TOINEN NÄYTÖS.
(Sama huone. Synkkä vihmasade verhoo yhä maisemaa.)
(Pastori Manders ja rouva Alving tulevat ulos ruokahuoneesta.)
ROUVA ALVING (vielä ovessa), Terveydeksi, herra pastori, (puhuu ruokahuoneesen.) Etkö tule mukaan, Osvald?
OSVALD (sisäpuolella). En, kiitoksia; minä menen ehkä hiukan ulos.
ROUVA ALVING. Niin, tee niin; onhan sade nyt hiukan tauonnut, (sulkee ruokahuoneen oven ja menee etehisen ovelle ja kutsuu:) Regina!
REGINA (ulkopuolella). Niin, rouva?
ROUVA ALVING. Mene alas silityshuoneesen ja auta seppelten sitojia.
REGINA. Kyllä, rouva.
ROUVA ALVING (tarkastaa, meneekö Regina varmaan; sitte sulkee oven).
PASTORI MANDERS. Osvald ei suinkaan voine kuulla mitään sinne sisälle?
ROUVA ALVING. Ei, kuin ovi on kiinni. Sitä paitsi, menee hän ulos.
PASTORI MANDERS. Minä olen vielä niinkuin pyörällä. En ymmärrä, kuinka olen voinut niellä palaistakaan tuota ruoka-kultaa.
ROUVA ALVING (hilliten levottomuuttaan, kävelee edestakaisin). En minäkään. Mutta mitä nyt on tehtävä?
PASTORI MANDERS. Niin, mitä on tehtävä? Sitä en, totisesti, tiedä; olen aivan kokematoin semmoisissa tiloissa.
ROUVA ALVING. Olen vakuutettu, ett'ei vielä ole mitään onnettomuutta tapahtunut.
PASTORI MANDERS. Ei, sen estäköön taivas! Mutta sopimatoin suhde se on kuitenkin.
ROUVA ALVING. Koko asia on paljas oikku Osvaldin puolelta; siitä voitte olla varma.
PASTORI MANDERS. Niin, enhän ole, niinkuin sanottu, kokenut sellaisissa asioissa; mutta minusta näyttää sentään uskottavalta —
ROUVA ALVING. Pois talosta pitää hänen. Ja heti. Se on päivänselvä asia —
PASTORI MANDERS. Niin, ymmärrettävästi.
ROUVA ALVING. Mutta minne? Emme sentään voi tahtoa, että —
PASTORI MANDERS. Minnekkö? Luonnollisesti kotia isänsä luo.
ROUVA ALVING. Kenen luo, sanoitte?
PASTORI MANDERS. Isänsä —. Ei, mutta eihän Engstrand ole —. Mutta, hyvä isä, rouva, kuinka tämä on mahdollista? Olette ehkä kuitenkin erhettynyt.
ROUVA ALVING. Valitettavasti en erhety yhtään. Johannan täytyi tehdä tunnustuksensa minulle, — eikä Alving voinut kieltää. Ei siis ollut muuta neuvoa, kuin saada asia vaivutetuksi.
PASTORI MANDERS. Ei, se oli kyllä oikein.
ROUVA ALVING. Tyttö tuli heti palveluksesta, ja sai jotenkin runsaan summan, vaietakseen toistaiseksi. Lopusta piti hän itse huolen kuin tuli kaupunkiin. Hän uudisti vanhan tuttavuutensa puuseppä Engstrandin kanssa, antoi selvästi ilmi, luulen ma, kuinka paljon hänellä oli rahoja, ja uskotteli hänelle sitte jotakin siitä tai tästä ulkomaalaisesta, joka muka oli ollut täällä huvilaivoineen sinä kesänä. Niin tulivat hän ja Engstrand vihityiksi pikin päin. Niin, vihittehän heidät itse.
PASTORI MANDERS. Mutta mitenkä sentään voin käsittää —? Muistan selvästi, kuin Engstrand tuli pyytämään vihkimistä. Hän oli niin kokonaan muserrettu, ja syytti itseään niin katkerasti kevytmielisyydestä, johon hän ja hänen kihlattunsa olivat tehneet itsensä syyllisiksi.
ROUVA ALVING. Niin, täytyihän hänen ottaa syyn päällensä.
PASTORI MANDERS. Mutta semmoista vilppiä häneltä! Ja minua kohtaan! Sitä en tosiaankaan olisi uskonut Jaakko Engstrandista. No, minä otan kyllä hänet vakavasti eteeni; siitä voi hän olla varma. — Ja sitte se siveettömyys semmoisessa yhteydessä! Rahojen tähden —! Kuinka suuri oli summa, joka piialla oli hallussaan?
ROUVA ALVING. Kolmesataa spesietä.
PASTORI MANDERS. Niin, ajatteles — halvan kolmensadan spesien tähden mennä ja vihittää itsensä langenneesen naiseen!
ROUVA ALVING. Mitä sanotte sitte minusta, joka menin ja vihitin itseni langenneesen mieheen?
PASTORI MANDERS. Mutta Herra hyvästi varjelkoon; — mitä sanoitte?
Langenneesen mieheen!
ROUVA ALVING. Luuletteko ehkä Alvingin olleen puhtaamman, minun mennessäni hänen kanssaan alttarin eteen, kuin Johanna oli, Engstrandin vihittäytyessä häneen?
PASTORI MANDERS. Niin, mutta ne ovat sentään niin äärettömän erilaiset suhdat —
ROUVA ALVING. Eivät ollenkaan niin erilaiset. Oli kyllä suuri erotus hinnassa; — halvat kolmesataa talaria ja kokonainen omaisuus.
PASTORI MANDERS. Mutta että voitte verratakkaan mitään niin erilaista.
Olittehan kumminkin neuvotellut sydämmenne ja omaistenne kanssa.
ROUVA ALVING (ei katso häneen). Luulin ymmärtäneenne, minnekkä se, jota kutsutte sydämmekseni, oli eksynyt sillä kertaa.
PASTORI MANDERS (vieraasti). Jos olisin ymmärtänyt jotain semmoista, niin en olisi ollut jokapäiväinen vieras miehenne talossa.
ROUVA ALVING. Niin, se on ainakin varma, ett'en itseltäni neuvoa kysynyt.
PASTORI MANDERS. No, läheisimmiltä sukulaisiltanne sitte; niinkuin laissa on käsketty; äidiltänne ja molemmilta tädiltänne.
ROUVA ALVING. Niin, se on totta. Ne kolme laskivat omaisuuden minun edestäni. O, ei voi uskoa, kuinka selväksi he saivat, että muka oli sulaa hulluutta hyljätä semmoinen tarjous. Voisi äiti nyt nousta haudastaan ja tietäisi, mihin kaikki se komeus on vienyt!
PASTORI MANDERS. Lopusta ei voi ketään saattaa vastuun-alaiseksi. Se on ainakin varma, että teidän avioliittonne rakennettiin aivan luvallisen järjestyksen mukaan.
ROUVA ALVING (ikkunassa). Niin, tuon lain ja järjestyksen mukaan! Minä luulen monesti että se juuri vaikuttaa kaikki onnettomuudet tässä maailmassa.
PASTORI MANDERS. Rouva Alving, nyt teette syntiä.
ROUVA ALVING. Olkoon niin; mutta minä en kestä enää kaikkia näitä siteitä ja syitä. En voi! Minun pitää raivata itselleni tie vapauteen.
PASTORI MANDERS. Mitä sillä tarkoitatte?
ROUVA ALVING (rummuttaa ikkunankarmiin). Minun ei olisi koskaan pitänyt peitellä Alvingin elämää. Mutta minä en uskaltanut muuta silloin, — en itse vuoksenikaan. Sellainen raukka olin.
PASTORI MANDERS. Raukka?
ROUVA ALVING. Jos ihmiset olisivat saaneet jotain tietää, niin olisivat he sanoneet näin: mies parka; se on luonnollista, että hän hairahtelee, jolla on vaimo, joka karkaa hänen luotaan.
PASTORI MANDERS. Jollakin oikeudella voisi kyllä sanoa niinkin.
ROUVA ALVING (katsoen lujasti häneen). Jos olisin, niinkuin minun tulisi olla, ottaisin Osvaldin eteeni ja sanoisin: kuule, poikani, isäsi oli langennut ihminen —
PASTORI MANDERS. Mutta laupias —
ROUVA ALVING. — ja niin puhuisin hänelle kaikki mitä olen puhunut teille, — kaikki tyyni.
PASTORI MANDERS. Olen kauhistua teitä, rouva.
ROUVA ALVING. Tiedän sen. Tiedänhän sen! Kauhistun itse sitä ajatellessani, (poistuu ikkunasta.) Sellainen raukka olen.
PASTORI MANDERS. Ja te kutsutte raukkamaisuudeksi selvän velvollisuutenne ja tehtävänne täyttämistä. Oletteko unhottanut, että lapsen pitää kunnioittaman isäänsä ja äitiänsä?
ROUVA ALVING. Elkäämme ottako asiaa niin yleiseltä kannalta.
Kysykäämme: pitääkö Osvaldin kunnioittaa ja rakastaa kamariherra
Alvingia?
PASTORI MANDERS. Eikö ole mitään ääntä äidinsydämmessänne, joka kieltää teitä kukistamasta poikanne ihanteita?
ROUVA ALVING. Niin mutta totuus sitte?
PASTORI MANDERS. Niin mutta ihanteet sitte?
ROUVA ALVING. O — ihanteet, ihanteet! Joll'en vaan olisi sellainen raukka, kuin olen!
PASTORI MANDERS. Elkää halveksiko ihanteita, rouva, — sillä siitä tulee ankara kosto. Ja nyt erittäin Osvald. Osvaldilla ei suinkaan ole liian monta ihannetta, sitä pahempi. Mutta sen verran olen voinut huomata, että hänen isänsä on hänellä semmoisena ihanteena.
ROUVA ALVING. Siinä olette oikeassa.
PASTORI MANDERS. Ja ne ajatukset olette itse herättänyt ja kasvattanut hänessä kirjeillänne.
ROUVA ALVING. Niin; minä olin velvollisuuden ja syiden siteissä; sen tähden valehtelin pojalleni vuodesta vuoteen. Oo, millainen raukka, — millainen raukka olen ollut!
PASTORI MANDERS. Te olette herättänyt onnellisen harhaluulon pojassanne, rouva Alving, — ja sitä ette todellakaan saa pitää mitättömänä asiana.
ROUVA ALVING. Hm; kuka tietää, onko se nyt sittenkään niin hyvä. — Mutta mitään narripeliä Reginan kanssa en ainakaan suvaitse. Osvald ei saa tehdä tyttö-raukkaa onnettomaksi.
PASTORI MANDERS. Ei, hyvä isä, sehän olisi kauheata!
ROUVA ALVING. Jos tietäisin hänellä olevan vakavat tuumat ja että se olisi hänen onnekseen —
PASTORI MANDERS. Mitenkä? Mitä sitte?
ROUVA ALVING. Mutta onneksi ei se olisi; sillä Regina ei, sitä pahempi, ole semmoinen.
PASTORI MANDERS. No, mitä sitte? Mitä tarkoitatte?
ROUVA ALVING. Joll'en olisi niin vihelijäinen raukka, kuin olen, niin sanoisin hänelle: nai hänet, tahi järjestäkää asianne niinkuin tahdotte; mutta ei vaan mitään petosta.
PASTORI MANDERS. Mutta laupias —! Lainmukainoa avioliitto sittenkin!
Jotain niin hirmuista —! Jotain niin tavatointa —!
ROUVA ALVING. Niin, sanotteko tavatointa? Käsi sydämmelle, pastori Manders; ettekö usko tuolla ympäri maata olevan avioparia, jotka ovat yhtä läheistä sukaa?
PASTORI MANDERS. En ymmärrä teitä ollenkaan.
ROUVA ALVING. Aivan hyvästi kyllä ymmärrätte.
PASTORI MANDERS. No, te ajattelette mahdolisena tapauksena, että —. Niin, sitä panempi, perhe-elämä ei kyllä aina ole niin puhdasta, kuin sen tulisi olla. Mutta mitään semmoista, kuin te tarkoitatte, ei voi kumminkaan koskaan tietää, ainakaan ei varmuudella. Tässä sitä vastoin — että te, äiti, voisitte sallia, että teidän —!
ROUVA ALVING. Mutta enhän sitä tahdokkaan. En voisi sitä sallia mistään hinnasta maailmassa; sitähän juuri sanon.
PASTORI MANDERS. Ette, koska olette raukka, niinkuin sitä kutsutte. Mutta joll'ette nyt olisi raukka —! Hyvä luoja, — niin kauhistava yhteys!
ROUVA ALVING. Niin, me polveudumme muuten kaikki semmoisista yhteyksistä, sanotaan. Ja kuka on se, joka on asettanut asiat niin tässä maailmassa, pastori Manders?
PASTORI MANDERS. Semmoisia kysymyksiä en tutkistele teidän kanssanne, rouva; siihen ei teillä ole lähimainkaan oikeata mieltä. Mutta että te rohkenette sanoa, olevanne raukka, silloin kuin —!
ROUVA ALVING. Nyt saatte kuulla, mitä sillä tarkoitan. Olen raukka ja pelkuri, siitä syystä, että täällä minussa on jotakin kummittelijantapaista, josta en koskaan oikein voi päästä irti.
PASTORI MANDERS. Miksikä sitä kutsuitte?
ROUVA ALVING. Kummittelijantapaiseksi. Kuin kuulin Reginan ja Osvaldin äänen tuolla sisällä, oli aivan kuin olisin nähnyt kummittelijoita edessäni. Mutta minä luuien melkein, että me olemme kummittelijoita kaikki tyyni, pastori Manders. Ei yksin se, mitä olemme perineet isältämme ja äidiltämme, elä meissä. Samoin kummittelee kaikenlaiset vanhat kuolleet arvelut ja kaikenmoiset vanhat kuolleet uskot ja muut semmoiset. Tuo kaikki ei ole elävänä meissä, mutta pysyy kiinni kumminkin, emmekä me voi päästä siitä irti. Jos vaan otan käteeni sanomalehden ja luen sitä, olen näkevinäni kummittelijoiden hiipivän rivien välissä. Kummittelijoita elänee yli koko maan. Siellä lienee niitä niin tiheältä kuin hietaa, luulen ma. Ja sitte olemme me niin vihelijäisen valon-arkoja kaikki tyyni.
PASTORI MANDERS. Aha, — se siis on voitto lukemisestanne. Kauniita hedelmiä todella! O, noita inhottavia, kapinallisia, vapaauskoisia kirjoituksia!
ROUVA ALVING. Erhetytte, hyvä pastori. Te olette itse se mies, joka saitte minut kiihotetuksi lukemaan; ja siitä olette saava kiitoksen ja kunnian.
PASTORI MANDERS. Minä!
ROUVA ALVING. Niin, kuin pakotitte minut sen alaiseksi, jota kutsuitte velvollisuudeksi ja tehtäväksi; kuin ylistitte oikeaksi ja hyväksi, mitä minun koko mieleni nousi vastustamaan jonakin iljettävänä. Silloin tahdoin tutkia teidän oppinne saumoja. Tahdoin vaan päästää auki yhden ainoan solmun, mutta kuin olin saanut sen auki, niin ratkesi kaikki tyyni. Ja minä huomasin sen olevan koneompelusta.
PASTORI MANDERS (hiljaa, väristen). Tämäkö olisi voitto elämäni kovimmasta taistelusta?
ROUVA ALVING. Kutsukaa sitä pikemmin kurjimmaksi tappioksenne.
PASTORI MANDERS. Se oli elämäni suurin voitto, Helena, voitto itsestäni.
ROUVA ALVING. Se oli rikos meitä molempia vastaan.
PASTORI MANDERS. Että minä pyysin teitä ja sanoin: vaimo, menkää kotia laillisen isäntänne luokse, kun te tulitte minun tyköni eksyneenä ja huusitte; tässä olen; ottakaa minut! Oliko se rikos?
ROUVA ALVING. Oli, niin minusta tuntuu.
PASTORI MANDERS. Me kaksi emme ymmärrä toisiamme.
ROUVA ALVING. Emme nyt enää ainakaan
PASTORI MANDERS. En koskaan, — en koskaan salaisimmissa ajatuksissanikaan ole pitänyt teitä muuna kuin toisen aviopuolisona.
ROUVA ALVING. Niin — uskoa sitä?
PASTORI MANDERS. Helena —!
ROUVA ALVING. Ihminen unhottaa niin helposti itsensä.
PASTORI MANDERS. En minä. Minä olen sama kuin aina olen ollut.
ROUVA ALVING (kääntää puheen). Niin, niin, niin, — elkäämme puhuko enää menneistä päivistä. Nyt olette korvianne myöten komisjoneissa ja toimikunnissa: ja minä kävelen täällä ja taistelen sekä sisällisiä että ulkonaisia kummittelijoita vastaan.
PASTORI MANDERS. Ulkonaisten nöyryyttämisessä kyllä olen teitä auttava. Kaiken sen jälkeen, mitä kauhistuksella olen kuullut teiltä tänään, en voi rauhallisella omallatunnolla antaa nuoren, turvattoman tytön jäädä teidän luoksenne.
ROUVA ALVING. Eikö teistä olisi parasta, että me koettaisimme pitää hänestä huolta? Tarkoitan — hyvää naimista.
PASTORI MANDERS. Epäilemättä. Luulen että se olisi hänelle kaikin puolin toivottavaa. Onhan Regina nyt siinä iässä, jolloin —; niin, enhän ymmärrä sitä, mutta —
ROUVA ALVING. Regina tuli aikaiseen täysikasvuiseksi.
PASTORI MANDERS. Niin, eikö tullut? Olen muistavinani, että hän oli merkillisen vahvasti kehittynyt ruumiin puolesta, kuin valmistin häntä herran-ehtoolliselle. Mutta toistaiseksi on hänen ainakin mentävä kotia; isänsä johdon alle —. Ei, mutta eihän Engstrand olekkaan —. Että hän — että hän niin voi salata totuuden minulta! (Porstuan ovelle koputetaan.)
ROUVA ALVING. Kukahan se lienee? Tulkaa sisään!
ENGSTRAND (pyhävaatteissaan, ovessa). Pyydän nöyrimmäst' anteeksi, mutta —
PASTORI MANDERS. Aha! Hm —
ROUVA ALVING. Tekö se olette, Engstrand?
ENGSTRAND. — siellä ei ollut ketään piikaa saapuvilla, ja niin otin itselleni rohkean vapauden koputtaa aivan ovelle.
ROUVA ALVING. No niin, niin. Tulkaa sisään. Tahdotteko puhua minun kanssani?
ENGSTRAND (tulee sisään). En, muuten hyvin paljo kiitoksia. Kyllä mä vaan pastorin kanssa tahtoisin puhua pikkuisen.
PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Hm; vai niin? Te tahdotte puhua minun kanssani? Niinkö tahdotte?
ENGSTRAND. Niin, tahtoisin niin häijyn mielelläni —
PASTORI MANDERS (seisottuu hänen eteensä). No; saanko kysyä mistä?
ENGSTRAND. Juu, siitä, herra pastori, että nyt me olemme lopettamassa siellä alaaila. Tuhansia kiitoksia, rouva. — Ja nyt meillä on kaikki valmiina: ja siksi minun mielestäni olisi niin näpsää ja sopivaa, jos me, jotka olemme tehneet niin vilpittömästi työtä yhdessä koko tämän ajan, — minun mielestäni meidän pitäisi lopettaa pienellä hartaushetkellä tän'iltana.
PASTORI MANDERS. Hartaushetkellä? Alaalla lastenkodossa?
ENGSTRAND. Niin, joll'ei se ehkä pastorin mielestä ole sopivaa, niin —
PASTORI MANDERS. Kyllähän minun mielestäni on, mutta — hm —
ENGSTRAND. Minä olen itse pitänyt pieniä hartaushetkiä siellä alaalla iltasittain —
PASTORI MANDERS. Oletteko?
ENGSTRAND. Olen, aina välistä: semmoista pientä ylösrakennuksen nimellistä. Mutta minähän olen halpa, yksinkertainen mies, eikä minulla ole oikein lahjoja, jumala parantakoon, — ja siksi ajattelin, että koska herra pastori Manders juuri on täällä maalla, niin —
PASTORI MANDERS. Niin, näettekös, puuseppä Engstrand, minun pitää ensin tehdä teille eräs kysymys. Onko teillä oikea mieliala semmoiseen kokoukseen? Tunnetteko omantuntonne vapaaksi ja keveäksi?
ENGSTRAND. Oo jumala meitä parantakoon, ei juuri kannnata haastaa omastatunnosta, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Ei, siitäpä meidän juuri pitää puhua. Mitä te siis vastaatte?
ENGSTRAND. Niin, omatunto — se voi olla kehno, se, toisin kuuroin.
PASTORI MANDERS. No, sen tunnustatte siis kumminkin. Mutta tahdotteko suoraan sanoa minulle, — mitenkä on Reginan laita?
ROUVA ALVING (nopeasti). Pastori Manders!
PASTORI MANDERS (rauhoittaen). Antakaa minun —
ENGSTRAND. Keginan! Kiesus, kuinka minua säikäytättekään! (katsoo rouva
Alvingiin.) Eihän vaan suinkaan ole hullusti Reginan laita?
PASTORI MANDERS. Sitä toivomme. Mutta minä tarkoitan, mitenkä on teidän ja Reginan välin laita? Tehän olette olevinanne hänen isänsä. No?
ENGSTRAND (epävarmana). Niin — hm — tietäähän herra pastori tämän näin minun ja Johanna-vainaan välillä.
PASTORI MANDERS. Ei mitään totuuden vääntelemisiä enää. Vaimovainajanne ilmaisi rouva Alvingille oikean asianlaidan ennen lähtöänsä palveluksesta.
ENGSTRAND. Olisiko siis —! Tekikö hän sen kummiakin?
PASTORI MANDERS. Olette siis paljastettu, Engstrand.
ENGSTRAND. Ja hän kuin sekä vannoi että kirosi niin pyhästi —.
PASTORI MANDERS. Kirosiko hän!
ENGSTRAND. Ei, hän vaan vannoi, mutta niin sydämmellisen vilpittömästi.
PASTORI MANDERS. Ja kaikki nämä vuodet olette te salannut totuutta minulta. Salannut sitä minuita, joka niin ehdottomasti olen luottanut teihin pienimmässäkin.
ENGSTRAND. Niin, sen pahempi, niin kyllä olen.
PASTORI MANDERS. Olenko ansainnut tätä teiltä, Engstrand? Enkö aina ole ollut valmis auttamaan teitä neuvolla ja työllä, sen minkä voinut olen? Vastatkaa! Enkö ole?
ENGSTRAND. Olisin maar' minä ollut usein ahtaalla, joll'ei minulla olisi ollut pastori Mandersia.
PASTORI MANDERS. Ja sitte palkitsette minut sillä lailla. Panette minut viemään epävarmoja tietoja ministrialikirjaan ja salaatte minulta sitte vuosikausia tiedot, jotka olitte sekä minulle että totuudelle velkaa. Menettelynne on ollut aivan puolustamatoin, Engstrand; ja tästä alkaen on välimme kuitti.
ENGSTRAND (huoahtaen). Niin, niin se kai on, voin huomata.
PASTORI MANDERS. Niin, sillä mitenkä voisitte mielestänne puhdistaa puolenne?
ENGSTRAND. Mutta olisiko hänen sitte pitänyt häpäisemän itsensä vielä enemmän, juttelemalla siitä? Ajatelkaapa, herra pastori, nyt vaan, olleenne samassa tilassa, kuin Johanna-vainaja —
PASTORI MANDERS. Minä!
ENGSTRAND. Kiesus, kiesus, en tarkoita niin aivan tesmälleen. Mutta minä tarkoitan, että pastorilla olisi jotakin hävettävää ihmisten silmissä, niinkuin sanotaan. Meidän, miehisten ihmisten, ei pidä tuomita vaimopoloista liian ankarasti, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Mutta enhän sitä teekkään. Teitä vastaanhan nuhteeni asetan.
ENGSTRAND. Voisinko saada luvan tehdä herra pastorille pikkaraisen kysymyksen?
PASTORI MANDERS. No jaa, kysykää.
ENGSTRAND. Eikö mies tee oikein ja kohtuullisesti, nostaessaan langennutta?
PASTORI MANDERS. Tekee, luonnollisesti.
ENGSTRAND. Ja eikö mies ole velkapää pitämään vakaisen sanansa?
PASTORI MANDERS. Tietysti hän on; mutta —
ENGSTRAND. Silloin, kuin Johanna oli joutunut onnettomuuteen tuon engelsmannin tai kenties ameriikkalaisen kautta, niin hän tuli kaupunkiin. Raukka, hän oli hylkinyt minua kerran tahi pari; hän katsoi nyt vaan siihen, mikä kaunista oli, hän; ja minulla oli tämä vioittuma koivessa. Niin, muistaahan pastori, minä olin rohjennut mennä tanssipaikkaan, jossa merilläkulkevaiset matruusit teuhasivat juovuksissa ja humalapäissään, niinkuin sanotaan. Ja kuin minä sitte tahdoin kehottaa heitä viettämään uutta elämää —
ROUVA ALVING (kauvempana ikkunan luona). Hm —
PASTORI MANDERS. Tiedän sen, Engstrand; ne raa'at ihmiset heittivät teidät alas portaita. Sen tapauksen olette ennen kertonut minulle. Te kannatte vioittumaanne kunnialla.
ENGSTRAND. En kerskaile siitä, herra pastori. Mutta sitähän tahdoin kertoa, että sitte hän tuli ja ilmaisi tilansa minulle itkun kyyneleillä ja hampaiden kiristyksellä. Voin sanoa herra pastorille, se oli minusta niin kovin surkeata kuulla.
PASTORI MANDERS. Niinkö se oli, Engstrand. No, ja sitte?
ENGSTRAND. Niin, sitte sanoin minä hänelle: Ameriikkalainen, hän on kulkemassa maailman merellä, hän. Ja sinä, Johanna, minä sanoin, sinä olet langennut syntiin, ja olet langennut olento. Mutta Jaakko Engstrand, sanoin, hän seisoo terveillä jaloillaan, hän; niin, sitä tarkoitin nyt niinkuin semmoiseksi vertaukseksi, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Ymmärrän aivan hyvästi; jatkakaa vaan.
ENGSTRAND. Niin, sitte minä autoin hänet ylös ja menin hänen kanssaan oikein säännöllisesti avioliittoon, etteivät ihmiset olisi saaneet tietää, kuinka hän oli ollut harhateillä ulkomaalaisten kanssa.
PASTORI MANDERS. Siinä kaikessa teitte vallan kauniisti. Minä en vaan voi hyväksyä sitä, että voitte taipua ottamaan rahoja —
ENGSTRAND. Rahoja? Minä? En penniäkään.
PASTORI MANDERS (kysyväisesti rouva Alvingille). Mutta —!
ENGSTRAND. Se on totta, — odottakaa hiukan; nyt muistan tuon. Johannalla oli kyllä sentään joitakuita penniä. Mutta niistä minä en huolinut. Hyi, minä sanoin, mammonaa, se on synnin palkkaa, se; sen kurjan kullan — tahi paperisetelit, mitä ne oli — ne heitämme ameriikkalaiselle takaisin, minä sanoin. Mutta hän oli poissa ja kadonnut kuohuisan meren toiselle puolelle, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Oliko hän, hyvä Engstrand?
ENGSTRAND. Oli kyllä. Ja sitte päätimme, minä ja Johanna yhdessä, että nuo rahat oli pantava lapsen kasvattamiseen; ja sille hyvälleen se sitte jäikin; ja minä voin tehdä tilin ja selvän jok'ikisestä killingistä.
PASTORI MANDERS. Mutta tämähän muuttaa asiata hyvin suuresti.
ENGSTRAND. Niin sen laita on, herra pastori! Ja minä uskallan kyllä sanoa olleeni vilpitöin isä Reginalle, — sen kuin voimani riittivät — sillä minä olen heikko mies, sen pahempi.
PASTORI MANDERS. No no, rakas Engstrand —
ENGSTRAND. Mutta sen uskallan sanoa, että olen kasvattanut lapsen ja elänyt rakkaasti Johanna-vainaan kanssa ja käyttänyt kotikuria, niinkuin kirjoitettu on. Mutta ei koskaan sentään ole juolahtanut mieleeni mennä ylös pastori Mandersin luo ja ylpeillä ja suurennella siitä, että olin tehnyt hyvän työn kerta maailmassa, minäkin. Ei, kuin semmoista sattuu Jaakko Engstrandille, niin hän ei puhu siitä. Sen pahempi, se ei tulekkaan niin usein kysymykseen, luulen ma. Ja kuin tulen pastori Mandersin luo, on minulla yltäkyllin puhumista siinä, mikä on hullusti ja väärin. Sillä minä sanon, niinkuin sanoin vast'ikään, — omatunto voi olla ilkeä toisin kuuroin.
PASTORI MANDERS. Antakaa minulle kätenne, Jaakko Engstrand.
ENGSTRAND. O kiesus, herra pastori —
PASTORI MANDERS. Ei mitään estelyitä. (Likistää hänen kättänsä.) Kas niin!
ENGSTRAND. Ja jos minä sievään ja kauniisti rohkenisin pyytää pastorilta anteeksi —
PASTORI MANDERS. Te? Ei, päin vastoin minun tulee pyytää teiltä anteeksi —
ENGSTRAND. Kaikkea muuta.
PASTORI MANDERS. Kyllä, totisesti. Ja sen teen sydämmeni pohjasta. Antakaa anteeksi, että minä niin voin erhettyä teidän suhteenne. Ja jospa minä oikein todella voisin osottaa teille vilpittömän paheksumiseni ja hyväntahtoisuuteni teitä kohtaan —
ENGSTRAND. Tahtoisiko herra pastori?
PASTORI MANDERS. Suurimmalla mielihyvällä —
ENGSTRAND. No sitte on juuri tilaisuus siihen. Niillä siunatuilla rahoilla, jotka olen pannut säästöön täällä maalla, aion perustaa jonkunlaisen merimieskodon kaupunkiin.
ROUVA ALVING. Tekö aiotte?
ENGSTRAND. Niin, siitä pitäisi tulla jonkunlainen turvapaikan-nimellinen. Kiusauksia on niin monenlaisia merimiehellä, joka vaeltaa mannermaalla. Mutta siinä talossa voisi hän olla niinkuin isän katsannon alla, minä ajattelin.
PASTORI MANDERS. Mitä sanotte siihen, rouva Aiving!
ENGSTRAND. Eihän minulla ole suuria varoja alkaakseni, jumala parantakoon; mutta jos vaan voisin saada hyväntahtoista apua, niin —
PASTORI MANDERS. Niin, niin, miettikäämme lähemmin sitä asiaa. Aikomuksenne viehättää minua vallan erin-omaisesti. Mutta menkää te nyt edeltä, ja laittakaa kaikki kuntoon ja toimittakaa kynttilät sytytetyiksi, niin että on vähän juhlallista. Ja sitte vietämme ylösrakentavaisen hetken yhdessä, rakas Engstrand; sillä nyt luulen teillä todella olevan oikean mielialan.
ENGSTRAND. Minustakin tuntuu vähän siltä, niin. Ja hyvästi sitte, rouva, ja kiitoksia tästä; ja pitäkää oikein hyvästi silmällä Reginaa minun puolestani, (pyhkäisee kyyneleen silmästään.) Johanna-vainaan lapsi — hm, se on ihmeellistä sen kanssa — mutta on aivan kuin hän olisi kasvanut kiinni sydänjuurihini. On kuin onkin se niin. (Tervehtää ja menee ulos porstuan kautta.)
PASTORI MANDERS. No, mitä sanotte nyt siitä miehestä, rouva Alving! Se oli vallan toinen selitys, se, jonka siinä saimme.
ROUVA ALVING. Niin, olihan se toinen.
PASTORI MANDERS. Siitä näette, kuinka varovainen tulee olla kanssa-ihmistänsä tuomitessaan. Mutta sydämmellisen iloista onkin sitte huomata erhettyneensä. Taikka mitä sanotte?
ROUVA ALVING. Minä sanon, että te olette suuri lapsi ja semmoisena pysytte, Manders.
PASTORI MANDERS. Minä?
ROUVA ALVING (laskee molemmat kätensä hänen hartioilleen). Ja minä sanon, että mieleni tekisi kiertämään käsivarteni teidän kaulanne ympäri.
PASTORI MANDERS (väistyy nopeasti). Ei, ei, herra siunatkoon —; semmoisia mielitekoja —
ROUVA ALVING (hymysuin). O, teidän ei tarvitse peljätä minua.
PASTORI MANDERS (pöydän luona). Te lausutte toisinaan niin liioittelevalla tavalla ajatuksenne. Nyt panen ensiksi asiakirjat kokoon ja laukkuuni, (tekee sanojensa mukaan.) Kas niin. Ja hyvästi nyt niin kauvaksi. Pitäkää silmänne auki, kuin Osvald tulee takaisin. Minä pistäydyn sitte ylös luoksenne jälleen. (Ottaa hattunsa ja menee ulos porstuan oven kautta.)
ROUVA ALVING (huoahtaa, katselee hetkisen ulos ikkunasta, siivoo hiukan huonetta ja aikoo mennä ruokahuoneesen, mutta seisottuu ovessa, huudahtaen): Osvald, istutko vielä pöydässä!
OSVALD (ruokahuoneessa). Minä poltan vaan sikarini loppuun.
ROUVA ALVING. Minä luulin sinun menneen vähän kävelemään.
OSVALD. Tuommoisella säällä? (Lasi kilahtaa. Rouva Alving jättää oven auki ja istuu neulomuksineen sohvalle ikkunan luo.)
OSVALD (sisällä). Eikö se ollut pastori Manders, joka läksi nyt juuri?
ROUVA ALVING. Oli, hän meni alas lastenkodolle.
OSVALD. Hm. (Lasi ja karahviini kilahtaa jälleen).
ROUVA ALVING (katsahtaen huolestuneesti). Rakas Osvald, sinun pitäisi varoa sitä likööriä. Se on väkevää.
OSVALD. Se on hyvää kosteutta vastaan.
ROUVA ALVING. Etkö ennemmin tahdo tulla sisään minun luokseni?
OSVALD. Enhän saa polttaa siellä sisällä.
ROUVA ALVING. Tiedäthän kyllä saavasi sikaria polttaa.
OSVALD. Niin, niin, sitte minä tulen. Vaan pikkarainen pisara vielä. — Kas niin. (Tulee sikarinensa huoneesen ja sulkee oven jälkeensä. Lyhyt äänettömyys.)
OSVALD. Mihin pastori on joutunut?
ROUVA ALVING. Sanoinhan sinulle, että hän meni alas lastenkodolle.
OSVALD. Niin oikein, se on totta.
ROUVA ALVING. Sinun ei olisi pitänyt jäädä istumaan niin kauvaksi pöydän ääreen, Osvald.
OSVALD (sikari seljän takana). Mutta minusta se tuntuu niin hupaiselta, äiti. (Silittää ja taputtaa häntä.) Ajattele, — minulle, joka olen tullut kotia, istua äidin omassa pöydässä, äidin huoneessa, ja syödä äidin suloista ruokaa
ROUVA ALVING. Rakas, rakas poikani!
OSVALD (vähän kärsimättömänä, kävelee ja polttaa). Ja mihinkä muuten ryhtyisin täällä? En voi toimittaa mitään —
ROUVA ALVING. Niin, etkö voi?
OSVALD. Tuommoisella pilvisäällä? Kuin ei auringon pilkahdustakaan näy koko päivänä? (menee poikki.) O, sitä, kuin ei voi tehdä työtä —!
ROUVA ALVING. Ehk'et sentään tehnyt oikein viisaasti tullessasi kotia.
OSVALD. Kyllä, äiti; sen täytyi niin käydä.
ROUVA ALVING. Niin, minä näes tahtoisin sentään kymmenen kertaa ennemmin olla sitä onnea vailla, että sinä olet luonani, kuin että sinä olisit —
OSVALD (seisottuu pöydän luo). Mutta sano minulle nyt, äiti, — onko se sitte todella niin suuri onni sinulle että minä olen kotona?
ROUVA ALVING. Onko se onni minulle!
OSVALD (puristaa sanomalehteä). Minusta tuntuu, niinkuin se olisi melkein samantekevää sinulle, oliko minua taikka ei.
ROUVA ALVING. Ja sitä hennot sanoa äidillesi, Osvald?
OSVALD. Mutta olethan sinä niin hyvästi voinut elää ilman minua ennen.
ROUVA ALVING. Niin; minä olen elänyt ilman sinua — se on totta. (Äänettömyyttä. Vähitellen rupeaa hämärtämään. Osvald kävelee edestakaisin lattialla. Sikarin hän on pannut pois.)
OSVALD (seisottuu rouva Alvingin luo). Äiti, saanko luvan istua sohvalle luoksesi?
ROUVA ALVING (tekee tilaa hänelle). Kyllä, tule, rakas poikani.
OSVALD (istuu). Nyt sanon sinulle jotakin, äiti —
ROUVA ALVING (odottaen). No niin!
OSVALD (tirkistää eteensä). Sillä minä en voi kävellä ja miettiä sitä kauvemmin.
ROUVA ALVING. Mitä niin? Mitä se on?
OSVALD (niinkuin ennen). En ole saanut kirjoitetuksi sinulle siitä; ja sen jälkeen kuin tulin kotia —
ROUVA ALVING (tarttuu hänen käsivarteensa). Osvald, mitä tämä on!
OSVALD. Sekä eilen että tänään olen koettanut karkoittaa ajatuksia luotani, — päästä niistä. Mutta se ei menesty.
ROUVA ALVING (nousee). Nyt sinun pitää puhua suusi puhtaaksi, Osvald!
OSVALD (vetää hänet takaisin sohvalle istumaan). Pysy istumassa, niin tahdon koettaa sanoa sinulle sen. — Olen valittanut niin väsymystä matkasta —
ROUVA ALVING. No niin! Mitä sitte?
OSVALD. Mutta se se ei ole minulla vikana; ei mikään tavallinen väsymys —
ROUVA ALVING (tahtoo hypähtää ylös). Ethän toki ole sairas, Osvald!
OSVALD (vetää hänet jälleen istumaan). Pysy istumassa, äiti. Kuuntele vaan rauhallisesti. Minä en ole oikein sairaskaan; en semmoinen, mitä yleensä sanotaan sairaaksi, (likistää kätensä päänsä ympäri.) Äiti, minä olen henkisesti sortunut, — hävinnyt, — minä en voi koskaan enää päästä työtä tekemään! (heittäytyy kädet kasvoilla hänen helmaansa ja puhkee nyyhkiväiseen itkuun.)
ROUVA ALVING (vaaleana ja väristen). Osvald! Katso minuun! Ei, ei, tämä ei ole totta.
OSVALD (katsoo ylös epätoivoisin silmin). Ei koskaan enää voida työtä tehdä! Ei koskaan — ei koskaan! Olla kuin elävältä kuollut! Aiti, voitko ajatella mitään niin kauheata?
ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Mitenkä on sinun käynyt näin kauheasti?
OSVALD (asettuu jälleen suoraan). Niin, sepä se juuri on, jota en mitenkään voi käsittää. En ole milloinkaan viettänyt mitään peuhaavata elämää; en minkään puolesta. Sitä et saa luulla minusta, äiti! Sitä en ole koskaan tehnyt.
ROUVA ALVING. Sitä en luulekkaan, Osvald.
OSVALD. Ja sitte käy minun kumminkin näin! Näin kauhean onnettomasti!
ROUVA ALVING. Oo, mutta se parantuu, rakas, siunattu poikani. Se ei ole muuta kuin liiallista voimien ponnistusta. Voit uskoa minua siinä.
OSVALD (raskaasti). Niin uskoin minäkin alussa; mutta se ei ole niin.
ROUVA ALVING. Kerro minulle kaikki tyyni, alusta loppuun.
OSVALD. Niin aionkin.
ROUVA ALVING. Mihin aikaan huomasit sen ensin?
OSVALD. Heti sen jälkeen, kuin olin ollut kotona viime kertaa ja tullut alas Pariisiin jälleen. Minä rupesin tuntemaan hyvin kovia tuskia päässäni — enimmiten takaraivassani, tuntui minusta. Oli niinkuin ahdas rautarengas olisi ruuvattu niskani ympäri ja ylöspäin.
ROUVA ALVING. Ja sitte?
OSVALD. Alussa luulin, ett'ei se ollut muuta, kuin tavallista päänkivistystä, joka minua niin vaivasi kasvavana.
ROUVA ALVING. Niin, niin —
OSVALD. Mutta se ei ollut sitä; sen huomasin pian. Minä en voinut tehdä työtä enää. Minä tahdoin alottaa erästä uutta suurta kuvaa; mutta tuntui niinkuin voimani olisivat hervahtuneet; kaikki tarmoni oli niinkuin lamassa; en voinut koota mielessäni selviä kuvitelmia; minua huimasi, — pyörrytti. Oo, se oli kauhea tila! Lopuksi laitoin hakemaan lääkäriä, — ja häneltä sain selvän vastauksen.
ROUVA ALVING. Mitenkä, tarkoitat?
OSVALD. Hän oli paraita lääkäriä siellä alaalla. Minun piti silloin kertoa hänelle, miltä tautini tuntui; ja sitte rupesi hän tekemään minulle koko joukon kysymyksiä, jotka eivät minusta ollenkaan kuuluneet asiaan; en käsittänyt mihinkä mies pyrki.
ROUVA ALVING. No!
OSVALD. Lopuksi sanoi hän: teissä on syntymästä alkain ollut jotain madonsyömää; — hän käytti juuri sanaa "vermoulu".
ROUVA ALVING (kiihkeänä). Mitä hän tarkoitti sillä?
OSVALD. En minäkään sitä ymmärtänyt, ja pyysin häneltä lähempää selitystä. Ja silloin sanoi tuo vanha kyynikko — (puristaa nyrkkiään.) Oo —!
ROUVA ALVING. Mitä hän sanoi?
OSVALD. Hän sanoi: isäin pahat teot etsitään lasten päälle.
ROUVA ALVING (nousee hitaasti). Isäin pahat teot —
OSVALD. Olin lyödä häntä vasten kasvoja —
ROUVA ALVING (menee lattian poikki). Isäin pahat teot —
OSVALD (hymyilee raukeasti). Niin, mitä siitä ajattelet? Luonnollisesti vakuutin hänelle, ett'ei tässä mitenkään voinut olla puhetta semmoisesta. Mutta luuletko hänen antaneen perään sentään? Ei, hän pysyi sanassaan; ja vasta sitte, kuin olin ottanut esille sinun kirjeesi ja kääntänyt hänelle kaikki ne paikat, joissa puhuttiin isästä —
ROUVA ALVING. Mutta silloin —?
OSVALD. Niin, silloin täytyi hänen luonnollisesti myöntää olevansa erhetyksissä; sitte sain tietää totuuden. Käsittämättömän totuuden! Tästä riemuisasta, onnellisesta nuorukais-elämästä toverien kanssa olisi minun pitänyt pysyä erilläni. Se oli ollut liian rajua minun voimilleni. Omasta syystä siis!
ROUVA ALVING. Osvald! Oi, ei; elä usko sitä!
OSVALD. Ei ollut muu selitys mahdollinen, hän sanoi. Se se on kauheata. Auttamattomasti sortunut koko iäkseni — oman ajattelemattomuuteni tähden. Kaikki, mitä tahdoin toimittaa maailmassa, — ei rohjeta ajatellakkaan sitä. O, jospa vaan voisin elää uudestaan — tehdä kaikki tyyni tekemättömäksi! (heittäytyy kasvoilleen sohvalle.)
ROUVA ALVING (kiertelee käsiänsä ja kävelee sisällisesti taistellen edestakaisin).
OSVALD (hetkisen jälkeen katsoo ylös ja jää puoleksi pitkälleen kyynäspäittensä nojalle). Jos se edes olisi ollut jonkun verran perittyä, — jonkun verran, mitä ei itse olisi voinut estää. Mutta tämä tämmöinen! Niin häpeämättömällä, ajattelemattomalla, kevytmielisellä tavalla tuhlannut oman onnensa, oman terveytensä, kaikki maailmassa, — tulevaisuutensa, elämänsä —!
ROUVA ALVING. Ei, ei, rakas, siunattu poikani; tämä on mahdotointa! (kumartuu hänen ylitsensä.) Tilasi ei ole niin toivotoin, kuin luulet.
OSVALD. O, sinä et tiedä — (hypähtää ylös.) Ja sitte se, äiti, että minun pitää tuottaa sinulle kaikki tämä suru! Monta kertaa olen melkein halunnut ja toivonut ettet välittäisi niin paljoa minusta.
ROUVA ALVING. Minäkö, Osvald; minun ainoa poikani! Ainoa, joka minulla on maailmassa; ainoa, josta välitän!
OSVALD (tarttuu hänen molempiin käsiinsä ja suutelee niitä). Niin, niin, sen kyllä näen. Kuin olen kotona, niin näenhän sen. Ja se on mitä raskainta minulle. — Mutta nyt sen siis tiedät. Ja nyt emme enää puhu siitä. Minä en kärsi sitä ajatella kauvan kerrassaan, (menee lattian poikki.) Toimita minulle jotakin juomista, äiti!
ROUVA ALVING. Juomista? Mitä sinä nyt joisit?
OSVALD. Mitä hyvänsä. Onhan sinulla vähän kylmää punssia kotona.
ROUVA ALVING. Niin, mutta rakas Osvald —!
OSVALD. Elä kiellä sitä, äiti. Ole nyt kiltti; minun täytyy saada jotain, millä huuhdon alas kaikki nämä kalvavat ajatukset, (menee ylös kasvihnoneesen.) Ja niin — niin pimeä kuin täällä on!
ROUVA ALVING (vetää kellonnuorasta oikealla).
OSVALD. Ja tämä lakkaamatoin sadesää. Sehän voi kestää viikoittain; koko kuukausia. Ei koskaan nähdä yhtäkään auringonsädettä. Niinä kertoina, jolloin olen ollut kotona, en muista koskaan nähneeni auringon paistavan.
ROUVA ALVING. Osvald, — sinä aiot matkustaa minun luotani!
OSVALD. Hm — (hengähtää raskaasti.) En aio mitään! (raukeasti.) Sen kyllä annan olla tekemättä.
REGINA (ruokahuoneesta). Soittiko rouva?
ROUVA ALVING. Soitin; toimita lamppu sisään.
REGINA. Heti, rouva. Se on jo sytytetty, (mennee ulos.)
ROUVA ALVING (menee Osvaldin lno). Osvald, elä salaa mitään minulta.
OSVALD. Sitä en tee, äiti — (menee pöydän luo.) Mielestäni olen sanonut sinulle niin paljon.
REGINA (tuo lampun ja panee sen pöydälle).
ROUVA ALVING. Kuule, Regina, sinä voisit tuoda meille puoli pulloa sampanjaa.
REGINA. Kyllä, rouva, (menee jälleen ulos.)
OSVALD (tarttuu molemmin käsin hyväillen hänen päähänsä). Se on niinkuin olla pitää. Tiesin kyllä, ett'ei äiti tahtonut antaa poikansa janota.
ROUVA ALVING. Rakas Osvald raukkni; mitenkä voisin kieltää sinulta mitään nyt?
OSVALD (vilkkaasti). Tottako, äiti? Tarkoitatko sitä mitä sanot?
ROUVA ALVING. Mitä?
OSVALD. Ett'et tahtoisi kieltää minulta nitään?
ROUVA ALVING. Mutta rakas Osvald —
OSVALD. Hys!
REGINA (tuo tarjottimella puoli pulloa sanpanjaa ja kaksi lasia, ja asettaa ne pöydälle). Avaanko minä —?
OSVALD. Ei, kiitos; avaan itse. (Regina memee ulos jälleen.)
ROUVA ALVING (asettuu pöydän luo). Mitä sinä tarkoitit — että minun ei tulisi kieltää sinulta?
OSVALD (avatessaan pulloa). Ensin lasi tahi kaksi. (Korkki kimmahtaa auki; hän kaataa toiseen lasiin ja aikoo kaataa toiseen.)
ROUVA ALVING (pitää kättänsä päällä). Kiitos, — ei minulle.
OSVALD. No, minulle sitte! (tyhjentää lasin, täyttää sen uudestaan ja tyhjentää taas; sen jälkeen istuu pöydän ääreen.)
ROUVA ALVING (odottaen). No niin?
OSVALD (katsomatta häneen). Kuule, sano minulle, — minusta sinä ja pastori Manders näytitte niin ihmeellisen — hm, hiljaisilta päivällispöydässä.
ROUVA ALVING. Huomasitko sen?
OSVALD. Huomasin. Hm — (lyhyen äänettömyyden jälkeen.) Sano minulle, — miltä Regina sinusta näyttää?
ROUVA ALVING. Miltä hän minusta näyttää?
OSVALD. Niin, eikö hän ole oivallinen?
ROUVA ALVING. Rakas Osvald, sinä et tunne häntä niin tarkkaan kuin minä —
OSVALD. No?
ROUVA ALVING. Regina sai, paha kyllä, oleskella liian kauvan kotona.
Minun olisi pitänyt ottaa hänet luokseni aikaisemmin.
OSVALD. Niin, mutta eikö hän ole muhkea nähdä, äiti? (täyttää lasinsa.)
ROUVA ALVING. Reginalla on monta ja suurta vikaa —
OSVALD. No niin, mitä se tekee? (juo taasen.)
ROUVA ALVING. Mutta minä pidän hänestä kuitenkin; ja minun on vastattava hänestä. En tahtoisi minkään edestä maailmassa, että hänelle tapahtuisi pahaa.
OSVALD (hypähtää ylös). Aiti, Regina on minun ainoa pelastukseni!
ROUVA ALVING (nousee). Mitä sillä tarkoitat?
OSVALD. En voi kävellä täällä ja kantaa kaikkea tätä sieluntuskaa yksin.
ROUVA ALVING. Eikö sinulla ole äitisi kantamaan sitä kanssasi?
OSVALD. Niin, sitä ajattelin; ja sen vuoksi tulinkin kotia luoksesi. Mutta se ei käy sillä lailla. Näen sen; se ei käy. Minä en kestä elämääni täällä!
ROUVA ALVING. Osvald!
OSVALD. Minun täytyy elää toisella tavalla, äiti, Sen vuoksi täytyy minun lähteä pois sinun luotasi. Minä en tahdo, että sinä olisit näkemässä sitä.
ROUVA ALVING. Onnetoin poikani! Oi, mutta Osvald, niin kauvan kuin olet niin sairas kuin nyt —
OSVALD. Jos se olisi sairaus yksin, niin jäisin kyllä luoksesi, äiti.
Sillä sinä olet paras ystäväni maailmassa.
ROUVA ALVING. Niin, eikö totta, Osvald; enkö ole!
OSVALD (kulkee levotoinna ympäri). Mutta kaikki nuo vaivat ja katumus, — ja sitte tuo suuri kuolettavainen tuska. Oo — tämä kauhea tuska!
ROUVA ALVING (menee hänen jäljessään). Tuska? Mikä tuska? Mitä tarkoitat?
OSVALD. Oo, elä kysele minulta enempää. En tiedä sitä. En voi kuvailla sitä sinulle.
ROUVA ALVING (menee lattian poikki oikealle ja vetää kellonnauhasta).
OSVALD. Mitä aiot?
ROUVA ALVING. Aion saada poikani iloiseksi, niin. Hänen ei pidä kulkea täällä mietiskellen. (Reginalle, joka tulee ovessa.) Enemmän sampanjaa. Koko pullo. (Regina menee.)
OSVALD. Äiti!
ROUVA ALVING. Etkö luule meidänkin osaavan elää tässä talossa?
OSVALD. Eikö hän ole muhkea nähdä? Sitä, mimmoista tekoa hän on! Ja niin tuiki terve.
ROUVA ALVING (istuu pöydän luo). Istu, Osvald, ja haastelkaamme tyynesti.
OSVALD (istuu). Et suinkaan tiedä, äiti, että minulla on vääryys sovitettavana Reginaa kohtaan.
ROUVA ALVING. Sinulla!
OSVALD. Tahi pieni ajattelemattomuus — miksikä sinä sitä kutsuisit.
Vallan viatoin muuten. Kuin viimeksi olin kotona —
ROUVA ALVING. Niin?
OSVALD. — kyseli hän minulta niin usein Pariisin oloja, ja minä juttelin hänelle silloin yhtä ja toista sieltä alaalta. Sitte muistan, että eräänä päivänä tulin sanoneeksi: eikö teitä haluttaisi tulla sinne alas?
ROUVA ALVING. No?
OSVALD. Minä näin, että hän tuli aivan tulipunaiseksi, ja sitte hän sanoi: kyllä, minua kyllä haluttaisi. Niin niin, minä vastasin, siihen voipi kyllä neuvoja saada — tahi jotakin semmoista.
ROUVA ALVING. No niin?
OSVALD. Olin luonnollisesti unhottanut koko asian; mutta kuin toissa päivänä tulin kysyneeksi häneltä, oliko iänen mielensä hyvä, että niin kauvan viivyn kotona —
ROUVA ALVING. Niin?
OSVALD. — silloin hän katsoi niin omituisesti minuun, ja kysyi: mutta mitä sitte tulee minun Pariisin-matkastani?
ROUVA ALVING. Hänen matkastaan!
OSVALD. Ja sitte sain hänen tunnustamaan, että hän oli pitänyt asian totena, että hän oli täällä ajatellut minua koko ajan, ja että hän oli ruvennut opettelemaan ranskaa —
ROUVA ALVING. Sen vuoksi siis —
OSVALD. Äiti, — kuin näin tuon muhkean, kauniin, tuiki terveen tytön seisovan siinä edessäni — enhän ennen koskaan ollut häntä tarkemmin huomannut — mutta nyt kuin hän seisoi siinä ikäänkuin avosylin valmiina minua vastaan-ottamaan —
ROUVA ALVING. Osvald!
OSVALD. — silloin selvisi minulle, että hänessä siinä oli pelastus; sillä minä näin hänessä olevan elämän-iloa.
ROUVA ALVING (hämmästyen). Elämän-iloa —? Voiko pelastusta olla siinä?
REGINA (ruokahuoneesta, sampanjapullo kädessä). Pyydän aateeksi, että viivyin näin kauvan; mutta minun täytyi mennä kellariin — (panee pullon pöydälle.)
OSVALD. Ja tuo sitte lasi vielä.
REGINA (katsoo kummastuneena häneen). Tuossa on rouvan lasi, herra
Alving.
OSVALD. Niin, mutta tuo lasi itsellesi, Regina.
REGINA (hämmästyy ja katsoo arasti sivulta rouva Alvingiin).
OSVALD. No?
REGINA (hiljaa ja everrellen). Rouvanko tahdolla —?
ROUVA ALVING. Tuo lasi, Regina. (Regina menee ruokahuoneesen.)
OSVALD (katsoo hänen jälkeensä). Oletko huomannut, kuinka hän käy? Niin lujasti ja rohkeasti.
REGINA (tulee tyhjän lasin kanssa, jonka hän pitää kädessään).
OSVALD. Istu, Regina.
REGINA (katsoo kysyyäisesti rouva Alvingiin).
ROUVA ALVING. Istu.
REGINA (istuu ruokahuoneen oven viereiselle tuolille ja pitää yhä tyhjää lasia, kädessään).
ROUVA ALVING. Osvald, — mitä sanoitkaan elämän-ilosta?
OSVALD. Niin elämän-ilo, äiti — sitä ette tunne suuresti, te kotolaiset. En havaitse sitä koskaan täällä —
ROUVA ALVING. Etkö kuin olet minun luonani?
OSVALD. En kuin olen kotona. Mutta sitä et sinä käsitä
ROUVA ALVING. Kyllä, kyllä, luulen melkein käsittäväni — nyt.
OSVALD. Se — ja sitte työilo. Niin, se on pohjaltaan samaa. Mutta siitäkään ette tiedä mitään.
ROUVA ALVING. Siinä voit kyllä olla oikeassa. Osvald, puhu minulle enemmän tuosta.
OSVALD. Niin, sitä vaan tarkoitan, että täällä opetetaan ihmisiä uskomaan, että työ on kirous ja synnin rangaistus, ja että elämä on jotakin surkeata, jota käytämme paraiten pääsemällä siitä niin pian kuin suinkin.
ROUVA ALVING. Murheen laakso, niin. Ja siinä me teemme aivan oikein ja rehellisesti.
OSVALD. Mutta semmoisista eivät ihmiset välitä siellä ulkona. Siellä ei ole ketään, joka oikein enää uskoo semmoisiin oppeihin. Siellä ulkona voi pelkkä maailmassa oleminen tuntua niin riemuisan onnelliselta. Äiti, oletko huomannut, että kaikki, mitä minä olen maalannut, on kuvaillut elämän-iloa? Aina vaan elämän-iloa. Niissä on valoa ja auringonpaistetta ja sunnuntai-ilmaa, — ja säteilevän tyytyväisiä ihmiskasvoja. Sen vuoksi pelkään jäädä tänne luoksesi.
ROUVA ALVING. Pelkäät? Mitä pelkäät täällä minun luonani?
OSVALD. Minä pelkään, että kaikki se, mitä on eleillä minussa, muuttuisi ilkeydeksi täällä.
ROUVA ALVING (katsoo tarkasti häneen). Luuletko, että niin kävisi?
OSVALD. Olen siitä varma. Vaikka eläisin samaa elämää täällä kotosalla, kuin siellä ulkona, ei se kumminkaan ole samaa elämää.
ROUVA ALVING (joka on kiinteästi kuunnellut, nousee, suurin, mietteellisin silmin, ja sanoo). Nyt käsitän asiain juoksun —
OSVALD. Mitä käsität?
ROUVA ALVING. Nyt käsitän sen ensi kerran. Ja nyt voin minä puhua.
OSVALD (nousee). Äiti, min' en ymmärrä sinua.
REGINA (joka samaten on noussut). Pitääkö minun ehkä lähteä?
ROUVA ALVING. Ei, jää tänne. Nyt voin puhua. Nyt, poikani, saat tietää kaikki tyyni. Ja sitte voit valita. Osvald! Regina!
OSVALD. Ole hiljaa. Pastori —
PASTORI MANDERS (tulee porstuan-oven kautta). Kas niin, nyt on meillä ollut sydämmellisen kaunis hetki siellä alaaila.
OSVALD. Meillä myös.
PASTORI MANDERS. Engstrandia on autettava tuon merimieskodin laittamisessa. Regina saa muuttaa hänen luokseen ja olla hänen apunaan —
REGINA. Ei, kiitos, herra pastori.
PASTORI MANDERS (huomaa nyt vasta hänet). Mitä —? Täällä, — ja lasi kädessä!
REGINA (panee nopeasti lasin pois). Pardon —!
OSVALD. Regina muuttaa minun kanssani, herra pastori.
PASTORI MANDERS. Muuttaa! Teidän kanssanne!
OSVALD. Niin, minun vaimonani, — jos hän niin haluaa.
PASTORI MANDERS. Mutta laupias —!
REGINA. Min' en voi sille mitään, herra pastori.
OSVALD. Tahi hän jää tänne, jos minä jään.
REGINA (ehdottomasti). Tänne!
PASTORI MANDERS. Minä kauhistun teitä, rouva Alving.
ROUVA ALVING. Ei kumpikaan tapahdu; sillä nyt voin minä puhua suuni puhtaaksi.
PASTORI MANDERS. Mutta sitä ette toki tahdo! Ei, ei, ei!
ROUVA ALVING. Tahdon, sekä voin että tahdon. Eikä kummankaan yhtään ihannetta kaadu.
OSVALD. Äiti, mitä tässä minulta salataan!
REGINA (kuunnellen). Rouva! Kuulkaa! Ihmisiä huutaa ulkona, (menee kasvihuoneesen ja katsoo ulos.)
OSVALD (vasemmanpuoliseen ikkunaan päin). Mikä siellä on hätänä? Mistä se valo tulee?
REGINA (huutaa). Lastenkodossa palaa!
ROUVA ALVING (ikkunaan päin). Palaa!
PASTORI MANDERS. Palaa! Mahdotointa. Olinhan juuri siellä alaalla.
OSVALD. Missä on minun hattuni? No, se voi olla yhdentekevä -. Isän lastenkoto —! (juoksee ulos puisto-oven kautta.)
ROUVA ALVING. Huivini, Regina! Lastenkoto on ilmitulessa.
PASTORI MANDERS. Kauheata! Rouva Alving, siinä loistaa rangaistustuomio tämän hävityksen huoneen yli!
ROUVA ALVING. Niin, niin kyllä. Tule, Regina, (hän ja Regina kiiruhtavat ulos porstuan kautta.)
PASTORI MANDERS (lyö käsiänsä yhteen). Eikä sitte vakuutettu! (ulos samaa tietä.)