BJÖRN
(tarttuu Inger-rouvan käteen, kun rouva aikoo poistua).
Kiitokset, jalo ja ylhäinen rouva! Minä, joka olen tuntenut teidät lapsesta asti, en ole koskaan teitä epäillyt.
INGER-ROUVA.
Vaiti, Björn, — vaaralliseen peliin olen ryhtynyt tänä iltana. Muut panevat siihen ainoastaan henkensä; mutta minä — tuhannen kertaa enemmän; usko minua!
BJÖRN.
Kuinka? Pelkäättekö valtanne katoamista ja sovinnollisten välien katkeamista?
INGER-ROUVA.
Valtaniko? Voi, hyvä Jumala!
MUUAN PALVELIJA
(tullen suuri miekka kädessä salista).
Tässä on oikea hukanhammas! Sillä kun huitelen verenimijäin kätyreitä!
EINAR HUK
(toiselle palvelijalle).
Mitä sinä sieltä löysit?
PALVELIJA.
Rintaraudan, jota nimittävät Herlof Hyttefadsiksi.
EINAR HUK.
Se on sinulle liian hyvä; — katso, tässä on Sten Sturen keihään varsi; kiinnitäpä rintarauta siihen, niin meillä on komein sotamerkki maailmassa.
SISÄPALVELIJA FINN
(kirje kädessä, tulee sisään ovesta vasemmalta ja menee Inger-rouvan luo).
Olen etsinyt teitä kaikista huoneista —
INGER-ROUVA.
Mitä tahdot?
FINN
(ojentaa hänelle kirjeen).
Muuan lähetti Trondhjemista on saapunut tuoden teille kirjeen ja viestejä.
INGER-ROUVA.
Katsotaan! (Avaten kirjettä.) Trondhjemista? Mitä se mahtaa olla?
(Silmäilee nopeasti kirjettä.) Kristus, armahda! Häneltä! Ja täällä
Norjassa — —.
(Jatkaa lukemistaan kiihkeässä mielentilassa; sillaikaa noutavat miehet yhä aseita salista).
INGER-ROUVA
(itsekseen).
Hän tulee siis tänne. Hän tulee tänne tänä yönä. — Niin, silloin alkaa kamppailu älyllä, ei miekalla.
EINAR HUK.
Riittää, riittää, kunnon miehet: nyt on meillä tietääkseni aseet. Nyt lähdetään!
INGER-ROUVA
(kääntyen nopeasti).
Kukaan ei saa lähteä täältä tänä yönä!
EINAR HUK.
Mutta, jalo rouva, nyt on tuuli sopiva; purjeilla vuonon perukkaan ja —
INGER-ROUVA.
Pysyy, mitä sanoin!
EINAR HUK.
Täytyykö meidän siis odottaa huomiseen?
INGER-ROUVA.
Sekä huomiseen että kauemmin. Ainoakaan asestettu mies ei saa lähteä
Östråtista.
(Tyytymätöntä mutinaa joukosta.)
ERÄÄT TALONPOJAT.
Mutta me lähdemme sittenkin, rouva!
USEAT TOISET.
Niin, niin; me lähdemme!
INGER-ROUVA
(astuen askeleen lähemmäksi heitä).
Kuka teistä uskaltaa?
(Kaikki vaikenevat; oltuaan tuokion vaiti lisää Inger-rouva:)
Minä olen ajatellut puolestanne. Mitä te halvat rahvaan miehet tiedätte maan asioista? Kuinka te rohkenette arvostella sellaisia? Teidän täytyy kestää sortoa ja rasitusta vielä hetki. Se ei voine käydä kovin sydämellenne, jos muistatte, ettei meilläkään, ylimyssuvuilla, ole parempaa valittavana nykyaikaan. — — Viekää kaikki aseet takaisin saliin. Myöhemmin saatte kuulla tahtoni. Poistukaa!
(Palvelijat vievät aseet saliin, jonka jälkeen koko joukko poistuu oikealle.)
ELINA
(hiljaa Björnille).
Vieläkö luulet, että tein väärin tuomitessani — Östråtin rouvaa?
INGER-ROUVA
(viittaa Björnin luokseen ja sanoo).
Varusta yksi vieraskamareista kuntoon.
BJÖRN.
Niinkuin käskette, Inger-rouva!
INGER-ROUVA.
Ja portti auki jokaiselle, ken kolkuttanee.
BJÖRN.
Mutta —?
INGER-ROUVA.
Portti auki!
BJÖRN.
Portti auki.
(Poistuu oikealle.)
INGER-ROUVA
(Elinalle, joka on jo poistumassa ovesta vasemmalle).
Jää tänne! — Elina; — lapseni, — minulla on sinulle kahden kesken puhuttavaa.
ELINA.
Minä kuuntelen.
INGER-ROUVA.
Elina, — — sinä uskot pahaa äidistäsi?
ELINA.
Minä uskon, mitä teidän menettelynne pakottaa minut tuskakseni uskomaan.
INGER-ROUVA.
Ja sinä vastaat minulle tylyn luonteesi mukaan.
ELINA.
Kuka on tylyyttä kylvänyt luonteeseeni? Aina lapsesta saakka olin tottunut ihailemaan teitä suurena, ylevänä naisena. Sellaisia kuin te olivat mielestäni ne naiset, joista kerrotaan taruissa ja sankarisaduissa. Minusta näytti siltä kuin itse taivaan Jumala olisi painanut leimansa teidän otsaanne ja merkinnyt teidät siksi olennoksi, joka oli johtava arkoja ja epäröiviä. Linnan salissa lauloivat ritarit ja ylimykset ylistystänne; ja rahvaskin, lähellä ja loitolla, nimitti teitä maan toivoksi ja turvaksi. Ja kaikki he ajattelivat, että teissä palaisivat meille entiset hyvät ajat. Kaikki he ajattelivat, että koittaisi meille ikäänkuin uusi päivä. Yhäti on yö; enkä tiedä kohta enää, uskallanko luulla, että teissä valkenee meille aamu.
INGER-ROUVA.
On helppo nähdä, mistä sinä saat moiset myrkylliset sanat. Sinun korviisi ovat kulkeneet ajattelemattoman lauman kuiskeet ja nurinat asioista, joita se niin vähän kykenee arvostelemaan.
ELINA.
Kansan ääni on totuuden ääni, sanoitte siihen aikaan, jolloin laulut ja puheet kaikuivat kiitostanne.
INGER-ROUVA.
Olkoonpa niin. Mutta vaikka valitsisin osakseni istua täällä toimetonna silloin kun minun olisi toimittava, — etkö luule, että jo moinen valinta olisi minulle niin raskas taakka, ettei sinun tarvitsisi lisätä sitä vielä kivillä?
ELINA.
Kivet, joilla taakkaanne lisään, painavat minua yhtä raskaasti kuin teitä. Keveästi, vapaana hengitin elon ilmaa niin kauan kuin sain uskoa teihin. Sillä elääkseni täytyy minun tuntea itseni ylpeäksi, ja ylpeä olisin syystä ollut, jos te olisitte ollut yhä sama, mikä te kerran olitte.
INGER-ROUVA.
Ja mikä sinulle takaa, etten sitä ole? Elina, mistä niin varmaan tiedät, ettet tee äidillesi vääryyttä?
ELINA
(huudahtaen kiihkeästi).
Oi, jospa sitä nyt tekisin!
INGER-ROUVA.
Hiljaa! Sinulla ei ole oikeutta vaatia tilille äitiäsi. — Yhdellä ainoalla sanalla voisin —; mutta se ei olisi sinulle terveellinen kuulla; sinun täytyy odottaa, mitä aika mukanaan tuo; ehkä käy niin, että —
ELINA
(aikoen poistua).
Nukkukaa hyvin, äitini!
INGER-ROUVA
(vitkastellen).
Ei, — jää luokseni, on vielä eräs asia — —. Tule lähemmäksi, sinun täytyy minua kuulla, Elina!
(Asettuu pöydän ääreen ikkunan luokse.)
ELINA.
Minä kuulen.
INGER-ROUVA.
Niin vaiti kuin oletkin, tiedän kuitenkin, että olet montakin kertaa kaivannut täältä pois. Sinun on Östråtissa liian yksinäistä ja autiota.
ELINA.
Onko se teistä ihme, äitini?
INGER-ROUVA.
Riippuu itsestäsi, muuttuuko se asia tästä alkaen.
ELINA.
Kuinka?
INGER-ROUVA.
Kuule minua. — Tänä yönä odotan taloon vierasta.
ELINA
(tullen lähemmäksi).
Vierasta?
INGER-ROUVA.
Vierasta, jonka täytyy pysyä outona ja tuntemattomana. Kukaan älköön saako tietää, mistä hän tulee tai minne lähtee.
ELINA
(heittäytyy ilosta huudahtaen hänen eteensä ja tarttuu hänen käteensä).
Äiti! Minun äitini! Antakaa minulle anteeksi, jos voitte, vääryyteni teitä vastaan!
INGER-ROUVA.
Mitä tarkoitat? — Elina, minä en ymmärrä sinua.
ELINA.
He ovat siis kaikki erehtyneet? Teidän sydämenne on yhä uskollinen!
INGER-ROUVA.
Mutta, nouse jo, — ja sano —
ELINA.
Oi luuletteko, etten tiedä, kuka se vieras on?
INGER-ROUVA.
Tiedät sen? Ja kuitenkin sinä —?
ELINA.
Luuletteko Östråtin porttien olleen niin tarkasti teljettyinä, ettei ainoakaan surkeuden viesti ole päässyt pujahtamaan sisään? Arveletteko, etten minä tiedä, kuinka moni vanhan suvun perillinen harhaa henkipattona, ilman yösijaa, kattoa päänsä päällä, kun Tanskan herrat isännöivät hänen isäinsä talossa?
INGER-ROUVA.
Ja sitten? Mitä vielä?
ELINA.
Minä tiedän hyvin, että moniakin jalosukuisia ritareita ajellaan kuin nälkäisiä susia metsässä. Heillä ei ole liettä, minkä ääressä hetken lämmitellä, ei leipää suuhunsa panna.
INGER-ROUVA
(kylmästi).
Riittää! Nyt ymmärrän sinut!
ELINA
(jatkaen).
Ja siksi te avaatte nyt yöksi Östråtin portit? Siksi täytyy hänen pysyä outona ja tuntemattomana, hänen, tuon vieraan, jonka tulosta ja menosta kenenkään ei pidä saada vihiä! Te uhmaatte käskijäimme ankaraa määräystä, joka kieltää teitä antamasta vainotulle majaa ja auttamasta häntä suomalla turvaa tai hoitoa —
INGER-ROUVA.
Riittää, sanoin! (On hetken vaiti ja lisää vakaumuksella.) Sinä erehdyt,
Elina; — se, jota odotan, ei ole mikään henkipatto.
ELINA
(nousee)
Sitten olen ymmärtänyt teitä väärin.
INGER-ROUVA.
Kuule minua, lapseni! Mutta harkitse asiaa, jos yleensä jaksat hillitä hurjaa mieltäsi!
ELINA.
Minä hillitsen, kunnes olette asianne puhunut.
INGER-ROUVA.
Kuule siis, mitä minulla on sinulle sanottavaa. — Minä olen, niin paljon, kuin suinkin voin, koettanut pitää sinua tietämättömänä kaikesta siitä hädästä ja ahdingosta, jossa nyt elämme. Sillä mitä hyötyä siitä olisi ollut, että olisin valanut surua ja huolta nuoreen sieluusi? Itku ja surkea valitus ei meitä pahasta päästä. Tarvitaan rohkeutta ja miehenvoimaa.
ELINA.
Ken teille on sanonut, ettei minulla ole rohkeutta ja voimaa, jos sitä vaaditaan.
INGER-ROUVA.
Vaiti, lapsi; — minä voisin ehkä sanaasi vedota.
ELINA.
Kuinka, äitini?
INGER-ROUVA.
Minä ehkä vaatisin sinulta niitä molempia; minä ehkä —; mutta anna minun puhua ensin loppuun.
Tiedä siis, että nyt näyttää lähestyvän aika, jota Tanskan valtakunnanneuvosto on valmistanut, — aika, tarkoitan, jolloin se voisi antaa meidän oikeuksillemme ja vapaudellemme viimeisen iskun. Katso, sentähden meidän täytyy —
ELINA
(vilkkaasti).
Lyödä itsemme irti, äiti?
INGER-ROUVA.
Ei, täytyy voittaa aikaa. Köpenhaminassa istuu neuvosto paraikaa harkitsemassa, miten se parhaiten voisi ryhtyä asiaan. Enimmät kuuluvat olevan sitä mieltä, ettei riitaisuuksista voida päästä niin kauan kuin Norja ja Tanska eivät ole yksi ja sama maa; sillä jos vapaan maan oikeudet meillä säilyvät, kun uudet kuninkaanvaalit tulevat, on selvää, että taistelu puhkeaa jälleen ilmiliekkiin. Kas, sen tahtovat Tanskan herrat estää.
ELINA.
Niin, he tahtovat estää sen, — tahtovat! Mutta me, siedämmekö sellaista? Katselemmeko rauhassa, miten —?
INGER-ROUVA.
Ei, me emme sitä siedä. Mutta turvautua aseihin —, nousta ilmi otteluun, — mihin se johtaisi, niin kauan kuin me emme ole kaikki yksimielisiä? Ja onko yksimielisyys tässä maassa ollut koskaan vielä huonompi kuin nyt? — Ei, jos aiomme saada jotakin aikaan, täytyy meidän toimia salaisesti ja hiljaisuudessa. Meidän täytyy, niinkuin sinulle sanoin, voittaa aikaa, että keksisimme neuvoja. Eteläisessä Norjassa on suuri osa aatelistoa tanskalaisten puolella; mutta täällä, Dovrefjeldista pohjoiseen, on asia vielä epävarma. Siksi on kuningas Fredrik lähettänyt erään uskotuimpia miehiään tänne, näkemään omin silmin, millainen meidän mielenlaatumme on.
ELINA
(jännityksessä).
Niin; — ja siksi —?
INGER-ROUVA.
Tuo ritari tulee Östråtiin tänä yönä.
ELINA.
Tänne? Ja tänä yönä?
INGER-ROUVA.
Eräs kauppalaiva toi hänet eilen Trondhjemiin. Äsken sain viestin, että hän saapuu vieraakseni. Tunnin kuluessa voidaan häntä odottaa.
ELINA.
Ettekö ajattele, äitini, mihin vaaraan maineenne joutuu, jos annatte tuon Tanskan lähettilään tulla luoksenne sellaiseen kohtaukseen? Eikö ympäristön rahvas jo entuudestaan ole epäluuloinen Teitä kohtaan? Kuinka saatatte toivoa, että se kerran antaisi teidän johtaa ja vallita itseään, kun sanotaan sitten, että —
INGER-ROUVA.
Ole huoletta. Kaiken tämän olen tarkoin ajatellut; mutta siitä ei ole hätää. Hänen asiansa tähän maahan on salaisuus; siksi saapui hän tuntemattomana Trondhjemiin; ja yhtä outona ja tuntemattomana hän myöskin tahtoo vierailla Östråtissa.
ELINA.
Ja nimeltään on tuo tanskalainen herra —?
INGER-ROUVA.
Se on komea nimi, Elina. Tanskan aatelilla on tuskin parempaa mainitakaan.
ELINA.
Mutta mikä on aikomuksenne? Vielä en ole tarkoitustanne ymmärtänyt?
INGER-ROUVA.
Ymmärrät pian. — Kun emme voi tallata käärmettä jalkoihimme, täytyy se pistää kiinni.
ELINA.
Varokaa, ettei pihti petä.
INGER-ROUVA.
Sinusta riippuu, miten lujasti se puristaa.
ELINA.
Minusta?
INGER-ROUVA.
Kauan olen huomannut, että Östråt on sinulle vankila. Ei ole nuoren haukan ilo istua häkin rautasäleiden takana.
ELINA.
Siipeni ovat leikatut. Vaikka antaisitte minulle vapauden, vähän se auttaisi minua.
INGER-ROUVA.
Siipesi eivät ole leikatut kauemmin kuin itse tahdot.
ELINA.
Minäkö tahdon? Tahtoni on teidän käsissänne. Olkaa, mikä kerran olitte, niin tahdon minäkin —
INGER-ROUVA.
Siitä seikasta riittää. Kuule minua edelleen. — Östråtista poistuminen ei liene sinulle vastenmielistä?
ELINA.
Ehkäpä ei, äitini!
INGER-ROUVA.
Sanoit minulle kerran, että olit elänyt iloisimmat aikasi unelmissa ja saduissa. Se elämä saattaa sinulle palata.
ELINA.
Mitä tarkoitatte?
INGER-ROUVA.
Elina, — jos nyt tulisi mahtava ritari ja veisi sinut linnaansa, jossa sinulla olisi kamarineitseitä ja kannuspoikia; silkkivaatteet ja loistavat salit?
ELINA.
Ritari, sanotte?
INGER-ROUVA.
Ritari.
ELINA
(hiljemmin).
Ja tuo tanskalainen lähettiläs tulee tänne tänä yönä.
INGER-ROUVA.
Tänä yönä.
ELINA.
Jos on niin, niin pelkään tulkita sanojanne.
INGER-ROUVA.
Niissä ei ole pelon syytä, ellet tahdo tulkita niitä väärin. Aikomukseni ei tosiaan ole pakottaa sinua. Oman mielesi mukaan on sinun valittava ja päätettävä tämä asia.
ELINA
(tullen askelen lähemmäksi).
Oletteko kuullut tarinan äidistä, joka ajoi yöllä tunturien poikki, pikku lapset mukana reessä? Susilauma juoksi kintereillä; kysymyksessä oli elämä tai kuolema — ja hän heitti pienokaiset taakseen tielle, toisen toisensa jälkeen, voittaakseen aikaa ja pelastaakseen itsensä.
INGER-ROUVA.
Satuja! Äiti raastaisi ennen sydämen rinnastaan kuin heittäisi lapsensa susille!
ELINA.
Ellen olisi äitini tytär, myöntäisin teidän olevan oikeassa. Mutta te olette kuin tuo äiti, ja te olette heittänyt tyttärenne susille, toisen toisensa jälkeen. Ensin vanhimman. Viisi vuotta sitten lähti Merete Östråtista; nyt on hän Bergenissä Winzents Lungen vaimona. Mutta luuletteko, että hän on onnellinen tuon tanskalaisen ritarin puolisona? Winzents Lunge on mahtava, melkein kuin kuningas; Meretellä on kamarineitseitä ja kannuspoikia, silkkivaatteet ja loistavat salit, mutta päivä ei anna hänelle aurinkoaan, ei yö lepoa, sillä hän ei ole koskaan pitänyt Lungesta. Ritari tuli tänne ja kosi häntä, koska hän oli Norjan rikkain perijätär ja koska mies silloin tarvitsi tässä maassa lujaa pohjaa jalkainsa alle. Minä tiedän sen; tiedän aivan tarkoin! Merete oli teille kuuliainen, hän seurasi vierasta herraa täältä. Mutta mitä on se hänelle maksanut? Niin paljon kyyneleitä, ettei mikään äiti voi niistä viimeisenä päivänä vastata!
INGER-ROUVA.
Tiedän tilini, eikä se peloita minua.
ELINA.
Tilinne ei ole vielä sillä selvä. Missä on Lucia, toinen lapsistanne?
INGER-ROUVA.
Kysy Jumalalta, joka otti hänet pois.
ELINA.
Teiltä kysyn; sillä teidän on vastattava siitä, että hänen täytyi heittää nuori henkensä. Iloinen hän oli kuin keväinen lintu, kun hän purjehti Östråtista Mereten vieraaksi Bergeniin. Vuoden kuluttua seisoi hän jälleen tässä huoneessa; mutta silloin olivat hänen poskensa valkeat ja kuolema oli syöpynyt hänen sydämeensä. Niin, te hämmästytte, äitini! Te luulitte kai, että tämä ilkeä salaisuus hautautui hänen kerallaan; — mutta hän kertoi minulle kaikki. Hieno ritari oli voittanut hänen sydämensä. Ja tahtoi häntä puolisokseen. Te tiesitte, että kysymyksessä oli tyttärenne kunnia. Mutta te olitte taipumaton, — ja teidän lapsenne täytyi kuolla. Näette nyt, että minä tiedän kaikki!
INGER-ROUVA.
Kaikki? Hän lienee sanonut sinulle ritarin nimenkin?
ELINA
Nimen? Ei, hänen nimeään ei hän sanonut. Hän tunsi ikäänkuin ahdistavaa pelkoa siitä puhua — hän ei maininnut sitä kertaakaan!
INGER-ROUVA
(helpoittuneesti, itsekseen).
Ah, siispä et kaikkea tiedäkään. — — Elina; — se asia, jota nyt kosketit, on minulle täysin tuttu. Mutta siinä on eräs puoli, jota et ehkä ole huomannut: Se herra, jonka Lucia Bergenissä kohtasi, oli tanskalainen —
ELINA.
Senkin minä tiedän.
INGER-ROUVA.
Ja hänen rakkautensa oli valhetta. Viekkaudella ja sulavin sanoin oli hän kietonut Lucian ansaansa.
ELINA.
Sen tiedän; mutta Lucia rakasti häntä kuitenkin; ja jos teillä olisi ollut äidin sydän, olisi lapsenne kunnia ollut teille kaikkein tärkeintä.
INGER-ROUVA.
Ei tärkeämpi hänen onneansa. Luuletko, että minä, Mereten kohtalo mielessäni, tahdoin uhrata toisen lapseni miehelle, joka ei häntä rakastanut?
ELINA.
Viisaat sanat monen sokaisevat; mutta eivät minua. — Älkää luulko minulle tuiki tuntemattomaksi, mitä maassa tapahtuu. Minä huomaan täydellisesti tarkoituksenne. Tiedän hyvin, ettei Tanskan herroilla ole teissä laisinkaan uskollinen ystävä. Te ehkä vihaatte heitä, mutta te samalla pelkäätte heitä. Silloin kun te annoitte Mereten Vinzents Lungelle, oli tanskalaisilla herroilla ylivalta joka kulmalla maassa. Kolme vuotta myöhemmin, kun kielsitte Luciaa menemästä miehelle, johon hän oli sielunsa siteillä liittynyt, vaikka mies olikin vietellyt hänet, — silloin oli asema vallan toinen. Kuninkaan tanskalaiset voudit olivat tehneet häpeällisiä ilkitöitä rahvaalle, eikä teistä ollut viisasta sitoa itseänne lujemmin kuin jo olitte sitonut muukalaisiin väkivallantekijöihin.
Ja mitä olette tehnyt kostaaksenne häntä, jonka täytyi niin nuorena kuolla? Ette mitään. Hyvä; minä täytän teidän velvollisuutenne; minä tahdon kostaa häpeän, mikä on kohdannut kansaamme ja meidän omaa sukuamme!
INGER-ROUVA.
Sinä? Mitä sinä aiot?
ELINA.
Minä käyn omaa tietäni, niinkuin tekin omaanne. Mitä aion, en tiedä itsekään; mutta minä tunnen, että minulla on voimaa uskaltaa kaikki oikean asiamme puolesta.
INGER-ROUVA.
Silloin sinulla on tuima taistelu edessä, Olen itse kerran luvannut samaa kuin sinä, — ja hiukseni ovat harmenneet lupaukseni kuorman alla!
ELINA.
Hyvää yötä! Vieraamme saattaa jo tulla, ja siinä kohtauksessa minä olen liikaa.
Ehkä teillä on vielä aikaa — —; niin, Jumala vahvistakoon teitä ja johtakoon tekojanne! Älkää unohtako, että tuhansien silmät seuraavat teitä! Muistakaa Mereteä, joka yöt ja päivät itkee hukattua elämäänsä. Ajatelkaa Luciaa, joka nukkuu mustassa arkussaan. Ja vielä asia: Älkää unohtako, että pelaatte tänä yönä arpaa viimeisestä lapsestanne.
(Poistuu vasemmalle.)
INGER-ROUVA
(katsoo hetken hänen jälkeensä).
Viimeisestä lapsestani? Siinä puhuit todempaa kuin aavistitkaan! — —
Mutta nyt ei ole kysymys ainoastaan minun lapsestani. Auta minua,
Jumala; tänä yönä heitetään arpaa koko Norjan valtakunnasta.
Ah, — eikö joku ratsastanut sisään portista?
(Kuuntelee ikkunan ääressä.)
Ei, ei vielä. Se oli vain tuuli. Puhuu kylmästi kuin haudasta. — — Onko taivaan Jumalalla oikeus tällaiseen? — Luoda minut naiseksi, — ja sälyttää hartioilleni miehen työ.
Sillä minun käsissäni *on* nyt maan kohtalo. *Minun* vallassani on nostaa heidät yhtenä miehenä aseisiin. *Minulta* odottavat he merkkiä; ja jos en sitä nyt anna, niin ei se tapahdu ehkä enää milloinkaan.
Viivytellä? Uhrata monet yhden pelastukseksi? — Eikö olisi parempi, jos voisin — —? Ei, ei, ei, — minä en tahdo sitä! Minä en voi sitä!
(Hän vilkaisee kuin varkain ritarisaliin, kääntyy poispäin ikäänkuin hädissään ja sanoo kuiskaten.)
Nyt ne ovat taas tuolla. Kalpeat haamut — kuolleet isät, kaatuneet sukulaiset. — Hyi, tuo silmien tuijotus, joka nurkasta!
(Hän huitaisee kädellään taaksepäin ja huutaa.)
Sten Sture! Knut Alfinpoika! Olaf Skaktavl! Pois, — pois! Minä en voi sitä!
(Vieras vankkarakenteinen mies, harmahtavin päin ja parroin, pukuna rikkonainen lampaannahka-takki, ruostunein asein, on astunut sisään ritarisalista.)
VIERAS MIES
(pysähtyy ovelle ja sanoo hillityllä äänellä).
Terve teille, rouva Inger Gyldenlöve!
INGER-ROUVA
(kääntyy huudahtaen).
Ah — auta, Kristus!
(Vaipuu tuolille. Vieras mies tuijottaa häneen, liikahtamatta, nojaten miekkaansa.)