VIIDES NÄYTÖS.
(Ritarisali. On edelleen yö. Salia valaisee heikosti ainoastaan kynttilä, joka on jalassaan pöydällä, etualalla oikealla. Rouva Inger Gyldenlöve istuu pöydän ääressä ajatuksiinsa vaipuneena.)
INGER-ROUVA
(lyhyen vaitiolon jälkeen).
Maan viisaimmaksi sanovat he minua. Luulen, että sitä *olenkin*. Viisain. — Kukaan ei tiedä, miksi minä olen viisain. Kolmattakymmentä vuotta olen taistellut pelastaakseni lapseni. *Siinä* on arvoituksen avain. *Se* se antaa älyä otsaan. —
Älyä? Mihin joutui älyni tänä yönä? Mihin haipui huolenpito asioistani? Korvissani humisee ja soi. Näen edessäni haamuja, niin ilmi-elävinä, että voisin käydä niihin kiinni. (Kavahtaa ylös.)
Vapahtaja, mitä tämä on? Enkö enää järkeäni hallitse? Siihenkö veisi viimein, että minä, että minä —?
(Pusertaa päälakeaan; istuutuu sitten jälleen ja sanoo rauhallisemmin.)
Oh, ei se ole mitään. Se menee ohitse. Ei mitään hätää; — — se menee ohitse.
Kuinka rauhallista täällä salissa on tänä yönä! Yksikään suvun isä tai omainen ei katso uhkaavasti minua. Ei tarvitse enää heitä kääntää seinään päin. (Nousee taas.)
Niin, oli hyvä, että viimeinkin rohkaisin mieleni. Me voitamme, — ja sitten olen perille päässyt. Saan lapseni takaisin. (Tarttuu kynttilänjalkaan poistuakseen, mutta pysähtyykin ja sanoo itsekseen.)
Perillä? Päämaali? Saada hänet takaisin? *Sekö* vain, — ei sitten mitään muuta? (Laskee kynttilän takaisin pöydälle.)
Nuo sattuman sanat, jotka Nils Lykke tuli virkkaneeksi —. Kuinka voi hän nähdä syntymättömän ajatukseni? (Hiljemmin.)
Kuninkaan äidiksi. Kuninkaan äidiksi, hän sanoi. — Ja miksipä ei? Eikö sukuni ole ennen minua hallinnut kuninkaitten tavoin, joskaan heillä ei ole ollut kuninkaan nimeä? Eikö *minun* pojallani ole yhtä oikeutetut vaatimukset Sture-suvun oikeuksiin kuin tuolla toisella? Jumalan edessä hänellä ne on, — totisesti, jos taivaassa on oikeutta.
Ja näistä oikeuksista olen pelon hetkellä kirjallisesti luopunut. Olen huolimattomin käsin antanut ne pois, — hänen vapautensa lunnaina.
Jos voisin ne saada takaisin? — Heräisiköhän taivaan viha, jos minä —? Manaisinkohan itselleni uuden onnettomuuden ja hädän —? — — Kuka tietää; — kukapa tietää! Varminta lie minun kieltäytyä. (Tarttuu jälleen kynttilään.) Saanhan takaisin lapseni. *Sen* tulee riittää. Koetan nyt levätä. Kaikki nuo uskaliaat ajatukset, — nukkua ne päästäni pois. (Menee taustaa kohti; mutta pysähtyy keskellä lattiaa ja sanoo aprikoiden)
Kuninkaan äiti!
(Poistuu hitaasti vasemmasta tausta-ovesta.)
(Lyhyen ajan jälkeen tulevat Nils Lykke ja Elina Gyldenlöve aivan hiljaa sisään ensimäisestä ovesta vasemmalta. Nils Lykkellä on pieni lyhty kädessä.)
NILS LYKKE
(valaisee huonetta tarkastellen ympärilleen ja kuiskaa).
Kaikki on hiljaista. Minun täytyy lähteä.
ELINA.
Oi, salli minun siis vielä yksi ainoa kerta katsoa sinua silmiin, ennenkuin jätät minut.
NILS LYKKE
(syleilee häntä).
Elina!
ELINA
(pienen vaitiolon jälkeen).
Etkö koskaan enää tule Östråtiin?
NILS LYKKE.
Kuinka voit luulla niin? Etkö ole nyt kihlattuni? — Mutta tahdotko sinä olla minulle uskollinen, Elina? Etkö unohda minua ennenkuin jälleen kohtaamme?
ELINA.
*Tahdonko* olla uskollinen? Onko minulla omaa tahtoa enää? Voisinko muka olla sinulle uskoton, vaikkapa tahtoisin? — Sinä tulit yön hetkellä; kolkutit oveeni; — ja minä sinulle avasin. Sinä puhuit minulle. Mitä puhuit sinä? Sinä tuijotit minua silmiin. Mikä arvoituksellinen voima se hurmasi ja lumosi minut, niinkuin taikaverkkoon? (Kätkee kiireesti kasvonsa Nils Lykken olkapäätä vasten.) Oi, älä katso minua tämän jälkeen. — — Uskollinen, kysyt? Minähän *olen* sinun. Olen *sinun*; — minun täytyy olla — aina ja iankaikkisesti.
NILS LYKKE.
Niinpä olet siis, kautta ritarikunniani, istuva, ennenkuin vuosi loppuun kuluu, emäntänä isieni linnassa.
ELINA.
Ei lupauksia, Nils Lykke! Älä vanno mitään.
NILS LYKKE.
Mikä sinulla on? Miksi pudistat niin surullisesti päätäsi?
ELINA.
Koska tiedän, että suloisia sanoja, jotka hurmasivat mieleni, olet kuiskannut monen monille ennen minua. Ei, ei, älä vihastu, armaani! Minä en moiti sinua, niinkuin tein silloin, kun en tuntenut vielä sinua. Nythän tiedän, miten paljon korkeammalle kaikkia muita sinä pyrit. Mitä voi rakkaus olla *sinulle* muuta kuin leikkiä ja naiset muuta kuin leluja.
NILS LYKKE.
Elina, — kuule minua!
ELINA.
Olen kasvanut sinun nimesi kaiun ympäröimänä. Minä vihasin sitä nimeä, koska elämäsi mielestäni loukkasi kaikkia naisia. Ja kuitenkin, — kuinka merkillistä, — kun unelmissani suunnittelin omaa tulevaa elämääni, silloin olit sinä aina sankarini, tietämättäni sitä. Nyt minä sen huomaan. Mitä suurta silloin tunsinkaan! Aavistelevaa, arvoituksellista kaipuuta sinun puoleesi, sinun ainoan, — sinun, joka olit kerran tuleva ja näyttävä minulle koko elämän ihanuuden.
NILS LYKKE
(syrjään, laskien lyhdyn kädestään pöydälle).
Kuinka on laitani? Tämä pyörryttävä, mukaansa vievä voima —. Jos on rakkautta, niin en ole sitä ennen tätä hetkeä tuntenut. Eikö vielä olisi aika? Ah, tuo hirvittävä Lucian asia! (Vaipuu istumaan tuolille.)
ELINA.
Mikä sinulla on? Niin raskas huokaus —
NILS LYKKE.
Oi, ei mitään, — ei mitään!
Elina, — nyt tahdon tunnustaa sinulle suoraan kaikki. Minä olen pettänyt sekä suulla että silmillä, ja monen monille olen sanonut samaa, mitä tänä yönä sinulle kuiskailin. Mutta usko minua —
ELINA.
Hiljaa! Ei mitään siitä. Eihän minun rakkauteni ole pieninkään korvaus kaikesta, mitä sinä minulle lahjoitat. Oi ei; minä rakastan sinua siksi, että jokainen sinun silmänluontisi on kuninkaallinen käsky, joka sitä vaatii. (Asettuu maahan Nils Lykken jalkoihin.)
Oi, salli minun vielä kerran painaa se kuninkaan käsky syvälle sieluuni, joskin tiedän hyvin, että se on kirjoitettu tänne ainiaaksi ja iankaikkisesti.
Hyvä Jumala, — kuinka sokea olen ollut itseäni kohtaan! Vielä tänä iltana sanoin äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla ylpeyteni». Mitä sitten ylpeyteni on? Tietää kansalaiseni vapaiksi ja sukuni kunnioitetuksi kautta maan? Oi, ei, ei! Minun rakkauteni on ylpeyteni. Pikku koira on ylpeä, kun se tohtii istua herransa jaloissa ja saa leivänmuruja hänen kädestään. Samoin olen minäkin ylpeä, niinkauan kuin uskallan istua sinun jaloissasi, kun sinun sanasi ja silmäsi ruokkivat minua elämän leivällä. Katso, siksi sanon sinulle, niinkuin sanon äidilleni: »voidakseni elää, täytyy minulla olla rakkauteni»; sillä siihen ylpeyteni sisältyy nyt ja aina.
NILS LYKKE
(vetää hänet syliinsä).
Ei, ei jaloissani, vaan rinnallani on paikkasi, — aina, miten korkealle kohtalo minut saattaneekin asettaa. Niin, Elina, — sinä olet johtanut minut paremmalle tielle; ja jos minun kerran on sallittu tehdä kunniakas työ ja sovittaa, mitä hurjassa nuoruudessani olen rikkonut, on kunnia sinun ja minun yhdessä.
ELINA.
Oi, sinä puhut, niinkuin minä olisin se sama Elina, joka illalla heitti kukkakimpun jalkoihisi. Kirjoistani luin rikkaasta elämästä kaukaisissa maissa. Torvien soiden ratsastaa ritari vihreään viitaan haukka käsivarrellaan. Niin kuljet sinäkin läpi elämän; — niin nimesi kaikuu edelläsi, minne saapunet. Ainoa, mitä *minä* tältä rakkaudelta pyydän, on saada levätä kuin haukka käsivarrellasi. Kuin *haukka* olin minäkin sokea valolle ja elämälle, kunnes sinä otit pois silmiltäni siteen ja annoit minun lentää ilmoihin ja yli viidan huippujen. Mutta, usko minua, — kuinka rohkeasti siipeni levitänkin, aina palaan kuitenkin takaisin häkkiini.
NILS LYKKE
(nousee).
Niinpä uhmaan minäkin menneisyyttä! Kas tässä, — ota tämä sormus; ja ole minun Jumalan ja ihmisten edessä, — minun, vaikka vainajain uni siitä häiriytyisi —
ELINA.
Sinä peloitat minua. Miksi sanoit sinä —?
NILS LYKKE.
Ei se ollut mitään. Tule nyt; anna minun asettaa sormus sormeesi. — Kas niin; nyt olen kihlannut sinut!
ELINA.
*Minä* Nils Lykken morsian! Tuntuu kuin olisi unta, — kaikki tämä, mitä tänä yönä on tapahtunut. Oi, mutta niin ihanaa unta! Minun rintani on niin keveä. Ei ole sielussani enää katkeruutta eikä vihaa. Minä tahdon sovittaa kaikki vääryyteni. Olen ollut tyly äidilleni. Huomenna menen hänen luokseen; hän antakoon minulle anteeksi, mitä olen rikkonut.
NILS LYKKE.
Ja suokoon suostumuksensa liittoomme.
ELINA.
Sen hän tekee. Oi, minä tiedän sen varmasti. Minun äitini on hyvä; kaikki ihmiset ovat hyviä; — minulla ei ole enää kaunaa ketään kohtaan — paitsi yhtä.
NILS LYKKE.
Paitsi yhtä?
ELINA.
Oi, se on surullinen juttu. Minulla oli sisar —
NILS LYKKE.
Lucia?
ELINA.
Tunsitko sinä Lucian?
NILS LYKKE.
En, en; olen kuullut vain hänen nimensä.
ELINA.
Myöskin hän antoi sydämensä eräälle ritarille, joka — petti hänet. Nyt on hän taivaassa.
NILS LYKKE.
Ja sinä?
ELINA.
Vihaan ritaria.
NILS LYKKE.
Älä häntä vihaa! Jos sielussasi on laupeutta, anna hänelle anteeksi, mitä hän on rikkonut. Usko minua, hänellä on rangaistus omassa rinnassaan.
ELINA.
Hänelle en koskaan anna anteeksi! Minä en *voi*, vaikka tahtoisinkin; sillä niin pyhästi olen vannonut — — (Kuunnellen.) — Hst! Kuulitkos?
NILS LYKKE.
Mitä? Mistä?
ELINA.
Ulkoa; kaukaa. Siellä ratsastaa joukko miehiä maantiellä —
NILS LYKKE
Ah, ne ovat *he*! Ja minä unohdan —! He tulevat tänne. Vaara uhkaa!
Minun täytyy lähteä!
ELINA.
Mutta minne? Oi. Nils Lykke, mitä salaat sinä —?
NILS LYKKE.
Huomenna, Elina, tulen takaisin. Nyt nopeasti, — missä on se salakäytävä, josta puhuit?
ELINA.
Hautakammion läpi. Katso täällä — on luukku —
NILS LYKKE.
Hautakammion! (itsekseen.) Vaikkapa; pelastaa hänet täytyy!
ELINA
(ikkunan ääressä).
Ratsujoukko on aivan portin takana — (Ojentaa Nils Lykkelle lyhdyn.)
NILS LYKKE.
Hyvä — (Alkaa laskeutua luukusta alas.)
ELINA.
Mene pitkin käytävää arkun luo asti, jossa on pääkallo ja musta risti; se on Lucian —
NILS LYKKE
(nousee kiireesti takaisin ja lyö luukun kiinni).
Lucian —. Phui!
ELINA.
Mitä sanot?
NILS LYKKE.
Oh, ei mitään. Ruumiin haju minua pyörrytti.
ELINA.
Kuule, ne kolkuttavat porttiin!
NILS LYKKE
(pudottaa lyhdyn).
Ah, liian myöhäistä —! (Kamaripalvelija Björn tulee kiireesti kynttilä kädessä oikealta.)
ELINA
(rientää häntä vastaan).
Mitä tämä on, Björn? Mitä on tapahtunut?
BJÖRN.
Päällekarkaus! Kreivi Sture —
ELINA.
Kreivi Sture? Mikä hänellä?
NILS LYKKE.
Surmattuko?