TOINEN NÄYTÖS.
Sunnuntai-iltapäivä. Juhlapukuiset naiset ja herrat juovat kahvia parvekkeella. Avonaisten lasi-ovien läpi näkyvät useimmat puutarhamajassa olevat vieraat; sieltä kuuluu seuraava laulu:
KUORO.
Pois käykää joukkohon kihlattujen! Nyt on lempenne julkinen, vapaa, sylitysten nyt istua armastaen koko päivän voitte te suudellen; — ei urkkijat teitä nyt tapaa.
Nyt kaksin kauniisti haaveksikaa; lupa siihen on kaikkialla. Kotipaikan rakkautenne nyt saa; sitä hellien voitte te kasvattaa; orastanne ei viedä saa halla!
NEITI SKÄRE
sisällä majassa Lindille.
Tuot' etten tiennyt; Teidät suutuksiin ois —!
MUUAN NAINEN
samassa paikassa.
Ihan kaivelee se sydänalassa!
TOINEN NAINEN
ovella Annalle.
Hän *kirjoitti*?
MUUAN TÄTI.
Ei!
NEITI SKÄRE.
*Styver* teki niin.
MUUAN NAINEN
parvekkeella.
Mitenkä kauan kihlaus oli salassa?
Juoksee majaan.
NEITI SKÄRE.
Sormuksen ostanet kai huomenna.
USEAT NAISET
innokkaina.
Lindistä mitta!
NEITI SKÄRE.
Mitä hupsua; sen Anna tekee.
ROUVA STRÅMAN
parvekkeella, eräälle sukkaa kutovalle naiselle.
Putos silmukka!
SISÄKKÖ
ovella, kädessään tarjotin.
Pien kupponen?
MUUAN NAINEN.
Vain tilkka lomaan jutun.
NEITI SKÄRE.
Niin hauskaa, että saat sa uuden nutun ens viikoks, jolloin käytte vieraissa.
VANHAHKO NAINEN
majassa ikkunan luona.
Milloinka käymme talousostoksilla?
ROUVA STRÅMAN.
Nyt hyvät hinnat lienee porsliinilla?
MUUAN HERRA
muutamille naisille parvekkeella.
Lind hyväilee tuoll' Annan hansikasta.
MUUTAMAT NAISET
äänekkäällä ilolla.
Hän sitä suuteli!
TOISET
samoin, hypähtävät pystyyn.
Ken uskoisi!
LIND
näyttäytyy ovella, punehtuneena ja hämillään.
Tuo lörpötyst' on!
Poistuu.
NEITI SKÄRE.
Näin sen selvästi!
STYVER
ovella toisessa kädessä kahvikuppi, toisessa korppu.
Nyt väärän kuvan annat asiasta; sa todistuksessasi erehdyt.
NEITI SKÄRE
sisällä näkymättömänä.
Käy, Anna, kuvastimen eteen nyt!
MUUTAMAT NAISET
huutaen.
Te myöskin, Lind!
NEITI SKÄRE.
Nyt selkä selkään! Tiukemmin!
NAISET PARVEKKEELLA.
Pituutta Annalla lie vähän niukemmin.
kaikki juoksevat sisään puutarhamajaan, josta kuuluu naurua ja äänekästä puhetta hetken ajan.
FALK
joka edellisen kohtauksen aikana on kävellyt ympäri puutarhassa, tulee nyt etu-alalle, pysähtyy ja katselee sisälle, kunnes melu on jonkunverran asettunut.
Tuoll' lemmen runoutta surmataan. — Mies kerran joutui syömään leipää, vettä, kun naudan teurasti hän siten, että se kitumaan jäi henkitoreissaan; mut nuo — nuo tuolla —, käyvät valloillaan. Ois mieli —; ei, on sana tyhjää, valan ma vannoin, että toimia nyt alan.
LIND
astuu nopeasti ja varovaisesti ulos ovesta.
On vihdoin vuoro muoti-asioiden; nyt pääsen pakoon —
FALK.
Varma olla voit onnesta; taajasti kuin sääsket, koit tääll' lentää laumat onnittelijoiden.
LIND.
He hyvää tarkoittavat varmasti, vaikk' kyllä vähempikin riittäisi. Saa osanotto moinen voimat voipumaan; pois hetkeks pakenin ma tänne toipumaan.
Aikoo mennä ulos oikealle.
FALK.
Sa minne menet?
LIND.
Kojuhumme pois.
Koputa, lukossa jos ovi ois.
FALK.
Mut etkö Annaa luokses tahdo hetkeksi?
LIND.
Ma moisen katson ihan turhaks retkeksi. Istuimme yöllä kauan puhellen; sain hälle sanotuksi tähteellisimmän; minusta muutoin aina onnen sisimmän parissa oltava on säästäen.
FALK.
Oot oikeassa; liian vapaa, avoin ei olla saa —
LIND.
Pois päästä minut nyt. Ma piipun poltan järkimiehen tavoin; en viikkoon sauhuja lie vedellyt. Taakalle sydämen se oisi kirvoitus; nää päivät rukkasia uotin kauhulla —
FALK.
Ei sulle pahaa tehne pieni virvoitus.
LIND.
Makunsa vanha, hyvä lienee sauhulla.
Menee ulos oikealle, NEITI SKÄRE ja MUUTAMIA MUITA NAISIA tulee puutarhamajasta.
NEITI SKÄRE
Falkille.
Lind varmaan tästä läks?
FALK.
Hän juuri, riista.
MUUTAMAT NAISET.
Luotamme karata.
TOISET.
Hyi häpeää!
FALK.
Viel' arka hiukan, mutta kesyttää pian hänet voitte; hiiteen kauna, kiista.
NEITI SKÄRE
katselee ympärilleen.
Hän missä on?
FALK.
Vain tuolla ullakolla, pesäämme pieneen päättyi miehen pako;
Rukoilevasti.
mut älkää häntä alas karkoittako; huoahtaa hänen suokaa!
NEITI SKÄRE.
Kauan olla hän siell' ei saa.
FALK.
Vain hetken, — viskellä taas häntä voitte niinkuin aalto kaarnaa. Nyt tutkii hän kai brittiläistä saarnaa —
NEITI SKÄRE.
Englantilaista —?
NAISET.
Tuo on leikkiä!
FALK.
Ei, täyttä totta. Siin' on toimi-alaa, mies siirtolaisten papiks aikoo ryhtyä, ja siks —
NEITI SKÄRE
kauhistuneena.
Hän hupsun-tuumiaan ei salaa?
Naisille.
Nyt saavat tädit neuvotteluun yhtyä!
Hoi Anna, rouva Halm ja kaikki muut!
MUUTAMAT NAISET
liikutettuina.
Tää estettävä on!
TOISET.
Nyt käymään suut!
NEITI SKÄRE.
He saapuvat;
ANNALLE, joka saapuu puutarhasta PASTORIN, TÄMÄN VAIMON ja LAPSIEN,
STYVERIN, GULDSTADIN, ROUVA HALMIN ja MUIDEN VIERAIDEN kanssa.
sa tokko tiedätkään, mit' aatellut on sulhos mielessään? Papiksi merten taa —
ANNA.
Ma tiedän sen.
ROUVA HALM.
Oot luvannut —!
ANNA
hämillään.
Ma liityn hänehen.
NEITI SKÄRE
kauhuissaan.
Mies houkuttelee sua —!
NAISET
lyövät vastakkain käsiään.
Niin ovelasti!
FALK.
Hän seuraa sisällistä kutsuaan —!
NEITI SKÄRE.
Mies *vapaa* seuraa sitä kuoloon asti; *kihlattu* seuraa morsiantaan vaan. — Ajoissa ajattele, kulta Anna, pääkaupungin sa olet lapsonen —?
FALK.
Suloist' on kärsiä vuoks aattehen!
NEITI SKÄRE.
Vuoks sulhon aatteen mitään alttiiks panna en tahdo, turhaksi ma katson sen!
Naisille.
Pois tulkaa!
Tarttuu Annan käsivarteen.
Sua neuvon, mieles malta; — hänelle näytä kellä täss' on valta.
Käyvät taka-alaa kohti ja ulos oikealle innokkaasti keskustellen usean naisen kanssa; muut vieraat hajaantuvat eri ryhmiin puutarhassa. FALK pysäyttää STRÅMANIN, jonka vaimo ja lapset alati pysyttelevät hänen läheisyydessään, GULDSTAD kävelee edestakaisin seuraavan keskustelun aikana.
FALK.
Miest' auttakaa, mi uskon vuoks saa otella, kapinan hengen neuvovat he Annalle.
STRÅMAN
ammatti-äänellä.
Miestänsä vaimon täytyy aina totella; — —
Aprikoiden.
Mut kutsun ehkä rakentaa hän sannalle, sen käsityksen päivällä ma sain, en uhriin luota, paljon ehk' on vikaa —
FALK.
Ei pidä tuomita noin äkkipikaa. Vakuutan Teille kautta kunniain: kutsunsa suunnaton on eittämättä —
STRÅMAN
katse kirkastuen.
No niin, — jos sanoa voi peittämättä *niin paljon* vuodessa, — se toista on.
FALK
kärsimättömästi.
Teist' tärkein se, mi mulle arvoton; ma puhun *syämen kutsusta*, — en *tuloista*!
STRÅMAN
tunteelhsesti hymyillen.
Niit' ilman ei voi kukaan julistaa maan päällä Herran sanomata suloista. No niin, jos hän ois *vapaa*, uskokaa, — jos hän ois *yksinäinen*, *riippumaton*, — se silloin kyllä kävis laatuhun; mut Lindin, miehen aivan kihlatun, — yrittää täytyy alle oman katon. Hän vankka on, ja alkaa taistelun, perheensä kasvaa kait jo varsin varhain; — ma oletan, ett' tahto häll' on parhain; — mut sana sanoo: »Hiekalle ei sun rakentaa pidä.» Aivan toista oisi, jos uhri — —
FALK.
Se ei ole suinkaan niukka, sen tiedän.
STRÅMAN.
Niin, — *se* miestä auttaa voisi! Jos *uhrin* anto ei vain ole tiukka, vaan runsas —
FALK.
Aulis, altis ain' on hän.
STRÅMAN.
*Hän?* Sanojanne tokko ymmärrän! Papilla uhrista ei muuta huolta kuin *ottaa* —
ROUVA STRÅMAN
katsoo taka-alalle.
Jälleen saapuvat he tuolta.
FALK
tuijottaa hetken hämmästyneenä häneen, ymmärtää hänet vihdoin ja purskahtaa nauruun.
Eläköön *uhri*, — jonka pappi *saa*, — se, joka kukkaroa pullistaa!
STRÅMAN.
Kun päivät päästään valjaissa on aina, niin palkan jouluks saa ja helluntaina.
FALK
leikillisesti.
Totellaan »kutsua» — kun *kulta* takana vain viittoo, — vaikk' ois sitten perheenisänä!
STRÅMAN.
Sanasta osalliseks pahin pakana saa tulla, kun hän *uhraajain* on *lisänä*.
Hillitysti.
Tään asian voin kyllä järjestää.
Eräälle pikku tytöistä.
Käy, Metta, noutamassa isän pää.
Tarkoitan piipunpäätä, ymmärrätkös sä —
Etsiskelee takkinsa takataskusta.
ei varroppas; se täällä onkin kätkössä.
Lähtee ylöspäin astelemaan ja täyttää piippunsa, vaimo ja lapset seuraavat häntä.
GULDSTAD
lähestyy.
Minusta tuntuu, että käärmeeksi ruvennut ootte lemmen yrttitarhaan!
FALK.
Ei heelmät tiedonpuun vie ketään harhaan, ne viel' on vihreet.
Lindille, joka tulee oikealta.
Jouduit nopsasti?
LIND.
Huoneessa siivo oli suunnaton; risoiksi uutimemme revittynä, siruina lamppu, kappaleina kynä, musteessa vallan palkit permannon —
FALK
lyö häntä olalle.
Kevääni merkki hävitys tuo on. Eloa katsoin uudinten vain takaa, valossa lampun yksin runoilin; kamarilauluni nyt lopetin; — auringon paahteessa maa eessäin makaa; — oon muuttunut, mua kutsuu kevään vapaus, sytyttää lauluun toiminta ja tapaus.
LIND.
Ma vähät huolin, kuinka runoilet; mut anoppini uutimia et tään koommin enää kappaleiksi leikkaa.
FALK.
Hän, joka uhraa vain, ei mitään säästäne, ei edes tyttäriään, — tokkopa hän kovin suree moista pikku seikkaa!
LIND
vihoissaan.
Tää tykkänään on sopimatonta, ei millään häpeättä tästä päästäne! kuitenkin, sovi hänen kanssaan siitä; mut lamppu oli yksinomaan mun —
FALK.
Voit heittää hiiteen tyhjän arvelun; valoisa kesä eikö sulle riitä, — on lamppu turha?
LIND.
Ymmärrä en sua; et muista, ett' on kesä lyhyt niin. Jos jouluksi ma aion valmistua, en aikaa tuhlata saa turhuuksiin.
FALK
ihmetyksissään.
*Eteenpäin* aattelet?
LIND.
Kait mull' on järkeä; tutkinto lienee sentään varsin tärkeä —
FALK.
Muistappa: syleilee sua *elo* kuuma; et muuta vaadi, nykyisyyden huuma sun täyttää, — et ees *tutkintoa* kait jouluksi; — onnen kauniin linnun sait paulaasi; on kuin tulvis helmahan sinulle kaikki aarteet maailman!
LIND.
Niin, mutta ymmärrä mun puhettain, *cum grano salis* —
FALK.
Anna tulla vain!
LIND.
Onnesta nauttia voin *aamupäivät*, sen olen päättänyt.
FALK.
On reipast' tuo!
LIND.
Vieraisiin täytyy suvun uuden luo mun mennä, se on aina hukkaa ajan, mut käyttämättä hetket muut jos jäivät, varmasti kaikki menee hujan hajan.
FALK.
Ja viime viikolla, se siltä näyttää, sa aioit laulain maailmalle pois.
LIND.
Havaitsin, että matka pitkä ois; nuo viikot voin ma paremminkin käyttää.
FALK.
*Toisesta* syystä jäit sa kotia; laaksossa kuulit laululintuja, vuoristo-ilmaa hengitit sa täällä.
LIND.
On ilma täällä kyllä raitista; mut nauttia voi siitä kesäsäällä, vaikk' istuisikin työssä kirjoineen.
FALK.
Mut *kirjan* avullahan taivaaseen ei nousta —
LIND.
Itsepäisempää ei tapaa!
Noin puhuin ollessani *jouten*, *vapaa* —
FALK
luo häneen katseen ja ristii hiljaisessa ihmetyksessä kätensä.
Sinäkin, Brutus!
LIND
puoliksi hämillään, puoliksi suutuksissaan.
Ajattele vaan, enemmän multa yhä vaaditaan. On mulla morsian. Sa katso muita suuresti kokeneita kihlatuita, joit' ihmisinä sinun täytyy kiittää, — he väittävät: jos elon taisteluita kaks käy, niin —
FALK.
Selityksesi jo riittää.
Sen keltä sait?
LIND.
Heit' älä koskaan pilkkaa. On Styver mies, mi puhuu totta silkkaa, ja neiti Skäre, kokemusten sarja suur hällä —
FALK.
Entäs rovasti ja Marja?
LIND.
On vallan merkillinen pari tuo; sisäisen rauhan heille sielu suo — ruustinnan muistot kihlauksest' on hukkuneet, hän tietää tuskin mitään rakkaudesta.
FALK.
Se johtuu siit', ett' ovat liikaa nukkuneet he, — uneen häipyy muistot muinaisesta.
Laskee kätensä hänen olkapäälleen ja katselee pilkallisesti häntä.
Ol' viime yönä unesi kait makea?
LIND.
Sit' ensin rauhatonna sain ma hakea, ma ihan järkeäni pelkäsin; mut sitten puoleen päivään loikoilin.
FALK.
On niinkuin jokin ois sun hetkeks tuhonnut.
LIND.
Taas aamust' oon kuin terveyttä uhonnut.
Tämän kohtauksen aikana STRÅMAN on kävellyt edestakaisin taka-alalla keskustellen innokkaasti ANNAN kanssa; ROUVA STRÅMAN ja LAPSET kulkevat perässä. NEITI SKÄRE näyttäytyy nyt myöskin; hänen seurassaan on ROUVA HALM ja joukko muita naisia.
NEITI SKÄRE
ennenkuin on astunut esille.
Lind!
LIND
Falkille.
Kintereillä ovat jällehen!
Pian pakoon.
NEITI SKÄRE.
Varrotkaahan hetkinen! Nyt erimielisyyden voimme ratkaista, mi välillenne syntyä on ehtinyt.
LIND.
Me eri mieltäkö?
NEITI SKÄRE
osoittaa ANNAA kohti, joka on kauempana puutarhassa.
Sen kyynelehtinyt katseensa lausuu. Matka-aikeet katkaista pitäisi Teidän.
LIND.
Kautta taivasten, hän myöntyi —
NEITI SKÄRE
ilkkuen.
Sen on, raukka, näköinen! Varmasti ette tahdo tehdä tenää, kun rauhass' saamme seikkaa tuumia.
LIND.
Mut vastaisuutein parhain unelma ol' uskontaisto tuo!
NEITI SKÄRE.
Ken ajassa valistuneessa uskoo uniin enää? Kas, Styver näki unta äskettäin, ett' tuli kirje, reunustettu näin —
ROUVA STRÅMAN.
Se tietää, että pääsee aarteen makuun.
NEITI SKÄRE
päätänsä nyökäyttäen.
Palkkansa joutui heti uloshakuun.
NAISET piirittävät LINDIN ja poistuvat hänen kanssaan keskustellen ylemmäksi puutarhaan.
STRÅMAN
jatkaen ANNALLE, joka koettaa miltei pujahtaa pois tämän seurasta.
Niin, rakkaat lapset, näistä syistä jo, sen meille sanoo pelkkä puhdas järki, moraali myös ja pyhä sana Herran, huomaatte, että kiistaltanne kerran varmasti kokonansa katkee kärki.
ANNA
puoleksi itkien.
Viel' oon niin kokematon, lapsi ihan — —
STRÅMAN.
Tietysti silloin tuumii, helpostihan pauloihin joudun viekkauden, vihan; mut älkää epäilykseen vaipuko, — mua sekä Marjaa samoin kohtasihan —
ROUVA STRÅMAN
Äitinne kertoi tänään muinaisista muistoista; olin surrut kuten Te, kun saimme kutsun —
STRÅMAN.
Siitä johtui se, ett' täytyi maalle muuttaa kaupungista; mut joku lantti kun jo oli säästetty, ja reippaat ensi kaksoisemme päästetty, niin haihtui suru.
FALK
hiljaa STRÅMANILLE.
Suuri puhuja
Te ootte!
STRÅMAN
nyökäyttää hänelle päätään ja kääntyy jälleen ANNAN puoleen.
Seisokaa siis vahvana! Miks empiä? Falk kertoi mulle juuri, ett' on tuo paikka päällepäätteeks suuri; — niin eikö ollut?
FALK.
Ei —
STRÅMAN.
Se oli niin —!
Annalle.
Tuloihin voitte päästä *runsaisiin*. Miks kieltäytyä? Miksi turhaa raatamista! Te esikuvan voitte ottaa Aatamista ja Eevasta, kas arkin asukkaita — ilmassa liljat — linnut pitkin maita — nuo linnut pienet — linnut — kalain karjat.
Jatkaa hillitysti poistuessaan ANNAN kanssa.
FALK
NEITI SKÄREN ja TÄTIEN lähestyessä LINDIN kanssa.
Hurraa! Tuolt' astuu sotureiden sarjat; voittoisa vanha kaarti aseissaan!
NEITI SKÄRE.
Hyv' on, ett' Anna täältä tavataan.
Hillitysti.
*Voitimme*, Falk! — *luo* morsiamen vaan.
Lähestyy ANNAA.
STRÅMAN
tehden torjuvan liikkeen.
Maailman apu *tääll'* on tarpeeton; kun henki vaikuttaa, niin liha joutanut pois *sieltä* on —
Häveliäästi..
mun apuni on noutanut voimansa ylhäältä — —!
ROUVA HALM.
Siis sovinnon nopeesti teemme.
TÄDIT
liikutettuina.
Kaunista on tää!
STRÅMAN.
Sydäntä lieneekö niin penseää, jot' ei tää kohtaus vavahuttaisi, vahvistais sekä havahuttaisi? On ylentävää nähdä lapsosta, mi aulista ei kiellä uhria, kun kutsuu velvollisuus.
ROUVA HALM.
Totta tuo, mut toimelias myös on ollut suku.
NEITI SKÄRE.
Ma myös ja tädit, — mekään emme nuku!
Lindille.
Avaimet syämen Anna Teille suo; mut meiltä, ystävättärilt', ei huku tiirikka, joka voittaa avaimen; —
Puristaa hänen kättään.
jos joskus tarvis ois, niin tulkaa luottaen luoksemme, — ystävyys tää aina kestää.
ROUVA HALM.
Luonanne oomme, sano sitä suotta en —
NEITI SKÄRE.
Tahdomme epäsovun synnyn estää.
STRÅMAN.
Oo, rakkaus, ystävyys on tässä voittanut! näin riemun-haikeaa ei hetkee muuta!
Kääntyy LINDIN puoleen.
Nyt, nuori mies, on aikas vihdoin koittanut!
Johtaa ANNAN hänen luokseen.
Neitseesi ota, — anna hälle suuta!
LIND
ojentaa kätensä ANNALLE.
En matkusta!
ANNA
lausuu vuorosanansa yht'aikaa LINDIN kanssa.
Ma seuraan sua!
ANNA
ihmeissään.
Et matkusta?
LIND
myöskin ihmeissään.
Sa mukaan?
ANNA
katselee avuttomana ympärilleen.
Mut näinhän tiemme varmaan eroaa!
LIND.
Mit' on tää?
NAISET.
Mitä?
NEITI SKÄRE
innokkaasti.
Ymmärtääkö kukaan tät' erehdystä —
STRÅMAN.
Lupas matkustaa hän —
NEITI SKÄRE.
Lind taas lupas heittää matka-aikeet!
FALK
nauraen.
Ei hätää; kumpikin on taipunut.
STRÅMAN.
Nää pulmat ovat mulle liian vaikeet!
Käy ylös taka-alaa kohti.
TÄDIT
sikin sokin puhuen.
Ken, Herran tähden, alkoi taistelut?
ROUVA HALM
GULDSTADILLE ja STYVERILLE, jotka ovat kävelleet ulkopuolella puutarhassa ja lähestyvät nyt.
Käy täällä kiista yhä tulisempi.
Puhelee hiljaisesti heidän kanssaan.
ROUVA STRÅMAN
NEITI SKÄRELLE, nähdessään, että puutarhapöytää katetaan.
Tee saapuu.
NEITI SKÄRE
lyhyesti.
Luojan kiitos.
FALK.
Eläköön teevesi, tädit, ystävyys ja lempi!
STYVER.
Näin ollen täss' ei vaikeutta kohtaa,
suotuisaan loppuun asian voi johtaa.
Pykälän tähän voimme sovittaa:
Alistuu vaimo miehen tahdon mukaan.
On sanat selvät, kiellä sit' ei kukaan —
NEITI SKÄRE.
Mut tasa-arvo siinä iskun saa!
STRÅMAN
Annalle.
Lakia taivaan kuule, siihen luota —
STYVER.
Mut Lind voi myöskin hiukan kiertää tuota; —
LINDIN puoleen kääntyen.
Alallas pysy, siirrä vielä matkaa.
TÄDIT
iloisina.
Se käy!
ROUVA HALM.
Niin, niin!
NEITI SKÄRE.
Nyt ei voi riitaa jatkaa.
SVANHILD ja tytöt ovat kattaneet tällävälin teepöydän parvekkeen portaiden alapuolelle, ROUVA HALMIN pyynnöstä naiset istuvat pöydän ääreen. Muu seura asettuu osaksi parvekkeelle ja huvimajaan, osaksi sinne tänne puutarhaan. FALK istuu parvekkeella. Seuraavan kohtauksen aikana juodaan teetä.
ROUVA HALM
hymyillen.
Pien rajusää siis ohi meni jo. Tuollainen suvisade mieltä virkistää; taas kaksin verroin kirkkaampana tirkistää hajoovan pilven takaa aurinko.
NEITI SKÄRE.
Niin, vettä vaatii rakkauden kukka, jos vihantana mieli olla sen.
FALK.
Se kuolee, kuivalle jos joutuu, rukka; se siinä lienee kalan kaltainen —
SVANHILD.
Ei, rakkaudelle pelkkä ilma riittää —
NEITI SKÄRE.
Ja siinä kala kuolee —
FALK.
Aivan niin.
NEITI SKÄRE.
Näette, että suunne tukittiin!
ROUVA STRÅMAN.
Jo tuoksun vuoks voi tätä teetä kiittää.
FALK.
Totuutta kukkavertaus ehkä vastaisi. Se kukka on; jos taivas sit' ei kastaisi sateella, niin se kuihtuis sangen pian — —
Keskeyttää.
NEITI SKÄRE.
Mut —?
FALK
sirosti kumartaen.
Tädit ruiskuillansa poistaa vian. — Tuo vertaus on runoniekkojen, lie monet sukupolvet nielleet sen, — mut useimmille epäselväks jää se; ei tietoon tuosta runsaudesta pääse. Mi kukka oikeastaan rakkaus lie? Totuuteen mikä vertaus meidät vie?
NEITI SKÄRE.
Se *ruusu* on; sen tietää jokainen; — elolle suo se ruusunhohtehen.
MUUAN NUORI NAINEN.
Se *vuokko* on, min kasvun kattaa hanki; se aukee vasta, kun ei oo se vanki.
MUUAN TÄTI.
*Voikukka* on se, joka parhaiten menestyy, mies kun runnellut on sen, ja ehkä tallattuna kukkii enin kuin kertoo kaunis runo Pedersenin.
LIND.
Se *lumikello* on, mi mielihin soi elon helluntaisin sävelin.
ROUVA HALM.
*Muratti* on se, joka vihannoi, kun talvi maille jään ja lumen toi.
GULDSTAD.
*Islannin jäkälä* se lienee varmaan: se lääke neitosten on sairaan parmaan.
MUUAN HERRA.
*Kastanja vili* on se, — kelpaa haloiksi, mut heelmistä ei ole herkkupaloiksi.
SVANHILD.
*Kamelia* se on; ei ruusun lemuissa käy naiset enää hienommissa kemuissa.
ROUVA STRÅMAN.
Ei, se on kukka, kovin ihana; — varrotkaa — harmaa — ei, vaan — punerva; — mik' on se —? Ihan kieleltä nyt luisti — —; on vallan kummaa, kuinka pettää muisti.
STYVER.
On joka kukkakuva ontuva. Mut *kukkaruukku* vertaust' ei pilaa; yks siihen mahtuu aina *kerralla*, mut *jälkeenpäin* on kahdeksalle tilaa.
STRÅMAN
lapsiparven keskellä seisoen.
*Päärynäpuu* on rakkaus; valkoinen keväällä kukkavaippa verhoo sen; sijassa kukoistuksen kauniin, uhkeen, pian näämme heelmäsarjan vehreen, muhkeen, mi imee taaton-rungost elonnesteitä; — ja kypsyy viimein, ellei satu esteitä.
FALK.
Niin monta mieltä kuin on miekkosta!
Mut kaikk' on käsittäneet sentään väärin.
Mun vertaustain voitte kuunnella; —
saa sitä vääntää, kääntää mielin määrin.
Nousee ja asettuu puhuja-asentoon.
Äärillä Idän yrtti vihannoi, auringon serkun puistossa se itää —
NAISET.
*Tee* on se!
FALK.
Niin.
ROUVA STRÅMAN.
Ah, Falkin ääni soi kuin Stråmanin —
STRÅMAN.
Nyt rauhoittua pitää.
FALK.
Sen koti siis on tarumaissa Idän, etäällä aavikoiden paahtehesta; Lind, täytä kuppi! Teestä, rakkaudesta teevesipuheen Teille nyt ma pidän.
Vieraat vetäytyvät lähemmäksi toisiaan.
Tuon kasvin koti satumaassa on; ah, *siell'* on rakkaudenkin paikka parhain. Tuot' yrttiä vain lapset auringon suojaavat siimeksessä kukkatarhain. Niin rakkauden laita myöskin on. Veressä täytyy tulta auringon myös olla, jotta rakkaus siinä säilyy, kukoistaa, päivän seesteisenä päilyy.
NEITI SKÄRE.
Mut Kiinahan on sangen vanha maa, teen iän siitä saattaa aavistaa —
STRÅMAN.
Vanhempi aivan varmaan kuin Jerusalem.
FALK.
Se tunnettiin, kun autuas Metusalem selaili aapistansa ahkerasti —
NEITI SKÄRE
voiton riemulla.
Olemus rakkauden nuori on!
Tää vertaus on siis aivan mahdoton.
FALK.
On rakkaudella ikää valtavasti; varmemmin tuskin tunnustetaan mitään, sen kansa kaikki tietää lännest' itään; — löytyypä muutamia, jotka keksi sen olemuksen ihan *ikuiseksi*; — tuoss' on sentään liikaa hituinen, — mut ikä sen on vuosisatain pituinen.
NEITI SKÄRE.
Ei erilaista ole rakkautta; mut teetä hyvää on ja huonoa.
ROUVA STRÅMAN.
Teelajeja on sangen paljonkin.
ANNA.
Ensiksi vehree sato keväimen —
SVANHILD.
Se vain on janoon päivän tytärten.
MUUAN NUORI NAINEN.
Se mielet huumaa lailla eetterin —
TOINEN.
Kuin lotus tuoksuu se, on mannan-makea.
GULDSTAD.
Kaupoista *näistä* turha *sit'* on hakea.
FALK
joka on tällävälin laskeutunut alas parvekkeelta.
Arvoisat naiset, kunkin povessa on pieni »taivaan valtakunta» oma. *Siell'* aukee kukkasien sarja soma kainouden Kiinanmuurin takana. Mut pienet Kiinannuket mielikuvituksen, ne jotka huokaa majasissa huvituksen, ja unelmoivat —, hunnut hienot lanteilla, kultaiset kukat käsissä ja ranteilla, — *ne* Teiltä saavat kevään ensi ummut, vähät, jos hyytyy syksyn heelmäkummut. Siks saamme tähteet korkealla hinnalla, — niin kehnot kuin on hamppu silkin rinnalla, — ne puistamalla puusta putoovat —
GULDSTAD.
Siis musta tee.
FALK
päätään nyökäyttäen.
Mi täyttää markkinat.
MUUAN HERRA.
Lie myöskin teetä nimeltä de boeuf —
NEITI SKÄRE
teeskennellen.
Tuon tietää kait vain suuret tuntijat.
FALK.
Myös olemass' on rakkaus de boeuf; tavataan sitä joskus — romaaneissa, myös silloin tällöin miesten joukossa, naisvaltaan vaipuneissa sankareissa. On tässä paljon yhdyskohtia. Niinmuodoin kertoo taru muinainen, tee että kärsii; tuoksua jää vaille sisintä, jos vain yli merien laivoissa tuotetaan se näille maille. Se meille kuljetetaan pitkin aroja; — sen tulli tuottaa Venäjälle varoja; se *siellä* leimataan, ja oikeana vihdoinkin tänne saapuu tavarana. Samoinhan rakkauskin taivaltaa arolla elon? Hirvittävä tapaus kait lempemme ois myrskyävä vapaus, ei moista kukaan koskaan anteeks saa! »Höystettä siin' ei ole moraalin!» »Pois siit' on laillisuuden tuoksukin!»
STRÅMAN
nousee.
Jumalan kiitos, kristityissä maissa nuo tavarat on kiellettyjä laissa.
FALK.
Jos rauhassa se olla haluaa, sen ensin täytyy käydä kautta kaavojen Siperian, miss' säilyy merten aavojen se hengeltä; — se sitten näyttää saa paperit pappein, lukkareiden, isien, kuomainsa, hiitten, lempoin, vihollisien, ja muiden kunnon miesten, sitäpaitsi Luojansa, joka kaikki ohjas, kaitsi. — Ja sitten viime suuri yhtymä; kultuuri ruvennut on itäistä »taivasten valtakuntaa» ahdistamaan; hirressä mandariinit, muurit hajoo, maan tasalle sen vanha valta vajoo, ja sadon raa'at kädet lyövät lamaan. Pian »taivaan valtakunta» vain on taru, ei tuohon enää kohta kukaan usko; maailma tykkänään on harmaa, karu; — sen yllä riutuu sadun ilta-rusko ja sammuu pois, — mut miss' on rakkaus sitten? Ei sekään ole mailla elävitten!
Kohottaa kuppinsa ilmaan.
Se aikans eli, antaa mennä tuon; — — teevettä Amor vainaan muistoks juon!
Tyhjentää kuppinsa; liikehtimistä seurassa, joka osoittaa voimakasta paheksumista.
NEITI SKÄRE.
Hän vasta hupsuttelee vertauksillaan!
NAISET.
Aatelkaa, että rakkaus kuollut ois —!
STRÅMAN.
Ikäänkuin tässä ei jo nähdä vois sen teetä nauttimassa kukkeimmillaan. On tässä leski surupuvussaan —
NEITI SKÄRE.
Aviopari —
STYVER.
Joka liitostaan on monta rakkauden heelmää niittänyt.
GULDSTAD.
Ja sitten nuoret, jotka yhteen liittänyt on elo, — lemmen kevyt ratsuväki.
STRÅMAN.
Vanhemmat ensin, joiden liitto näki jo tyynet sekä myrskyt —
NEITI SKÄRE
keskeyttää.
Sitten untuvan hentoinen nuoruus, — eilen liittohon —
STRÅMAN.
Syys, talvi, kevät, kesä tässä on; sen luulisi jo ihan kouraan tuntuvan, sen silmä näkee, korva tarkkaan kuulee —
FALK.
Ja sitten?
NEITI SKÄRE.
Rakkauden mies kuolleeks luulee!
FALK.
Te ootte ymmärtäneet minut väärin. En väittänyt ees moista ole ma. Mut muistakaa, ett'ei voi mielinmäärin todistaa tulta aina sauhulla. Ma hyvin tiedän, että avioita on solmittu, ja lisättykin perhettä; on rukkasia, kukkasia, erhettä, mitenkä voisin koskaan kieltää noita? Ruusuiset kirjeliput kyllä liitelee, ne sulkee kyyhkyspari, joka — riitelee, on täynnä lempiviä kadut, turut, syö kihla-vieraat makoisimmat murut, on tapa tainnut säätää eri lait, joihinka »lempiväiset» taipuu kait; — — mut onhan meillä myöskin majureita, me omistamme suuren asevaraston, on meillä rumpuja ja paineteita, mut vaieta niist' ehkä sentään parast' on! Meill' on siis miekkoisia miekkavöitä, mut onko silti urhokkaita töitä? Vaikk' oisi leiri asestettu, ankarin, — niin onko silti aina mieltä sankarin?
STRÅMAN.
Kaikessa kohtuus; myönnän tosiaan, ett' on kai joskus ihan liikaa luvattu, kun aivan ainoaksi laatuaan on nuorten leimuava lempi kuvattu. Rakentaa ainiaaks ei sille saata; ei, avio voi meille vasta taata sen kallion, min pohja kaikki kesti, min varassa se seisoo ikuisesti.
NEITI SKÄRE.
Ma tästä olen aivan toista mieltä. Todistus parhain löytynee kai sieltä, miss' ilman pakkoa voi liitto vapaa vuoskaudet kestää; sitä harvoin tapaa.
ANNA
lämpimästi.
Ei, — liitto, mi on raikas, nuorekas, se rikas on ja kaikkivaltias.
LIND
miettiväisesti.
Kenties on siinä tuoksu aattehen, kuin vuokossa, vain alla hankien.
FALK
puhjeten äkkiä puhumaan.
Langennut Adam! Kotikaipuu vakaa sinulle Edenin soi aidan takaa!
LIND.
Sa hourit!
ROUVA HALM
loukkaantuneena FALKILLE, seisomaan nousten.
Osoita ei ystävyyttä se, että riitaa jälleen haastatte; epäillä Lindin onnea miks syyttä —
MUUTAMAT NAISET.
Se varma on!
TOISET.
Muut sit' ei epäile.
ROUVA HALM.
Ei käynyt Anna tosin keittokoulua, mut taidot nuo hän oppii ennen joulua.
NEITI SKÄRE.
Hameensa itse ompelee hän häihin.
MUUAN TÄTI
taputtaa ANNAN päätä.
Ja viisastuu ja varttuu hommiin näihin.
FALK
nauraa ääneen.
Oi älyn-irvikuva, suulla haastat sa ystäväin, ja hullun-hypyin raastat hengiltä miehen! Etsikö hän järkeä? Oliko keittotaito hälle tärkeä? Hakemaan riemumielin saapui hän raikkainta ruusunkukkaa puistostanne. Te kasvatitte sen; — ja hedelmän hän löysi —!
NEITI SKÄRE
loukkaantuneena.
Puhutteko pilkallanne?
FALK.
On ruusun marja hyvä hedelmä keitossa, — mut ei kevätlempenä!
ROUVA HALM.
Hakea turhaan tanssikeijukaista saa täältä; tääll' ei ole moista naista.
FALK.
Keikaillen kaikki tahtoo puhua talousaatteestansa toimekkaasta; se versonut on siitä valheesta, mi köynnöskasvin lailla kohoo maasta Kiitoksein »tanssikeijulle» ma lupaan, hän syntynyt on suloon, kauneuteen — ah, tanssisaliin kultarihmoineen käy lumo, mut ei imettäjän tupaan.
ROUVA HALM
katkeruutensa tukahuttaen.
Puheenne ymmärrän ma tässä kohdin. Mies kihlaantunut hylkää maailman; *on siinä* ydin koko asian; sen kokemuksestani väittää tohdin.
FALK.
Tietysti; — tyttäret kun siskon naittanut —
ROUVA HALM.
Ja onnekkaasti!
FALK
korostaen.
Liekkö varmaa ihan?
GULDSTAD.
Mitenkä!
NEITI SKÄRE.
Falk!
LIND.
Sa peitses ootko taittanut vuoks kiistan!
FALK
puhjeten puhumaan.
Kiistan, niin, ja riidan, vihan!
STYVER.
Sa maallikko, et tuntija ees alan!
FALK.
Niin olkoon; mutta vannonut oon valan taistella henkeen veriin tästä alkain; ma valheen juuret tallaan alle jalkain, sen valheen, jolle hoivan hellän soitte, min totuutena ylvääst esiin toitte!
STYVER.
Vastustan, ellet todistaa sa voi, siis seikkaan palatkaamme —
NEITI SKÄRE.
Tuki suusi!
FALK.
Se siis on *lemmen* lähde raikas, uusi, mi lesken murheesta nyt tarinoi, — se, jok' ei muinen tiennyt, mitä polo valitus on ja synkkä yksinolo! Se siis on *lemmen* virta voittoisa, mi vyöryy valtimoissa puolisoiden, se, joka voimakkaana, uljaana tapoja muinen uhmas, hupsuja viisaita pilkkas, nauroi ilkamoiden! Se siis on *lemmen* kauneuden-palo, mi kihlauksen kauan kestää suo! Se siis on sama runon liekki jalo, mi laulunhengen konttoriinkin luo! Se siis on *lemmen* onni, joka säikkyy myrskyistä matkaa yli merien, mi *vaatii* uhria, vaikk' aina väikkyy se kauneimpana — *itsens'* uhraten! — Oi ei, Te valheen vaalijat ja isät, seikoille suokaa nimet *oikeat*; sanokaa, että lesket *kaipaavat*, on liikaa väärät kaunisteet ja lisät!
STRÅMAN.
Tää häpeemättömyys on suunnaton!
Sanassa jokaisessa pilkkaa on!
Astuu aivan FALKIN nokan eteen.
Vuoks isäin uskon vastaan uutta tietoa ma tahdon syöstä, miekan vyöllein kietoa!
FALK.
Käyn taiston juhlaan niinkuin pitoihin.
STRÅMAN.
Käyn sinne, missä sodan lieskat nuoleksi —!
Lähestyy yhä.
Avio pyhä on kuin pappikin —
STYVER
FALKIN toisella puolen.
Ja kihlatut —
FALK.
Laill' lukkarin vain puoleksi.
STRÅMAN.
Katselkaa näitä lapsia; — ne veisaa jo voitonvirttä mulle! Tehdä ei saa noin — kuinka on se lainkaan mahdollista — —; totuuden sana vaatii taipumista; — vain mielettömän korvat lie noin kovat. Nää lapset lemmen hedelmiä ovat — — —!
Keskeyttää hämmentyneenä.
Se tahtoo sanoa — ei, tietenkin —!
NEITI SKÄRE
leyhyttelee ilmaa nenäliinallaan.
Tuo puhe hämärä on jonkun verran.
FALK.
Ei tuota todistaa vois selvemmin; on hyvä, että kuulla saa tuon kerran. Ilmeinen avio- ja lemmenlasten on ero meillä; — viisasta on tuo; nää kypsyneet on, raakoja on nuo, nuo villikukkia, nää vartavasten tarhassa nousseet. Lempemme on järkeä; sen intohimo ei saa mitään särkeä. On lempi meillä erikoinen ala; jäsenet lipun ääreen sitoo vala; on sääty avio- ja sulhasmiesten se, — he virkaan pyrkivät, ja suuta piesten se käy; yhteishenki huolen pitää vuorosta. Ei muusta puutetta kuin laulukuorosta —
GULDSTAD.
Ja lehdestä!
FALK.
Niin! Lehti myöskin mukaan! Se oli hyvä aate; lehtensähän on saaneet metsämiehet, lapset, naiset. Ma toivon, ettei hintaan katso kukaan. Me painatamme julkisesti *tähän* jokaisen liiton, kaikki kihlajaiset; me kurkistamme joka kirjeeseen, min Vilho kyhäs Laura kullalleen; sijasta muiden sanomien murhien, mellakkain, tulenvaurioiden turhien, puretut kihlaukset julkaistaan; on *tiedot*, mistä hintaan huokeimpaan lunastaa vanhat sormukset voi käytäntöön; on kaksoisista, kolmosista selko, — jos pari vihitään, niin turha pelko on, ettei liitto kutsua sais näytäntöön; — ja rukkaset jos joku saa, niin se uutisten muiden joukkoon pannaan heti suunnilleen näin: »Taas lemmen perkele uhrikseen täältä nuoren sielun veti!» Se lehti kannattaa; kun aika koittaa jolloinka tilaajia täytyy voittaa, hyvillä syöteillä ma heitä houkutan; — ma jonkun vanhanpojan pahoin loukutan. On lehti liitolle kuin kukan terälehti; se sille on kuin kaalille on kerälehti —
GULDSTAD.
Sanomain nimi?
FALK.
»Norjan Lemmen Erälehti!»
STYVER
lähestyy.
Et tosissasi moista aikone?
Maineesi täysin turmelisi se!
FALK.
Tosissain aivan. Väitettyhän on, ett' elättää ei lempi miestä saata; tuon väitteen todistan ma kumohon; mun muut' ei tarvitse kuin syödä, maata; voin neiti Skären apuun täysin luottaa, hän antanee kai lehteen Stråmanin »elämäntarun», iloa se tuottaa —
STRÅMAN
kauhulla.
Hallitkoon Herra! Tokko käsitin?
Eloni taru? Oonko tarumainen?
NEITI SKÄRE.
Niin sanonut en!
STYVER.
Erehdys tuon kaltainen —
STRÅMAN.
Ma loukannutko tapoja! On valtainen se valhe! Ain' oon ollut sovinnainen.
FALK.
No niin.
Lyö STYVERIÄ olalle.
On tässä veli, jok' ei horju.
Hän runojensa painatust' ei torju.
STYVER
katsahdettuaan kauhistuneena rovastiin.
Sa ootko hupsu! Sano, kuka näki —!
Runoista syytät — —
NEITI SKÄRE.
Tuo on liikaa jo —!
FALK.
Niin kertoo sentään virastonne väki.
STYVER
suunnattoman vihan vallassa.
Ei mitään kerro koskaan virasto!
FALK.
Niin, petä *sinäkin*; yks mulla on toveri, jok' ei ole uskoton. »Sydämen sadun» Lind kai sepittää, min lemmen tuhois merten myrskysää, maanmiehensä hän lemmelleen on uhrannut, — ei tunteitaan hän ole millään tuhrannut!
ROUVA HALM.
Tää, herra Falk, on kaikille jo sietämätöntä. Me emme saman katon alle sovi; — ma pyydän, muuttakaa, on auki ovi —
FALK
kumartaen, rouva Halmin ja vieraiden mennessä sisään.
Varroinkin tätä, ollut ei se tietämätöntä.
STRÅMAN.
En koskaan taukoa ma tästä taistosta; Te loukkasitte Marjaa, minua ja lapsiain, Metasta Aaneen asti; — — aatteiden kukko, — kiekaiskaa nyt kaikuvasti —
Lähtee sisälle vaimon ja lapsien kera.
FALK.
Ja saarnatkaa Te, apostoli, raikuvasti lemmestä, jonka kielsitte Te vaistosta, ennenkuin kolmasti ees kiekui kukko!
NEITI SKÄRE
pahoinvointia tuntien.
Aukaise, Styver, korsettini lukko; — mua seuraa, — tätä tietä — kiiruhda!
STYVER
FALKILLE, poistuessaan käsikoukussa NEITI SKÄREN kanssa.
En enää tunne sua!
LIND.
En myöskään ma.
FALK
totisena.
Sinäkään et!
LIND.
En!
FALK.
Enin kaipaan sinua — —
LIND.
Ei auta, Anna hallitsee nyt minua.
Menee sisälle; SVANHILD on jäänyt seisomaan parvekkeen portaille.
FALK.
Kas niin; on väljää nyt, he kaikki meni, — puhdasta tehnyt oon!
SVANHILD.
Falk, sana vaan!
FALK
osoittaa kohteliaasti rakennusta kohti.
Äitinne läksi juuri, seurassaan tädit ja tutut; — sinne, neitiseni.
SVANHILD
lähestyy.
Mua heihin yhdistä ei ykskään sauma; mun kauttani ei lisäänny tuo lauma.
FALK.
Siis ette?
SVANHILD.
Valhetta jos käytte vastaan, oon Teidän toverinne ainoastaan.
FALK.
Te, Svanhild; Te —
SVANHILD.
Mi eilen vielä, no —?
Päivässä mieskin muuttua myös taitaa?
Teist' onneni ol' raidan kohtalo —
FALK.
Eilistä häpeän ma rannan raitaa! Ol' lasten leikkiä se tosiaan; Te herätitte minut toimintaan; — se on se kirkko, missä puhtahana soi totuutemme voimallinen sana. Ei *kukkuloilta* katsella nyt sovi telmettä taiston alas laaksoihin; — ei, kauneutta kantakoon nyt povi kuin ristin kuvaa kilpi ritarin, — laajalti katsokoon mies taiston yli, vaikk' aukee hänelle sen suuri syli, — auringon nähköön usmien hän takaa, *tää* olkoon elontehtävänsä vakaa!
SVANHILD.
Sen teette, kun vain ootte vapaana, ja yksin.
FALK.
Onko silloin toiminnassa, *mi* tärkeint' on? En enää elä ma yksiksein mielikuvain taivahassa. Nyt päättyi aika tuparunojen; ne vasta *elän* alla honkien, turulla elon välkytän ma peistä; — ma taikka valhe — toinen väistyy meistä!
SVANHILD.
Mun siunauksein Teitä seuratkoon! On Teillä syäntä; väärin tunsin Teidät; nyt ero ystäviksi tehköön meidät —
FALK.
Kahdelle tilaa nyt ma tehnyt oon! Te rohkenetteko? nyt eroo emme! täst' alkain rinnakkain me taistelemme!
SVANHILD.
Rinnakkain?
FALK.
Hyljänneet on kaikki mun, ei ystävää, on kaikkein kanssa sota, vastassain vihan myrkyllisin ota; — mun kanssain kestättekö taistelun? Mun tieni tallaava on tapoja, siell' lamaa jalkaa jäytävimmät niteet; — *siell'* lippuni, kuin muut, oon nostava, armaani sormeen solmin kultasiteet!
Vetää sormuksen sormestaan, ja pitää sitä koholla ilmassa.
SVANHILD
äärimmäisessä jännityksessä.
Sen tahdotteko?
FALK.
Nähdä kaikki saa, ett' ikivoiman lemmelle voi antaa, mi tahratonna, loistavana kantaa sen pitkin arkitietä avaraa. Ma eilen näytin aatteen valkean, se vuorilla kuin vainon tuli paloi; — värjyitte, pelkoa se Teihin valoi; nyt naisen oikeen maalin osoitan! Sananne pidätte; on auki syli pohjattomuuden, — hypätkää nyt yli!
SVANHILD
tuskin kuuluvasti.
Jos suistumme —!
FALK
riemuiten.
Nuo silmät loistollaan julistaa, että meidän täytyy voittaa!
SVANHILD.
Siis ota minut aivan kokonaan!
*Nyt* puhkee lehdet, kevähäni koittaa!
Heittäytyy reippaasti hänen syliinsä esiripun laskeutuessa.