ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
(Avara puutarhahuone, jossa on ovi vasemmalla sivuseinällä ja kaksi ovea oikeanpuolisella seinällä. Keskellä huonetta pyöreä pöytä, tuolien ympäröimänä; pöydällä on kirjoja, aikakauskirjoja ja sanomalehtiä. Etupuolella vasemmalla ikkuna, ja sen luona pieni sohva, neulomapöytä edessä. Takapuolella jatkuu huone avonaiseen, vähä kapeampaan kasvihuoneesen, jonka ulkopuolinen seinä on suuriruutuista lasia. Kasvihuoneen oikeanpuolisella sivuseinällä on ovi, joka vie alas puutarhaan. Lasiseinän läpi haamottaa synkkä vuonomaisema, kestävän sateen verhoomana.)
(Puuseppä Engstrand seisoo yläällä puutarhaoven luona. Hänen vasen jalkansa on vähä väärä; saappaan-anturan alla on puulista. Regina, tyhjä kukkaruisku kädessä, estelee häntä tulemasta likemmäksi.)
REGINA (matalalla äänellä). Mitä tahdot? Pysy siinä, missä seisot.
Tippuuhan sinusta.
ENGSTRAND. Se on Jumalan sadetta, se, laps' kulta.
REGINA. Pirun sadetta se on.
ENGSTRAND. Kiesus, mitä puhut, Regina. (Nilkuttaa pari askelta peremmälle.) Mutta sitähän tahdoin sanoa —
REGINA. Elä kolista niin jalallasi, ihminen! Nuori herra makaa ja nukkuu yläkerrassa.
ENGSTRAND. Makaa ja nukkuu nyt? Keskellä päivää?
REGINA. Se ei koske sinua.
ENGSTRAND. Minä olin juomaseurassa illalla —
REGINA. Sen kyllä uskon.
ENGSTRAND. Niin, sillä me ihmiset olemme heikkoja, laps' kulta —
REGINA. Niin, niin kyllä olemme.
ENGSTRAND. — ja kiusaukset ovat moninaisia tässä maailmassa, näetkös —; mutta kuitenkin olin minä, niin totisesti, työssäni jo kello kuus tän'aamuna.
REGINA. Niin, niin, laita nyt vaan luusi pois. En tahdo seisoa tässä ja pitää rendez-vous'ta kanssasi.
ENGSTRAND. Mitä et tahdo pitää?
REGINA. En tahdo pitää sinua kenenkään tavattavana täällä. Kas niin; mene nyt matkaasi.
ENGSTRAND (pari askelta lähempänä). En, totta vie, menekkään, ennenkuin olen puhellut kanssasi. Jälkeen puolisen tulee työni valmiiksi tuolla alaalla kouluhuoneessa, ja sitte mennä tuhutan tän'yönä, höyryveneellä kotia kaupunkiin.
REGINA (mutisee). Onnea matkalle!
ENGSTRAND. Kiitoksia, laps' kulta. Huomennahan lastenkoto vihitään, ja silloin tulee täällä arvattavasti kelpo lailla hälinää ja hommaa juomingeissa, näetkös. Eikä kukaan saa sanoa Jaakko Engstramista, ett'ei hän voi pidättää itseään, kuin kiusaus tulee.
REGINA. Hoo!
ENGSTRAND. Niin, sillä tapaahan täällä niin paljo hienoa väkeä huomenna. Onhan pappi Manderskin tulossa kaupungista.
REGINA. Hän tulee jo tänään.
ENGSTRAND. Niin, enkös arvannut oikein, Enkä saakeliksikaan tahdo, että hän saa syytä moittiakseen minua, huomaatkos.
REGINA. Ahaa, onko niin asiat!
ENGSTRAND. Mitenkä on asiat?
REGINA (katsoo vakavasti häneen). Mihinkä sinä nyt tahdot
Manders-pappia taas narrata?
ENGSTRAND. Hys, hys; oletko hullu? Tahdonko minä narrata pappi Mandersia mihinkään? En suinkaan, Manders-pappi on siksi liian hyvä mies minua kohtaan. Mutta siitähän tahdoin jutella kanssasi, näetkös, että minä tän'yönä sitte jälleen matkustan kotia.
REGINA. Matkusta mitä pikemmin, sitä parempi minusta.
ENGSTRAND. Niin, mutta minä tahdon saada sinut kanssani, Regina.
REGINA (suu auki). Tahdotko saada minut —? Mitä sanot?
ENGSTRAND. Tahdon saada sinut kanssani kotia, minä sanon.
REGINA (pilkallisesti). Et ikinä saa minua kanssasi kotia.
ENGSTRAND. Oo, sen saamme kyllä nähdä.
REGINA. Niin, siitä voit olla varma, että sen näemme. Minä, joka olen kasvanut kamariherran rouvan Alvingin luona —? Minä, jota pidetään melkein kuin lasta täällä —? Muuttaisinko minä kotia sinun luoksesi? Semmoiseen taloon? Hyi toki!
ENGSTRAND. Mitä pirua se on? Lyöttäydytkö isääsi vastaan, heilakka?
REGINA (mutisee, katsomatta häneen). Olet usein kyllä sanonut, ett'ei sinulla ole mitään tekemistä minun kanssani.
ENGSTRAND. Pyh; mitä huolit siitä —.
REGINA. Etkö monta herran kertaa ole haukkunut minua ja kutsunut minua —? Fi donc!
ENGSTRAND. En totisesti käyttänyt sentään koskaan niin ilkeätä sanaa.
REGINA. Ho, muistan kyllä, mitä sanaa käytit.
ENGSTRAND. Niin, mutta senhän tein vaan ollessani vähä toisella kymmenellä — hm. Kiusaukset ovat monenlaisia tässä maailmassa, Regina.
REGINA. Uh!
ENGSTRAND. Ja samoin silloin, kuin äitisi lyöttäytyi kiukuttelemaan. Täytyihän minun keksiä jotain häntä härsyttääkseni, laps' kulta. Aina piti hänen sitte ollakkin niin hieno, (matkii.) "Päästä minut, Engstrand. Anna minun olla! Minä olen palvellut kolme vuotta kamariherra Alvingin luona Rosenvoldissa, minä!" (hymyilee.) Herra nähköön; hän ei, näet, koskaan voinut unhottaa, että kapteeni tuli kamariherraksi hänen palvellessaan täällä.
REGINA. Äiti raukka; — hänen sait varmaan rääkätä kuolijaaksi.
ENGSTRAND (keikahuttaen itseään). Niin, selvähän se on; minunhan pitää saaman syy kaikesta.
REGINA (kääntyy pois; puoliääneen). Uuh —! Ja sitä jalkaa sitte.
ENGSTRAND. Mitä sanot, laps' kulta?
REGINA. Pied de mouton.
ENGSTRAND. Onko se engelskaa, se?
REGINA. On.
ENGSTRAND. Niin-niin: oppia olet saanut täällä maalla. Ja siitä voipi olla hyötyä nyt, siitä, Regina.
REGINA (lyhyen äänettömyyden jälkeen). Ja mitä sitten aiot tehdä minulla kaupungissa?
ENGSTRAND. Voitko kysyä, mitä isä tekee ainoalla lapsellaan? Enkö ole yksinäinen ja avutoin leskimies.
REGINA. Ooh, elä lörpöttele minulle semmoista. Miksi tahdot minua sinne?
ENGSTRAND. No, sanon sinulle, olen ajatellut yrittää jotain uutta nyt.
REGINA (puhaltaa). Samoin olet yrittänyt niin usein; muita yhtä hullusti.
ENGSTRAND. Niin, mutta tällä kertaa, saat vaan nähdä, Regina! — Piru vieköön —
REGINA (polkaisee). Ole kiroamatta!
ENGSTRAND. Hys, hys! siinä olet hiton oikeassa, laps' kulta! Sitähän vaan tahdoin sanoa, — olen koko lailla saanut rahoja lakkariini työstäni tässä uudessa lastenkodossa.
REGINA. Vai olet? Sehän on hyvä sinulle, se.
ENGSTRAND. Mihinkä voisi tuhlata penninsä täällä maaseudulla.
REGINA. No, entä sitte?
ENGSTRAND. Niin, näetkös, sitte olen ajatellut panna ne rahat johonkin, joka kannattaisi. Siitä pitäisi tulla jonkinlainen ravintola meriväelle —
REGINA. Hyi sentään!
ENGSTRAND. Oikein hieno ravintola, huomaatkos; — ei mikään semmoinen sikopahna matruuseille. Ei, koira vie, — se olisi Iaivakapteenia ja perämiehiä ja oikein hienoa väkeä varten, huomaatkos.
REGINA. Ja sitte pitäisi minun —?
ENGSTRAND. Sinä saisit olla apuna, niin. Ainoastaan noin näön vuoksi, voit arvata. Et, piru olkoon, joudukkaan pahoille päiville, laps' kulta. Voit saada kaikki tahtosi mukaan.
REGINA. Niin-kyliä, niin!
ENGSTRAND. Mutta vaimoväkeä täytyy olla talossa, se on päivän selvää, se. Sillä iltasittain on tietysti pidettävä vähä hauskaa, laulettava ja tanssittava ja niin pois päin. Aatteleppas, että he ovat kulkeneita merimiehiä maailman mereltä, (lähempänä.) Elä nyt ole hassu ja sulje itse tietäsi, Regina. Mitä voi sinusta tulla täällä maalla? Hyödyttääkö se yhtään sinua, että rouva on kustantanut oppia sinuun? Saathan hoidella kakaroita uudessa lastenkodossa, kuulen ma. Onko se mitään sinulle, se? Haluttaako sinua niin mahdottomasti kulua täällä kitupiikiksi likaisten penikoiden takia?
REGINA. Ei, jos kävisi niinkuin minua haluttaa, niin —. No, voihan se tapahtua. Voihan se tapahtua!
ENGSTRAND. Mikä voi tapahtua?
REGINA. Elä yhtään välitä siitä. — Oletko paljokin pannut rahoja talteen täällä maalla?
ENGSTRAND. Kaikkiansa voi niitä tulla noin seitsemän, kahdeksan sataa kruunua.
REGINA. Ei ole hullumpaa.
ENGSTRAND. Siinä on tarpeeksi päästäkseen jaloillensa, siinä, laps' kulta.
REGINA. Etkö aio antaa yhtään niistä rahoista minulle?
ENGSTRAND. En totisesti aiokkaan, en.
REGINA. Etkö aio lähettää minulle edes hamekangasta?
ENGSTRAND. Tule vaan olemaan kanssani kaupunkiin, tule, niin saat hamekankaita kyllä.
REGINA. Pyh, sen voin tehdä ominpäin, jos minua haluttaa.
ENGSTRAND. Ei, isällisen käden johdolla, se käy paremmin, Regina. Nyt voin saada soman talon Pikku Satamakadulla. Ei tarvitse montaa markkaa enää; ja sinne voisimme laittaa jonkinlaisen merimieskodin, näetkös.
REGINA. Mutta minä en tahdo olla sinun luonasi! Minulla ei ole mitään sinun kanssasi tekemistä. Mene nyt!
ENGSTRAND. Et, totta vie, jäisi pitkäksi aikaa luokseni, laps' kulta. Sitä hyvää ei minulle suotaisi. Jos sinä vaan ymmärtäisit katsoa eteesi. Niin kaunis impi, kuin sinusta on tullut näinä parina viimeisenä vuonna —
REGINA. No —?
ENGSTRAND. Ei varmaankaan kestäisi kauvan, ennenkuin tulla pölähtäisi joku perämies, — niin ehkäpä kapteeni —
REGINA. En tahdo mennä naimisiin kenenkään semmoisen kanssa.
Merimiehillä ei ole yhtään savoir vivre.
ENGSTRAND. Mitä ei heillä ole?
REGINA. Minä tunnen merimiehet, minä sanon. Semmoisen väen kanssa ei voi mennä naimisiin.
ENGSTRAND. Ole sitte niiden kanssa naimisiin menemättä. Voi se kannattaa kumminkin, (tuttavallisemmin:) Hän — engelsmanni — huvikutteri-herra — antoi kolmesataa spesietalaria, hän; — ja toinen ei ollut kauniimpi sinua, hän.
REGINA (häneen päin). Ulos ovesta!
ENGSTRAND (väistää). No, no; ethän toki lyödä aio, tiedän mä.
REGINA. Aion! Jos puhut äidistä, niin lyön. Ulos ovesta, minä sanon! (ajaa hänet ylös puisto-ovelle.) Eiäkä paukuta ovia; nuori herra Alving —
ENGSTRAND. Hän nukkuu, niin. Kumma, kuinka sinä pidät huolta nuoresta herra Alvingista —. (hiljemmin.) Hohoo; eihän kumminkaan niin liene, että hän —?
REGINA. Ulos, ja pian! Sinä olet hullu, ihminen! Ei, älä mene sitä tietä, sieltä tulee pastori Manders. Alas kyökin portaita, sinä.
ENGSTRAND (oikealle). Niin, niin, teen sen. Mutta juttele hänen kanssaan, joka sieltä tulee. Hän on mies sanomaan sinulle, mitä lapsi on velkapää isälleen. Sillä isäsi olen kaikissa tapauksissa, näetkös. Sen voin näyttää kirkonkirjasta.
(Menee ulos toisen oven kautta, jonka Regina on aukaissut
ja jälleen sulkee hänen jälkeensä.)
REGINA (katsahtaa itseänsä peilissä, löyhyttää nenäliinallaan ja korjaa kaulanauhaansa; sen jälkeen alkaa puuhaella kukkien kanssa.)
(Pastori Mandera, päällystakki yllä ja sateensuoja kädessä, sekä pieni matkalaukku hihnassa yli olkapään, tulee puisto-oven kautta kasvihuoneesen.)
PASTORI MANDERS. Hyvää päivää, neitsyt Engstrand.
REGINA (kääntyy iloisen hämmästyneenä). No kas, hyvää päivää, herra pastori! Onko höyrylaiva jo tullut?
PASTORI MANDERS. Se tuli nyt juuri, (menee puistohuoneesen.) Onpa meillä sentään ikävä sadesää näinä päivinä.
REGINA (seuraa häntä). Se on niin siunattu ilma maanmiehille, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Niin, siinä olette varmaan oikeassa. Sitä ajattelemme me kaupunkilaiset niin vähän.
(Alkaa ottaa päällystakkia yltänsä.)
REGINA. Oo, enkö minä auta? — Kas niin. No ei nyt, kuinka märkä se on! Nyt panen sen vaan etehisen seinälle. Ja sateensuoja sitte —; sen levitän, niin se saa kuivaa.
(Menee ulos kapineittein kanssa toisen oikeanpuolisen oven kautta. Pastori Manders ottaa matkalaukun olaltaan ja panee sen ja hatun tuolille. Sill'aikaa tulee Regina sisään jälleen.)
PASTORI MANDERS. Ah, oikein tekee hyvää tulla huoneesen. No, täällä on varmaan kaikki hyvin talossa?
REGINA. On, paljo kiitoksia.
PASTORI MANDERS. Mutta kelpo lailla hommaa, luulen ma, huomisen johdosta?
REGINA. Ojah, onhan täällä vähä tekemistä.
PASTORI MANDERS. Ja rouva Alving on arvattavasti kotona?
REGINA. On niin; hän on vaan yläällä laittamassa suklaata nuorelle herralle.
PASTORI MANDERS. Niin, sanokaa minulle —; kuulin alaalla laiturilla, että Osvald muka on tullut.
REGINA. Niin, hän tuli toissapäivänä. Emme odottaneet häntä ennenkuin tänään.
PASTORI MANDERS. Ja raittiina ja ripeänä, toivon ma?
REGINA. Niin, terve hän on. Mutta kauhean väsynyt matkasta. Hän on tullut yhtä päätä aina Pariisista asti —; minä tarkoitan, hän on tullut koko tien yhtä ajoa. Luulen melkein, että hän nukkuu vähä nyt, niin että saamme kyllä puhua hieman hiljaa.
PASTORI MANDERS. Hys, olkaamme siis hiljaa.
REGINA (nostaessaan nojatuolia valmiiksi pöydän viereen). Ja olkaa niin hyvä ja istukaa, herra pastori, ja laittakaa itsellenne mukavata. (Hän istuutuu; Regina nostaa jakkaran hänen jalkojensa alle.) Kas niin! Istuuko herra pastori nyt hyvästi?
PASTORI MANDERS. Kiitos, kiitos; istun oivallisesti, (katselee häntä.) Kuulkaa, tiedättekö mitä, neitsyt Engstrand, luulen tosiaan, että olette kasvanut, sittekuin näin teidät viimeksi.
REGINA. Näyttääkö herra pastorista siltä? Rouva sanoo, että olen lihonutkin.
PASTORI MANDERS. Lihonut? No niin, ehkä vähä; — noin kohtalaisesti.
(Lyhyt äänettömyys.)
REGINA. Ilmoitanko rouvalle?
PASTORI MANDERS. Kiitos, kiitos, ei ole kiirettä, rakas lapseni. — No, mutta sanokaa minulle nyt, hyvä Regina, mitenkä isänne sitte menestyy täällä maalla?
REGINA. Joo kiitos, herra pastori, kyllä hän menestyy hyvästi.
PASTORI MANDERS. Hän poikkesi luokseni, viimeksi kaupungissa ollessaan.
REGINA. Eihän nyt, tekikö hän niin? Hän on aina niin iloinen saadessaan puhella pastorin kanssa.
PASTORI MANDERS. Ja te käytte varmaankin ahkerasti hänen luonansa päivillä?
REGINA. Minäkö? Niin, käynhän minä niin usein kuin saan aikaa niin —
PASTORI MANDERS. Isänne ei ole mikään oikein vahva luonne, neitsyt
Engstrand. Hän kaipaa niin syvästi johtavaa kättä.
REGINA. No niin, voipi kyllä niin olla.
PASTORI MANDERS. Hän kaipaa jotakin luonaan, josta hän voisi pitää, ja jonka mielipiteelle hän voisi panna arvoa. Hän tunnusti sen itse niin avosydämmisesti, viimeksi ollessaan minun luonani.
REGINA, Niin, hän on puhunut minulle vähä sinnepäin. Mutta en tiedä, tahtooko rouva Alving päästää minua pois, — varsinkaan nyt, kuin saamme sen uuden lastenkodon hoidettavaksemme. Enkä tahtoisi mielelläni lähteä rouva Alvinginkaan luota, kuin hän on aina ollut niin hyvä minua kohtaan.
PASTORI MANDERS. Mutta tyttärellinen velvollisuus, hyvä tyttöni —.
Luonnollisesti pitää meidän ensin saaman emäntänne suostumus.
REGINA. Mutta en tiedä, sopiiko minun tällä iällä hoitaa yksinäisen miehisen hengen taloutta.
PASTORI MANDERS. Mitä! Mutta hyvä neitsyt Engstrand, omasta isästännehän tässä on puhe!
REGINA. Niin, voi niin olla, mutta kuitenkin —. Niin, jos se olisi jossain hyvässä talossa, oikean kunnon herran luona —
PASTORI MANDERS. Mutta, hyvä Regina —
REGINA. — jonkun, jota kohtaan minulla voisi olla myötätuntoisuutta, jota voisin kunnioittaa ja jolle voisin olla aivan kuin tyttären sijassa —
PASTORI MANDERS. Niin, mutta rakas, hyvä lapseni —
REGINA. Sitte tulisin kyllä mielelläni kaupunkiin. Täällä maalla on kovin yksinäistä, — ja tietäähän herra pastori itse, mitä on olla yksin maailmassa. Ja sen uskallan kyllä sanoa, että olen sekä ketterä että nöyrä. Eikö herra pastori tiedä mitään semmoista paikkaa minulle?
PASTORI MANDERS. Minäkö? En, totisesti, sitä en tiedä.
REGINA. Mutta rakas, rakas herra pastori, muistakaa kumminkin minua, jos —
PASTORI MANDERS (nousee). Kyllä, sen kyllä teen, neitsyt Engstrand.
REGINA. Niin, sillä jos minä —
PASTORI MANDERS. Tahdotteko ehkä olla niin hyvä, että haette rouvan?
REGINA. Hän tulee heti, herra pastori.
(Menee ulos vasemmalle.)
PASTORI MANDERS (kävelee pari kertaa edestakaisin tuvassa, seisoo hetkisen taka-alalla kädet seljän takana ja katselee ulos puistoon. Sen jälkeen tulee hän taas pöydän likelle, ottaa kirjan ja katsoo nimilehteä, säpsähtää ja katsoo usempia.) Hm, — vai niin?
(Rouva Alving tulee sisään vasemmanpuolisen oven kautta. Häntä seuraa Regina, joka heti menee ulos etummaien oikeanpuolisen oven kautta.)
ROUVA ALVING (ojentaa pastori Mandersille kätensä). Terve tuloa, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Hyvää päivää, rouva. Tässä olen, niinkuin lupasin.
ROUVA ALVING. Aivan kellonlyömällä.
PASTORI MANDERS. Mutta voitte uskoa, tiukalle otti, ennenkuin pääsin pois. Kaikki ne siunatut komisoonit ja toimikunnat, joissa olen kiinni —
ROUVA ALVING. Sitä kiltimmästi teitte, kuin tulitte niin ajoissa. Nyt voimme saada asiamme selville, ennenkuin syömme päivällistä. Mutta missä on kapsäkkinne?
PASTORI MANDERS (nopeasti). Kapineeni ovat alaaila kauppiaan luona.
Olen siellä yötä.
ROUVA ALVING (pidättäen hymyänsä). Ettekö todellakaan suostu olemaan yötä minun luonani tälläkään kertaa?
PASTORI MANDERS. Ei, ei, rouva; muuten hyvin paljo kiitoksia; minä pysyn siellä alaaila, niinkuin tapani on. Se on niin mukavata, kuin on mentävä laivaan taas.
ROUVA ALVING. No, tehkää tahtonne. Minusta muuten vaan me kaksi vanhaa ihmistä —
PASTORI MANDERS. No, herra varjelkoon, teidän pilapuheitanne. Niin, olette luonnollisesti ylenmäärin iloinen tänään. Ensiksi juhlapäivä huomenna, ja sittehän olette saanut Osvaldin kotia.
ROUVA ALVING. Niin, aatelkaa, mikä onni minulle! Siitä on nyt yli kaksi vuotta, kuin hän oli viimeksi kotona. Ja sitte hän on luvannut jäädä luokseni koko talveksi.
PASTORI MANDERS. Ei nyt, onko hän luvannut? Siinä hän teki kauniisti ja niinkuin lapsen tulee. Sillä kokonaan toisella lailla luulisin sentään Rooman ja Pariisin elämän viehättävän.
ROUVA ALVING. Niin, mutta täällä kotona on hänellä äitinsä, näettekös. O, sitä rakasta, siunattua poikaa, hänellä on kyllä sydäntä äidilleen, hänellä.
PASTORI MANDERS. Sehän olisikin kovin surullista, jos erilläolo ja askaroiminen semmoisissa asioissa kuin taide, tylsentäisi niin luonnolliset tunteet.
ROUVA ALVING. Niin, sanokaappa muuta. Mutta siitä ei ole pelkoa hänen suhteensa. Niin, onpa minun oikein hauska nähdä, tunnetteko häntä vielä. Hän tulee alas sitte; nyt hän makaa vaan yläällä, leväten hiukan sohvalla. — Mutta istukaahan, hyvä pastori.
PASTORI MANDERS. Kiitoksia. Teillä on siis aikaa —?
ROUVA ALVING. On kyllä, (istuutuu pöydän viereen.)
PASTORI MANDERS. Hyvä; saatte siis nähdä —. (Menee tuolin luo, jolla matkalaukku on, ottaa paperikimpun siitä, asettuu toiselle puolen pöytää ja hakee vapaan paikan papereille.) Tässä on meillä nyt ensinkin — (keskeyttäin.) Sanokaa minulle, rouva Alving, mitenkä nämä kirjat täällä ovat?
ROUVA ALVING. Ne kirjat? Ne ovat kirjoja, joita minä luen.
PASTORI MANDERS. Luetteko te sellaisia kirjoituksia?
ROUVA ALVING. Luen niinkin.
PASTORI MANDERS. Tunnetteko te tulevanne paremmaksi tahi onnellisemmaksi sellaisesta lukemisesta?
ROUVA ALVING. Minusta tuntuu niitä lukiessani ikäänkuin turvallisemmalta.
PASTORI MANDERS. Sepä merkillistä. Mitenkä niin?
ROUVA ALVING. Niin, minä saan ikäänkuin selvitystä ja vahvistusta moneen moninaiseen, jota itse tunnen ja mietiskelen. Niin, se on merkillistä, pastori Manders, — niissä ei ole oikeastaan mitään uutta, noissa kirjoissa; niissä ei seiso muuta, kuin mitä useimmat ihmiset ajattelevat ja uskovat. Asia on vaan se, että useimmat ihmiset eivät ota selvää ajatuksistaan tahi eivät tahdo niillä itseänsä vaivata.
PASTORI MANDERS. No hyvä ihminen! Luuletko täydellä todella, että useimmat ihmiset —?
ROUVA ALVING. Niin, niin minä kyllä luulen.
PASTORI MANDERS. Niin, mutta ei sentään tässä maassa? Ei täällä meillä?
ROUVA ALVING. Kyllä vaan aivan varmaan, täällä meillä myös.
PASTORI MANDERS. No, sen minä sanon —!
ROUVA ALVING. Mutta mitä teillä sitte on muistuttamista noita kirjoja vastaan?
PASTORI MANDERS. Muistuttamista? Ettehän toki luulle, että minä tuhlaisin aikaani semmoisten tuotteiden tutkimiseen?
ROUVA ALVING. Tarkoitatte siis, ett'ette tunne ollenkaan mitä tuomitsette?
PASTORI MANDERS. Olen lukenut kylliksi näistä kirjoituksista, ollakseni niitä hyväksymättä.
ROUVA ALVING. Niin, mutta teidän oma ajatuksenne —
PASTORI MANDERS. Hyvä rouva, on monta kohtaa elämässä, jolloin täytyy luottaa toisiin. Se on nyt kerta niin tässä maailmassa; ja se on hyvä. Mitenkä muuten kävisi yhteiskuntien?
ROUVA ALVING. Ei-ei; siinä voitte olla oikeassa.
PASTORI MANDERS. Muuten en luonnollisesti kiellä, että niissä voipi olla sitä tätä viehättävää, semmoisissa kirjoituksissa. Enkä myöskään voi moittia teitä siitä, että haluatte tulla tuntemaan niitä hengellisiä liikkeitä, joita, niinkuin sanotaan, liikkuu ulkona suuressa maailmassa, — jossa olette antanut poikannekin olla niin kauvan. Mutta —
ROUVA ALVING. Mutta —?
PASTORI MANDERS (hiljentää ääntänsä). Mutta siitä ei puhuta, rouva Alving. Eihän tarvitse jokaiselle tehdä tiliä siitä, mitä lukee ja ajattelee neljän seinänsä sisäpuolella.
ROUVA ALVING. Ei, luonnollisesti; niin arvelen minäkin.
PASTORI MANDERS. Ajatelkaa nyt vaan, mitä velvollisuuksia teillä on tätä lastenkotoa kohtaan, jonka päätitte perustaa aikaan, jolloin mielipiteenne hengellisistä asioista olivat vallan toiset kuin nyt, — minkä minä voin huomata ainakin.
ROUVA ALVING. Niin niin, sen myönnän täydellisesti. Mutta lastenkodosta —
PASTORI MANDERS. Lastenkodosta piti meidän puhuman, niin. Siis — varovaisuutta, rouva! Ja nyt ryhtykäämme sitte asioihimme, (avaa päällyksen ja ottaa osan papereja ulos.) Näettekös näitä?
ROUVA ALVING. Asiakirjat?
PASTORI MANDERS. Kaikki tyyni. Ja täydessä kunnossa. Voitte uskoa, että oli vaikeata saada niitä oikeaan aikaan. Minun on suorastaan täytynyt panna kovaa. Virkakunnat kuin ovat melkein kiduttavan tunnokkaita, kuin kysymys on päättämisestä. Mutta tässä ne nyt sentään ovat. (Selaa läjää.) Tässä on laissa vahvistettu luovutuskirja Rosenvoldin tilan alueella olevaan Solvikin maan-osuuteen, sekä sen vastalaitettuihin asuinrakennuksiin, kouluhuoneisin, opettajan-asuntoon ja kappeliin. Ja tässä on lahjoituksen ja laitoksen sääntöjen hyväksymiskirja. Tahdotteko nähdä — (lukee:) "Kapteeni Alvingin muisto"-nimisen lastenkodon säännöt.
ROUVA ALVING (katselee kauvan paperia). Siinä se siis on.
PASTORI MANDERS. Olen valinnut nimityksen kapteeni, enkä kamariherra.
Kapteeni näyttää kerskaamattomammalta.
ROUVA ALVING. Niin niin, kuinka vaan teidän mielestänne sopii.
PASTORI MANDERS. Ja tästä saatte säästöpankkikirjan, korkoa kasvavalle pääomalle, joka on pantu korvaamaan lastenkodon hoitokustannuksia.
ROUVA ALVING. Kiitos; mutta olkaa niin hyvä aina ja tallettakaa se, mukavuuden vuoksi.
PASTORI MANDERS. Aivan mielelläni. Arvelen, että meidän pitää antaa rahojen jäädä säästöpankkiin aluksi. Eihän korkomäärä ole kovin houkutteleva, neljä sadalta, kuuden kuukauden ylössanomisella. Jos sittemmin voitaisiin saada hyvä panttivelkakirja, — sen tulisi vain tietysti olla ensimmäistä kiinnitystä vastaan ja epäilemättömän varman paperin, — niin voimme lähemmin puhua asiasta.
ROUVA ALVING. Niin niin, hyvä pastori Manders, kaiken sen tunnette te paraiten.
PASTORI MANDERS. Koetan ainakin pitää silmäni auki. — Mutta sitte on vielä yksi asia, jota monesti olen aikonut teiltä kysyä.
ROUVA ALVING. Ja mikä se on?
PASTORI MANDERS. Onko lastenkoto-rakennukset vakuutettavat vai ei?
ROUVA ALVING. Luonnollisesti ne ovat vakuutettavat.
PASTORI MANDERS. Niin, seis hiukan, rouva. Miettikäämme lähemmin asiata.
ROUVA ALVING. Minä pidän kaikki vakuutettuna, sekä rakennukset että irtaimen, maanviljelyskapineet sekä maantuotteet.
PASTORI MANDERS. Selvää se. Omassa omaisuudessanne. Samoin teen minäkin, — luonnollisesti. Mutta tässä, näettekös, on kokonaan toinen asia. Onhan lastenkoto ikäänkuin pyhitettävä korkeampaan tarkoitukseen.
ROUVA ALVING. Niin, mutta jos —
PASTORI MANDERS. Oman yksityisen mielipiteeni mukaan en tosiaan pitäisi ensinkään loukkaavana turvautua kaikkia mahdollisuuksia vastaan —
ROUVA ALVING. Niin, se on minunkin ajauikseni.
PASTORI MANDERS. — mutta minkälainen on mieliala kansassa täällä ympäristössä? Senhän te tunnette paremmin kuin minä.
ROUVA ALVING. Hm, mieliala —
PASTORI MANDERS. Onko täällä sanottavasti ajatus-oikeutettuja, — todella ajatus-oikeutettuja, jotka voisivat loukkautua siitä?
ROUVA ALVING. Niin, mitä oikeastaan tarkoitatte todella ajatus-oikeutetuilla?
PASTORI MANDERS. No, tarkoitan lähinnä miehiä niin itsenäisissä ja vaikuttavissa asemissa, ett'ei oikein voi olla panematta niiden mielipiteille jotakin arvoa.
ROUVA ALVING. Semmoisia on täällä moniaita, jotka ehkä kyllä voisivat loukkautua, jos —
PASTORI MANDERS. No, näettekös vaan! Kaupungissa on meillä monta monituista sitä lajia. Aatelkaa vaan kaikkia virkakumppalini joukkolaisia! Voitaisiin todella niin perin helposti käsittää asia niin, ett'ei teillä ja minulla muka ole oikeata luottamusta korkeampaan hallitukseen.
ROUVA ALVING. Mutta oman mielipiteenne mukaan, hyvä pastori, vakuutuksenne on kumminkin —
PASTORI MANDERS. Niin, minä tiedän; minä tiedän: — minulla on luja vakuutukseni, se on kyllä totta. Mutta me emme kumminkaan voisi estää nurjaa ja epäedullista selitystä. Ja semmoinen voisi vuorostaan helposti vaikuttaa haitallisesti itse lastenkotolaitokseen.
ROUVA ALVING. Niin, jos sillä lailla kävisi, niin —
PASTORI MANDERS. Minä en myöskään kokonaan voi olla lukuun-ottamatta sitä tukalaa, — niin, voin kyllä sanoa, tuskallista asemaa, johon minä kenties voisin joutua. Kaupungin johtavissa piireissä haastellaan paljo tästä lastenkoto-asiasta. Onhan lastenkoto osaksi rakennettu myös kaupungin hyödyksi, ja toivottavasti on se huomattavassa määrässä keventävä yhteiskunnan köyhänkuormiamme. Mutta kuin nyt minä olen teidän neuvojananne ja olen johtanut asian toimituspuolta, niin voin peljätä, että kiihkoiset kaikkein ensiksi käyvät minun kimppuuni —
ROUVA ALVING. Niin, semmoiselle ei teidän pidä antautua alttiiksi.
PASTORI MANDERS. Puhumatta hyökkäyksistä, joita epäilemättä tehtäisiin minua vastaan eräissä lehdissä ja aikakauskirjoissa, jotka —
ROUVA ALVING. Kylliksi, hyvä pastori Manders, se kohta ratkaisee asian.
PASTORI MANDERS. Ette siis tahdo vakuutettavaksi?
ROUVA ALVING. En; annamme sen olla.
PASTORI MANDERS (nojautuu taakseppäin tuoliin). Mutta jos nyt onnettomuus kerta sattuisi? Eihän voi koskaan tietää —. Tahdotteko siinä tapauksessa korjata vahingon jälleen?
ROUVA ALVING. En, sen sanon teille suoraan, sitä en tekisi.
PASTORI MANDERS. Niin mutta tiedättekö, rouva Alving, — siinä tapauksessa otamme todella arveluttavan vastuun päällemme.
ROUVA ALVING. Mutta luuletteko voivamme muuta?
PASTORI MANDERS. En, sepä juuri seikka; emme oikeastaan voi muuta. Eihän meidän sentään pidä antautua nurjasti tuomittaviksi; eikä meillä millään lailla ole lupaa saattaa aikaan pahennusta seurakunnassa.
ROUVA ALVING. Teillä, pappina, ei ainakaan.
PASTORI MANDERS. Ja minä luulenkin todella voivamme luottaa, siihen, että semmoisella laitoksella on onni mukanaan, — niin, että se on erityisen varjeluksen suojassa.
ROUVA ALVING. Toivokaamme niin, pastori Manders.
PASTORI MANDERS. Jätämmekö siis sen sikseen?
ROUVA ALVING. Luonnollisesti teemme niin.
PASTORI MANDERS. Hyvä. Niinkuin tahdotte, (merkitsee.) Siis — ei vakuuteta.
ROUVA ALVING. Oli muuten kummallista, että tulitte puhuneeksi siitä juuri tänään —
PASTORI MANDERS. Olen kauvan ajatellut kysyä sitä teiltä —
ROUVA ALVING. — sillä eilen oli tuli pääsemässä irti siellä alaaila.
PASTORI MANDERS. Mitä?
ROUVA ALVING. Noh, se ei muuten ollut mitään erin-omaista. Valkea oli tarttunut höylänlastuihin työpajassa.
PASTORI MANDERS. Jossa Engstrand tekee työtä?
ROUVA ALVING. Niin. Hän kuuluu monesti niin varomattomasti pitelevän tulitikkuja.
PASTORI MANDERS. Sillä miehellä on niin paljon asioita päässä, — niin monenlaisia kiusauksia, Jumalan kiitos, hän kokee nyt viettää nuhteetointa elänää, kuulen ma.
ROUVA ALVING. Vai niin? Kuka niin sanoo?
PASTORI MANDERS. Sen on hän itse vakuuttanut minulle. Ja ketterä työmies hän myös on.
ROUVA ALVING. Kyllä, sen aikaa kuin on selvä —
PASTORI MANDERS. Niin, tuo surullinen heikkous! Mutta hän on monesti pakotettu siihen kehnon jalkansa tähden, hän sanoo. Hänen viimeksi kaupungissa ollessaan tulin oikein liikutetuksi hänen takiansa. Hän tuli luokseni ja kiitti minua niin sydämmellisesti, siitä että olin hankkinut hänelle työtä täällä, niin että hän voi saada olla yhdessä Reginan kanssa.
ROUVA ALVING. Reginasta hän ei paljoa välitä.
PASTORI MANDERS. Välittää kyllä, hän puhuu tytön kanssa joka päivä, niin hän itse jutteli minulle.
ROUVA ALVING. Niin, niin, voi olla.
PASTORI MANDERS. Hän tuntee kyllä kaipaavansa jotakin, joka voi häntä pidättää kiusauksen lähetessä. Sepä juuri on herttaista Jaakko Engstrandissa, se, että hän tulee niin peräti avutoinna luoksesi ja syyttää itseänsä ja tunnustaa heikkoutensa. Viimeksi ollessaan puheillani — —. Kuulkaa, rouva Alving, jos hänellä olisi sisällinen tarve saada Regina kotia luoksensa jälleen —
ROUVA ALVING (nousee nopeasti). Regina!
PASTORI MANDERS. — niin elkää te panko sitä vastaan.
ROUVA ALVING. Panen, sitä minä vastustan kaikin voimin. Ja sitä paitse, — saahan Regina toimen lastenkodossa.
PASTORI MANDERS. Mutta ajatelkaa, Engstrand on kumminkin hänen isänsä —
ROUVA ALVING. O, minä tiedän paraiten, minkälainen isä hän on ollut hänelle. Ei, hänen luokseen ei Regina koskaan ole tuleva minun suostumuksellani.
PASTORI MANDERS (nousee). Mutta hyvä rouva, elkää siitä sentään niin kiivastuko. On oikein surullista, kuinka väärin te tunnette puuseppä Engstrandin. Onhan ikäänkuin oikein säikähtyisitte —
ROUVA ALVING (rauhallisemmin). Se on yhdentekevä. Olen ottanut Reginan luokseni, ja luonani hän pysyy, (kuuntelee.) Hys, hyvä pastori Manders, elkää enää puhuko tästä, (hän tulee iloisen-näköiseksi.) Kuulkaa! Siellä tulee Osvald portailla. Nyt tahdomme vaan ajatella häntä.
(Osvald Alving, ohuessa päällystakissa, hattu kädessä, ja polttaen suurta merivahapiippua, tulee sisään vasemmanpuolisen oven kautta.)
OSVALD (jää seisomaan ovelle). Oo, anteeksi — luulin teidän olevan konttorissa, (tulee lähemmäksi.) Hyvää päivää, herra pastori.
PASTORI MANDERS (tuijotellen). Ah —! Sepä kummallista —
ROUVA ALVING. Niin, mitä sanotte hänestä tuossa, pastori Manders?
PASTORI MANDERS. Minä sanon, — minä sanon —. Ei, mutta onko se todellakin —?
OSVALD. On, se on todellakin se tuhlaajapoika, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Mutta hyvä nuori ystäväni —
OSVALD. No, kotia tullut poika sitte.
ROUVA ALVING. Osvald tarkoittaa sitä kertaa, kuin te niin kovasti vastustelitte hänen maalariksi tuloaan.
PASTORI MANDERS. Voihan ihmissilmissä moni askel näyttää arveluttavalta, joka sitte kumminkin — (ravistaa Osvaldin kättä.) No, terve tuloa, terve tuloa! Mutta hyvä Osvald —. Niin saanenhan kutsua teitä ristimänimellä?
OSVALD. Niin, miksi muuten kutsuisitte minua?
PASTORI MANDERS. Hyvä. Sitä aioin sanoa, hyvä Osvaldini, — teidän ei pidä luulla minusta, että ehdottomasti tuomitsisin taiteilijasäädyn. Luulen, että on monta, jotka siinäkin säädyssä voivat säilyttää sisällisen ihmisensä turmeltumattomana.
OSVALD. Meidän on toivominen sitä.
ROUVA ALVING (loistaen tyytyväisyydestä). Tiedän yhden, joka on säilyttänyt sekä sisällisen että ulkonaisen ihmisensä turmeltumattomana. Katsokaa vaan häntä, pastori Manders.
OSVALD (kulkee lattiata ylöspäin). Niin niin; rakas äiti, jättäkäämme se.
PASTORI MANDERS. No ihan varmaan — sitä ei voi kieltää. Ja sittehän olette jo ruvennut saamaan nimeä. Sanomalehdet ovat usein puhuneet teistä, ja niin ylenmäärin suosiollisesti. Niin, se on — viime aikoina on luullakseni oltu ikäänkuin vähä hiljaa.
OSVALD (yläällä kukkien luona). En ole saanut maalata juuri paljoa viime aikoina.
ROUVA ALVING. Pitäähän maalarinkin levätä välillä.
PASTORI MANDERS. Se on tietty. Ja sitte valmistaudutaan ja kootaan voimia johonkin suureen.
OSVALD. Niin. — Äiti, joko kohta syömme?
ROUVA ALVING. Puolituntisen kuluttua. Ruokahalu hänellä on, jumalan kiitos.
PASTORI MANDERS. Maistuupa tupakkakin.
OSVALD. Löysin isän piipun yläällä kamariasi ja sitte —
PASTORI MANDERS. Ahaa, siinäpä se on!
ROUVA ALVING. Mikä?
PASTORI MANDERS. Kuin Osvald tuli tuolla ovessa piippu suussa, niin olin näkevinäni hänen isänsä ilmielävänä.
OSVALD. Ei nyt, todellako?
ROUVA ALVING. Oo, miten voittekaan sanoa niin! Onhan Osvald minuun.
PASTORI MANDERS. Niin; mutta hänellä on joku piirre suupielessä, jotakin huulissa, joka muistuttaa niin ilmeisesti Alvingista — varsinkin nyt, kuin hän polttaa.
ROUVA ALVING. Ei ollenkaan. Osvaldilla on pikemmin jotakin papillista suussaan, minun mielestäni.
PASTORI MANDERS. No niin, no niin; muutamilla virkaveljilläni on samanlainen piirre.
ROUVA ALVING. Mutta pane piippu pois, poika kultani: en tahdo saada sauhua tänne sisään.
OSVALD (tekee niin). Mielelläni. Tahdoin vaan koetella sitä; sillä olen kerta polttanut siitä lapsena.
ROUVA ALVING. Sinäkö?
OSVALD. Niin. Olin aivan pieni silloin. Ja sitte muistan tulleeni ylös kamariin isän luo eräänä iltana, kuin hän oli niin iloinen ja hauska.
ROUVA ALVING. Oo, sin' et muista mitään niiltä ajoilta.
OSVALD. Muistan, muistan selvästi, kuinka hän nosti minut polvelleen ja antoi minun polttaa piippua. Polta poika, hän sanoi, — polta kelpo lailla, poika! Ja minä poltin minkä suinkin taisin, kunnes tunsin tulevani ihan vaaleaksi ja hiki herui suurissa pisaroissa otsalleni. Silloin hän nauroi niin sydämmellisesti —
PASTORI MANDERS. Sepä vasta kummallista.
ROUVA ALVING. Ystäväni, se on vaan Osvaldin unennäköjä.
OSVALD. Ei, äiti, en ole sitä uneksinut. Sillä — vaikka et voi muistaa
sitä — niin sinä tulit sisään ja kannoit minut ulos lastenkamariin.
Siellä tuli minulle paha elämä, ja minä näin, että sinä itkit. —
Tekikö isä usein semmoisia ilveitä?
PASTORI MANDERS. Nuoruudessaan oli hän erittäin hilpeä mies —
OSVALD. Ja sai kuitenkin niin paljon toimeen tässä maailmassa, niin paljon hyvää ja hyödyllistä; eikä elänyt sen vanhemmaksi.
PASTORI MANDERS. Niin, te olette todella perinyt nimenne toimekkaalta ja ansiolliselta mieheltä, hyvä Osvald Alving. No, se on toivottavasti teille kehotuksena —
OSVALD. Pitäisi olla, niin.
PASTORI MANDERS. Teitte ainakin kauniisti, kuin tulitte kotia hänen kunniapäiväkseen.
OSVALD. Vähempätä en toki voinut tehdä isäni vuoksi.
ROUVA ALVING. Ja kuin minä saan pitää hänet niin kauvan; siinä hän kuitenkin tekee kaikkein kauniimmasti.
PASTORI MANDERS. Niin, jäättehän kotia talven yli, kuulen ma.
OSVALD. Jään kotia epämääräiseksi ajaksi, herra pastori. — Oo, on sentään ihanata olla taas kotona!
ROUVA ALVING (ilosta säteillen). Niin, eikö totta?
PASTORI MANDERS (katselee osaaottavaisesti Osvaldia). Te jouduitte aikaiseen ulos maailmaan, hyvä Osvald.
OSVALD. Niin tein. Joskus ajattelen, että eikö se ollut liian aikaiseen.
ROUVA ALVING. O, ei suinkaan. Siitä on reippaalle pojalle vaan hyvää. Ja olletikkin sille, joka on ainoa lapsi. Hänen ei pidä vetelehtiä kotona äidin ja isän luona ja tulla pilatuksi.
PASTORI MANDERS. Se kysymys on vaikea ratkaista, rouva Alving. Isän koti on ja pysyy kuitenkin lapsen oikeana olinpaikkana.
OSVALD. Siinä olen todella yhtä mieltä pastorin kanssa
PASTORI MANDERS. Katsokaa nyt vaan omaa poikaanne. Niin, voimmehan hyvästi puhua siitä hänen läsnäollessaan. Mikä on ollut seuraus hänelle? Hän on tullut kuuden — seitsemänkolmatta vuoden vanhaksi, eikä ole koskaan saanut tilaisuutta oppia tuntemaan kunnollista kotia.
OSVALD. Anteeksi, herra pastori, — siinä kokonaan petytte.
PASTORI MANDERS. Vai niin? Luulin, että olette oleskellut melkein yksin-omaan taiteilijapiireissä.
OSVALD. Niin olenkin.
PASTORI MANDERS. Mutta minä luulin, että useimmilla niistä ei ole varaa perustaa perhettä ja laittaa kotia.
OSVALD. On niitä muutamia, joilla ei ole varaa mennä naimisiin, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Niin, sitähän minä sanoin.
OSVALD. Mutta voihan heillä sen vuoksi olla koti. Ja se onkin yhdellä ja toisella; vieläpä hyvin kunnollinen ja sievä koti.
ROUVA ALVING (seuraa tarkasti, nyökkää, mutta ei sano mitään).
PASTORI MANDERS. Mutta enhän minä puhu nuorenmiehen kodista. Kodilla tarkoitetaan perhekotia, jossa mies elää vaimonsa ja lastensa kanssa.
OSVALD. Niin, tahi lastensa äidin kanssa.
PASTORI MANDERS (säpsähtää; lyö kätensä yhteen). Mutta laupias —!
OSVALD. No?
PASTORI MANDERS. Elää yhdessä — lastensa äidin kanssa!
OSVALD. Niin, tahtoisitteko sitte ennemmin, että hänen pitäisi hyljätä lastensa äidin?
PASTORI MANDERS. Puhutte siis luvattomista yhteyksistä! Niistä niin kutsutuista villistä avioliitoista!
OSVALD. En ole koskaan huomannut mitään erittäin villiä sellaisten ihmisten yhdys-elämässä.
PASTORI MANDERS. Mutta kuinka on mahdollista, että kukaan — kukaan edes jotenkin hyvästi kasvitettu mies tahi nuori nainen voi mukautua elämään sillä tavalla — aivan yleisön silmäin edessä!
OSVALD. Mutta mitä heidän sitte pitäisi tehdä? Köyhä, nuori taiteilija, — köyhä, nuori tyttö —. Naimisiin meneminen maksaa paljon rahaa. Mitä pitää heidän silloin tehdä?
PASTORI MANDERS. Mitäkö heidän pitää tehdä? Niin, herra Alving, sanon teille, mitä heidän pitää tehdä. Heidän olisi pitänyt pysyä erillään alusta pitäen, olisi pitänyt!
OSVALD. Sillä puheella ette pääse pitkälle nuorten, lämminveristen rakastuneitten ihmisten kanssa.
ROUVA ALVING. Ette, sillä ette pääse pitkälle!
PASTORI MANDERS (jatkaen). Ja että virkakunnat suvaitsevat mitään semmoista! Että sen sallitaan tapahtua julkisesti! (Rouva Alvingin edessä.) Eikö minulla siis ollut syytä olla syvästi huolissani poikanne tähden. Piireissä, joissa siveettömyys peittämättä vallitsee ja ikäänkuin on saanut suojaa —
OSVALD. Tahdon sanoa teille jotakin, herra pastori. Minä olen ollut alituinen sunnuntaivieras parissa semmoisessa säännöttömässä kodissa —
PASTORI MANDERS. Vieläpä sunnuntaisin!
OSVALD. Niin, silloinhan pitää huvitteleita. Mutta en ole koskaan kuullut niissä sopimatointa sanaa, ja vielä vähemmin olen ollut näkijänä mihinkään, jota voitaisiin kutsua siveettömäksi. Ei; tiedättekö, milloinka ja missä minä olen tavannut siveettömyyttä taiteilijapiireissä?
PASTORI MANDERS. En, jumalan kiitos!
OSVALD. No, sitte otan luvan sanoakseni sen. Olen tavannut sitä, kuin yksi ja toinen meidän malliksi kelpaavista aviomiehistämme ja perheen-isistämme tuli sinne alas huvittelemaan hiukkaisen omin päin, ja taiteilijat silloin kunnioittivat heitä, vierailemalla heidän vähäpätöisissä kopeissaan. Silloin saimme oppia jotain. Ne herrat tiesivät jutella meille sekä paikoista että asioista, joista me koskaan emme olleet uneksineetkaan.
PASTORI MANDERS. Mitä? Tahdotteko väittää, että kunnialliset miehet täältä kotoa —?
OSVALD. Ettekö koskaan, kuin semmoiset kunnialliset miehet tulivat kotia takaisin, ettekö koskaan ole kuullut heidän kertovan paisuvasta siveettömyydestä ulkomailla.
PASTORI MANDERS. Olen, luonnollisesti —
ROUVA ALVING. Olen minäkin kuullut.
OSVALD. Niin, voipi lujasti luottaa heidän sanoihinsa. Heidän joukossaan on asiantuntevia miehiä, (tarttuu päähänsä.) Oo — että tuota kaunista, ihanata vapauden-elämää siellä ulkona, että sitä tuolla tavalla tahritaan.
ROUVA ALVING. Elä kiivastu, Osvald; se ei tee sinulle hyvää.
OSVALD. Ei, siinä olet oikeassa, äiti. Se ei tosiaan ole terveellistä minulle. Se on tuo kirottu väsymys, näetkös. Niin, nyt lähden pienelle kävelymatkalle ennen atriaa. Anteeksi, herra pastori; te ette voi käsittää sitä; mutta se sai minut kiihkoihini, (menee ulos toisen oikeanpuolisen oven kautta.)
ROUVA ALVING. Poika raukkani —
PASTORI MANDERS. Niin, niin voitte syystä sanoa. Niin pitkälle on hän siis joutunut!
ROUVA ALVING (katselee häntä ja on vaiti).
PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hän kutsui itseänsä tuhlaajapojaksi. Niin, sitä pahempi, sitä pahempi!
ROUVA ALVING (katsoo yhä häneen).
PASTORI MANDERS. Ja mitä sanotte te kaikkeen tähän.
ROUVA ALVING. Minä sanon, että Osvald oli oikeassa jok'ainoassa sanassa.
PASTORI MANDERS (seisottuu). Oikeassa? Oikeaassa! Semmoisilla periaatteilla!
ROUVA ALVING. Täällä yksinäisyydessäni olen minä tullut samanlaisiin ajatuksiin, herra pastori. Mutta minä en ole koskaan rohjennut tarttua niihin. Nyt, kaikeksi onneksi; poikani on puhuva puolestani.
PASTORI MANDERS. Te olette surkuteltava nainen, rouva Alving. Mutta nyt tahdon puhua teille pari vakavaa sanaa. Edessänne ei nyt enää seiso asianhoitajanne ja neuvon-antajanne, ei teidän ja kuolleen miehenne nuoruuden-ystävä. Edessänne seisoo pappi, sellaisena, kuin hän seisoi edessänne elämänne hurjimmalla hetkellä.
ROUVA ALVING. Ja mitä on papilla sanomista minulle?
PASTORI MANDERS. Minä tahdon ensiksi herättää muistoanne, rouva. Hetki on hyvästi valittu. Huomenna on miehenne kuoleman kymmenes vuosipäivä; huomenna on tuon edesmenneen muistomerkki paljastettava; huomenna olen puhuva suurelle kokoutuneelle joukolle; — mutta tänään tahdon puhua teille yksin.
ROUVA ALVING. Hyvä, herra pastori; puhukaa!
PASTORI MANDERS. Muistatteko, että te, oltuanne tuskin vuoden avioliitossa, seisoitte kadotuksen äärimmäisellä partaalla? Että te jätitte huoneenne ja kotinne, — että te pakenitte miehenne luota; — niin, rouva Alving, pakenitte, ja kieltäydyitte menemästä takaisin hänen luoksensa, vaikka hän kuinka paljon olisi pyytänyt ja rukoillut teitä tulemaan?
ROUVA ALVING. Oletteko unhottanut, kuinka äärettömän onnettomaksi tunsin itseni sinä ensimmäisenä vuonna?
PASTORI MANDERS. Se juuri on oikea kapinanhenki, että vaaditaan onnea tässä elämässä. Mitä oikeutta on meillä ihmisillä onneen? Ei, meidän pitää tehdä velvollisuutemme, rouva! Ja teidän velvollisuutenne oli pysyä kiinni siinä miehessä, jonka kerta olitte valinnut ja johonka olitte sidottu pyhillä siteillä.
ROUVA ALVING. Tiedätte hyvin, minkälaista elämää Alving vietti siihen aikaan; mihinkä irstaisuuksiin hän teki itsensä syylliseksi.
PASTORI MANDERS. Tiedän aivan hyvin mitä huhuja hänestä liikkui; ja minä kaikkein vähimmin hyväksyn hänen elämäänsä nuoruuden vuosina, jos nimittäin huhuissa oli perää. Mutta, vaimoa ei ole pantu isäntänsä tuomariksi. Teidän velvollisuutenne olisi ollut nöyrällä mielellä kantaa ristiä, jonka korkeampi tahto oli katsonut sovelijaaksi teille. Mutta sen sijaan heitätte te kapinallisesti ristin pois, jätätte kompastelevan, jota teidän olisi pitänyt tukeman, menette matkaanne ja panette hyvän nimenne ja maineenne alttiiksi, ja — olette turmelemaisillanne toisten maineen kaupanpäälliseksi.
ROUVA ALVING. Toisten? Toisen, tarkoitatte varmaan.
PASTORI MANDERS. Teitte hyvin varomattomasti, etsiessänne turvaa minun luotani.
ROUVA ALVING. Pappimme luota? Kotiystävämme luota?
PASTORI MANDERS. Erittäin sen tähden. — Niin, kiittäkää Herraa Jumalata, että minulla oli tarpeeksi lujuutta, — että minä sain teidät kiihkoisista aikomuksistanne ja että minun oli suotu saattaa teidät takaisin velvollisuuden tielle ja kotia laillisen isäntänne luokse.
ROUVA ALVING. Niin, pastori Manders, se oli todella teidän työtänne.
PASTORI MANDERS. Minä olin vaan halpa ase korkeamman kädessä. Ja kuinka on siitä, että sain teidät taivutetuksi velvollisuuteen ja kuuliaisuuteen, kuinka on siitä ollut suurta siunausta, kaikiksi seuraaviksi elämänpäiviksenne? Eikö käynyt niinkuin ennustin teille? Eikö Alving kääntänyt selkäänsä eksymyksille, niinkuin miehen sopii? Eikö hän elänyt sitte sen ajan jälkeen rakkaasti ja nuhteettomasti kanssanne kaikkea elin-aikaansa? Eikö hän tullut tämän seudun hyväntekijäksi, ja eikö hän ylentänyt teitä niin luoksensa, että te vähitellen tulitte auttajaksi kaikissa hänen yrityksissään? Ja oivalliseksi auttajaksi; — o, tiedän sen, rouva Alving: sen kiitoksen annan teille. — Mutta nyt tulen seuraavaan suureen hairaukseen elämässänne.
ROUVA ALVING. Mitä tarkoitatte?
PASTORI MANDERS. Niinkuin kerta kieltäydyitte vaimon velvollisuuksista; samaten olette sitte kieltäytynyt äidin.
ROUVA ALVING. Ah —!
PASTORI MANDERS. Teissä on ollut turmiollinen omavaltaisuuden henki koko elin-aikanne. Kaikki pyrkimisenne on tarkoittanut pakotointa ja luvatointa. Koskaan ette ole tahtonut suvaita mitään sidettä päällänne. Kaiken, mikä on elämätänne rasittanut, olette ajattelemattomasti ja tunnottomasti heittänyt pois, ikäänkuin kuorman, joka oli omassa vallassanne. Teitä ei miellyttänyt enää olla vaimona, ja te lähditte miehenne luota. Teistä tuntui rasittavalta olla äitinä, ja te panitte lapsenne ulos vieraisiin.
ROUVA ALVING. Niin, se on totta; niin olen tehnyt.
PASTORI MANDERS. Mutta sen vuoksi olettekin tullut vieraaksi hänelle.
ROUVA ALVING. Ei, ei: en ole!
PASTORI MANDERS. Olette kyllä; niin on sen täytynyt käydä. Ja minkälaisena olette saanut hänet takaisin! Ajatelkaa oikein, rouva Alving. Te olette rikkonut paljon miestänne vastaan; — sen tunnustatte pystyttäessänne hänelle muiston tuolla alaaila. Tunnustakaa nyt myös, mitä olette rikkonut poikaanne vastaan; lienee vielä aika saattaa hänet takaisin harhapoluilta. Kääntykää itse; ja pystyttäkää, mitä hänessä sentään ehkä vielä voi pystyttää. Sillä (kohottaen etusormeansa) totisesti, rouva Alving, te olette vian-alainen äiti! — Tämän olen katsonut velvollisuudekseni sanoa teille. (Äänettömyyttä.)
ROUVA ALVING (hitaasti ja hilliten itseänsä). Te olette nyt puhunut, herra pastori; ja huomenna puhutte te mieheni muistoksi. Minä en puhu huomenna. Mutta nyt minä tahdon puhua hiukan teille, niinkuin te olette puhunut minulle.
PASTORI MANDERS. Luonnollisesti; te tahdotte tuoda esiin puollustuksia elämällenne —
ROUVA ALVING. En. Tahdon vaan kertoa.
PASTORI MANDERS. No —?
ROUVA ALVING. Kaikki, mitä tässä juuri sanoitte minusta ja miehestäni ja meidän yhdys-elämastämme, sittekuin te, niinkuin sanoitte sitä, olitte saattanut minut takaisin velvollisuuden tielle, — kaikki se on semmoista, jota ette ollenkaan tunne omasta huomiostanne. Siitä hetkestä aikain ette te — jokapäiväinen seuraystävämme — astunut enää jalallannekaan meidän huoneesemme.
PASTORI MANDERS. Muutittehan te ja miehenne kaupungista heti sen jälkeen.
ROUVA ALVING. Niin; ja tänne luoksemme ette tullut koskaan mieheni elin-aikana. Asiat ne olivat, jotka pakottivat teidät tulemaan minun luokseni, kuin olitte saanut lastenkoto-asian kanssa tekemistä.
PASTORI MANDERS (hiljaa ja epävarmasti). Helena — jos tämä on oleva nuhdetta, niin tahdon pyytää teitä miettimään —
ROUVA ALVING. niitä suhteita, joita teidän asemanne takia oli huomioon ottaminen; niin. Ja sitte, että minä olin karannut vaimo. Ei voi koskaan olla kylliksi varovainen semmoisia karttamattomia naisia kohtaan.
PASTORI MANDERS. Rakas — rouva Alving, tuo on niin tavatointa liioittelemista —
ROUVA ALVING. Niin, niin, niin, olkoon vaan. Sitä minä vaan tahdoin sanoa, että kuin te tuomitsette minun aviollisia suhteitani, niin nojaudutte sinänsä ilman mitään yleiseen tavalliseen mielipiteesen.
PASTORI MANDERS. No niin kyllä; ja mitä sitte?
ROUVA ALVING. Mutta nyt, Manders, tahdon sanoa teille totuuden. Olen vannonut itsekseni, että teidän kerta pitäisi saada se tietää. Teidän yksin!
PASTORI MANDERS. Ja mikä on sitte totuus?
ROUVA ALVING. Totuus on se, että minun mieheni kuoli yhtä säädyttömänä, kuin hän oli elänyt kaiken elin-aikansa.
PASTORI MANDERS (hapuilee tuolia). Mitä sanoitte?
ROUVA ALVING. Yhdeksäntoista-vuotisen avioliiton jälkeen yhtä säädyttömänä, — ainakin himoissansa, — kuin hän oli ennenkuin meidät vihitte.
PASTORI MANDERS. Ja näitä nuoruuden hairauksia, — näitä säännöttömyyksiä, — huikentelevaisuuksia, jos niin tahdotte, te kutsutte säädyttömäksi elämäksi!
ROUVA ALVING. Kotilääkärimme käytti sitä sanaa.
PASTORI MANDERS. Nyt en ymmärrä teitä.
ROUVA ALVING. Ei ole tarpeenkaan.
PASTORI MANDERS. Minua melkein pyörryttää. Koko teidän avioliittonne, — koko tämä monivuotinen yhdys-elämä miehenne kunssa, ei olisi oliut muuta kuin peitetty kadotus!
ROUVA ALVING. Ei pikkuistakaan muuta. Nyt tiedätte sen.
PASTORI MANDERS. Tämä — siitä tulen tuskin selville. En voi käsittää sitä! En ajatella sitä! Mutta mitenkä oli sitte mahdollista, että —? Mitenkä on mitään semmoista voitu pitää salassa?
ROUVA ALVING. Se onkin ollut lakkaamatoin taisteluni päivästä päivään. Kuin olimme saaneet Osvaldin, näytti mielestäni tulevan ikäänkuin vähän parempata Alvingista. Mutta se ei kestänyt kauvaa. Ja silloinhan minun täytyi taistella kaksinkertaisesti, taistella henkeni uhalla, ett'ei kukaan saisi tietää, minkälainen ihminen lapsen isä oli. Ja tiedättehän sitte, kuinka miellyttävä Alving oli. Ei kukaan näyttänyt voivan uskoa muuta kuin hyvää hänestä. Hän oli sitä lajia väkeä, joiden elämä ei turmele heidän mainettaan. Mutta sitte, Manders, — senkin saatte tietää, — sitte tuli inhottavin kaikista.
PASTORI MANDERS. Tätäkin inhottavampi!
ROUVA ALVING. Minä olin ollut suvaitsevainen hänelle, vaikka niin hyvin tiesin, mitä tapahtui salassa talon ulkopuolella. Mutta kuin sitte pahennus tuli meihin oman kattomme alle —
PASTORI MANDERS. Mitä sanotte! Tänne!
ROUVA ALVING. Niin, tänne omaan kotiimme. Tuolla sisällä (näyttää ensimmäistä oikeanpuolista ovea) ruokahuoneessa tulin ensiksi sen jäljille. Minulla oli jotakin tekemistä siellä sisällä, ja ovi oli lonkallaan. Sitte kuulin sisäpiikamme tulevan ylös puutarhasta, kantaen vettä noille kukille tuolla.
PASTORI MANDERS. No niin —?
ROUVA ALVING. Vähän jälkeenpäin kuulin, että Alvingkin tuli. Kuulin, että hän sanoi jotakin hiljaa hänelle, ja sitte kuulin — (lyhyesti nauraen.) O, se kaikuu vielä korvissani niin repivältä ja naurettavalta; — kuulin oman palveluspiikani kuiskaavan: Päästäkää minut, herra kamariherra! Antakaa minun olla!
PASTORI MANDERS. Mikä sopimatoin kevytmielisyys! O, mutta muuta kuin kevytmielisyyttä se ei ole ollut, rouva Alving. Uskokaa minua.
ROUVA ALVING. Minä sain pian tietää, mitä minun piti uskoa. Kamariherra sai tahtonsa piian kanssa, — ja sillä suhteella oli seurauksia, pastori Manders.
PASTORI MANDERS (ikäänkuin kivettyneenä). Ja kaikki tuo tässä talossa!
Tässä talossa!
ROUVA ALVING. Olin suvainnut paljon tässä talossa. Pitääkseni häntä kotona iltasittain — ja öisin, täytyi minun ruveta hänelle seurakumppaniksi hänen salaisissa juomingeissaan yläällä kamarissa. Siellä täytyi minun istua kahden hänen kanssaan, täytyi kilisteliä ja juoda hänen kanssaan, kuunnella hänen törkeätä, tyhjää puhettansa, täytyi painia nyrkkipainia hänen kanssaan, saadakseni laahatuksi hänet sänkyyn —
PASTORI MANDERS (vavisten). Että olette voinut kestää kaikkea tätä.
ROUVA ALVING. Minulla oli pieni poikani, jonka hyväksi kestää. Mutta kuin sitte se viimeinen häväistys tuli; kuin oma piikani —; silloin vannoin itsekseni: tämän pitää loppua! Ja sitte otin vallan talossa — koko vallan — sekä hänen että kaiken muun ylitse. Sillä nyt oli minulla ase häntä vastaan, näettekös; hän ei uskaltanut napista. Siihen aikaan Osvald pantiin maailmalle. Hän oli silloin seitsemännellä, ja alkoi havaita ja kysellä, niinkuin lapset tavallisesti tekevät. Kaikkea sitä en voinut kärsiä, Manders. Arvelin, että lapsi tulee myrkytetyksi, kuin hän vaan hengittikään tässä saastutetussa kodissa. Sen vuoksi laitoin hänet maailmalle. Ja nyt huomaatte myös, minkä tähden hän ei koskaan saanut astua jalkaansa tänne kotia, niin kauvan kuin hänen isänsä eli. Kukaan ei tiedä, mitä se on maksanut minulle.
PASTORI MANDERS. Te olette todella koetellut elämätä.
ROUVA ALVING. En olisi koskaan sitä kestänyt, ell'ei minulla olisi ollut työtäni. Niin, sillä uskallan kyllä sanoa, että olen tehnyt työtä! Kaikki nämä tilan kartuttamiset, kaikki parannukset, kaikki ne hyödylliset laitokset, joista Alving sai kiitosta ja ylistystä, — luuletteko hänellä olleen vireyttä semmoiseen? Hänellä, joka oikoeli kaiket päivät sohvalla ja luki vanhaa valtiokalenteria! Ei; nyt tahdon sanoa teille senkin: minä se hänet liikkeelle ajoin, kuin hänellä oli valoisammat välihetkensä; minun täytyi vetää koko kuorma, kuin hän sitte jälleen alkoi elämöimistään tahi lyhistyi kurjuuteensa ja vihelijäisyyteensä.
PASTORI MANDERS. Ja tälle miehelle te pystyätte muistomerkin.
ROUVA ALVING. Siinä näette pahan omantunnon voiman.
PASTORI MANDERS. Pahan —? Mitä tarkoitatte?
ROUVA ALVING. Ajattelin aina, että oli mahdoointa estää totuutta tulemasta ilmi, ja uskotuksi. Sen tähden olisi lastenkoto ikäänkuin kukistava kaikki huhut ja poistava kaikki epäilykset.
PASTORI MANDERS. Siinä olette varmaan päässyt tarkoituksenne perille, rouva Alving.
ROUVA ALVING. Ja sitte oli minulla toinenkin syy. En tahtonut, että
Osvald, minun oma poikani, saisi minkäänlaista perintöä isältänsä.
PASTORI MANDERS. Alvingin omaisuudella siis —?
ROUVA ALVING. Niin. Summat, jotka vuosittain olen lahjoittanut tälle lastenkodolle, tekevät sen määrän, — olen laskenut sen tarkkaan, — sen määrän, joka aikanaan teki luutnantti Alvingista suotuisan kosiomiehen.
PASTORI MANDERS. Minä ymmärrän teidät —.
ROUVA ALVING. Se oli ostosumma —. En tahdo, että ne rahat joutuvat Osvaldin käsiin. Minun poikani pitää saaman kaikki minulta, niin hänen pitää.
(Osvald Alving tulee toisen oikeanpuolisen oven kautta;
hatun ja päällystakin on hän jättänyt ulkopuolelle.)
ROUVA ALVING (häntä vastaan). Oletko jo täällä jälleen? Rakas, rakas poikani!
OSVALD. Niin; mitä tekisi ulkona tässä iankaikkisessa sade-ilmassa?
Mutta minä kuulen, että meidän pitää mennä ruualle. Se on oivallista!
REGINA (paketti kädessä, ruokahuoneesta). Täällä on tullut paketti rouvalle, (ojentaa hänelle sen.)
ROUVA ALVING (katsahtaen pastori Mandersiin). Juhlalaulut huomiseksi, luultavasti.
PASTORI MANDERS. Hm —.
REGINA. Ja sitte on siellä pöytä katettu.
ROUVA ALVING. Hyvä; me tulemme vähän ajan perästä; tahdon vaan — (rupeaa avaamaan pakettia.)
REGINA (Osvaldille). Haluaako herra Alving valkeaa vai punaista portviiniä?
OSVALD. Molempia, neitsyt Engstrand.
REGINA. Bien —; sangen hyvä, herra Alving (menee ruokahuoneesen.)
OSVALD. Saan ehkä auttaa pullojen avaamisessa (menee samaten ruokahuoneesen, jonka ovi liukuaa puoleksi auki hänen jälkeensä.)
ROUVA ALVING (joka on avannut paketin). Niin, aivan oikein; tässä on juhlalaulut, pastori Manders.
PASTORI MANDERS (kädet ristissä). Mitenkä voin huomenna vilpittömällä mielellä pitää puheeni, siitä —!
ROUVA ALVING. O, siitä kyllä selviätte.
PASTORI MANDERS (hiljaa, ett'ei kuultaisi ruokahuoneesen). Niin, pahennusta emme sentään voi herättää.
ROUVA ALVING (matalalla äänellä, mutta lujasti). Emme. Mutta sitte onkin tämä pitkä inhottava ilveilys lopussa. Ylihuomisesta alkain on oleva minusta, niinkuin tuo vainaja ei koskaan olisi elänyt tässä talossa. Täällä ei ole oleva ketään muita, kuin minun poikani ja hänen äitinsä. (Ruokasalista kuuluu kaatuvan tuolin kolina; samalla kuuluu)
REGINAN ÄÄNI (terävästi mutta kuiskaten). Osvald sinä! Oletko hullu?
Päästä minut!
ROUVA ALVING (hytkähtää säikäyksestä). Ah —! (Tuijottaa ikäänkuin honrupäisenä puoliavoimeen oveen. Osvaldin kuullaan yskivän ja hyräilevän siellä sisällä. Pullo avataan).
PASTORI MANDERS (liikutettuna). Mutta mitä tämä onkaan! Mitä se on, rouva Alving?
ROUVA ALVING (käheästi). Kummittelijoita. Kasvihuoneen pari — kummittelee.
PASTORI MANDERS. Mitä sanotte! Regina —? Onko hän —?
ROUVA ALVING. On. Tulkaa. Ei sanaakaan. —! (Tarttuu pastori Mandersin käsivarteen ja menee horjuen ruokasaliin päin.)