YHDEKSÄS LUKU.
Sanansaattaja.
Van Suchtelenin hieroessa sopimusta amiraalin kanssa istui Ranck, joka myös oli tullut Wiaporiin, katteini Durietzin huoneessa ja keskusteli tämän rehellisen upseerin kanssa. Linnoituksessa käydessään oli Ranck tutustunut katteinin kanssa ja heti tulivat he ystäviksi ja luottivat toisiinsa, niin että vapaasti seurustelivat keskenänsä. Isänmaanrakkaus, joka elähytti heitä molempia, oli vahvana ystävyyden siteenä heidän välillänsä ja vaikutti sen, ett'ei heillä pian ollut mitään salaisuuksia toisiltansa. Ranck oli puhunut katteinille käynnistänsä kuninkaan luona ja olostansa Brahelinnassa. Jo aikoja sitte oli Durietz huomannut neiti Katariinan yhtymiset niin hyvin amiraalin kuin evesti Jägerhornin kanssa ja hän aavisti näiden vähän väliä tapahtuvien yhtymisien oikean syyn. Ranckilta sai hän enemmän tietää neiden salajuonista ja vehkeistä, ja hän säihkyi vihasta joka kerta, kuin Jägerhornin nimeä mainittiin.
"Tuo Jägerhornien suku on perki häijyä", lausui katteini kiivaasti. "He ovat omaavoittoa pyytäviä, kunnianhimoisia, vallanhaluisia ja ahneita; minä vihaan heitä kaikesta sydämestäni. Molemmat veljekset ovat toisensa arvoiset. Jos ei amiraali olisi tullut väliin, olisin vaatinut herra evestin kaksintaisteluun. Mutta miekkani on liika hyvä risteilemään petturin miekan kanssa."
"Teillä on oikein, katteini", vastasi Ranck. "Nämä petturit ansaitsevat rangaistuksen ja julkisen häväistyksen. Olen kuullut, että pääasiallisesti Jägerhornin sotamiehet vaativat Svartön antautumista."
"Heidän päällikkönsä on hiljaisuudessa valmistanut heitä", vastasi katteini. "Sisällinen aavistus sanoo minulle, että Wiapori pian seuraa Svartön esimerkkiä. Senkin tuhannen ajatusta pyörii päässäni tämän onnettomuuden estämiseksi, mutta yksikään niistä ei kelpaa käytäntöön. Vallankumouksen aikaansaaminen linnanväessä ja päällikkyyden riistäminen Cronstedtilta olisi ehkä ainoa auttava keino, eli mitä sanotte tästä?"
"Kun vaan aika myöntäisi, niin kyllä se auttaisi", vastasi Ranck. "Mutta luulen, että se keino jo on myöhäinen. Tuo venäläinen välittäjä, joka viimeksi tänään oli amiraalin luona, lienee velhonut hänet niin, että Wiaporin antauminen on kohta nähtävissä. Kuitenkin lienee mullistus linnaväessä olla ainoa jälellä oleva neuvo."
"Nuoremmat upseerit ja suuri osa sotajoukosta ovat valmiit riistämään amiraalilta päällikkyyden", lausui Durietz. "Olen jo puhunut tästä heidän kanssansa ja ai'on vieläkin keskustella siitä."
Ranck näytti hetkiseksi vaipuneen ajatuksiinsa.
"Päähäni pöllähti ajatus, joka, vaikka onkin vähän uskallettu, ei kumminkaan vahingoita mitään", lausui hän. "Minä käyn amiraalin luona ja kerron hänelle keskusteluni kuninkaan kanssa. Kun hän saa tietää, että kuningas juhlallisesti lupasi ensi avovedellä lähettää Ruotsista varoja ja joukkoja, niin ehkä se vähän rohkaisee häntä." Durietz hymyili.
"Amiraalin entinen miehuus ja rohkeus on kerrassaan kadonnut", lausui hän. "Svartön antauminen on musertanut hänen. Koko Cronstedtin käytös päällikkönä on sielutieteellinen arvoitus, jonka vasta tulevaisuus on selvittävä. Voitte kumminkin koettaa, sillä enemmän se nyt on hyödyksi kuin vahingoksi, ja ainakin on se teille kunniaksi."
Muutamia päiviä tämän jälkeen kokoontui sotaneuvosto. Tässä venäläisten lahjojen jo täydelleen vaikuttamassa kokouksessa esitti amiraali Wiaporin antaumisen ehdot. Ainoastaan joku heikko väite tehtiin tätä vastaan. Jägerhorn kuvasi pitemmän puolustuksen mahdottomaksi valtavampaa, vihollista vastaan — joka vaan näkyi paperilla — ja maalasi kaikilla kirjavilla väreillä sen vaaran, joka voisi syntyä niskoittelemisesta venäläistä ylivaltaa vastaan. Useammat sotaneuvoston jäsenistä olivat samaa mieltä hänen kanssansa. Amiraali ei kau'emmin vastustanut noita petollisuuden synnyttämiä pakoituksia. Muutamien yhtymisten perästä tehtiin hänen ja van Suchtelenin välillä, 6 päivänä Huhtikuuta, tuo surkea ja kurja sovinto, jonka kautta kaikki Wiaporin linnoitukset, paitsi Gustafsvärd, joutuivat venäläisten käsiin. Vasta 3 päivänä Toukokuuta k:llo 12 päivällä oli päälinnoitus jätettävä hänen keisarillisen majesteettinsa sotajoukkojen haltuun, ell'ei sanottuun päivään saakka linnoitukselle saapuisi vähintäänkin 5 linjalaivan suuruista apua: tämä oli ymmärrettävä siten, että apulähetyksen piti sanottuna tuntina olla saapunut aivan Wiaporin satamaan, sillä muutoin, vaikka se olisikin ollut ulompana jo näkyvissä, sitä ei pidetty saapuneena.
Sellainen oli tämä sovinto. Wiaporin antaumisen vertaista ei löydy sotahistoriassa, vaikka siellä tavataankin joku linnoitus pelkän petoksen kautta jätetyksi viholliselle.
Jo seuraavana päivänä asettui vihollinen linnoituksiin Långörn, Länsi-Svartö, Pieni Itä-Svartö ja siten väheni suuri osa puolustusvoimista. Sekä linnoituksen päällikkökunnan että sotamiesten kesken oli yleinen luulo, ett'ei amiraali ilman edullisia ja salaisia syitä olisi tehnyt tätä kummallista sovintoa. Arveltiin jonkun pontevan sotajuonen piilevän tässä sovinnossa. Nämä herkkäuskoiset raukat eivät ajatelleet, ett'ei meri 3 päivänä Toukokuuta koskaan ole ollut sulana Wiaporin ympärillä. Miesmuistiin ei oltu kuultu ympärillä olevan sataman olleen sulana ennen 10 päivää Toukokuuta, joka oli tapahtunut edellisenäkin vuonna 1807, vaikka sekä talvi että pakkanen silloin olivat paljon, lauhkeampia. Se oli sentähden saman tekevä päällikölle, jos jätti linnoituksen 6 päivänä Huhtikuuta tahi 3 päivänä Toukokuuta. Petos oli jo tapahtunut. Mikä kataluus, mikä häpeä! Onnetoin Cronstedt on nyt korkeamman tuomioistuimen edessä. Hänellä on ankara tili tehtävä ei ainoastaan siitä vahingosta, minkä hän saattoi isänmaallensa, jonka luottamuksen hän petti, vaan myös siitä ruotsalaisesta verestä, joka kohta oli vuotava hänen viholliselle jättämistänsä ruotsalaisista laivoista ammuttujen ruotsalaisten kuulien tähden.
Erityisessä pykälässä oli sovittu: "että amiraali saisi lähettää kaksi sananviejää kuninkaan luo, yhden eteläistä ja toisen pohjoista tietä. Ne ovat varustettavat tarpeellisilla passeilla ja suojelusvahdilla ja heidän matkaansa on kaikin tavoin edistettävä."
Niinpian kuin Ranck sai ystävältään Durietzilta tietää, mitä oli tapahtunut, oli hänen harminsa ja suuttumuksensa rajatoin. Hän meni heti päällikön luokse ja pyysi päästä hänen puheillensa, joka myös myönnettiin. Ranck ilmoitti nimensä ja amiraali kysyi, miten hän voisi olla Ranckille avullinen.
"Siten, herra amiraali, että tahtoisitte kuulla minun sanojani", vastasi Ranck pontevasti. "Minulla on teille, herra amiraali, kerrottavana jotakin tärkeätä. Muutama viikko sitte tulin Tukholmasta, jossa persoonallisesti puhelin kuninkaan kanssa."
"Ja kuinka jaksoi kuningas noissa uusissa olosuhteissa, jotka siellä ovat tapahtuneet?" kysyi amiraali nähtävästi liikutettuna.
"Hänen majesteettinsa voi erittäin hyvin", vastasi Ranck. "Mutta en käsitä, mitä muuttuneita olosuhteita tarkoitatte, herra amiraali."
"Tietysti tarkoitan hallituksen muutosta. Kuningashan on pantu pois hallituksesta ja kuningatar on ruvennut hänen sijaansa. Eikö niin?"
Ranck säikähti. Hän aavisti jo, että onnetoin ylipäällikkö oli tullut petetyksi ja että kavaltajat olivat käyttäneet hänen herkkäuskoisuuttansa hyödyksensä.
Hallituksen muutosta ei ole tapahtunut, se on pelkkä valhe, vastasi Ranck. "Minkäänlaista vallankumousta ei ole ollut aikeissakaan. Kuka on voinut olla niin halpa, että on teille, herra amiraali, kertonut moisen valheen."
Amiraali meni kirjoituspöytänsä luo ja ojensi Ranckille ne sanomalehdet ja kirjeet, jotka van Suchtelen vähän ennen oli hänelle jättänyt.
"Lukekaa, herrani, ja tuomitkaa sitte, kumpanen meistä on narrattu, tekö vai minä."
Ranck luki ja antoi vähän ajan perästä, kumartaen, paperit takaisin amiraalille.
"Kokonaan pysyn siinä, mitä jo lausuin", sanoi hän. "Kaikki nämä sanomalehdet ja kirjeet ovat valheellisia. Edelliset ovat painetut venäläisen päällikkökunnan kirjapainossa Loviisassa ja jälkimäiset ovat neiti Jägerhornin kirjoittamat."
Amiraali muuttui kuolon kalpeaksi. "Voitteko todistaa sen", huusi hän. "Ei mikään ole huokeampaa" vastasi Ranck. "Tämän kirjeen lähetti neiti Jägerhorn minulle tänä aamuna. Olkaa hyvä ja lukekaa kuin myös verratkaa käsialaa näissä kirjeissä."
Amiraali otti kirjeen ja luki:
'Herrani!
Vaikka minulle ilmoititte matkustavanne leiriin, olette te kumminkin tulleet Helsinkiin ja hyväntahtoisesti käyneet vakoilemaan minua. Nykyjään ei löydy tässä kaupungissa mitään, joka voisi hyödyttää luonnontutkijata, sellaista kuin te olette, ja minä en kau'emmin tahdo olla teidän tutkivien silmienne esineenä. Sentähden neuvon teitä niin kiireesti kuin mahdollista lähtemään täältä, sillä muussa tapauksessa saatte valita: joko tahdotte tulla venäläiseksi vangiksi eli luonnontutkijaksi Siperiaan. Totelkaa sentähden neuvoani ja matkustakaa niinpian kuin mahdollista.
Karin Jägerhorn.'
Amiraali kiirehti vertaamaan tätä kirjettä niiden kirjeiden kanssa, jotka van Suchtelen oli jättänyt hänelle.
"Käsiala on aivan sama, minä olen petetty", mumisi päällikkö.
"Mutta vastatkaa minulle suoraan, missä suhteissa te olette neiti
Jägerhornin kanssa?"
Ranck kertoi käynnistänsä Brahelinnassa ja niistä epäluuloista, joita hän neidestä oli saanut, kuin myös mitä hän muutoin oli onnistunut saamaan tietä neiden suhteista van Suchtelenin ja venäläisen ylipäällikön välillä.
"Hän on minun sukulaiseni ja sentähden luotin hänen sanoihinsa täydellisesti", mumisi amiraali. Kovaa sanoi hän:
"Ja Klingsporin joukko, eikö sekään ole vangittu? Tiedättekö, herrani, siitä mitään?"
"Eräs matkustavainen, joka eilen tuli pohjoisesta päin Helsinkiin ja asuu samassa paikassa kuin minäkin, kertoi sotajoukosta perki iloisia uutisia", vastasi Ranck. "Vihollinen on voitettu peräkkäin kahdessa tappelussa nimittäin Siikajoella ja Revolahdella. Edellisen voitti urhoollinen Adlercreutz ja jälkimäisen tuo miehuullinen, isänmaatansa rakastava savolaisen osaston päällikkö, evesti Cronstedt. Sotajoukko riemuiten marssii eteläänpäin. Jumala on ollut armollinen Suomen aseille."
"Jos tuo kaikki on totta, niin tulee häpeä ja kunniattomuus minun osakseni", huusi tuo vanha mies tuskissansa, niin että Ranckin kävi sääliksi tuota onnetointa.
"Ei vielä ole kaikki menetetty, vieläkin on mahdollista pelastaa Wiapori", lausui Ranck amiraalille, joka hieroen käsiänsä, rauhatonna käveli edestakasin lattialla. "Miehuutta ja uskallusta vaan, ja me voitamme."
Amiraali seisattui Ranckin eteen, tuijotti häneen ja melkein hullun katse näkyi hänen hermottomilla kasvoillansa.
"Pelastaa, miten voitte pelastaa, kuin jo kaikki on menetetty", huudahti hän. "Sanokaa minulle, herrani, ja minä kiitän ja siunaan teitä."
"Ei pidä kuluttaa silmänräpäystäkään, vaan pitää heti hyökätä valloittamaan takaisin ulkovarustukset", vastasi Ranck. "Päälinnoitus on vielä käsissämme ja se vallitsee kaikkia muitakin. Gustafsvärdin kanuunat ajavat kohta vihollisen takaisin. Miehuutta vaan ja kaikki tulee vielä korjatuksi."
"Mahdotonta", huudahti amiraali, "mahdotonta, herra, sillä vihollinen kostaisi Helsingin asukkaille ja surmaisi ne joukot, jotka kuuluivat luovutettujen linnoitusten väkeen. Siitä syntyisi hirveä verikylpy, jonka paljas ajatteleminen kauhistuttaa minua."
"Hän on pelkuri", mumisi Ranck, "kaikki on menetetty."
"Mutta yksi neuvo vielä on jälellä, joka paremmin voi auttaa", lausui amiraali, kääntyen Ranckiin. "Sopimuksessa on määrätty, että minulla on oikeus lähettää Ruotsiin kaksi sanansaattajaa. Hyvin sopii toivoa niiden ehtivän perille niin hyvään aikaan, että toivottu apu ehtii saapua tänne sopimuksessa määrättyyn aikaan. Täytyy koettaa kaikki, että tämä apu saataisiin hyvään aikaan. Tänään pitää jo sanansaattajien lähteä ja niiden toimeliaisuudesta ja nopeudesta riippuu koko Wiaporin pelastus."
Ranck hymyili. Kuten hukkuva tarttui tuo amiraali parka kiini korteen.
"Mutta huomatkaa ensiksi se, että venäläiset koettavat matkalla estää niiden sanansaattajien kulkemista", lausui hän, "ja vielä lisäksi, että tuohon määrättyyn aikaan ei jäiden tähden mikään laiva pääse satamaan. Siitä on vähän toivoa, vaan sopiihan sitäkin koettaa."
"Se on sekä koetettava että onnistuva", lausui amiraali melkein lapsellisella ilolla. "Minun on vaan löydettävänä kaksi miehuullista, viisasta ja kestävää miestä, joille voisin uskoa tämän tärkeän tehtävän, josta niin paljon riippuu. Mutta mistä löydän ne. Kun olen pettureilta ympäröittynä, pelkään ja epäilen kaikkia."
"Minä rupean yhdeksi sanansaattajaksi", sanoi Ranck. "Se on tosin vaikea tehtävä, vaan kun isänmaa tarvitsee, niin ei löydy mitään esteitä. Jos tahdotte luottaa minuun, niin koetan Jumalan avulla vastata luottamustanne."
Amiraali katsoi tarkasti Ranckin kasvoihin. Tuo tyyni muoto, nuo viisaat silmät, jotka vakaasti kohtasivat hänen silmäyksiään, olivat luotettavan näköiset ja iloisesti ojensi amiraali hänelle kätensä.
"Kiitän teitä, herrani", lausui hän, "mutta te olette outo minulle. Olen ottanut teidät vastaan ja keskustellut teidän kanssanne tärkeistä asioista, sentähden että haluan puhella muidenkin, kuin vaan ympärilläni olevien kanssa. Mutta minkä takauksen saan, ett'ette tekin petä minua?"
"Olenhan suomalainen, rakastanhan isänmaatani ja olenhan sotilas!" vastasi Ranck. "Ah, herra amiraali, Jumalan kiitos löytyy toki kylliksi kunniallisiakin miehiä, vaikka on laumassa kirjaviakin lampaita."
"Ja teillä ei ole mitään oman voiton tarkoitusta tarjoutumisessanne?" kysyi amiraali. "Voitteko vannoa Jumalan nimessä, joka kuulee ja näkee meidät?"
"Sen vannon", vastasi Ranck. "Ainoastaan kehoitettuna siltä toivolta, että voisin olla onnettomalla isänmaalleni joksikin hyödyksi, asetuin sotajoukon riveihin vapaaehtoisena. Kun kenraali Klercker lähetti minun sanansaattajana asiakirjain kanssa kuninkaan luokse, täytyi minun luopua paikastani urhoollisten porilaisten seassa ja siitä kunniasta, että olisin saanut olla osallisena heidän loistavissa taisteluissaan. Tultuani takaisin Tukholmasta Suomeen seisahduin tänne, nähdäkseni seuraukset muutamien henkilöiden salahankkeista. Tahdoin omin silmin tulla vakuutetuksi, kuinka pitkälle halpamielisyys ja omanvoitonpyyntö saa heitä vehkeilemään. Nyt olen jo nähnyt kylliksi ja sentähden toivon kau'as täältä."
"No niin, luotan teidän sanoihinne ja kertomuksiinne ja otan teidän yhdeksi Ruotsiin lähetettäväksi sanansaattajaksi", lausui amiraali. "Teidän kasvonne ovat luotettavan näköiset ja ehkä on yhtä edullinen ottaa teidän tarjouksenne kuin etsiä väestä siksi joku muu ja kumminkin tulla petetyksi."
"Jos ette rajattomasti luota rehellisyyteeni ja hyvään tahtooni, niin älkäämme enää puhuko ehdotuksestani", vastasi Ranck, joka tunsi itsensä loukatuksi amiraalin epäilelemisestä. "Mitä hyötyä olisi minulla teidän pettämisestä? Tiedän hyvin, ett'en ainoastaan pane henkeäni alttiiksi, vaan saan myös paljon kärsimyksiä ja puutteita. Olen juuri saanut kokea, mitä sanansaattaja matkalla saa kärsiä, enkä kadehti sitä keneltäkään."
"Vielä kerran uudistan kiitokseni ja otan mielelläni tarjouksenne", vastasi amiraali. "Mutta minulla on vielä yksi kysymys teille. Miksi tulitte käymään luonani?"
"Tuodakseni teille kuninkaan tervehdyksen ja kertoakseni, mitä hän minulle erotessa lausui", vastasi Ranck. "Tervehtäkää asekumppaliani", sanoi hän, "noita urhoollisia suomalaisia, että kohta saavun jakamaan heidän kanssansa kärsimyksiä ja kunniaa. Minä toivon, että tämä tervehdys kuninkaaltanne voisi vahvistaa toivoanne pikaisesta avusta ja siinä tapauksessa Wiapori vielä jonkun aikaa voisi tehdä vastarintaa."
"Te tulitte liika myöhään", mumisi amiraali. "He voittivat tuossa katalassa vehkeilyssä. Hävittömästi olen tullut petetyksi. Mutta mitä tietä ai'otte matkustaa Ruotsiin, pohjoista vai eteläistä?"
"Pohjoista, sillä minun luullakseni on se edullisempi ja varmempi", vastasi Ranck. "Jäätyneen meren yli matkustaessa on niin sanomattoman paljon luonnon esteitä, ett'ei sitä voi kyllin kuvailla. Siellä täytyy kulkea 20 jalkaa korkeiden jäävallein ylitse. Koko jään pinta on jäätynyt laineiksi, jotka tekevät matkustuksen vaikeaksi, ja lisäksi täytyy varustaa itsensä miehillä, rekilöillä, ruokavaroilla ja nuorilla, joita pohjoisella tiellä ei tarvitse. Jälkimäinen tosin on paljon pitempi, vaan siellä aina voi toivoa kansalaistemme apua, ja kun kerran ehtii sotajoukkomme seuduille, niin saa olla varma suojeluksesta. Vaikein osa matkasta on vihollisen vallassa olevien seutujen läpi, sillä se on varmaa, että venäläiset koettavat matkalla tehdä kaikenmoisia esteitä ainakin hidastuttaaksensa ellei kokonaan estääksensä sanansaattajan kulkua."
"Päinvastoin tulee heidän, sopimuksemme mukaan kaikin tavoin edistää sanansaattajan matkaa", vastasi amiraali, "ja varustaa heidät passilla ja suojelusvahdilla."
Ranck hymyili.
"Kyllä tunnen vähän moskovalaisten sanansa pitäväisyyttä", vastasi hän. "En millään ehdolla ota suojelusvahtia. Se olisi minulle vaan esteeksi ja rasitukseksi. Tahdon kokonaan luottautua omaan viisauteeni ja neuvokkaisuuteeni. Palvelijani Ojan Paavo on ainoa, jonka ai'on ottaa mukaani, ja heti kuin te, herra amiraali, suvaitsette jättää minulle vietäväni paperit, olen valmis lähtemään matkalle."
"Ajutanttini menee heti kreivi Kamenskilta hakemaan teille passin", vastasi amiraali. "Luotan kokonaan teidän viisauteenne ja haluunne palvella minua. Tarvittavat matkarahat saatte ja älkää säästäkö niitä. Tulkaa parin tunnin kuluttua niin silloin on kaikki valmisna."
Ranck läksi amiraalin luota ja etsi Durietzin, jolle hän kertoi seurauksen käynnistänsä ylipäällikön luona.
"Vanha hupsu, luulee vihollisen laskevan luotaan saaliin, joka kerran on joutunut hänen kynsiinsä", lausui kapteeni. "Vaikka satoja apulähetyksiä saapuisi tänne, täytyy Wiaporin kumminkin jäädä venäläisten omaisuudeksi. Kuitenkin ihmettelen teidän uhraavaisuuttanne ja toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja menestystä matkallanne. Se on aivan varmaa, että joudutte useihin seikkailuihin ja saatte kuten sanotaan: revityn nahan. Jumala olkoon kanssanne ja toivokaamme vielä tapaavamme toisiamme onnellisempana aikana."
Kun Ranck tuli Helsinkiin, ilmoitti hän uskolliselle Paavollensa matkasta, jonka he tulivat yhdessä tekemään, ja käski hänen ostamaan re'en ja varustamaan mitä muuta matkalle tarvittiin. Pistoolit ja muut aseet puhdistettiin ja pantiin kuntoon. Hyvin varustettu ruokasäkki hankittiin ja kun Ranck puolenpäivän aikana meni amiraalin luo, oli kaikki valmisna lähtöä varten. Ranckin kulkiessa kaupungin läpi ja kääntyessä eräässä kadun nurkassa, seisoi hänen suureksi kummastukseksensa neiti Jägerhorn hänen edessänsä. Molemmat seisattuivat ja katsoivat ällistyneenä toisiinsa.
"Olette kaiketi saaneet kirjeeni?" kysyi neiti katkeralla ja ivallisella äänellä.
"Olen, neiti", vastasi Ranck, "ja minä kummastelen sen hävytöntä sisältöä."
"Mutta tulette kumminkin ottamaan sen tarkoin huomioonne, jos mielitte välttää vastenmielisyyksiä", vastasi neiti. "Minun kanssani ei leikitellä rankaisematta, siitä saatte olla varma."
"Ja sentähden matkustankin täältä parin tunnin kuluttua, mutta en teidän uhkauksienne pelvosta, vaan toivossa saada mitättömäksi teidän pirulliset vehkeenne. Kolmas päivä toukokuuta ei ole vielä käsissä ja paljon voi sitä ennen muuttua. Kumminkin olkaa varoillanne, sillä meillä on kerran paljon selvittämistä keskenämme."
Ranck jätti hänen yksin. Hän seisoi kau'an samalla paikalla ja katsoi haaveillen Ranckin jälkeen.
"Jos ei hän olisi kuollut, niin melkein luulisin tuossa miehessä näkeväni vanhan tuttavan", mumisi hän. "Mutta ei, se on mahdotonta. Ahaa, minulle selkeää, mitä varten. Hän on varmaan yksi noista sanansaattajista, jotka amiraali lähettää Ruotsiin, ilmoittamaan kuninkaalle sopimuksesta. Täten voi päättää ainakin hänen puhumisestansa 3 päivästä toukokuuta. Matkustakaa, herra, mutta yhtävähän tulette te Ruotsiin, kuin minä Siperiaan. Matkalla saatte enemmän vastuksia kuin luulettekaan. Minun täytyy tavata kenraali Kamenskia."
Hän kiiruhti venäläiseen päävartioon päin. Tuntia myöhemmin läksi Helsingistä venäläinen upseeri kasakkien kanssa ja meni pohjoiseen päin samaa tietä, jota myös Ranck oli aikonut matkustaa.
"Olette saaneet selvät määräykset", lausui kreivi Kamenski upseerille ennen kuin se läksi kaupungista. "Ei elävänä eikä kuolleena ole amiraali Cronstedtin lähettämä sanansaattaja tuleva Ruotsiin. Oletteko ymmärtäneet minua, herra?"
"Täydellisesti, teidän ylhäisyytenne", vastasi upseeri.
"Sanansaattajan täytyy seisattua tielle."
Kun Ranck tuli amiraalin luo, oli tämä yhä enemmän toivossaan sanansaattajien matkan onnistumisesta. Hän oli aivan vakuutettu, että apu vielä ehti tulla hyvään aikaan ja että talvi kohta muuttuisi suojasemmaksi. Hän antoi Ranckille Kamenskin allekirjoittaman passin, joka oli kirjoitettu erittäin suotuisilla lauseilla; siinä mahdikkaasti käskettiin kaikkia venäläisiä niinhyvin sota- kuin siviilivirkamiehiä antamaan sanansaattajille kaikellaista apua heidän matkansa edistämiseksi. Matkakustannuksia varten sai Ranck 200 riksiä, joka kaikissa suhteissa oli kyllin riittävä.
"Oletteko, herra amiraali, saaneet eteläiseksi sanansaattajaksi sopivan henkilön, joka on ottanut sen toimeksensa?" kysyi Ranck.
"Täkäläisessä linnaväessä oleva luutnantti Bremer, Adlercreutzin rykmentistä, tarjoutui siihen vapaaehtoisesti", vastasi amiraali. "Hän on kelvollinen ja urhoollinen upseeri, johon luotan aivan täydellisesti."
Ranck sanoi jäähyväiset amiraalille, joka kau'an aikaa piti Ranckin kättä omassansa. Tuon vanhan miehen silmissä näkyi kyyneleitä ja hänen oli vaikea pidättää liikutustansa.
"Tulette näkemään Ruotsin, minun armaan isänmaani", sanoi hän. "Siellä on minulla monta ystävää, joita luultavasti en enää koskaan näe ja kentiesi olen kadottanut heidän osanottavaisuutensa. Mutta kerran on niiden syiden ilmaantuminen, jotka pakoittivat minun tähän tekoon, puhdistava minut jälkimaailman edessä ja silloin tulevat oikeat suhteet näkyviin."
Kun Ranck ja Paavo muutamia tuntia myöhemmin läksivät Helsingistä, oli heidän rekensä eteen valjastettu pari oivallisia hevosia. Reki oli niin suuri, että heidän kapineensa siihen mukavasti mahtui. Ripeä kyytimies hoiti ohjaksia ja piiskaa ja aika vauhtia mentiin pohjoiseen päin Lohjan kestikievariin, jossa hevosia oli muutettava. Amiraalin kirjeelle oli Ranck ommellut pienen laukun, jonka hän pani rinnallensa ihoa vastaan. Niiden, jotka aikoivat ryöstää häneltä nuot paperit, täytyi ensin tappaa hänen ja henkeänsä ei hän aikonut vähällä antaa. —