BJÖRN
(murahtaen).
Annas, kun sinussa olisi ripa, niin tarttuisin —
FINN
(hyräilee tuokion itsekseen).
BJÖRN.
Mitä nyt taas?
FINN.
Tyhjä kypäri, terätön miekka, rivaton kilpi. — Luulenpa, ettei kukaan voi moittia Inger-rouvaa siitä, että hän antaa aseitten riippua kirkkaina salin seinällä, eikä punaa niitä tanskalaisten veressä.
BJÖRN.
Hm, lorua, onhan meillä nyt maassa rauha.
FINN.
Rauha? Niin, kun talonpoika on ampunut viimeisen nuolensa ja susi vienyt läävästä hänen viimeisen lampaansa, niin on heilläkin rauha keskenään. Mutta on se vain merkillistä ystävyyttä! No, niin; oli miten oli. On aivan paikallaan, kuten sanoin, että sota-asut riippuvat kiiltävinä salissa; sillä tunnet kai vanhan sananparren: »ritarismies yksin on mies», ja kun meillä ei tässä maassa enää ole ritaria, niin ei ole miestäkään, ja missä ei ole miestä, siellä saa nainen olla isäntänä; ja siksi —
BJÖRN.
Siksi kiellän sinua loruamasta! (Nousee.) Ilta tulee. Kas tuossa; saat viedä kypärin ja kilven paikoilleen saliin.
FINN
(hiljaisella äänellä).
Ei, anna sen jäädä huomiseen.
BJÖRN.
No, et kai pelkää?
FINN.
En päivällä. Ja jos illoin pelkäisinkin, niin enpä ole pelkuri yksinäni. Niin, katsele vain minua; mutta tiedäkin, että tuolla alhaalla väentuvassa jutellaan yhtä ja toista. (Hiljaisemmin.) Siellä sanovat jotkut, että tuolla liikkuu kookas, mustiin puettu haamu jok'ainoa yö.
BJÖRN.
Akkain lorua!
FINN.
Niin, mutta he väittävät kaikki, että se on totta.
BJÖRN.
Sen minä uskon.
FINN.
Merkillisintä on, että Inger-rouva on samaa mieltä.