden mukanaan yli kahdeksankymmenen vangin.
"Tiaisen nimeä muistelen kuulleeni ennenkin", lausui Ranck. "Eikö hän ole sukua tuolle vanhalle, urhoolliselle Taavetti Koiskiselle, eli kuinka?"
"Kyllä hän on", kuului vastaus. "Koiskinen on nainut Maria Tiaisen, nuoren päällikön tädin. Olli Tiainen on jo monta vuotta ollut itse isäntänä. Hänen isänsä on jo kauvan sitte kuollut ja poika voi olla muutamia vuosia yli kolmenkymmenen."
"Sitte se on sama Tiainen, jota minäkin tarkoitan", vastasi Ranck. "Tuo Tiaisen suku on urhoollinen ja miehukas, hyvä rotu; jos minulla olisi aikaa, niin etsisin tuon nuoren päällikön ja tervehtäisin häntä sukulaiseltaan, vanhalta Taavetilta. Ukko Koiskinen on myös sodassa ja veteraani on kuin nuori, voimakas mies, vaikka jo yli 70 vuoden vanhus. Mahtaisi se kentiesi huvittaa häntä."
"Eläköön Taavetti Koiskinen!" huusivat kuuliat. "Hän on oikea Suomen poika, jolla on sydän paikallansa. Semmoisen miehen olisi pitänyt olla sotajoukon johtajana eli Wiaporin päällikkönä. Asiat olisivat tulleet toisin hoidetuksi. Pelkurit ja ämmät eivät kelpaa sotaan, se on vannaa."
"Älkää sanoko niin", lausui eräs läsnäolevista. "Närppiön pitäjään ämmät olivat vanginneet venäläisen sanansaattajan ja viisi aseellista miestä."
"Se on totta, eläköön ämmät! me teimme heille väärin", huudettiin joukossa.
Ensimäinen pysäkki, johon Ranckin oli saapuminen oli Karstula ja sitte Kivijärvi. Sitte aikoi hän mennä Salon pitäjän seuduille, jossa toivoi tapaavansa suomalaisia joukkoja. Vaarallisin osa hänen matkastansa olisi silloin jo kulettu ja ell'ei aivan tavattomia esteitä sattuisi, toivoi hän varmuudella voivansa toimittaa tehtävänsä. Saarijärveltä lähetti hän erään tilallisen mukana, joka aikoi asioissa matkustaa etelään, amiraalille Wiaporiin seuraavat rivit:
'Huolimatta useista vastuksista ja esteistä olen päässyt onnellisesti Saarijärvelle. Olen hyvässä toivossa, että saan matkani tehdyksi oikeaan aikaan.
R—k.
Pohjoinen sanansaattaja.'
Ranckin ja hänen uskollisen seuralaisensa lähtiessä Saarijärveltä oli päivä lämmin ja selkeä. Joutsenia ja metsälintuja tulvaili suurissa parvissa, ja puolenpäivän aikana oli lämpö oikein rasittava. Kevätlämpö pohjolassa muuttaa pian lumen vedeksi. Yhtenä päivänä on kaikkiaalla paksu lumi ja vahvat jääläjät; toisena päivänä jo usein uhkaa vaahtovat aallot ja pauhaavat kosket, jotka pitkin jokia ja laaksoja kulettavat mukanaan jäälohkareita, kiviä eli särettyjä siltoja, väliin huoneita ja rakennuksiakin.
Sinä päivänä kulkivat matkustajamme seitsemän peninkulmaa ja hämärän tullessa näkivät he suureksi mielihyväksensä talon, jossa voivat saada yösijaa. Talonpoika Simolinen otti heitä vastaan tavallisella suomalaisella vieraanvaraisuudella. Heille laitettiin vuode perheentuvan uunin päälle, joka pidetään huoneessa erinomaisena kunnia-paikkana ja jota oikein voidaan arvostella ainoastaan sellaisessa ilmanalassa, missä pakkanen välistä nousee 40 asteesen. Kun Simolinen lähellä taloa oli juottanut hevosia, oli hän huomannut ratsastajan jälkiä. Hän pelkäsi niiden olevan ympäri kuleksivia kasakkeja ja sentähden telkittiin ulko-ovet huolellisesti kiini ennenkuin pantiin maata, pyssyt olivat ladattuina paikoillansa huoneessa ja sekä Ranck että Paavo pitivät aseensa valmisna. Illallisen jälkeen mentiin levolle ja kohta olivat talon kaikki asujamet nukkuneet syvään uneen.
Puoliyön aikana heräsi Ranck. Täysi kuu paistoi ikkunasta huoneesen ja vilpas louna tuuli alkoi puhaltaa. Ranck aikoi juuri kääntyä toiselle kyljellensä ja jatkaa untansa, kun hän äkkiä nousi ylös ja kuunteli. Ratiseva kohinan ääni kuului hänen korvihinsa ja kun hän katsoi vastakkaiseen ikkunaan, oli hän huomaavinaan, että kuun valossa välähteli toinenkin, ikäänkuin tulipalon heijastava valo. Ratiseminen alkoi kuulua kovemmin. Hän kiiruhti herättämään makaavia. Simolinen nousi ensimäiseksi ylös. Ranck kertoi hänelle huomionsa. Punertava valo kohta valaisikin huoneen.
"Huone on sytytetty tuleen ja meitä ai'otaan polttaa", huusi Simolinen ja kehoitti naisia ja lapsia kiiruusti pukeutumaan. "Meidän täytyy paikalla päästä ulos täältä."
"Me olemme ympäröidyt", huusi Paavo, joka kiiruhti ikkunaan. "Pihalla vilisee kasakkeja. Minä näen tarkkaan heidän korkeat lakkinsa ja pitkät keihäänsä. Mitä teemme?"
Naiset ja lapset vaikeroivat kovasti. Tulipalon valo loisti huoneessa ikäänkuin aurinko kirkkaimpana päivänä. Näkyi selvästi, että ulkohuoneet myös olivat sytytetyt hävityksen täydentämiseksi.
"Meidän täytyy myödä henkemme niin kalliista kuin mahdollista", huudahti Ranck. "Simolinen ja te, miehet" — nuo olivat molemmat talon rengit — "tarttukaa pyssyihinne ja seuratkaa minua. Vaimot ja lapset tulkaa perässämme. Niinpian kuin ulko-ovi avataan ammumme jokainen yht'aikaa ja sitte raivaamme tiemme paljastetuilla aseilla. Minä ja Paavo käymme taistelemaan ja sill'aikaa koetatte te muut paeta."
Muuta neuvoa ei ollut näkyvissä, jonka kautta olisi voinut välttää liekkeihin kuolemista. Simolinen ja molemmat rengit olivat vahvoja ja miehuullisia miehiä, jotka eivät väistyisi paikaltaan. Keräynnyttiin porstuaan ja kun Ranck antoi merkin, sysättiin telkki pois ovelta. Kymmenen eli kaksitoista kasakkaa näkyi ulkona ja sulkivat tien, ojentaen noita pitkiä piikkiänsä.
"Ampukaa!" komensi Ranck.
Pyssyt ja pistoolit lau'aistiin. Laukaukset tekivät hyvän vaikutuksen, sillä useita vihollisista kaatui maahan ja muut vetäysivät kiroillen takaisin.
"Nyt eteenpäin", käski Ranck.
Hän ja muut miehet syöksivät, puukot ja sapelit kohotettuina, pihalle. Hurja ja raivokas taistelu alkoi. Taisteltiin silmä silmää ja rinta rintaa vastaan. Mylläkän aikana onnistuivat naiset ja lapset pakenemaan. Tulipalon kuumuus pakoitti taistelevat vetäytymään ulommaksi kartanolta. Naisten avunhuuto kuului läheisiin metsiin. Ranckin sapeli välähteli kuin salama. Hänen kätensä näytti olevan teräksestä ja hän taisteli sellaisella kestävyydellä ja voimalla kuin muinoiset kaarlolaiset. Mutta ylivoima oli niin suuri, että sitä vastaan oli mahdotoin kau'an kestää. Simolinen oli jo kaatunut keihään lävistämänä ja samoin toinen rengeistä. Siis oli vaan jälellä kolme kahtakymmentä vastaan ja se oli voimissa liika suuri eroitus.
Äkkiä kuului eräs huutavan:
"Tuo on sanansaattaja, minä tunnen hänen. Elävänä eli kuolleena täytyy hänen joutua meidän kynsiimme. Eteenpäin kumppanit ja hävetkää peljätä yhtä ainoata miestä."
Huutaja oli yksi niistä alaupseereista, joka oli kuulunut Ranckin vainoojiin Helsingistä asti. Hurjasti huutaen syöksyivät kasakat Ranckia vastaan. Hän puolusti itseänsä epätoivoisen raivolla. Yksi hänen vastustajistaan laukaisi pistoolinsa aivan häntä likellä. Luoti tunkeusi rinnan oikeaan puoleen ja vieläkin tarttuen miekkaansa kaatui Ranck maahan. Paavo heittäysi hänen ruumiinsa päälle ja koetteli suojella sitä kasakkien raivoa vastaan.
"Tahdotteko tappaa kaatuneen miehen, te roistot", huusi uskollinen palvelija. "Tehkää hänet vangiksenne, mutta älkää tappako häntä, te kurjin joukko maailmassa."
Paavo ei puhunut enää. Kuolevana vaipui hän yhdessä herransa ruumiin kanssa ja sulki sen syliinsä. Venäläiset päästivät oikein raivokkaan riemuhuudon. Tähän huutoon vastasi toinen, jota kuullessa kasakat kalpenivat pelvosta. Tulen valossa näkivät he mustan rivin nuolen nopeudella kiitävän eteenpäin. He näkivät aseiden välkkyvän. Kiiruusti hyppäsivät he hevosiensa selkään ja ajoivat nopealla ravilla talosta.
Mutta tuo musta, syöksyvä rivi oli nopeampi. Siinä oli noin sata miestä hiihtäviä karjalaisia ja hämäläisiä, jotka kuuluivat Tiaisen joukkoon; nämä olivat olleet yötä noin 1/4 peninkulmaa Simolisen talosta. Joukot olivat etsimässä erästä venäläistä ampumavara- ja muona-kuormastoa. Jauhokulit maksoi näillä seuduin 25 riksiä ja Tiainen tarvitsi muonaa joukollensa. Palavien rakennuksien loiste oli herättänyt vahtien huomion ja he aavistivat pahaa. Muutaman minuutin kuluttua olivat sukset jalassa ja joukko matkalla palopaikalle. Tiainen itse johdatti miehiänsä ja, kun he vähän matkaa talosta tapasivat huutavat ja pakenevat naiset ja saivat heiltä kuulla tapauksesta, niin kiiruhtivat he vieläkin nopeammin joutuaksensa hätyytetyille avuksi.
Kohta olivat kasakat kiini. Uusi taistelu alkoi ja päätös oli kokonaan toisellainen. Ei ainoakaan murhapolttajista päässyt pakenemaan ja kumppaneillensa kertomaan, mihin muut olivat joutuneet. Tiaisen hurjat sotilaat eivät antaneet armoa. Henki hengestä oli heidän sotahuutonsa. Jok'ainoa kasakka makasi joko kuolleena eli kuolevana maassa. Heidän aseensa ja hevosensa tulivat voittajien saaliiksi. Lunta satoi ja se peitti kaatuneitten ruumiit. Vasta sitte, kuin myöhään keväällä auringon säteet sulattivat lumikinokset, näkyivät nuo kammottavat todistukset siitä, että taistelu tässä oli ollut. Karhut ja sudet saivat silloin runsaan saaliin. Lukemattomat olivat suomalaisten ja venäläisten ruumiit, jotka tällä tavoin löydettiin. Jotkut näistä olivat kaatuneet taisteluissa, toiset salamurhaajien tappamina. Pohjolan talvisodassa on niin kammottavia tapauksia, ett'ei niitä kenkään voi aavistaa.
Kun Tiainen ja hänen miehensä palasivat kartanolle, ei rakennuksista enää ollut kuin savuavat tuhkaläjät jälellä. Naiset ja lapset olivat myös kääntyneet takaisin ja itkivät nyt ja vaikeroivat. Tiainen tarkasteli kaatuneita. Simolinen ja yksi rengeistä olivat kuolleet. Toinen renki oli vielä elossa, vaikka pahoin haavoitettuna. Ranck ja Paavo hengittivät vielä. Tiainen itse tutki heidän haavojansa ja käski kiireesti laatimaan oksista paarit, joilla voitiin haavoitetut kulettaa metsässä olevaan leiripaikkaan.
"Nämä miehet ovat saaneet pahoja haavoja", lausui talonpoika-päällikkö, kun hän päretulen valossa tarkasteli Ranckin rintaa. "Tämä kaatunut on arvokas mies, sillä sisusnutun rinnassa on hänellä ritarimerkki ja tähti. Luoti on pyyhkäissyt ritari-merkkiä ja siten ehkäissyt laukauksen voimaa. Tuo leikkikalu luultavasti pelasti hänen henkensä. Hänen kumppanillensa on käynyt vieläkin pahemmin. Jouduttakaa paaria, että onnettomat saisivat tarpeellisen avun, jota he hyvin tarvitsevat."
Tiainen oli ulkomuodoltaan hyvin vahvan ja tanakan näköinen. Hänen pitkä, vaalea tukkansa ja siniset silmänsä osoittivat pohjolaista syntyperää. Hänen kasvojensa piirteet olivat avoimet ja rehellisen näköiset ja korkea otsansa kuin myös sievä suunsa lisäsivät hänen muotonsa miellyttäväisyyttä. Hän ehkä oli korkeintaan 34 eli 35 vuoden vanha. Pukuna oli hänellä lyhyt nuttuturkki, sisusvaatteet peurannahasta ja pitkävartiset, hylkeennahkaset saappaat. Hänen korkea ja voimakkaan näköinen vartalonsa vaati kunnioitusta ja kuuliaisuutta. Hän oli noiden pohjolan tilanomistajain elävä kuva, jotka muinaisilla valtiopäivillä kohottivat äänensä ja lukivat lakia itse kuninkaalle ja ruhtinoille.
Sittenkuin molemmat kuolleet olivat haudatut, läksivät karjalaiset talosta ja veivät mukanansa leiriin sekä turvattomat naiset ja lapset että myös nuo kolme haavoitettua. Kun näiden haavat täällä tulivat sidotuiksi, hankittiin päivemmällä kaksi rekeä, joihin haavoitetut huolellisesti pantiin ja kuletettiin Tiaisen pääkortteeriin Kalpissa; siellä oli välskäri ja voitiin muutenkin haavotetuille antaa tarpeellinen hoito. Ranckista oli vuotanut niin paljon verta heikontaen hänen siten, ett'ei hän jaksanut puhella mitään, eikä antaa minkäänlaisia selvityksiä. Paavo oli saanut useampia keihään pistoja ja hän makasi jo kuin kuollut. Useiden turhien koetusten perästä onnistui välskäri vihdoinkin saamaan kuulan Ranckin rinnasta. Kalpeana ja silmät kiini vaipuneina makasi amiraalin sanansaattaja tautivuoteella. Uskollisesti oli hän täyttänyt velvollisuutensa, miehuullisesti oli hän taistellut saadaksensa tehtävänsä toimitetuksi ja urhoollisesti kaatunut taistellessaan ylivaltaa ja petosta vastaan.
Eteläiselle sanansaattajalle kävi melkein samoin. Kun luutnantti Bremer oli ehtinyt Hankoniemen lähistöön, karkasi hänen päällensä äkkipikaa venäläisiä sotamiehiä ja tekivät hänen vangiksi. Turhaan näytti hän venäläistä passiansa; turhaan väitti hän tällaista menettelyä kansanoikeuksien loukkaukseksi. Hänelle vaan ivallisesti naurettiin. Bremer vietiin Porvoon vankilaan, eikä päässyt vapaaksi, ennenkuin sota loppui.
Jo oli Toukokuun 5 päivä, jolloin sopimuksen mukaan Wiapori oli jätettävä venäläisille. Satamassa oli vielä heikko jää-peite. Sotamiesten suuttumus oli rajatoin; he vielä viimeisessäkin silmänräpäyksessä uhkasivat murhata ylipäällikkönsä. Mutta heillä ei ollut johtajaa; vihollinen oli portilla; siis täytyi tyytyä onneensa. Kello löi kaksitoista. Muutamia satoja miehiä kerrassaan läksi linnasta ja laski aseensa vähälukuisen ja kurjan vihollisvoiman jalkoihin, jonka voiman he vielä tälläkin silmänräpäyksellä tiesivät voivansa karkoittaa. Raivoissaan repivät he palasiksi lippunsa, särkivät kiväärinsä ja kiroilivat katkerasti arvottomia päälliköitänsä. Kyynelsilmin vietiin he venheellä mantereesen, sillä jää ei enää kannattanut. Ruotsalaiset joutuivat sotavangeiksi, vaan suomalaiset saivat mennä kotiansa. Useat heistä eivät kumminkaan sitä tehneet. Lukemattomia vaaroja ja vaivoja kärsittyään etseivät useammat heistä taistelevia maanmiehiänsä. Vaimot ja lapset, rauha ja iloisuus oli heitä kotona odottamassa, mutta isänmaanrakkauden ääni oli voimakkaampi, ja kohta osoittivatkin he viholliselle, ett'ei se ollut heidän syynsä, jos keisarillinen kotka hallitsi Ehrensvärdin hautaa.
Mutta venäläiset viettivät tapauksen johdosta juhlallisen Te Deumin [jumalanpalveluksen]. Heillä olikin siihen syytä, sillä heidän saaliinsa oli runsas. Lukemattakaan voittamatonta linnoitusta saivat he sen osan laivastoa, joka oli Wiaporissa, ja siihen kuului 3 rekattia, 6 pienempää laivaa, 20 tykkivenhettä, 51 ruuhta y.m., kaikkiaan 88 alusta, yli 2,000 kanuunaa, 9,000 kivääriä, 2,000 sentneriä [sentneri = 100 naulaa] ruutia, 340,000 luotia y.m. ja kaikki tämä maksoi heille vaan noin 15 päivän pommituksen ja muutamia satoja tuhansia ruplia lahjoina. Linnan anastamisen kautta sai sota toisen muodon ja se olikin venäläisille tärkein. Niin kau'an kuin tämä tilkku oli ruotsalaisten käsissä ja he Englannin avulla olivat herroja merellä, niin kau'an voitiin myös taistelua jatkaa edistymisen toivolla. Suomen sotajoukko kyllä oli sysätty aina pohjolan salomaille, mutta aikomus oli kohta tuoda ruotsalaiset sotilaat Wiaporiin ja keräytyneinä sen suojelevien muurien taakse, hyökätä sieltä ulos, katkaista venäläisten sotajoukkojen kulkuneuvot ja siten pakoittaa heidät suin päin peräytymään. Onnettomimmassa tapauksessa olisi täällä myös ollut varma suojapaikka hajoitetuille joukoille, jotka täältä lisätyillä ja uudistetuilla voimilla olisivat aina voineet rynnätä ulos. Nyt olivat suhteet kääntyneet. Maan takaisin valloittaminen niin mahtavalta vastustajalta oli melkein kokonaan mahdottomuus. Ruotsalaisilla ei ollut enää jalan sijaa ja heidän maalle nousevat joukkonsa tulisivat varmaan työnnetyiksi takaisin, ell'ei kokonaan hävitetyksi. Sanalla sanoen, Suomi oli ja tuli olemaankin auttamattomasti menetetty. Kummallista vaan oli, että Cronstedt vielä viimeisellä silmänräpäykselläkin luuli tehneensä oikein ja töin tuskin saatiin häntä pidätetyksi Ruotsiin palaamasta ja todistamasta viattomuuttansa asiassa. Niinhyvin hän kuin Jägerhorn ja Gripenbergkin menettivät ritari- ja muut arvo-merkkinsä, mutta edesvastaukseen ei heitä voitu langettaa, sillä Aleksanderin rauhansopimuksessa oli sellainen pykälä, joka vapautti syytöksestä ne: "jotka töillä eli ajatuksilla olivat H. M. Keisarin hyväksi toiminneet." Siten välttivät he rangaistuksen täällä alhaalla, mutta korkeampi tuomari löytyy ja hänen edessänsä ovatkin he jo kaikki.
Sillä tavoin menetettiin Wiapori. Katkera huudahdus kuului Itämeren rannoilla, se liiteli yli Pohjanmeren aaltojen, tunkeusi syvälle Karjalan metsiin ja kai'un satakertaiset äänet kertovat: Wiapori on menetetty! Kirous, kirous pettureille, jotka möivät maansa! He ovat Juuttaan kaltaiset, joka 30 hopeapenningistä möi mestarinsa ja herransa!