BJÖRN
(ikkunan ääressä).
Avaavat porttia. Kuuluu kavion kopsetta linnan pihalta. Tulee kai joku ritari.
FINN.
Ritari? Se ei liene totta.
BJÖRN.
Miksi ei?
FINN.
Itsehän sanoit, että viimeinen ritarimme on kuollut.
(Poistuu oikealle.)
BJÖRN.
Senkin lurjus, — kaikki hänen silmänsä keksivät. Sen verran siis auttoi, että koetin tätä peitellä ja salata. Inger-rouva on jo kansan suussa; hetken päästä jokainen huutaa, että —
ELINA GYLDENLÖVE
(tulee jälleen sisään vasemmalla olevasta ovesta; hän katselee ympärilleen ja sanoo mielenliikutustaan masentaen).
Oletko yksin täällä, Björn?
BJÖRN.
Tekö, Elina-neito?
ELINA.
Kuule, — kerro minulle joku satu; — tiedän, että sinulla on niitä muitakin kuin ne, joita —
BJÖRN.
Satu? Mutta nyt, — näin iltamyöhällä —?
ELINA.
Jos lasket siitä ajasta, jolloin täällä Östråtissa tuli pimeä, niin on todellakin myöhä.
BJÖRN.
Mikä teitä vaivaa? Onko teille sattunut jotakin? Olette niin levoton.
ELINA.
Ehkäpä on niin.
BJÖRN.
Jokin teillä on. Puoleen vuoteen olen teitä tuskin tuntenut entiseksi.
ELINA.
Tiedä: puoli vuotta on Lucia, rakkain sisareni, maannut ruumiskammiossa.
BJÖRN.
Ei se johdu siitä, Elina-neito, — ainoastaan sen vuoksi ette te ole tuollainen: milloin mietteissänne, kalpea ja vaitelias, milloin hurja ja neuvottoman näköinen kuin tänä iltana.
ELINA.
Niinkö arvelet? Mutta miksi en sen vuoksi? Eikö hän ollut hyvä ja hurskas ja kaunis kuin kesäinen yö? Björn, kuule, — minä rakastin Luciaa kuin omaa itseäni. Oletko unohtanut, kuinka monta kertaa me istuimme lapsina polvellasi talvi-illoin? Sinä lauloit meille lauluja, ja kerroit — —
BJÖRN.
Niin, silloin te olitte reipas ja iloinen.
ELINA.
Kyllä, silloin. Silloin elin ihanaa aikaa, saduissa ja ajatuksissani! Onko mahdollista, että ranta oli yhtä karu silloin kuin nyt? Jos se oli, en sitä huomannut. Siellä rannalla minä mieluimmin kuljeskelin ja sepittelin monia kauniita satuja; sankarini tulivat kaukaa ja matkasivat jälleen poikki meren; minä itse olin heidän keskellään ja seurasin heitä, kun he purjehtivat pois.
(Vaipuu istumaan eräälle tuolille.)
Nyt tunnen olevani niin väsynyt, heikko, satuni eivät voi ravita minua enää; — ne ovat ainoastaan satuja.
(Nousee kiivaasti.)
Björn, tiedätkö, mikä minut on sairaaksi tehnyt? Eräs totuus. Ilkeä, synkkä totuus, joka kaivaa mieltäni yötä päivää.
BJÖRN.
Mitä te te tarkoitatte?
ELINA.
Muistatko, että sinä annoit meille joskus elämänohjeita ja hyviä neuvoja? Lucia-sisko noudatti niitä; mutta minä, — Jumala paratkoon!
BJÖRN (lohdutellen).
No, älkäähän toki —
ELINA.
Minä tiedän kyllä, minä olin ylpeä, korskea! Leikeissä tahdoin minä aina olla kuningatar, koska olin suurin, kaunein, älykkäin. Minä sen tiedän.
BJÖRN.
Se on totta.
ELINA.
Kerran otit minua kädestä ja katsoit vakavasti minuun ja sanoit: älä ole ylpeä kauneudestasi ja älystäsi: mutta ole aina ylpeä kuin tunturin kotka, kun ajattelet, että olet Inger Gyldenlöven tytär!
BJÖRN.
Teillä kai oli syy olla siitä ylpeä.
ELINA.
Niin, sellaisia sinä kerroit sangen usein minulle, Björn. Oi, sinä kerroit minulle siihen aikaan niin paljon, paljon satuja.
(Puristaa Björnin kättä.)
Kiitos niistä kaikista! — Kerro minulle yksi vielä: voisinpa ehkä näet tulla jälleen iloiselle mielelle niinkuin ennen.
BJÖRN.
Ettehän ole lapsi enää.
ELINA.
En kylläkään! Mutta salli kuvitellakseni, että olen. — — No, kerro nyt.
(Heittäytyy erääseen tuoliin; Björn istuutuu lieden reunalle.)
BJÖRN.
Oli kerran jalosyntyinen ritari —
ELINA
(joka on kuunnellut levottomana saliin päin, tarttuu Björnin käsivarteen ja huudahtaa kiivaasti, mutta kuiskaamalla).
Hst! Älä huuda; — enhän ole huonokuuloinen!