KOLMAS NÄYTÖS.
(Entinen huone. Kaikki ovet ovat auki. Lamppu palaa aina pöydällä.
Pimeä ulkona; ainoastaan vieno tulen hehku näkyy perältä vasemmalta.)
(Rouva Alving, suuri liina päässä, seisoo yläällä kasvihuoneessa ja katselee ulos. Regina, samoin liinaan kiedottuna, seisoo vähä hänen takanansa.)
ROUVA ALVING. Palanut kaikki tyyni. Aivan poroksi.
REGINA. Palo kestää vielä kellarissa.
ROUVA ALVING. Miks'ei Osvald tule ylös. Eihän siellä ole mitään pelastamista.
REGINA. Menenkö minä ehkä alas hänen luokseeu hattua viemään?
ROUVA ALVING. Eikö hänellä edes ole hattua päässä?
REGINA (näyttää ulos porstuaan). Ei, tuolla se riippuu.
ROUVA ALVING. Anna sen sitte riippua. Kyllä hän nyt sentään jo saa tulla. Minä menen itse katsomaan, (menee ulos puisto-oven kautta.)
PASTORI MANDERS (tulee porstuasta). Eikö rouva Alving ole täällä?
REGINA. Nyt juuri hän meni alas puutarhaan.
PASTORI MANDERS. Tämä on kauhein yö, minä olen elänyt.
REGINA. Niin, eikö se ole hirveä onnettomuus, herra pastori?
PASTORI MANDERS. Oo, elkää puhuko siitä! Tuskin uskallan sitä edes ajatella.
REGINA. Mutta mitenkähän se on saanut alkunsa —?
PASTORI MANDERS. Elkää kysykö minulta, neitsyt Engstrand! Mistä voin minä sen tietää? Vai tahdotteko tekin —? Eikö siinä kyllä, että teidän isänne —?
REGINA. Mitä hän?
PASTORI MANDERS. O, hän on pannut minun pääni aivan pyörälle.
ENGSTRAND (tulee porstuan kautta). Herra pastori —!
PASTORI MANDERS (kääntyy peljästyneenä). Oletteko kintereilläni täälläkin!
ENGSTRAND. Niin, tottahan jumal' avita —! O, kiesus sentään! Mutta tämä näin on niin ilkeätä, herra pastori!
PASTORI MANDERS (kävelee edestakaisin). Sen pahempi, sen pahempi!
REGINA. Mikä niin?
ENGSTRAND. O, se tuli tästä hartaushetkestä, näetkös (hiljaa.) Nyt on käki silmukkeessa, laps' kulta! (kovaa.) Ja että sitte minun syyni pitää olla, että pastori Manders tuli syylliseksi tuommoiseen!
PASTORI MANDERS. Mutta minä vakuutan teille, Engstrand —
ENGSTRAND. Mutta eihän siellä kukaan muu kuin pastori liikutellut kynttilöitä, siellä alaaila.
PASTORI MANDERS (seisottuu). Niin, niin väitätte te. Mutta minä en voi muistaa pitäneeni kynttilää edes kädessäni.
ENGSTRAND. Ja minä kuin näin niin selvään, että pastori otti kynttilän ja niisti sen sormillaan, ja heitti karren juuri höylänlastuihin.
PASTORI MANDERS. Ja sen te näitte?
ENGSTRAND. Niin, sen näin aivan, sen.
PASTORI MANDERS. Tätä on minun mahdotoin käsittää. Ei muutoin koskaan ole tapani siivota kynttilää sormillani.
ENGSTRAND. Niin, se näyttikin hiton siivottomalta. Mutta voiko se sitte käydä niin kovin vaaralliseksi, herra pastori?
PASTORI MANDERS (kävelee levottomana edestakaisin). O, elkää kysykö minulta!
ENGSTRAND (kävelee hänen kanssaan). Ja eihän pastori sitte ole vakuuttanutkaan sitä?
PASTORI MANDERS (edelleen käyden). En, en, en: kuulettehan sen.
ENGSTRAND (seuraa mukana). Ei vakuuttanut. Ja mennä töröttää sitte ja pistää lämpiämään koko kasan. Kiesus, kiesus, sitä onnettomuutta!
PASTORI MANDERS (pyhkii hikeä otsaltaan). Niin, niin voitte kyllä sanoa, Engstrand.
ENGSTRAND. Ja että sitte tuommoisen piti tapahtuman hyväntekeväisyys-laitokselle, joka olisi ollut hyödyksi sekä piirille että pitäjälle, niinkuin sanotaan. Sanomalehdet eivät varmaankaan silittele pastoria, luulen mä.
PASTORI MANDERS. Eivät, sitäpä juuri tässä käydessäni ajattelen. Se on melkein pahinta tuossa kaikessa. Kaikki nuo vihamieliset hyökkäykset ja syytökset —! O, se on kauheata ajatella!
ROUVA ALVING (tulee puutarhasta). Häntä ei voi saada lähtemään sammutustyöstä.
PASTORI MANDERS. Ah, oletteko te siellä, rouva.
ROUVA ALVING. Niin pääsitte kuitenkin pitämästä juhlapuhettanne, pastori Manders.
PASTORI MANDERS. O, minä olisin niin mielelläni —
ROUVA ALVING (alentaa äänensä). Parasta oli, että kävi niinkuin kävi.
Tämä lastenkoto ei olisi ollut miksikään siunaukseksi.
PASTORI MANDERS. Ettekö usko?
ROUVA ALVING. Uskotteko te sen?
PASTORI MANDERS. Mutta se oli ainakin äärettömän suuri onnettomuus.
ROUVA ALVING. Puhukaamme lyhyesti ja suoraan siitä, niinkuin toimitus-asiasta. — Odotatteko pastoria, Engstrand?
ENGSTRAND (porstuan ovella). Niin, teen kyllä niin.
ROUVA ALVING. Istukaa sitte niin kauvaksi.
ENGSTRAND. Kiitoksia; seisoakkin jaksaa.
ROUVA ALVING (pastori Mandersille). Te matkustatte nyt luultavasti höyrylaivalla?
PASTORI MANDERS. Niin, se lähtee tunnin kuluttua.
ROUVA ALVING. Olkaa sitte niin hyvä ja ottakaa kaikki paperit mukaanne jälleen. En tahdo kuulla sanaakaan enää tästä asiasta. Olen saanut muita asioita ajatellakseni —
PASTORI MANDERS. Rouva Alving —
ROUVA ALVING. Sitte lähetän teille valtakirjan järjestääksenne kaikki niinkuin itse tahdotte.
PASTORI MANDERS. Sen otan niin sydämmellisen mielelläni tehdäkseni. Lahjoituksen alkuperäinen määräys on nyt vaan, sen pahempi, kokonaan muutettava.
ROUVA ALVING. Niin, tietysti.
PASTORI MANDERS. Niin, ajattelen vähän järjestää asiat niin, että maatila Solvik tulee pitäjän omaisuudeksi. Maapalstaa ei voi suinkaan sanoa kokonaan arvottomaksi. Siitä voi aina olla hyötyä yhteen tai toiseen. Ja säästöpankissa olevan käteisen jäännöksen korot voisin ehkä sopivimmin käyttää jonkun yrityksen auttamiseen, jonka voisi sanoa olevan kaupungin hyödyksi.
ROUVA ALVING. Aivan niinkuin tahdotte. Tuo kaikki on minusta yhdentekevää.
ENGSTRAND. Muistakaa minun merimieskotiani, herra pastori!
PASTORI MANDERS. Niin todellakin, te sanotte jotakin. No, sitä on tarkasti mietittävä.
ENGSTRAND. Ei saakeli, ei miettiä —. O, kiesus sentään!
PASTORI MANDERS (huoahtaen). Enkä, sen pahempi, tiedä, kuinka kauvan saan sellaisia asioita hoitaa. Joll'ei julkinen mielipide pakota minua niistä luopumaan. Kaikki on palotarkastajain lausunnossa.
ROUVA ALVING. Mitä sanotte?
PASTORI MANDERS. Eikä lausuntoa voi niin aivan edeltäpäin arvata.
ENGSTRAND (lähempänä). Voipa, totisesti sen voi. Sillä tässä seisoo
Jaakko Engstrand ja minä.
PASTORI MANDERS. Niin niin, mutta —?
ENGSTRAND (hiljemmin). Eikä Jaakko Engstrand ole mies, joka jättää kelpo hyväntekijän hädän hetkenä, niinkuin sitä sanotaan.
PASTORI MANDERS. Niin, mutta ystäväni, — mitenkä —
ENGSTRAND. Jaakko Engstrand on verrattava pelastavaan enkeliin, hän, herra pastori!
PASTORI MANDERS. Ei, ei, tätä en millään muotoa voi ottaa vastaan.
ENGSTRAND. O, niin se nyt kumminkin saa olla. Tiedän erään, joka on ottanut toisten syyn päälleen kerran ennenkin, minä.
PASTORI MANDERS. Jaakko! (likistää hänen kättään.) Te olette harvinainen henkilö. No, tekin tulette autetuksi saamaan merimieskotinne kuntoon; siihen voitte luottaa.
ENGSTRAND (aikoo kiittää, mutta ei voi liikutukselta).
PASTORI MANDERS (panee matkalaukun hartioilleen). Ja sitte matkaan. Me kaksi matkustamme yhdessä.
ENGSTRAND (ruokahuoneen ovella, hiljaa Reginalle). Tule mukana, typykkäni! Sinua pidetään kuin kultaa kämmenellä.
REGINA (heittää niskojaan). Merci! (menee ulos porstuaan ja noutaa pastorin matkakapineet.)
PASTORI MANDERS. Voikaa hyvin, rouva Alving! Ja astukoon järjestyksen ja laillisuuden henki hyvin pian tähän asuntoon.
ROUVA ALVING. Hyvästi Manders! (menee ylös kasvihuonetta kohti, nähdessään Osvaldin tulevan puisto-oven kautta.)
ENGSTRAND (samalla kuin hän ja Regina auttavat pastorin päälle päällystakkia). Hyvästi, laps' kulta. Ja jos sinulle jotakin tapahtuisi, niin tiedät, mistä Jaakko Engstrandin voi löytää, (hiljaa.) Pikkusatamakatu, hm —! (rouva Alvingille ja Osvaldille.) Ja maailmaa matkustavien merimiesten talo, se pitää kutsuttaman "Kamariherra Alvingin koti", se. Ja jos minä saan hoitaa taloa omien tuuminkieni mukaan, niin uskallan luvata, että siitä tulee kamariherra-vainajan arvoinen.
PASTORI MANDERS (ovessa). Hm — hm! Tulkaa nyt, rakas Engstrand.
Hyvästi; hyvästi! (hän ja Engstrand menevät ulos porstuan kautta.)
OSVALD (menee pöytää kohti). Mistä tuosta hän puhui?
ROUVA ALVING. Se taitaa olla jonkunlainen turvakoti, jonka hän ja pastori Manders aikovat laittaa.
OSVALD. Se palaa, niinkuin kaikki tämäkin.
ROUVA ALVING. Kuinka niin sanot?
OSVALD. Kaikki palaa. Ei jää jäljelle mitään, joka muistuttaa isästä.
Minäkin kävelen tässä ja palan.
REGINA (katsoo hämmästyen häneen).
ROUVA ALVING. Osvald! Sinun ei olisi pitänyt viipyä niin kauvan siellä alaaila, poika raukkani.
OSVALD (istuu pöydän ääreen). Luulen melkein, että olet oikeassa.
ROUVA ALVING. Anna minun pyhkiä kasvojasi, Osvald; sinä olet ihan märkä, (pyhkii nenäliinallaan.)
OSVALD (katsoo välinpitämättömänä eteensä). Kiitos, äiti.
ROUVA ALVING. Etkö ole väsyksissä, Osvald? Tahdotko ehkä maata?
OSVALD (tuskallisesti). Ei, ei, — ei maata! En makaa koskaan; olen vaan makaavinani, (raskaasti.) se alkaa kyllä aikanaan.
ROUVA ALVING (katsoo huolestuneena häneen). Niin, sinä olet todellakin oikein sairas, armas poikani.
REGINA (kiihkeästi). Onko herra Alving sairas?
OSVALD (kärsimättömänä). Ja sulkekaa sitte kaikki ovet! Tämä kuolettava tuska —
ROUVA ALVING. Sulje, Regina. (Regina sulkee ja jää seisomaan porstuan ovelle. Rouva Alving riisuu kaulaliinansa; Regina tekee samoin.)
ROUVA ALVING (nostaa tuolin likelle Osvaldia ja istuu hänen lähellensä). Kas niin; nyt tahdon istua luonasi —
OSVALD. Niin, tee niin. Ja Reginan pitää myös jäämän sisälle. Reginan pitää aina oleman minun läheisyydessäni. Sinä annat kyllä minulle apua, Regina. Teethän sen?
REGINA. En ymmärrä —
ROUVA ALVING. Apua?
OSVALD. Niin, — kuin sitä tarvitaan.
ROUVA ALVING. Osvald, eikö sinulla ole äitisi antamassa sinulle apua.
OSVALD. Sinä? (hymyilee.) Ei, äiti, sitä apua et sinä minulle anna, (nauraa raskaasti.) Sinä! Ha-ha! (katsoo ikävästi häneen.) Muuten sinä kyllä olisit lähin siihen, (kiivaasti.) Miksi et voi sinutella minua, Regina? Miksi et kutsu minua Osvaldiksi?
REGINA (hiljaa). Luulen ett'ei rouva suvaitse sitä.
ROUVA ALVING. Hetken päästä saat luvan siihen. Ja istu tänne näin luoksemme sinäkin.
REGINA (istuu vaiti ja everrellen toiselle puolelle pöytää).
ROUVA ALVING. Ja nyt, kiusattu poika raukkani, nyt otan painon mieleltäsi —
OSVALD. Sinä, äiti?
ROUVA ALVING. — kaiken sen, mitä kutsut omantunnonvaivaksi ja katumukseksi ja soimaukseksi —
OSVALD. Ja sen uskot voivasi?
ROUVA ALVING. Niin, nyt voin sen, Osvald, Sinä puhuit kerta elämän-ilosta, ja silloin rupesin näkemään ikäänkuin uudessa valossa kaikki elämäni kohdat.
OSVALD (ravistaa päätänsä). Tätä en ymmärrä yhtään.
ROUVA ALVING. Sinun olisi pitänyt tuntea isäsi, kuin hän oli ihan nuori luutnantti. Hänessä oli elämän-iloa, hänessä!
OSVALD. Niin, sen tiedän.
ROUVA ALVING. Niinkuin sunnuntai-ilmaa häntä jo katselikin. Ja sitte se ohjatoin voima ja elämän-kyllyys, joka oli hänessä!
OSVALD. Ja sitte —?
ROUVA ALVING. Ja sitte täytyi semmoisen elämän-ilon lapsen, — sillä hän oli niinkuin lapsi silloin, — hänen täytyi kävellä täällä kotona puolisuuressa kaupungissa, jolla ei ollut tarjota mitään iloja, pelkkiä huvituksia vaan. Täytyi kävellä täällä ilman mitään elämän päämäärää; hänellä oli vaan virka. Ei havaita mitään työtä, johon voisi ryhtyä kaikella mielellään; — hänellä oli vaan asioimistoimia. Ei omata ainoatakaan toveria, joka kykenisi tuntemaan, mitä elämän-ilo on; vaan vetelehtijöitä ja juomatoveria —
OSVALD. Äiti —!
ROUVA ALVING. Sitte kävi, niinkuin täytyi käydä.
OSVALD. Ja mitenkä täytyi sitte käydä?
ROUVA ALVING. Sinä sanoit itse illalla, mitenkä sinun kävisi, jos jäisit kotia.
OSVALD. Tarkoitatko, että isä —?
ROUVA ALVING. Isä raukkasi ei löytänyt koskaan mitään pääsytietä valtaavalle elämän-ilolle, joka bessä oli. Minäkään en tuonut sunnuntai-ilmaa kotia.
OSVALD. Et sinäkään?
ROUVA ALVING. Minulle oli opetettu jotakin velvollisuuksista ja muusta semmoisesta, jota olen täällä niin kauvan uskoa nuhjustellut. Kaikki kääntyi siis velvollisuuksiin, — minun velvollisuuksiini ja hänen velvollisuuksiinsa ja —. Pelkään tehneeni kodin sietämättömäksi isä raukallesi, Osvald.
OSVALD. Miksi et ole koskaan kirjoittanut minulle mitään tästä?
ROUVA ALVING. En ole koskaan käsittänyt asiaa semmoiseksi, että olisin voinut puhua siitä sinulle, joka olit hänen poikansa.
OSVALD. Ja mimmoiseksi sen sitte käsitit?
ROUVA ALVING (vitkallisesti). Minä käsitin vaan sen yhden asian, että sinun isäsi oli murtunut mies, ennenkuin sinä synnyit.
OSVALD (pidättäen). Ah —! (nousee ja menee ikkunaan.)
ROUVA ALVING. Ja sitte ajattelin päivästä toiseen sitä seikkaa, että
Regina oikeastaan kuului tähän taloon — samoin kuin oma poikani.
OSVALD (kääntyy nopeasti). Regina —!
REGINA (hypähtää ylös ja kysyy pidättäen). Minä —!
ROUVA ALVING. Niin, nyt tiedätte sen molemmat.
OSVALD. Regina!
REGINA (itsekseen). Vai oli äiti siis semmoinen.
ROUVA ALVING. Äitisi oli hyvä monessa kohdin, Regina.
REGINA. Niin, mutta hän oli semmoinen kuitenkin. Niin, olen kyllä ajatellut sitä joskus; mutta —. Niin, rouva, saanko mina sitte matkustaa heti paikalla?
ROUVA ALVING. Aiotko todellakin lähteä, Regina?
REGINA. Aion.
ROUVA ALVING. Luonnollisesti teet tahtosi mukaan, mutta —
OSVALD (menee Reginaa kohti). Matkustaa nyt? Tännehän kuulut.
REGINA. Merci, herra Alving; — niin, nyt saan sanoa Osvald. Mutta sillä tapaa en minä sitä ajatellut.
ROUVA ALVING. Regina, minä en ole ollut avosydämminen sinua kohtaan —
REGINA. Ette, synti olisi sitä sanoa tosiaan! Jos olisin tiennyt, että Osvald oli kivuloinen, niin —. Ja kuin nyt sitte ei voi tulla mitään todentekoa välillemme —. Ei, en todellakaan voi nahjustella täällä ulkona maalla ja kuluttaa itseäni sairaitten ihmisten vuoksi.
OSVALD. Etkö semmoisenkaan vuoksi, joka on sinua niin lähellä?
REGINA. En totisesti voikkaan. Köyhä tyttö saa käyttää nuoruuttaan; muuten voi joutua kuivalle kankaalle, ennenkuin aavistaakaan. Ja minussa on myös elämän-iloa, minussa, rouva!
ROUVA ALVING. Niin, paha kyllä; mutta elä vaan heittäydy hunninkoille,
Regina.
REGINA. O, jos niin käy, niin on se varmaan niin oleva. Jos Osvald tulee isäänsä, niin tulen minä äitiini, luultavasti —. Saanko kysyä rouvalta, onko pastori Mandersilla tietoa tästä näin minun kanssani?
ROUVA ALVING. Pastori Manders tietää kaikki tyyni.
REGINA (rupee kiireesti laittamaan kaulaliinaansa). Niin, sitte saan kyllä koettaa päästä lähtemään höyryveneellä niin pian kuin suinkin. Pastori on niin kiltti pidellä; ja mielestäni olen minä aivan yhtä likellä saamaan hiukan noita rahoja, kuin hänkin — tuo iljettävä puuseppä.
ROUVA ALVING. Se on sinulle kyllä suotu, Regina.
REGINA (katsoo tuikeasti häneen). Rouva olisi kyllä voinut kasvattaa minua paremman miehen lapsena; se olisi sopinut minulle paremmin, (keikauttaa päätään.) Mutta ykskaikki, — samapa tuo on! (heittää katkeran sivukatseen korkattuun pulloon.) Ehkäpä minäkin vielä kerta pääsen juomaan sampanjaa parempien ihmisten kanssa.
ROUVA ALVING. Ja jos kaipaat kotia, Regina, niin tule minun luokseni.
REGINA. Ei, paljo kiitoksia, rouva. Pastori Manders pitää kyllä huolen minusta, hän. Ja jos oikein hullusti kävisi, niin tiedänhän talon, jossa minun kotini on oleva.
ROUVA ALVING. Minkä talon?
REGINA. Kamariherra Alvingin turvakodin.
ROUVA ALVING. Regina, — nyt huomaan, — sinä joudut turmiolle!
REGINA. Tuhmuuksia! Adieu, (tervehtii ja menee ulos porstuan kautta.)
OSVALD (seisoo ikkunassa ja katselee ulos). Menikö hän?
ROUVA ALVING. Meni.
OSVALD (mutisee itsekseen). Luulen, se oli hullua, tämä.
ROUVA ALVING (menee hänen taakseen ja laskee kätensä hänen hartioilleen). Osvald, rakas poikani, — onko se sinuun kovasti vaikuttanut?
OSVALD (kääntää kasvonsa häneen päin). Kaikki tämäkö isästä, tarkoitat?
ROUVA ALVING. Niin, onnettomasta isästäsi. Pelkään niin, että se on koskenut liian kovasti sinuun.
OSVALD. Kuinka niin arvelet? Se tuli luonnollisesti hyvin odottamatta; mutta oikeastaan se voi olla minulle aivan samantekevä.
ROUVA ALVING (vetää kätensä puoleensa). Samantekevä! Että sinun isäsi oli niin äärettömän onneton!
OSVALD. Luonnollisesti voin tuntea osan-ottavaisuutta häntä kohtaan, niinkuin jokaista muutakin, mutta —
ROUVA ALVING. Et toisella lailla! Omaa isääsi kohtaan!
OSVALD (kärsimättömänä). Niin, isääsi — isääsi. Enhän koskaan ole tuntenut ketään isänäni. En muista muuta hänestä, kuin että hän kerta sai minut oksentamaan.
ROUVA ALVING. Tämä on kauheata ajatella! Eikö lapsi tunne rakkautta isäänsä kohtaan kumminkin?
OSVALD. Kuin ei lapsi voi mistään kiittää isäänsä? Ei ole koskaan tuntenut häntä? Oletko todellakin tuossa vanhassa taikauskossa, sinä, joka olet niin valistunut muuten?
ROUVA ALVING. Sekö vaan taikauskoa —!
OSVALD. Niin, sen voit kyllä tajuta, äiti. Se on yksi noita ajatuksia, joita on pantu liikkeelle maailmaan ja sitte —
ROUVA ALVING (väristen). Kummittelijoita.
OSVALD (menee lattian poikki). Niin, voit kyllä kutsua niitä kummittelijoiksi.
ROUVA ALVING (tuskallisesti). Osvald, — siis et rakasta minuakaan!
OSVALD. Sinut tunnen ainakin —
ROUVA ALVING. Niin, tunnet; mutta onko siinä kaikki!
OSVALD. Ja tiedänhän, kuinka paljon sinä pidät minusta; ja siitä tulee minun toki olla sinulle kiitollinen, Ja voithan sinä olla minulle niin äärettömäksi hyödyksi, nyt knin minä olen sairas.
ROUVA ALVING. Niin, enkö voi, Osvald! O, minä voisin melkein siunata sairauttasi, joka ajoi sinut kotia minun vuokseni. Sillä minä huomaan kyllä; sinä et ole minun: sinut on voitettava.
OSVALD (kärsimättömänä). Niin, niin, niin; kaikki nuo ovat nyt semmoisia puhetapoja. Sinun pitää muistaa, että minä olen sairas ihminen, äiti. Min'en voi pitää niin suureesti huolta muista; minulla on kyllä ajattelemista itsessäni.
ROUVA ALVING (matalasti). Minä olen oleva tyytyväinen ja kärsivällinen.
OSVALD. Ja niin iloinen, äiti!
ROUVA ALVING. Niin, rakas poikani, sinä olet oikeassa, (menee hänen luokseen.) Olenko nyt poistanut kaikki omantunnonvaivat ja soimaukset mielestäsi?
OSVALD. Niin, niin olet. Mutta kuka poistaa nyt tuskan.
ROUVA ALVING. Tuskan?
OSVALD (menee lattian poikki) Regina olisi tehnyt sen hyvästä sanasta.
ROUVA ALVING. En ymmärrä sinua. Mitä puhut tuskasta — ja Reginasta?
OSVALD. Onko nyt hyvin myöhä yöllä, äiti?
ROUVA ALVING. Nyt on aikainen aamulla, (katsoo ulos kasvihuoneesen.) Päivä rupee jo koittamaan yläällä kukkuloilla; ja sitte tulee kirkas ilma, Osvald! Hetken päästä saat nähdä auringon.
OSVALD. Se ilahuttaa minua. O, minulla voi olla yltäkyllin iloittavaa ja elettävää —
ROUVA ALVING. Sen kyllä uskon!
OSVALD. Joll'en voikkaan tehdä työtä, niin —
ROUVA ALVING. O, kyllä sinä pian voit ruveta työtä tekemään jälleen, rakas poikani. Nythän ei sinulla ole enää noita kalvavia ja painavia ajatuksiakaan mietittävänä.
OSVALD. Ei, se oli hyvä, että sinä sait kaikki ne mielenkuvitelmat pois minusta. Ja kuin minä nyt olen päässyt tämän yhden ohitse — (istuu sohvalle.) Nyt tahdomme haastella yhdessä, äiti —
ROUVA ALVING. Niin, tehkäämme uiin. (Lykkää nojatuolin sohvan luo ja istuu aivan hänen likellensä.)
OSVALD. — ja sitte nousee aurinko sill'aikaa. Ja tiedät sen. Ja sitte ei minulla enää ole tätä tuskaa.
ROUVA ALVING. Mitä sanoit tietäväni?
OSVALD (kuulematta häntä). Äiti, etkö sanonut niin illalla, ett'ei maailmassa ole mitään, jota et tahtoisi tehdä minun tähteni, jos pyytäisin sinua.
ROUVA ALVING. Sanoin, niin sanoin todella!
OSVALD. Ja siinä pysyt, äiti?
ROUVA ALVING. Siihen voit luottaa, rakas, ainoa poikani. Enhän eläkkään muita, kuin yksin sinua varten.
OSVALD. Niin, niin, kuule nyt siis —. Sinulla, äiti, sinulla on sangen voimakas mieli, sen tiedän. Nyt pitää sinun istua aivan levollisena, kuin saat kuulla sen.
ROUVA ALVING. Mutta mitä se onkaan kauheata —!
OSVALD. Sin'et saa kirkaista. Kuuletko? Lupaatko sen? Tahdomme istua ja haastaa aivan tyynesti sitä. Lupaatko sen, äiti?
ROUVA ALVING. Lupaan, lupaan, minä lupaan sen; mutta puhu nyt!
OSVALD. Niin, tiedä nyt siis, että tuo väsymys, — ja se, ett'en siedä ajatella työtä, — että kaikki tuo ei ole tauti itse —
ROUVA ALVING. Mikä on sitte tauti itse?
OSVALD. Se tauti, perintönä saamani, se — (näyttää otsaansa ja lisää hiljaa.) se on täällä sisällä.
ROUVA ALVING (melkein sanattomana). Osvald! Ei — ei!
OSVALD. Ei, huutaa. En voi kärsiä sitä. Niin, näes, se on täällä sisällä ja väijyy. Ja se voi reutaista itsensä irti minä aikana ja hetkenä hyvänsä.
ROUVA ALVING. O, mikä kauhu —!
OSVALD. Nyt vaan levollisena. Niin on minun laitani —
ROUVA ALVING (hypähtää.) Tämä ei ole totta, Osvald! Se on mahdotointa!
Se ei voi olla niin!
OSVALD. Minulla on ollut yksi kohtaus siellä alaaila. Se meni pian ohitse. Mutta kuin sain tietää, mitenkä kanssani oli käynyt, silloin tuli tuska päälleni niin raivoisana ja kiusaavana; ja niin matkustin kotia sinun luoksesi niin pian kuin taisin.
ROUVA ALVING. Se on siis tuska —!
OSVALD. Niin, sillä tämä on niin sanomattoman inhottavaa, näetkös. O, jos se vaan olisi ollut yleinen, kuolettava tauti —. Sillä en pelkää niin kuolemata; vaikka kyllä mielelläni tahdon elää niin kauvan kuin voin.
ROUVA ALVING. Niin, niin, Osvald, niin sinun pitää!
OSVALD. Mutta tämä on niin kauhean inhottavaa. Muuttua aivan kuin vakaiseksi lapseksi jälleen, täytyä syötettää, täytyä —. O, — sitä ei voi kuvailla!
ROUVA ALVING. Lapsella on äitinsä hoitamaan.
OSVALD (hypähtää ylös). Ei, ei koskaan; sitäpä juuri en tahdo! En siedä ajatella, että kenties makaisin semmoisena vuosikausia, — tulisin vanhaksi ja harmaaksi. Ja sitte voisit sinä ehkä kuolla minulta sill'aikaa. (Istuu rouva Alvingin tuolille.) Sillä sen ei tarvitse päättyä kuolettavaisesti heti, sanoi lääkäri. Hän kutsui sitä jonkinlaiseksi aivojen hentoudeksi. (Hymyilee raskaasti.) Minusta se nimitys tuntuu niin somalta. Se saattaa minut aina ajattelemaan kirsikkapunaisia, silkkisamettisia peitteitä, jotakin, jota on imara silitellä alaspäin.
ROUVA ALVING (huutaa). Osvald!
OSVALD (hypähtää ylös jälleen ja menee lattian poikki). Ja nyt olet sinä ottanut Reginan minulta! Jos minulla vaan olisi ollut hän. Hän olisi kyllä antanut minulle apua, hän.
ROUVA ALVING (menee hänen luokseen). Mitä sillä tarkoitat, rakas poikani? Onko sitte mitään apua maailmassa, jota en minä tahtoisi sinulle antaa?
OSVALD. Kuin olin tullut entiselleni sen kohtauksen jälkeen siellä alaaila, sanoi lääkäri, että kuin se tulee uudestaan, — ja se tulee uudestaan, — niin ei ole mitään toivoa enää.
ROUVA ALVING. Ja hän oli siksi sydämmetöin —
OSVALD. Minä vaadin sitä häneltä. Minä sanoin hänelle, että minulla oli asioita selvitettävänä, (hymyilee viekkaasti.) Ja niin minulla olikin, (vetää esiin pienen askin sisimmäisestä povitaskustaan.) Äiti, katsos tätä?
ROUVA ALVING. Mitä siinä on?
OSVALD. Morfinipulveria.
ROUVA ALVING (katsoo kauhistuen häneen). Osvald — poikani?
OSVALD. Olen saanut kaksitoista kapselia kokoon —
ROUVA ALVING (tarttuu). Anna aski minulle, Osvald!
OSVALD. Ei vielä, äiti. (Kätkee askin jälleen taskuunsa.)
ROUVA ALVING. Tätä en kestä!
OSVALD. Se täytyy kestää. Jos minulla nyt olisi ollut Regina täällä, niin olisin minä sanonut hänelle, mitenkä minun laitani oli — ja pyytänyt häneltä viimeistä apua. Hän olisi auttanut minua; siitä olen varma.
ROUVA ALVING. Ei koskaan!
OSVALD. Kuin se kauhea olisi minut yllättänyt ja hän olisi nähnyt minun makaavan avutoinna, niinkuin pienen kehtolapsen, auttamattomana, hukassa, toivottomana, — ei mitään pelastusta enää —
ROUVA ALVING. Ei koskaan maailmassa olisi Regina tehnyt sitä!
OSVALD. Regina olisi tehnyt sen. Regina oli niin oivallisen kevytsydämminen. Ja hän olisi pian kyllästynyt semmoisen sairaan hoitamiseen, kuin minä.
ROUVA ALVING. Jumalan onni sitte, ett'ei Regina ole täällä!
OSVALD. Niin, nyt saat sinä siis antaa minulie tuon avun, äiti.
ROUVA ALVING (kirkaisee kovasti). Minä!
OSVALD. Kuka on lähempi siihen kuin sinä?
ROUVA ALVING. Minä! Sinun äitisi!
OSVALD. Juuri sen vuoksi.
ROUVA ALVING. Minä, joka olen antanut sinuile elämän!
OSVALD. En ole pyytänyt sinulta elämää. Ja minkälaisen elämän olet minulle antanut? En tahdo sitä! Sinun pitää ottaa se takaisin!
ROUVA ALVING. Apua! Apua! (juoksee porstuaan.)
OSVALD (hänen jälkeensä). Elä mene luotani! Mihin sinä aiot?
ROUVA ALVING (porstuassa). Noutamaan lääkäriä sinulle, Osvald! Päästä minut ulos!
OSVALD (samassa paikassa). Sinä et pääse ulos. Eikä tästä tule kukaan sisään, (avainta kierretään.)
ROUVA ALVING (tulee sisään jälleen). Osvald! Osvald, — lapseni!
OSVALD (seuraa häntä). Onko sinulla äidin sydän minua kohtaan, — sinulla, joka voit nähdä minun kärsivän kaikkea tätä sanomatonta tuskaa!
ROUVA ALVING (sllmänräpäyksen vaiti oltuansa, sanoo hilliten itsensä).
Tässä on käteni sen päälle.
OSVALD. Tahdotko —?
ROUVA ALVING. Jos tarvitaan. Mutta sitä ei tarvita. Ei, ei, se ei ole koskaan mahdollista.
OSVALD. Niin, toivokaamme niin. Ja eläkäämme sitte yhdessä niin kauvan kuin voimme. Kiitos, äiti. (Istuu nojatuoliin, jonka rouva Alving on muuttanut sohvan luo. Päivä rupee koittamaan; lamppu palaa yhä pöydällä.)
ROUVA ALVING (lähestyy varovasti). Tunnetko itsesi nyt rauhalliseksi?
OSVALD. Tunnen.
ROUVA ALVING (kumartuneena hänen ylitsensä). Se on ollut kauheata kuvittelemista. Et ole kestänyt kaikkea tätä kiihottavaa. Mutta nyt saat levätä kotona oman äitisi luona, sinä siunattu poikani. Kaikki, mitä vaan toivot, olet saava, niinkuin silloin, kuin olit pieni lapsi. — Kas niin. Nyt on kohtaus ohitse. Näetkös, kuinka helposti se meni! O, sen tiesin kyllä. — Ja näetkös, Osvald, kuinka kauniin päivän saamme? Kirkkaan päivänpaisteen. Nyt saat oikein nähdä kodin.
(Menee pöydän luo ja sammuttaa lampun. Auringonnousu. Jäätiköt
ja tunturien huiput loistavat kirkkaassa aamuvalossa.)
OSVALD (istuu nojatuolissa selkä taka-alaan päin, liikuttamatta itseään; äkkiä sanoo hän). Äiti, anna minulle aurinko.
ROUVA ALVING (pöydän luona, katsoo hämmästyen häneen). Mitä sanot?
OSVALD (sanoa tokaisee uudestaan yksitoikkoisesti). Aurinko. Aurinko.
ROUVA ALVING (hänen luokseen), Osvald, mitenkä on sinun laitasi?
OSVALD (näkyy lykistyvän tuolilla; kaikki lihakset veltostuvat; hänen kasvonsa ovat elottomat; silmät tuijottavat eteenpäin).
ROUVA ALVING (kauhusta väristen). Mitä tämä on? (huutaa kovasti.) Osvald! Mikä sinun on! (heittäytyy polvilleen hänen viereensä ja ravistaa häntä.) Osvald! Osvald! Katso minuun! Etkö tunne minua?
OSVALD (yksitoikkoisesti niinkuin ennen). Aurinko — Aurinko.
ROUVA ALVING (hypähtää epätoivoisena ylös, repii molemmin käsin tukkaansa, ja huutaa). Tätä en kestä! (kuiskaa ikäänkuin jähmettyneenä.) Tätä en kestä! En koskaaan (äkkiä.) Missä hänellä se on? (kopeloipi nuolen nopeudella hänen rinnallaan.) Tässä! (väistyy pari askelta takaperin ja huutaa.) Ei; ei; ei! — Kyllä! — Ei; ei!
(Seisoo pari askelta hänestä, kädet sotkettuina tukkaan
ja tuijottaa häneen sanattomana kauhusta.)
OSVALD (istuu liikkumattomana niinkuin ennen ja sanoo).
Aurinko. — Aurinko.