BJÖRN
(hätkähtäen).
Inger-rouva? No, mitä mieltä hän on?
FINN.
Mitäkö? Niin, sitä ei monikaan tiedä. Mutta varmaa on, ettei hän saa siunaaman rauhaa. Etkö huomaa, että hän laihtuu ja käy päivä päivältä kalpeammaksi? (Luoden Björniin tutkivan silmäyksen.) Väki sanoo, ettei hän nuku milloinkaan, — ja että siihen on tuo kummittelu syynä —
(Viime sanojen kuuluessa on Elina Gyldenlöve vasemmalta ilmestynyt puoleksi avoimen oven kynnykselle. Hän pysähtyy ja kuuntelee; palvelijat eivät häntä huomaa.)
BJÖRN.
Ja sellaisia tyhmyyksiä sinä uskot?
FINN.
Noin, puolittain. On muuten niitäkin, jotka selittävät seikkaa toisella tavoin. Mutta se on vain ilkeyttä. — Kuule, Björn, — tunnetko erästä laulua, joka maassa kiertää?
BJÖRN.
Laulua?
FINN.
Niin, kaiken kansan suussa. Se on hävytön pilkkalaulu, sen nyt arvaa.
Mutta muuten, se on sangen näppärä. Kuulepas.
(Laulaa matalalla äänellä.)
Ja Inger-rouvalla linnassaan on vaatteet, joilla ei vertaa: ne silkkiä, kärpännahkaa on vaan, ja kullat ja helmet on kulmillaan, — mut synkkä hän monta on kertaa.
Kas, Inger hän itsensä Tanskalle möi,
maan vieraiden valtaan hän heitti, —
(Björn tarttuu Finniä vimmastuneena rintapieliin. Elina Gyldenlöve vetäytyy heidän huomaamattaan takaisin vasemmalle.)
BJÖRN.
Ja minä heitän sinut helvettiin, ja ihan palkatta, jos hiiskut vielä
Inger-rouvasta hävyttömän sanan!
FINN
(kiskoutuen Björnin käsistä).
No, no, — olenko minä sen laulun tehnyt?
(Kuuluu torven törähdys ulkoa oikealta.)
BJÖRN.
Hst, — mikä tuo on?
FINN.
Torvi soi. Saadaan vieraita vielä tänä iltana.