ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.
Kaunis puutarha epäsäännöllisine, mutta aistikkaine laitteineen; taka-alalla vuono saarineen. Vasemmalla päärakennus lasiseinäkuisteineen, ja sen yläpuolella avoin ullakko-ikkuna; oikealla etu-alalla avonainen huvimaja pöytineen ja penkkeineen. Voimakas iltavalaistus. Alkukesä; hedelmäpuut kukkivat.
Esiripun noustessa istuvat kuistilla ROUVA HALM ja ANNA tehden käsitöitä sekä NEITI SKÄRE kirja kädessään. Huvimajassa FALK, LIND, GULDSTAD ja STYVER; pöydällä punssikannu ja laseja, SVANHILD istuu yksin taka-alalla vuonon rannalla.
FALK
nousee, kohottaa lasinsa ja laulaa:
Riemun, leikin lempee paikka puisto tää on paahteinen; mitä siitä, syksy vaikka murtaa toivot keväimen. Ylläsi kuin valkosumu häilyy kukat oksillaan, — huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.
HERROJEN KUORO.
Huomenna ne tuulen humu siroitelkoon maailmaan.
FALK.
Miksi kesken kukoistusta ajatella hedelmää? Miks on mieles murheen-musta, huokaat elon hyörinää? Linnunpelätit miks soivat päässä rumain riukujen? Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!
HERROJEN KUORO.
Veikot hilpeet, linnut voivat laulaa lailla tiukujen!
FALK.
Suojasta miks kukkatarhain karkoittaisit lintusen? Suo sen viedä toivees parhain palkaks sulo-laulujen. Heelmä myöhäinen jos vaihtuu lauluun, niin sa voitat vaan: muista, että hetket haihtuu; kohta halla hyytää maan.
HERROJEN KUORO.
Muista, että hetket haihtuu, kohta halla hyytää maan.
FALK.
Tahdon elää, riemurinnoin laulaa, kunnes kuihtuu maa, — heittää sitten nuoruus-innoin, mi ol' kerran ihanaa! Portti auki; laitumelle käykööt laumat nälkäiset; kukan taitoin; sama kelle jäävät kuolleet tähtehet!
HERROJEN KUORO.
Kukan taitoin; sama kelle jäävät kuolleet tähtehet!
He kilistävät ja tyhjentävät lasit.
FALK
naisille.
Kas tässä laulu, jota pyysitte; — ei juossut aatos, anteeks suokaa se.
GULDSTAD.
Vähät, kun soi ei vain se sorakielin.
NEITI SKÄRE
ympärilleen katsoen.
Mut läksiköhän Svanhild lentohon —? Alussa kuunteli hän intomielin; *nyt* on hän poissa.
ANNA
osoittaa taka-alalle.
Ei, hän *tuolla* on.
ROUVA HALM
huoaten.
Ei koskaan käyttäydy hän muiden tavoin!
NEITI SKÄRE.
Anteeksi, herra Falk, mun mielein avoin, niin — runollinen — laulu lopussaan ei ollut kuin sai alku toivomaan.
STYVER.
Sovittaa helposti ois viimeisiin säkeihin voinut vielä lisää hiukan.
FALK
kilistää hänen kanssaan.
Kuin kittiä puun syviin halkeemiin, se kyllä kiillon saa, kun tekee tiukan.
STYVER
antamatta itseään häiritä.
Se hyvin käy; ma kokemuksestain sen tiedän.
GULDSTAD.
Tekin runotarten miesi?
NEITI SKÄRE.
Armaani? Kautta taivaan!
STYVER.
Hiukan vain.
NEITI SKÄRE
naisille.
Romanttinen hän on.
ROUVA HALM.
Niin huhu tiesi!
STYVER.
En enää; pitkät ajat on jo siitä.
FALK.
Ei romantiikan kiilto kauan riitä.
Mut ennen siis —?
STYVER.
Kun rakastunut ma viel' olin.
FALK.
Ehtikö jo sammua sun lemmenkiihkos? vähänpä se kesti!
STYVER.
Olenhan *kihloissa* nyt julkisesti; *se* paljon enemmän on mielestäni!
FALK.
Oot aivan oikeassa, ystäväni! Suur edistys on tapahtunut varmasti, kun lemmityks' se käy, mi ennen armasti.
STYVER
muinaisille muistoille suloisesti hymyillen.
Mitenkä outoa, kun muisto palaa menneeseen aikaan! Tokko uskotkaan?
Falkin puoleen kääntyen.
on siitä seitsemän nyt vuotta vaan, kun konttorissa runoja tein salaa.
FALK.
*Sa?* Pulpetillas?
STYVER.
Luona pöydän parhaan.
GULDSTAD
naputtaa lasiinsa.
Vait, älkää johtako nyt häntä harhaan.
STYVER.
Vapaana varsinkin ma iltaisin runoja suuret määrät kirjoitin, viis, kuuskin liuskaa ilman lepoa!
FALK.
Kun potkaisit vain runohepoa, se laukkaan läks —
STYVER.
Ol' yhtä hyvää sille paperi leimaton ja leimattu.
FALK.
Ain' yhtä hyvin sujui runoilu?
Mut kuinka löysit laulun temppelille?
STYVER.
Avulla lemmen, kuinka sanoisin! Hän mulle temppelihinpääsyn takas, jost' tuli lemmittyni myöhemmin, mut silloin oli —
FALK.
Ainoastaan *rakas*.
STYVER
jatkaen.
Niin kumma aika; unhoon joutui laki; *tunnelmaa* yksinomaan kynä haki juostessaan paperilla rapisten, soi ilmassa kuin sävel vapisten; — ja vihdoin lähetin ma kirjehen hänelle — hän —
FALK.
Jonk' olet sulhanen.
STYVER.
Häneltä saapui heti vastaus; täys selvyys, — hyväksytty hakemus!
FALK.
Ja — luona pulpettis sa kasvoit heti; kuivalle maalle poika lempens veti!
STYVER.
Tietysti.
FALK.
Siihen päättyi runo-virkas?
STYVER.
Sen koommin tarvetta en tuntenut; samassa kuivi laulun lähde kirkas; myöhemmin joskus olen kokeillut, mut synny ei vain riviäkään enää, rupeevat soinnut tekemään nyt tenää, en ymmärtää voi, minkä takia ei synny *runoa*, vaan *lakia*.
GULDSTAD
kilistäen hänen kanssaan.
Mies silti ootte, kautta kunniain!
Falkille.
Te luulette, ett' Teitä varten vain on valmistettu onnen virran pursi; mut varokaa, tuo matka monen mursi. Ma laulustanne väittää tohdi en se runollinen onko kaikin puolin. Mut moraaliltaan, muusta vähät huolin, se tosiaan on *ala-arvoinen*. Millaista taloutta oisikaan, kun kaikki linnut vapahasti saisi hedelmänalut syödä oksiltaan; kun karja puistosta sais laidunmaan, kun lehmät, lampaat täällä taivaltaisi? Ens kevännä ois täällä ihanaa!
FALK
nousee.
Ens, tulevainen! Kuinka painostaa tuon »tulevainen» sanan veltto aate, se riemun-rikkaalle on mieron vaate! Jos kielen valtiaana olla saisin hetkenkin, sielusta ja mielestä armotta sanan tuon ma karkoittaisin kuin x:än, z:an kirjakielestä.
STYVER.
Sanassa toiveen pahaa en ma nää.
FALK.
Jumalan kauniin maan se pimentää. »Seuraava rakkautemme», »emäntämme», »ens eine», »tulevainen elämämme», — syy on tuon aatteen, opin *varovaisen*, *se* riemun lapsest' tekee mierolaisen. Elomme turmelee se kokonaan, se surmaa nautintomme lyhven hetken; et rauhaan pääse jälkeen päivän retken, venheesi kiitää rantaan »seuraavaan»; levähtää sittenkään ken vielä tohti? Ei, riennä eelleen »seuraavaa» vain kohti. Näin rauhatonna halki elon jatka, — ties päättyykö ees tuollapuolen matka.
ROUVA HALM.
Hyi, herra Falk, ei puhua saa noin!
ANNA
ajatuksiinsa vaipuneena.
Sanansa hyvin ymmärtää ma voin; puheessaan paljon totuutta on varmaan.
NEITI SKÄRE
huolestuneena.
Rakkaani moista kuuntelemaan toin, hän hullummaks vain käy. — Oi, ääntä armaan kuuletko, Styver; joudu!
STYVER
piippuaan puhdistellen.
Paikalla.
GULDSTAD
Falkille.
Ei haittaa varovaisuus, puhetta kuunnelkaa miehen kokeneen ja harmaan; aatelkaa vain, jos laulun loisitte Te tänään, tokkopahan voisitte työhönne käyttää koko varaston, mi Teillä runouden kultaa on, huomenna typö-tyhjä oisitte, kun uutta *luovanne* taas soisitte; — kimppuunne saisitte vain arvostelun.
FALK.
Siit' tokkohan on nostajaksi melun; sovussa samaa tietä rinnakkain astuisin kera arvostelijain.
Keskeyttäen ja toiseen asiaan siirtyen.
Mut, Lind, mik' on sun? Älä murjottain noin istu, ole iloinen ja vapaa; tutkitko rakennuksen tekotapaa?
LIND
havahtuu ajatuksistaan.
Miks niin?
FALK.
Pois silmiäs et tuolta saa, ne parvekkeelle yhä tuijottaa. Kaarrokset laajat lasiseinä-kuistin vieneetkö sulta ovat mielen, muistin? Uurrettu ovenlukko taitehikas, talonko pääty, koristeista rikas? Syy niidenkö, tää sun ei ole vikas?
LIND
säteilevän näköisenä.
Erehdyt; syleilee mua *elo* kuuma. En muuta vaadi, nykyisyyden huuma mun mielein täyttää. On kuin helmaani maailman kaikki aarteet tulvisi! Laulusta riemun kiitos, ystäväni; sen kirjoitit kuin sydänverelläni!
Kohottaa lasinsa vaihtaen Annan kanssa katseen, jota toiset eivät huomaa.
Ma tuoksuvaisen kukan maljan juon, hedelmät kernaasti ma muille suon!
Juo pohjaan.
FALK
katsoo häneen yllätettynä ja liikutettuna, mutta pakottautuu keveään äänilajiin.
Arvoisat naiset, täähän uutta on! Lind kääntynyt on yhteen uskohon. Mies eilen virsikirja käissä kävi, nyt runorumpua hän päristävi. — Arvellaan synnyinlahjaks laulunhenki; mut armotta saa arki-ihminenki, kuin syöttö-hanhi, lihoakseen vaan runonkin roskaa niellä toisinaan, niin että, sisukset jos kaivetaan esille, niin ne tihkuu suurien sanojen ihraa, rasvaa runojen.
Lindille.
Sua kiitän muutoin, pyrintös on oivat; yhdessä kanteleemme vasta soivat.
NEITI SKÄRE.
Kai hyvin, herra Falk, nyt sujuu työ? Maaseudun rauha, — siimes kukkatarhain, se eikö runoniekan paikka parhain — —
ROUVA HALM
hymyillen.
Mies muut' ei tee kuin vetelehtii, syö.
NEITI SKÄRE.
Emännän saatuanne rouva Halmista, ma luulin, että syntynyt ois valmista.
Osoittaa oikealle.
Tuo pieni huvimaja kätkössään, sen sopivampaa liekkö ensinkään; se eikö henkeä saa heräämään — —
FALK
menee kuistille ja nojautuu kaidetta vasten.
Sokaiskaa silmät, syöskää minut vaivaan, niin laulan valkeudesta vapaan taivaan. Minulle hankkikaa ees lainaks muru, tuimimmat tuskat, lannistava suru, niin riemulaulu huulillani soisi. Mut parhainta, jos hankkia ken voisi minulle naisen, jota jumaloisi mun henkein. Rukoillut oon sitä aina, mut yhä viipyy taivaan kallein laina.
NEITI SKÄRE.
Tuo puhe säädytönt' on!
ROUVA HALM.
Liiankin!
FALK.
Oi älkää luulko, että kulkisin ma tyhjää liehakoiden lemmen vuoksi; keskellä riemun ikivarjoihin hän lähteä sais jumalainsa luoksi. Henkistä harjoitusta kaipaan ma, ois tässä tarpeeks voimistelua.
SVANHILD
on edellisten vuorosanojen aikana lähestynyt; seisoo nyt ihan Falkin vieressä ja sanoo varmasti, vaikkakin äänessään leikillinen sävy:
Ma anon, että taivas Teille antaa tuon osan; — mutta olkaa silloin mies.
FALK
on kääntynyt yllätettynä.
Ah, neiti Svanhild! — Tahdon kaikki kantaa. Mut täysin luottaa voiko, Herra ties, ett' anomuksenne on oikein tehoova? Vain mairitusta, nähkääs, kuulee Jehoova. On Teillä luja tahto, riistää voi se rauhan, jonka tyyni tunto soi; mut tärkein usko on, mi kapinoi ei vastaan.
SVANHILD
puoleksi leikillään ja totisena.
Murhettanne varrotkaa vain, mi hyytäin käy kautt' elon kenttäin aavain, — yöt, päivät jäytää lailla sielun soiman. Te silloin tunnette mun uskoin voiman.
Lähtee naisten joukkoon.
ROUVA HALM
hillitysti.
Te ette sovuss' elä milloinkaan.
Nyt herra Falk on varmaan vihoissaan.
Jatkaa hiljaista ja kehoittavaa puhettaan. Neiti Skäre sekaantuu keskusteluun. Svanhild seisoo kylmänä ja äänettömänä.
FALK
menee hiukan aikaa hiljaa mietittyään huvimajaan ja puhuu itsekseen:
Varmuuden minkä katseessansa näinkään. Mut voinko luottaa hänen uskoonsa, ett' taivas tahtoo —
GULDSTAD.
Ette sinnepäinkään! Niin ei lie taivas poissa suunnilta, se että moiset hupsut toiveet täyttäis. Parempi ois, jos herrat nerot käyttäis liikettä ruumiin hiukan hyväkseen. Te päivät pitkät päilyntää vain veen katsotte; pilkkokaa ees polttopuita, niin hassun-oikkujanne kirotuita ei Teillä parin viikon päästä lie, siit' olen vallan varma, hitto vie.
FALK.
Tienhaarass' seison nyt kuin aasi ihan; mua henki kutsuu, viittoo viehkeys lihan; mi viisaint' ensin valikoida ois.
GULDSTAD
kaataessaan laseihin.
Pien naukku vain, se harmit huuhtoo pois.
ROUVA HALM
katsoo kelloaan.
Jo kahdeksan; on aika kohta lässä, pian pappi perheineen voi olla tässä.
Nousee ja rupee järjestämään parvekkeella.
FALK.
Tännekkö pappi?
NEITI SKÄRE.
Päästä tuokion!
ROUVA HALM.
Kerroinhan, että luottaa tulohon —
ANNA.
Mut herra Falk ol' poissa silloin juuri.
ROUVA HALM.
Niin oikein. Älkää olko onneton; tulonsa kaikille on riemu suuri.
FALK.
Mut ken hän on, tuo tuoja riemun taimen?
ROUVA HALM.
Rovasti Stråman, kuulu sielunpaimen.
FALK.
Hereille nimi muistini nyt sai, suurkäräjille valittu on kai hän hyödyttämään kansaa, isänmaata.
STYVER.
Suur puhuja.
GULDSTAD.
Mut rykimäst' ei laata hän voi.
NEITI SKÄRE.
Hän myötään vaimon tuo —
ROUVA HALM.
Ja lapsia —
FALK.
Armaitaan huvittaakseen ensin hiukan, — myöhemmin saa toimi-alan tiukan, mietinnöt, kysymykset kokoon rapsia; ymmärrän.
ROUVA HALM.
Miesten mies on rovasti!
GULDSTAD.
Vain nuoruudessaan aika vekkuli.
NEITI SKÄRE
loukkaantuneena.
Mut, herra Guldstad! Lapsuudesta asti ihmisten arvokkaiden vakavasti puhuvan kuullut olen rovastin vaiheista, tunnen miehen romaanin.
GULDSTAD
hymyillen.
Romaanin?
NEITI SKÄRE.
Romantiikaks sitä sanon, mi tuskin mahtuu arki-aivoihin.
FALK.
Valtaavan herätätte tiedon janon minussa.
NEITI SKÄRE
jatkaen.
Ainahan on joitakuita häikäilemättömiä irvisuita! Muistatte kai tuon ylioppilaan, mi kehno uskoi julkeudessaan neronsa pieneen, naurettavaan voimaan, ja ryhtyi »Russelia» mestaroimaan.
FALK.
Rovasti lienee runo valtainen, näytelmä hurskas tai sen kaltainen?
NEITI SKÄRE
hiljaisiin kyyneliin liikutettuna.
Ei lainkaan, — mies on vain hän sydämen. Mut tällainen kun seikka eloton näin paljon pahaa aikaan saanut on ja herättänyt intohimot väärät ja syvät näin —
FALK
osaa-ottaen.
Ja moiset suuret määrät —
NEITI SKÄRE.
Niin tarkka silmänne jo eikö nää, mitenkä —
FALK.
Täss' ei mitään hämärää. Mut epäselväks yhä, aioin sanoa, romaanin sisältö ja laatu jää. Tyydyttää varmaan nautinnon se janoa; mut nopeammin loppuun tirkistää —
STYVER.
Tärkeimmät seikat kerron tuota pikaa.
NEITI SKÄRE.
Ellei vain muistissasi ole vikaa; suo minun —
ROUVA HALM.
Osaisinhan minäkin!
NEITI SKÄRE.
Ei, rouva Halm, jo pääsin vauhtihin. Hänt' ylioppilaana pidettiin pääkaupunkimme parhaimpana päänä, omaksui uudet aatteet, kyvykkäänä —
ROUVA HALM.
Ja otti osaa seuranäytelmiin.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaa hetkinen! Hän maalas, soitti, —
ROUVA HALM.
Ja tarinoillaan kaikki haltioitti.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaa hiukan; muistan tismalleen. Myös perehtynyt säveltaiteeseen hän oli — julkaisikin nuotteineen teoksen »Sonetteja sulo Marjan». Niin hempeästi soitti hän tuon sarjan.
ROUVA HALM.
Hän nero oli kerta kaikkiaan!
GULDSTAD
hillitysti.
Epäili jotkut hänen aivojaan.
FALK.
Mies käytännön, ei kirjatoukka mikään, ties väittää, että katsomatta ikään ja arvoon, rakkaus tehnyt on Petrarkoja kuin rikkaus ja laiskuus patriarkkoja. Mut ken on Marja?
NEITI SKÄRE.
Rouva Stråman, johon koht' tutustutte, kuten kohtalohon tään parin. Yhtiön ol' tytär hän —
GULDSTAD.
Puunlastausliikkeen.
NEITI SKÄRE
lyhyesti.
Siitä vähät huolin.
GULDSTAD
Hollantiin vei se tuotteit' enimmän.
NEITI SKÄRE.
Tuo runotonta on nyt kaikin puolin.
FALK.
Siis tytär yhtiön?
NEITI SKÄRE
jatkaen.
Niin, suuren, rikkaan. Arvaatte kai, ett' oli kosijoita; laumoittain ympärillään kiehui noita. —
ROUVA HALM.
Kamariherran muistan mainehikkaan.
NEITI SKÄRE.
Ol' aina naisen oikeus kallis Marjalle. Teatterissa Stråmanin kun näki, hän antoi heti lähdön sulhassarjalle —
FALK.
Sai pitkän nenän ylväs ylkäväki?
ROUVA HALM.
He kaksin nousi romantiikan harjalle!
NEITI SKÄRE.
Aatelkaa sitten vanhaa, julmaa isää, mi sydämiä särki säälimättä; kun tuskaan tuohon holhoojan viel' lisää, niin missään nää ei auttavaista kättä. Mut kumpikaan ei ollut uskoton; he majaan pyrki olki-kattohon, vuonasta uneksi, mi ravinnon vain sois —
ROUVA HALM.
Ol' lehmä huippu haaveilon, —
NEITI SKÄRE.
Lyhvesti, niinkuin itse usein sanoivat, pient' tölliä he taivaalta vain anoivat.
FALK.
Ah niin! Ja —?
NEITI SKÄRE.
Maria luopui suvustaan.
FALK.
Luopuiko —?
ROUVA HALM.
Luopui.
FALK.
Uljast' tosiaan.
NEITI SKÄRE.
Ja muutti ullakolle sulhon luoksi.
FALK.
He omans' yhteen — vihkimättä — keräsi?!
NEITI SKÄRE.
Hyi olkoon!
ROUVA HALM.
Hyi! Miesvainajani juoksi kiireessä todistajaks —!
STYVER.
neidille.
Kiista heräsi nyt tosiseikkain sivuutuksen vuoksi. Käydessä asioita kertomaan järjestys aina olkoon kohdallaan. Mut päähäni ei mahdu, millä eli tuo pari —
FALK
jatkaen.
— ajatella ei voi veli, ett' ullakolla vuona asusteli.
NEITI SKÄRE
Styverille.
Minusta päivän selvä on tuo peli: Ei yhteen sovi rakkaus ja hätä, kaks hellää syäntä tulee toimehen.
Falkille.
Mies kantelettaan soittaa heleätä, klaveeri-oppilait' ei Marja jätä —
ROUVA HALM.
Ja hiukan velkaa, ymmärrätte sen —
GULDSTAD.
Konkurssiin saakka Marjan liikkeiden.
ROUVA HALM.
Mies silloin paikan sai ja toimi-alan.
NEITI SKÄRE.
Näin kirjeen, jossa Stråman vannoi valan, ett' täyttää tehtäväns', se vaikk' ois karu.
FALK
täydentäen.
Ja siihen päättyi miehen elontaru.
ROUVA HALM
nousee.
Puutarhaan lähtekäämme katsomaan eivätkö vieraamme jo kohta tulle.
NEITI SKÄRE
kietoutuen viittaansa.
On viileätä.
ROUVA HALM.
Kaulavaippa mulle tuo, Svanhild.
LIND
salavihkaa Annalle.
Eeltä käy!
ROUVA HALM.
Nyt tulkaa vaan!
SVANHILD menee sisälle rakennukseen; muut, paitsi FALK, lähtevät taka-alalle ja katoavat vasemmalle. LIND, joka on seurannut heitä, pysähtyy ja palaa takaisin.
LIND.
Mun ystäväni!
FALK.
Samat sanat!
LIND.
Suo kätesi! Riemuun kuolen, ellen suuhun saa sanaa kertoaksein —
FALK.
Kiire tuo pois heitä; ensin kuullaan, hirsipuuhun mies sitten pannaan. Miksi visusti aarteensa ystävältä maahan kaivaa; — näät kieltää ollenkaan ei maksa vaivaa: Osalles onnen arpa lankesi!
LIND.
Sain onnen kauniin linnun paulaani!
FALK.
Elossa, — ansass' säästyi henkikin?
LIND.
Maltatko vielä uottaa sekunnin.
Kihloissa olen!
FALK
reippaasti.
Kihloissako!
LIND.
Niin! mist' uljuus, — miestä siinä kysyttiin! Ma lausuin, — ah, ei sanat sitä kuvaa; mut ajattele naista punastuvaa, kaunista, nuorta, — ollut vihoissaan hän ei! Tuot' tuumi, veli, uskallusta! kaikk' kuuli hilliten hän itkuaan; lie *merkit* hyvät?
FALK.
Miks'ei; jatka vaan.
LIND.
Tuo eikö kaikki tiedä kihlausta?
FALK.
Niin luulis, mutta varmuus olla sietää; nuo seikat neiti Skäre yksin tietää.
LIND.
Ma tiedän, tunnen ikivarmuuden!
On kaikki selvää, mitään pelkää en.
Säteillen ja salaperäisenä.
Käteeni ottaa sain tuon kätösen, kun pöydältä hän korjas tarjottimen!
FALK
kohottaa lasinsa ja tyhjentää sen.
Liittoonne kukkaset siis keväimen!
LIND
tekee samoin.
Pyhästi vannon kautta luojan nimen, hänt' että lemmin saakka kuolohon kuin nytkin: — siksi suloinen hän on.
FALK.
Kihloissa! Siksi profeetat ja lain mies heitti ilman katumuksen merkkiä.
LIND
hymyillen.
Laulustas luulit johtuvan sen vain —!
FALK.
Niin runoniekat uskossaan on herkkiä.
LIND
vakavasti.
Ei, Falk, ei teoloogiakaan suljeta onnesta tästä pelkkään huoleen, vaivaan. Vaikk' *kirjan* avulla ei yksin kuljeta kuin tikapuita myöten iloon taivaan. Nyt *elost'* etsin Luojaa mielin vakain; parempaa varron sydämeltäin satoa, rakastan kortta, pienintä maan matoa; suur onni elää lahjoittaen, jakain.
FALK.
Mut sano —
LIND.
Muut' ei ole sanottavaa, — toisille sydäntämme älä avaa.
FALK.
Mut eteenpäin oot ajatellut varmaan.
LIND.
Aatellut? Eteenpäin? Täst' alkaen ma elän hetkessä vain keväimen. Ma katseen käännän puoleen onnen armaan; *yhdessä* hallitsemme vaiheet sen. Ei sanoa ees rouva Halmkaan vois raikkaalle kukkasellein: »Kuihdu pois!» On tahtoin luja, *hänen* katseens' syvin, siks kasvaa, *nousee* kukkasemme hyvin!
FALK.
Sinulle hyvin sopii onnikin!
LIND.
Soi elinhaluni kuin huima huilu; oon vahva; eessäni jos oisi kuilu, ylitse heti kohta hyppäisin!
FALK.
Tai käyttääksemme arkipuhetta:
Sinusta rakkaus on tehnyt peuran.
LIND.
Jos kiitäisinkin peuran vauhdilla, niin tietäisin, mink' etsisin ma seuran!
FALK.
Huomenna lentää saat, sa ethän suotta vuoristoon lähde kera kvartetin. Nyt turkit voinet jättää kotihin —
LIND.
Kvartetti uottaa saa mua sata vuotta! Ma täällä vuori-ilmaa hengitän; on täällä kukat, vuonon väljä vesi, ah, laaksoon tähän laululinnut pesi, ja onnen keijukainen, — tääll' on *hän*.
FALK.
Lujasti kiinni pidä, harvinainen on näillä mailla onnen keijukainen.
Katselee rakennusta kohti.
Vait, — Svanhild —
LIND
puristaa hänen kättään.
Poistun, — kertomatta heitä
salaisuus, joka yhdistävi meitä.
Kiitos, ett' otit lämmöllä sen vastaan!
Sen sulle antaa tahdoin ainoastaan.
Lähtee taka-alalle muiden luo.
FALK katsoo hetken hänen jälkeensä, ja kulkee sitten pari kertaa edestakaisin puutarhassa, koettaen silminnähtävästi peittää mielensä rauhattomuutta. Hetken kuluttua tulee SVANHILD ulos rakennuksesta käsivarrellaan kaulavaippa aikoen mennä taka-alalle. FALK lähestyy häntä hiukan ja katselee häntä taukoamatta; SVANHILD pysähtyy.
SVANHILD
hetken vaiettuaan.
Miks katselette —
FALK
kuin itsekseen.
Piirre tuo on selkein, se silmiensä mereen varjon heittää, hengellä pilkan huulensa se peittää, se siin' on.
SVANHILD.
Mitä? Pelkään Teitä melkein.
FALK.
Te Svanhild ootte?
SVANHILD.
Outoako tää.
FALK.
Mut naurettava nimi on tuon kaltainen.
Se täksi iltaa edes hyljätkää!
SVANHILD.
Pyyntönne liiaksi on itsevaltainen —
FALK
hymyilee.
Hm, »Svanhild» — »Svanhild» — —
Äkkiä vakavasti.
Miksi saittekaan jo lapsena tuon kuolon muistuttimen?
SVANHILD.
Se ruma onko?
FALK.
Kaunein päällä maan, mut meille liikaa kaiku on tuon nimen. Mitenkä neiti nyky-aikainen noin ankaraa voi nimeä ees käyttää? Se pankaa joukkoon muinaismuistojen.
SVANHILD.
Mielenne varmaan sadun Svanhild täyttää —
FALK.
Mi kuoliaaksi syyttä tallattiin.
SVANHILD.
Lain mukaan ei voi enää käydä niin. Vereni aatoksissa usein kiehui, uneksin ratsullani ajavan reippaasti halki vapaan maailman, tuulessa harja niinkuin lippu liehui!
FALK.
Niin aina lienee asian tuon laita. »*Aatoksiss'*» estä meit' ei mikään aita, hevostaan pelvotta kaikk' kannustaahan; — *teossa* kiltisti me jäämme maahan; sill' elo lienee kallis kaikillen, ja liian vaikea on kuolon vaali.
SVANHILD
eloisasti.
Ma tohdin, mutta näyttäkää myös maali, mi täysin eloni on arvoinen! Maa uusi hiekka-aavikoiden takaa, — ellei, niin viisain paikallaan ken makaa.
FALK
pilkallisesti.
Ymmärrän Teidät; *ajan* lienee syy.
SVANHILD
lämpimästi.
Juur ajan niin! Kun vuono tyventyy, ei purjeet venhettänne eespäin auta.
FALK
ivallisesti.
Niin, rauhass' olkoon ruoska, kannusrauta, kun odota ei häntä aartehet, mi kotikentät jätti rauhaiset, min ylväs ratsu maailmalle juoksi. Vain aatelin on *kulku kulun vuoksi*, nyt turhuudeksi sitä sanotaan; niin tarkoititte.
SVANHILD.
Niinpä melkein vaan. Päärynäpuuta katsokaa, kuink' on se tänä vuonna tyhjä, kukaton. Mut mennä vuonna seisoi nuokkuen se heelmäin painosta, ah muistan sen.
FALK
hiukan epävarmana.
Ma uskon; mutta entäs oppi tuosta?
SVANHILD
hienosti.
Ett' tuhmaa miehen nyky-aikaisen perässä päärynöiden ain' on juosta. Jos liika-sadon antanut on puu, tuo runsaus harvoin heti uudistuu.
FALK.
Ma tiesin, että jäljilt' ette haihtuisi, ett' opetukseen kertomus tuo vaihtuisi.
SVANHILD.
Aikamme hyve aivan toinen lie.
Totuuden uhriksi ken mitään vie?
Min arvoinen on yksilön nyt tie?
Miss' sankari?
FALK
katsoo terävästi häneen.
Valkyyria miss' on?
SVANHILD
puistaa päätään.
On tässä maassa väsytty Valkyyriaan!
Kun uskoamme tyrkytettiin Syyriaan,
Te läksittekö ristin-taistohon?
Teilt' aate puheess' sai vain työtä tarkkaa, —
Lähetys-Sanomat kai kaksi markkaa.
Äänettömyys. Tuntuu siltä kuin Falk aikoisi vastata, mutta pidättäytyy ja nousee pari askelta ylemmäksi puutarhassa.
SVANHILD
katselee häntä hetken, lähestyy ja kysyy lempeästi:
Vihainen ootteko?
FALK.
En, mikään maista ei mulle vaan.
SVANHILD
ajatuksiinsa vaipuen ja osaa-ottavaisesti.
Kaks Teillä vastakkaista on luonnetta — —
FALK.
Sen hyvin tietänen.
SVANHILD
kiivaasti.
Mut miksi?
FALK
kuohahtaen.
Siksi, että inhottavaa on käydä sieluansa näytellen, kuin ihmiset, mi syämens' aina avaa, — paljastaa tunteitansa lauseparsin, kuin naiset, jotka paljain käsivarsin kaduilla käyvät! Svanhild, — Teitä toiseksi ma luulin — noin en noiden muiden moiseksi —
kääntyy hänen jälkeensä, tämän mennessä huvimajaa kohti ja toisaalle katsellessa.
Te kuuntelette —?
SVANHILD.
Ääntä, joka palaa jok' ilta, aurinko kun kultaan valaa maailman, silloin saapuu lintu tuo, — kas tuoss' — sen äsken kätki lehvät nuo — ma uskon, että joka ihminen, mi laulun lahjaa saanut ei maan päällä, sai Luojaltansa pienen lintusen — mi hälle yksinomaan laulaa täällä.
FALK
ottaa maasta kiven.
Ei lintuaan siis laskea saa harhaan, se ettei eksy toisten kukkatarhaan.
SVANHILD.
Se totta on; mut mull' on omani. Ei vallassani sana, laulunääni; mut sävelet kun soivat päällä pääni on niinkuin sielussani syntyisi runoja — — viivy ei ne — karkkoovat —
FALK heittää kiivaasti kiven; SVANHILD kirkaisee.
se osui! Lakkas laulut ihanat!
kiirehtää oikealle ja palaa pian takaisin.
Pahasti teitte!
FALK
intohimoisella kiihtymyksellä.
Tein vain opin mukaan: silmästä silmä, hammas hampaasta! Ylhäältä Teille tervehdyst' ei kukaan nyt tuo, ei runon mailta lahjoja. Tekonne kostin Teille täten vain!
SVANHILD.
Mun tekoni?
FALK.
Niin! Tähän saakka velloin aaltoili soinnut syvät rinnassain. Ne surmasitte! — sävel kuolinkelloin vainaille soikoon!
SVANHILD.
Ma?
FALK.
Te teitte sen.
Te nuoren voitonuskoin löitte maahan —
halveksivasti.
kun *kihlauduitte*.
SVANHILD.
Käsitä ma en!
FALK.
Helposti tuohon selityksen saahan; mies kohta leipään pääsee, — kuuluu vievän perheensä aina taakse Atlantin —
SVANHILD
samassa äänilajissa.
Lisäksi saanee perinnön hän sievän; —
Lindistä puhunette?
FALK.
Paremmin
Te kait —
SVANHILD
hillitysti hymyillen.
Ei sisareni elonvaihe lie outo —
FALK.
Itse ette — —!
SVANHILD.
Onnen-aihe minulta evättiin noin suuri, syvä!
FALK
melkein lapsellisella ilolla.
Te ette siis! Oi kiitos Jumalan!
On taivaan Isä sentään hellä, hyvä!
Te ette ole toisen morsian; —
Tuskalle altis lienee mulla luonne — —
Aikoo tarttua hänen käteensä.
Mua kuulkaa, Svanhild —
SVANHILD
osoittaa nopeasti taka-alalle.
Katsokaahan tuonne!
lähtee rakennusta kohti. Taka-alalta tulevat samassa ROUVA HALM, ANNA, NEITI SKÄRE, GULDSTAD, STYVER ja LIND. Edellisen kohtauksen aikana on aurinko laskenut; maisema on peittynyt hienoon hämärään.
ROUVA HALM
Svanhildille.
Rovastin perhe saapuu kohta ikään.
Sa kauan viivyit?
NEITI SKÄRE
katsahdettuaan Falkiin.
Vaivaako sua mikään?
SVANHILD.
Päänsärky lievä; nuha enintäin.
ROUVA HALM.
Ja kuitenkin käyt täällä avopäin? Tee keitä; siisti sali, vaativainen ruustinna on kuin vanhan kansan nainen.
SVANHILD menee sisään rakennukseen.
STYVER
Falkille.
Tunnetko politiikkaa rovastin?
FALK.
Hän lisäverotust' ei taida sietää.
STYVER.
Mut kuinka ois, jos joskus jotakin hän runokokeistani saisi tietää?
FALK.
Se ehkä auttais.
STYVER.
Niinkö, — usko pois, tää kodin kuntoonpano tekee tiukkaa. On lemmenhuolet raskaat, leipä niukkaa.
FALK.
Alusta tuota paras karttaa ois!
STYVER.
Alusko rakkaus?
FALK.
Puhuin *aviosta*, sen orjuudest' ei miestä mikään nosta.
STYVER
nähdessään, että neiti Skäre lähestyy.
On sulle outoja ne aartehet, joit' täynnänsä on naisen aatokset.
NEITI SKÄRE
hiljaa.
Mahtaisko Guldstad vekselisi siirtää.
STYVER
vastahakoisesti.
Ma kysyn tahtoisko hän nimen piirtää.
Etääntyvät keskustellen.
LIND
lähestyy ANNAN seurassa ja sanoo hillitysti FALKILLE
Mua kovin painostaa tuo salaisuus, mun täytyy heti —
FALK.
Älä vielä haasta vieraille tunteestanne autuaasta, se Teidän on —
LIND.
Tuo käännehän on uus; — en sulle, Falk, mun ystäväni varmin, ois saanut haastaa nuorest' onnestain! Ei mikään *sumenna* mun aivojain, —
FALK.
Itselles valmistaa kai tahdot *harmin*? Jos *sitä*, kallis ystäväni, tarkoitat, julkaise liitto, rauhanne näin karkoitat!
LIND.
Monesta syystä arvellut oon tuota, kenties yks seikka niist' on painavin; en kaikkiin näet täällä täysin luota, tääll' ehkä hiipii joku toinenkin, mi katsoo minuun niinkuin kilpakosijaan; se epämiellyttävää oisi tosiaan.
FALK.
Unhoitin aivan, että veli on määrätty *korkeampaan* arvohon. Vain *hetken* olet lemmen pappi vapaa; voit ennen pitkää uottaa ylennystä; mut täysin sotisi se vasten tapaa, ett' tänään vartoisit jo nimitystä.
LIND.
Mut Guldstad —
FALK.
Mitä hän nyt aikaan sais?
ANNA
kainosti.
Se on vain Lindin mielikuvitusta.
LIND.
Ma epäilen tuon miehen aikomusta, hän meidät mielellänsä erottais. Käy taukoomatta luonanne tuo veikka, hän rikas on ja vielä naimaton; armaani, syitä tuhansia on, vain pahaa meille ennustaa tää seikka.
ANNA
huoaten.
Mi vahinko, niin ihanaa ol' näin.
FALK
osaa-ottavasti Lindille.
Vuoks houreen älä onneasi heitä; salaisit kauemmin mun mielestäin.
ANNA.
Vait! Neiti Skäre katselevi meitä!
Hän ja Lind etääntyvät eri tahoille.
FALK
katselee Lindin jälkeen.
Hän rientää nuorta tappiotaan päin.
GULDSTAD
joka on seisonut portaitten luona keskustellen ROUVA HALMIN ja NEITI SKÄREN kanssa, lähestyy ja lyö häntä olkapäälle.
Taidatte täällä mietiskellä runoa?
FALK.
En, näytelmää.
GULDSTAD.
No, älkää hemmetissä; niit' tosiaan Te viitsittekö punoa?
FALK.
On tässä toinen pihdin pitimissä, yhteinen ystävämme, kuka ties; — mut kirjailemaan hän on vasta mies. Aamusta iltaan mennessä hän sai idyllin valmiiks herttaisen ja hempeen.
GULDSTAD
ovelasti.
On loppu hyvä!
FALK.
Tietänette kai, se että aina päättyy nuorten *lempeen*. Mut osa vain on tämä kolmikosta; nyt alkaa runoniekan tuska, josta pusertuu toinen jakso, kihlatuita kuvaava suuri, laaja ilveily, näin ainekset kun vihdoin käytetty on draamaan avion, se seuraa muita.
GULDSTAD
hymyillen.
Ma luulen, että runo-into tarttuu.
FALK.
Miks niin?
GULDSTAD.
Näät kirjailijain joukko karttuu, runolle aatellut myös olen ruveta, —
salaperäisesti.
mut pelkäks haaveiluks se ei saa huveta.
FALK.
Mut ken on sankari, jos saisin kysyä?
GULDSTAD.
Salassa huomiseen sen täytyy pysyä.
FALK.
Te itse!
GULDSTAD.
Tokko kelpaisinkaan siksi?
FALK.
Ken sitten sopivampi sankariksi. Mut sankaritar? Hänet maalta saamme, hälystä kaupungin kai käymme pois?
GULDSTAD
sormellaan heristäen.
Rauhassa tuota seikkaa tuumikaamme! —
Äänilajia vaihtaen.
Mut kelvollinen neiti Halm ehk' ois?
FALK.
Ei tuomioon mun tietoni voi riittää; hänt' en voi moittia, en myöskään kiittää. —
Hymyillen.
Mut olkaa varuillanne, ettei vain »runonne» joudu käsiin pilkkaajain. Jos väärin käyttäisin nyt luottoanne, kertoisin aivan toisin puheitanne.
GULDSTAD
hyväntahtoisesti.
Tyytyisin, estää en vois tekojanne.
FALK.
Aivanko niin?
GULDSTAD.
Ei tässä auta hätä; ammattineuvoja ois typerätä sen hylkiä, joll' ei oo kipinätä.
Poistuu taka-alalle.
FALK
ohimennen Lindille.
Sa olit oikeassa, kauppamies tunnettas uhkaa murhamiehen tavoin.
Poistuu.
LIND
hillitysti Annalle.
Niin varmasti mun vaistoni sen ties; nyt asiasta tehtävä on avoin.
Lähestyvät ROUVA HALMIA, joka seisoo NEITI SKÄREN kanssa rakennuksen luona.
GULDSTAD
Styverin kanssa keskustellen.
On kaunis ilma nyt.
STYVER.
Miks'ei, kun vaan on sillä tuulell' —
GULDSTAD
leikillisesti.
Onko rakkautenne vaarassa?
STYVER.
Se on kyllä kohdallaan —
FALK
joka on saapunut siihen.
Mut *kihlaus*?
STYVER.
Sitä uhkaa paha enne.
FALK.
Hurraa! ma kuulen vielä kilinää runonkin rovon, vaikka rikkaus meni!
STYVER
loukkautuneena.
En yhteyttä voi ma ymmärtää välillä runojen ja kihlaukseni.
FALK.
Sa älä tutki lemmen olemusta, se herkkä on, ei siedä kosketusta.
GULDSTAD
Styverille.
Teit' auttaa voisinko, se sanokaa, niin tuumimme.
STYVER.
Tuot' olen aprikoinut, mut päivän pitkään päätökseen en voinut ma päästä, esittää en asiaa.
FALK.
Sua auttaa voin ma sanoin muutamin: Kevyttä päivää tokko siitä asti oot nähnyt, kihloihin kun vakavasti —
STYVER.
On joskus painostanut kovinkin.
FALK
jatkaen.
Velvollisuudet raskaat, joille palttua kernaasti antaisit, jos kävis vain se päinsä —
STYVER.
Viisainta, jos kieles talttua vois heti! Hoitanut oon asiain;
Guldstadin puoleen kääntyen.
ens kuussa menot kovin lisääntyvät; kun menee naimisiin, niin saahan vaimon —
FALK
iloisesti.
Sinertyy nuoruutesi taivaat syvät, tuo oli sävel laulu-aikas aimon! Ymmärsin heti, että tarvitset vain sakset lujat sekä lentimet!
STYVER.
Saksetko?
FALK.
Tahdon-sakset, joilla niteet leikkaisit, katkaisisit kaikki siteet pois lentääksesi —
STYVER
raivostuneena.
Raa'aksi nyt käyt!
Lainrikoksesta syyttävän mua näyt!
Sa miltei sanot: Styver, sinä pakenet!
Julkista häväistystäkö sa hakenet, —
mua sanas solvaa!
FALK.
Hupsua on tuo.
Muidenkin tarkoitukses kuulla suo!
GULDSTAD
hymyillen Styverille.
Hämäryys sanojanne hiukan painaa! tahdotte ehkä?
STYVER
rohkaisee mielensä.
Pientä pankkilainaa.
FALK.
Vai lainaa!
STYVER
reippaasti Guldstadille.
Siirtäjätä vekseliin, mi nousisi noin sataan taaleriin.
NEITI SKÄRE
joka on tällä aikaa seisonut rouva Halmin, Lindin ja Annan kanssa.
No mutta, onnea! Voi, kuinka somaa!
GULDSTAD.
Mit' onkaan siellä?
Lähtee naisten luo.
STYVER.
Ei ees puheen lomaa.
FALK
kietaisee iloisesti kätensä Styverin kaulaan.
Hurraa! nyt torvet meille toitottaa, ett' Amorissa veljen Styver saa!
Vetää hänet mukanaan toisten luo.
NEITI SKÄRE
haltioituneena herroille.
Tää lemmen näky eikö meitä jalosta!
He kihloiss' ovat!
ROUVA HALM
liikutuksesta kyynelehtien sillä aikaa, kun paria onnitellaan.
Kahdeksas, mi talosta on tästä täysin turvattuna luopunut;
Falkin puoleen kääntyneenä.
muut serkkuja, — kaikk' kera asujain — —
Joutuu niin voimakkaan liikutuksen valtaan, että peittää kasvonsa nenäliinalla.
NEITI SKÄRE
Annalle.
Saat onnittelijoita laumoittain!
Hyväilee häntä liikutettuna.
LIND
tarttuu Falkin käteen.
On niinkuin onnesta ma oisin juopunut.
FALK.
So; — kihlattuna liittynyt oot kait autuuden *kohtuusseuran* jäseneksi; ei mässäystä! säätävät sen lait!
Kääntyy Guldstadin puoleen kasvoillaan pahansuopaisen osanoton ilme.
No, kauppaneuvos!
GULDSTAD
tyytyväisenä.
Onnen enteheksi ma kummallekin tätä arvelen.
FALK
katsoo ällistyneenä häneen.
Murheenne kantaa voitte vaieten kuin mies.
GULDSTAD.
Tuo puhe selvitystä sietäisi.
FALK.
Ikäänkuin aikeitanne en ma tietäisi.
Teill' oli toiveet —
GULDSTAD.
Niinkö? Tosiaan?
FALK.
Sit' ette kieltää voine kokonaan; Te neiti Halmista kai tarkemmin kysyitte —
GULDSTAD
hymyillen.
Heitä lienee kaksikin?
FALK.
Te toista — sisartako tarkoititte?
GULDSTAD.
*Sisarta* juuri, häntä, — tuota *toista*. Hän sietäis huomiota erikoista. Ois pakko myöntää, jos vain tuntisitte lähemmin hänet, että varjohon tääll' ansiotta joutunut hän on.
FALK
kylmästi.
Vioista kaikista hän lienee vapaa.
GULDSTAD.
Ei suinkaan; virheetön ken meistä ois; hän hallitse ei seurustelutapaa —
FALK.
Mi puute.
GULDSTAD.
Perehtyä siihen vois hän helposti, jos joutuisi vain mukaan; lyön veikkaa, että —
FALK.
Kiista siitä pois.
GULDSTAD
hymyillen.
Käsittää nuorta naista voiko kukaan!
FALK
hullunkurisesti.
Ne talvirukiin lailla orastaa, kun lumessa ja roudassa on maa.
GULDSTAD.
He joulut juoksee tanssitilaisuuksissa —
FALK.
Miss' seikkailu- ja juorujutut soivat —
GULDSTAD.
Kun kevätlämpö läikkyy avaruuksissa —
FALK.
Niin pikku naikkosemme vihannoivat!
LIND
tulee saapuville ja tarttuu Falkin käteen.
Tein viisaasti, nyt vasta syämein saa varmuuden — kaikki valoisalta näyttää!
GULDSTAD.
Kas siinä sulho; meille kertokaa, millaiset tunteet yljän mielen täyttää.
LIND
vastenmielisesti kosketettuna.
Ei tarvis niitä muille toitottaa.
GULDSTAD
leikkiä laskien.
Noin pahan tuulen kun sais Anna tietää!
Lähestyy naisia.
LIND
katselee hänen jälkeensä.
Tuot' ihmistä ken enää saattaa sietää!
FALK.
Erehdyit miehen suhteen, —
LIND.
Kuinka niin?
FALK.
Hänt' Annaan nähden syyttä epäiltiin.
LIND.
Siis Svanhildia?
FALK.
Ulkopuolla aivan
leikillisesti.
ma olen. Uhri vieraan asian!
LIND.
Sa tarkoitat?
FALK.
En nähnyt lukevan sun lehteä?
LIND.
Et.
FALK.
Maksais ehkä vaivan; näät miehestä vain siinä kerrottiin, min terve hammas joutui hohtimiin, kun serkku poti vammaa onnetonta.
NEITI SKÄRE
katselee vasemmalle.
Nyt saapuu pappi!
ROUVA HALM.
Liekkö heitä monta?
STYVER.
Kahdeksan lasta —
FALK.
Tuo on melkein hurjaa!
NEITI SKÄRE.
Säädyllisyyden kannalta jo kurjaa!
Tällä välin kuullaan vaunujen pysähtyvän ulkopuolella vasemmalla. Pappi, hänen vaimonsa ja kahdeksan pikku tyttöä, kaikki matkatamineissa, astuu sisälle yksi kerrallaan.
ROUVA HALM
rientää tulijoita vastaan.
Tuhansin tervetulleet!
STRÅMAN.
Kiitos vaan!
ROUVA STRÅMAN.
Pidotko Teillä on —
ROUVA HALM.
Ei laisinkaan!
ROUVA STRÅMAN.
Jos häiritsemme —
ROUVA HALM.
Häiritsette! Miksi? Saavuitte tänne aivan parahiksi; kihloihin taivas Annan mennä soi.
STRÅMAN
puristaa Annan kättä mahtipontisesti.
Mun suokaa julistaa: on rakkaus paras aarteista, sitä syö ei täällä koi, ei ruoste raiskaa, eikä kaiva varas.
ROUVA HALM.
Niin hauskaa, että toitte kaupunkiin pienoiset myötä.
STRÅMAN.
Vielä neljä muuta lapsosta meiltä kotiin jäi.
ROUVA HALM.
Vai niin.
STRÅMAN.
Niin hentoa on kolme pikku suuta, ne ettei menetystä isän armaan viel' itke.
NEITI SKÄRE
rouva Halmille hyvästellessään.
Lähdön aika on jo varmaan.
ROUVA HALM.
Myöhempään toki ennen istuttiin!
NEITI SKÄRE.
Mun täytyy vielä Jensenihin ennättää; kiireesti heille uutinen tää lennättää; tädeille suurta iloa se suo. Nyt, Anna kulta, heitä kainous tuo; — huomenna tulvii onnittelijoita sun ympärilläs, välttää et voi noita!
ROUVA HALM.
Hyvästi sitten!
Toisille.
Tarjota kai saan
teetilkan? Käydään sisään katsomaan!
ROUVA HALM, STRÅMAN, hänen vaimonsa ja lapsensa sekä GULDSTAD, LIND ja ANNA lähtevät sisään rakennukseen.
NEITI SKÄRE
käydessään lemmittynsä käsivarteen.
Nyt haaveilkaamme! Silmäs ylös luo, kuu valta-istuimellaan siellä loistaa! Mut ethän huomaakaan!
STYVER
tylysti.
Mun rauhass' suo aatoksein vekselistä ensin poistaa.
Poistuvat vasemmalle. FALK, joka edellisen kohtauksen aikana on taukoamatta katsellut STRÅMANIA ja tämän vaimoa, jää yksin puutarhaan. Ilta on kokonaan pimennyt; tulet ovat sytytetyt sisällä rakennuksessa.
FALK.
Kuollutta kaikk' on, palanutta kartta —! Kautt' elon näin he kaksin kiirehtää. He ovat niinkuin kaksi mustaa vartta, kankaalle jotka kulon jälkeen jää; — vain autiutta, minne kantaa näkö, — ken vehreyttä tuo vielä elohon!
SVANHILD
tulee ulos parvekkeelle kädessään kukkiva ruusu, jonka hän asettaa kaiteelle.
Vain yksi — yks —!
SVANHILD.
Te täällä pimeessäkö?
FALK.
Ja säikkymättä? Parhainta tääll' on. Sisällä ettekö Te pelkää tuolla, luo lamput siellä valon vainajiin —
SVANHILD.
Hyi!
FALK
katsellen Stråmania, joka näyttäytyy ikkunassa.
Muinoin hänkin oli uljas niin; hän lemmen vuoksi tahtoi elää, kuolla; nous kirkon tapaa vastaan taistohon, hän riemulauluun puki lemmenaatteet —! Nyt peittää vartta pitkät pyhävaatteet, — kaksjalkainen hän turman näytös on! Ja nainen, puettuna roikkuvaan hameesen, viistoihin ja rumiin kenkihin, on runotar, mi kaipuun kauneimpaan ois miehessänsä herättänyt henkihin. Tulesta jäljellä on tuskin sauhu! *Sic transit gloria amoris!*
SVANHILD.
Kauhu mun mielein täyttää aatellessain tätä: kadehdi kenenkään en elämätä.
FALK
reippaasti.
Luonnottomuutta vastaan tästä alkain me kaksi vannoudumme suureen sotahan.
SVANHILD
päätään puistaen.
Ja lankeamme oman miekan otahan niin totta kuin lie tanner alla jalkain.
FALK.
On voitto sen, ken voimiaan ei hajota. Me arkihengen seurakuntaan emme voi enää kera lauman laakeen vajota! Vuoks yksilöllisyyden taistelemme vapaina totuuttamme rakastain. Me emme kuulu joukkoon vaappuvain. Henkenne hehku liekehtien palaa, sananne aatoksiimme voimaa valaa. Suvaita pakkoa Te ette voi, verenne kierron täytyy olla vapaa; Te ette seurata voi toisten tapaa, äänenne yhteiskuorossa ei soi.
SVANHILD.
Sokaissut tuska on mun, uskokaa, monasti rintaani se pusertaa! Ratani itse tahdoin kerran rastia —
FALK.
Aatoksissa?
SVANHILD.
En, tosi teossa.
Tädeiltä riitti silloin neuvoja, —
Kyseessä oli heikko, hauras astia — —
Lähemmin.
sanotte »aatoksissa»; julkisesti ma — maalariksi aioin antautua.
FALK.
Tulokset?
SVANHILD.
Tyhjät; lahjain puute esti; mut vapaus vain kutsui yhä mua; sivellin näyttämöksi silloin vaihtui —
FALK.
Nuo tuumat tietenkin myös pian haihtui?
SVANHILD.
Vanhimman tädin vuoksi muutin majaa; hän tytöst' tahtoi koti-opettajaa — —
FALK.
En kuullut ole *tätä* milloinkaan!
SVANHILD.
He toki ovat olleet varuillaan.
Hymyillen.
He »tulevaisuuteni» menneeks luulis, jos nuoret herrasmiehet tämän kuulis.
FALK
katselee mietteissään häntä hetken osaa-ottavasti.
Oon aavistanut kohtalonne tuoksi. — Kun ensi kerran Teidät täällä näin, Te muista erositte mielestäin, Te ette ketään voineet päästää luoksi. Pöydässä seura mallikelpoinen, tee lämmin tuoksui, — jutut, juorut juoksi, miesväki neitten punehtuvain vuoksi kuhersi lailla kesyin kyyhkysten. Pulmista uskonnon ja siveyden puhuivat neitseet kypsät, vanhanlaiset, ylisti taloutta naidut naiset, siell' olitte kuin viluvarpunen. Kun vihdoin noussut oli lörpöttely teemässäykseen, arkihummaukseen, — Te hohditte kuin hopeainen hely, mi vasken joukkoon näytti joutuneen. Olitte raha maasta kaukaisesta, mi käy ei mukaan kurssin tunnetun, töin tuskin kelpas keskusteluhun se voista, taiteesta ja runoudesta. Kun neiti Skäre juuri juttuun hyökkäs —
SVANHILD
äänessään totisempi vivahdus.
Takana Styver niinkuin hahmo sankarin, kädessä hattu niinkuin ase ankarin —
FALK.
Äitinne silloin pöydän takaa nyökkäs: »Juo, Svanhild, tee näät joskus jäähtyykin!» Te joitte teenne iljettävän, haalean, kuin nuoret, vanhat juo tuon juoman vaalean. Mut Svanhild nimen jäin ma valtahan; Völsungatarun muistin kaamean, sen heimot laajat, joiden hurme kasti tannerta, ulottuivat meihin asti; näin hahmossanne toisen Svanhildin, tään ajan mukainen vain oli muoto. Vuoks valheen tauotkoon nyt veren vuoto, on joukot väsyneet jo taistoihin; mut rikos aikamme jos pilkkaa lakia, käy syytön kuoloon suvun synnin takia.
SVANHILD
hienolla ivalla.
Kuvia julmia noin vois ei luulla teehöyryn herättävän elohon; mut Teille henkein ääntä siellä kuulla ei ihme, missä henki vaiti on.
FALK
liikutettuna.
Miks nauraa, välkkyy kyyneleiden vuo pilkkanne takaa, — hyvin nään ma nuo. Maan tomuun vaipua he Teidän suo, saveksi sotkee, jonka muodot muuttuu, nyt tuhattaiturit kun työhön puuttuu, he kömpelösti kaiken esiin tuo. Maailma jäljittelee taivaan Isää, *kuvansa mukaan* Teidät uudeks luo se; se muovaa, muuttaa, poistaa sekä lisää. *Valmiina* vihdoin jalustalle tuo se riemuiten Teidät: Kaavat täyttää hän! Hän henkii rauhaa kiven viileän! Kun lamput, kruunut luovat häneen valon, hän sopii koristeeksi koko talon!
Tarttuu intohimoisesti hänen käteensä.
Jos henkisesti Teidän täytyy kuolla, sit' ennen *eläkää*! *Mun* olkaa vaan; pian kultahäkkiin Teidät suljetaan. Maailmannainen viihtyy hyvin tuolla, mut naisellisuus, jota rakastan, pois kuihtuu. Silloin kauas karkkoan; mut *täällä* alkoi elon kukkain kuu, — tääll' lehvään puhkes laulujeni puu; sain siivet; — luottaa jos voin Teihin yhä, tääll' laulun lahja mulle kasvaa pyhä!
SVANHILD
lempeästi soimaten irroittaessaan kätensä Falkin kädestä.
Nuo sanat miksi mulle lausuitte?
Vapaina kohdata ol' ihaninta.
Täytyykö lupauksin onnen hinta
vain maksaa, eikö ilman kestä se!
Miks puhuitte? nyt kaikki ohi on.
FALK.
Päämäärän näytin, sitä tavoittakaa, oi ylväs Svanhild, — tahtonne jos vakaa on olla uljas, vapaa, pelvoton!
SVANHILD.
Vapaako?
FALK.
Se on tosi vapautusta, kun tehtävänsä täysin täyttää voi; suojaksi vastaan syntiinlankeemusta kauneuden taivas Teidät mulle soi. Kohota haukan lailla tuulta vastaan mun täytyy korkeuksiin noustaksein; Te ilmakehä ootte siivillein; saan kantovoiman Teiltä ainoastaan. Mun olkaa, sitten oma olkaa muiden, — koska putoo lehdet puiden. Sielunne rikkauden jos henkein saa, takaisin laulusta ma laulun annan; valossa lampun sitten vanhetkaa kuin kukka kellastuvan kesärannan.
SVANHILD
katkeroitumisensa peittäen.
Vaikeeta Teitä kiittää olla taitaa, vaikk' aarteet sydämenne nähdä sain. Mua katsotte kuin lapsi rannan raitaa, se josta pillin taittaa päiväks vain.
FALK.
Parempi seisoakko suossa lie, syyshalla kunnes lehtivaipan vie!
Kiivaasti.
On Teidän *pakko*, ootte velkapää minulle runsaat Luojan lahjat nää. Runoina unelmanne soimaan jää! Pahasti tein, kun tapoin lintunne, ol' laulun kirjain kirja Teille se. Niin laulakaa, mua ette jättää voi, runoni silloin Teille kiittäin soi!
SVANHILD.
Ja kun mun *osaatte*, kun tyhjä oon, kun viime virteni syysilman täyttää?
FALK
katselee häntä.
Te silloin käytte linnun kohtaloon.
Osoittaa puutarhaan päin.
SVANHILD
hiljaa.
Kiveä taitavasti voitte käyttää.
FALK
hymyilee ivallisesti.
Kerskailkaa voimaa sielun vapauden, mi kaiken uhrais, jos vain olis maali!
Voimakkaasti.
Sen Teille näytin, vallassanne vaali iäinen on.
SVANHILD.
Te tietänette sen:
Teitämme yhteen ei voi mikään liittää.
FALK
kylmästi keskeyttäen.
Maailman olkaa, puhe tää jo riittää.
SVANHILD
on kääntänyt äänettömästi hänelle selkänsä. Nojaa kyynärpäillään kaidetta vasten tukien päätään käsillään.
FALK
astuu muutamia askeleita edestakaisin, ottaa esille sikarin, pysähtyy SVANHILDIN läheisyyteen ja virkkaa hetken vaiti-olon jälkeen:
Tää Teistä naurettavaa on, kun perehtyä sain aatoksiinne, heti näin ma sen.
Keskeyttää ikäänkuin vastausta varrotakseen. SVANHILD vaikenee.
Teill' on vain siskon tunteet, tyttären; niin ihminen voi perinpohjin erehtyä; — täst' alkain suojassa ma hansikkain uskallan lähestyä Teitä vain. — —
Odottaa hiukan, mutta kun SVANHILD jää liikkumattomana paikoilleen, hän kääntyy ja lähtee oikealle.
SVANHILD
kohottaa päänsä lyhyen äänettömyyden jälkeen, katselee kiinteästi häneen ja lähestyy.
Te tarjositte pelastavaa kättä, kiitokseks sana vakaa peittämättä. Käytitte kuvaa, josta käsitin selvästi »lentonne» ma »pilvihin». Sanoitte nousevanne haukan lailla päin tuulta, koska ylös pyrkii se; *ma* olin tuuli alla siipenne, — mua ilman olisitte voimaa vailla. — Niin kurjaa! Matalata suorastaan, — itsekkin näitte, kuinka naurettavaa! Se hyvään maahan sattui lankeemaan; näät *toisen* näyn minulle se avaa, mi selvä on, ei onnu laisinkaan. Te ette haukan lailla kohoo suoraan, paperi-, runoleija ootte vain. Sen minuutta ma aina turhaan hain, se supistuu näät pelkkään purjenuoraan. Sen rinta töherretty täytehen ol' vekseleitä laulun vastaisen; sen siivet kompalauluinensa hosui vain ilmaa, mutta harva niistä osui; ol' pitkä pyrstö runo aikamme, sen piti virheillemme ruoskaa häilyttää, mut voimiaan ei saattanut se säilyttää, vain vikojamme hiljaa moitti se. Anoitte voimatonna multa näin: »Mun suokaa nousta länteen taikka itään! Mies runoinensa viekää ylöspäin, en siskoist', äidistä ma piittaa mitään!»
FALK
puristaa kätensä nyrkkiin voimakkaan sisällisen liikutuksen vallassa.
Nimessä taivaan —!
SVANHILD.
Mua uskokaa, en lasten leikkiin osaa ottaa saa: Mut Te, Te hengen töihin syntynyt — tyydytte runon pilviretkeen rentoon. On rihman varass' elontyönne nyt, min mielivalloin saatan päästää lentoon.
FALK
äkkiä.
Mist' alotamme?
SVANHILD
lempeämmin.
Kaunis päätös tää; nyt käänne tulkoon Teille tästä yöstä; mut omin siivin aina lentäkää, vaikk' kantaa vois ne Teidät taikka syöstä. Paperi-runot pankaa pulpettiin, vain elävä on omaisuutta elon; *se* voittaa korkeuden ja kuilun pelon; valitkaa nyt, ei aikaa aatoksiin.
Lähestyy häntä.
Nyt täyttänyt ma olen pyyntönne; ma lauloin viime virren oksaltani; oon tyhjä nyt, ol' ainoani se; nyt kivi tähdätkää mun rintahani!
Menee sisälle rakennukseen; FALK jää liikkumatta seisomaan ja katsoo hänen jälkeensä; kaukana vesillä häämöttää venhe, josta kuuluu etäisenä ja hillittynä seuraava laulu:
KUORO.
Puhu, tuuli, nyt siipeen ja purjeeseen, ma kotkana käyn yli vyöryvän veen; lokit jäljessä kirkuen kiitää. Alas aaltoihin nyt älyn arkinen työ! Kenties karit purteni pirstaksi lyö; mut sorjaa *on* laineilla liitää!
FALK
hajamielisenä, ajatuksistaan heräten.
Vai laulua? Se Lindin kuoro on, harjoittaa huomiseen se ilohon!
GULDSTADILLE, joka tulee ulos päällystakki käsivarrella.
No, kauppaneuvos, — poisko hiivitte?
GULDSTAD.
Ma päällysnutun ensin ylle viskaan; ei arki-älyt viimaa sietäne, tää ilta-ilma koskee kovin niskaan. Hyv' yötä!
FALK.
Sana yksi ensin vain! Tekoa *suurta* yhä turhaan hain! mi miestä kysyy — —!
GULDSTAD
pilkallisella äänenpainolla.
Olkaa ensin miesi, niin miestä kyllä aina kysytään.
FALK
katselee häneen mietteissään ja lausuu verkkaan:
Ohjelman täyden lausua hän tiesi.
Puhkee vilkkaasti puhumaan.
Unesta valveennuin nyt elämään, nyt heittänyt oon elon suuren arvan, näät — piru vie — nyt —
GULDSTAD.
Kirota ei saa, se tuskin kärpästäkään pelottaa.
FALK.
Nyt työn on aika sekä sanan harvan! Lyön Luojan suunnitelmat kumohon; — ei elinvoimat turhaan enää vuoda; maailmanrakenteeni tyhjä on; — huomenna, sunnuntaina — tahdon luoda!
GULDSTAD
hymyillen.
Niin, näyttäkää, ett' teette myöskin työtä; mut ensin nukkumaan, siis hyvää yötä!
Menee ulos vasemmalle, SVANHILD näyttäytyy huoneessa kuistin yläpuolella, hän sulkee ikkunan ja vetää alas uutimet.
FALK.
Toimintaan; pois on aika unen armaan.
Katselee ylös SVANHILDIN ikkunaan ja puhkee puhumaan kuin voimakkaan päätöksen vallassa:
Suloisest' uneksi! nyt hyvää yötä; huomenna, Svanhild, kihlaan sinut varmaan.
Menee reippaasti ulos oikealle; vesiltä kuuluu jälleen:
KUORO.
Kenties karit purtesi pirstaksi lyö; mut sorjaa *on* laineilla liitää!
Vene liukuu hitaasti edelleen esiripun laskeutuessa.