KOLMAS NÄYTÖS.
Ilta ja kirkas kuutamo. Värillisiä lyhtyjä palaa ylt'ympäri puissa. Taka-alalla pöytiä, joille on katettu viinipulloja, laseja, leivoksia y. m. Sisältä rakennuksesta, jonka kaikki ikkunat ovat valaistut, kuuluu hillittyä pianonsoittoa ja laulua seuraavien kohtausten aikana. SVANHILD seisoo lähellä parveketta. FALK tulee oikealta kädessään muutamia kirjoja sekä kainalossaan salkku. PALVELIJA seuraa häntä kantaen matka-arkkua ja -laukkua.
FALK.
Siis tässä loput?
PALVELIJA.
Pieni laukku vain ja päällysnuttu viel' on huostassain; ne kohta noudan.
FALK.
Hyvä; nutun viskaan ma taipaleelle lähtiessäin niskaan. Kas tässä salkku.
PALVELIJA.
Se on lukossa.
FALK.
Lukossa on se.
PALVELIJA.
Hyvä.
FALK.
Paikalla se polta.
PALVELIJA.
Polta?
FALK.
Liekkeihin se heitä —
Hymyillen.
vastaisen laulun siin' on vekseleitä. Ja kirjat, Sivert, — lahjoitan ma sulle.
PALVELIJA.
Ei toki; ihan liikaa on se mulle? Mut noin jos lahjoittaa voi kirjaston, niin täysin oppinut kai itse on?
FALK.
Ma kaiken tiedän, minkä kirjat tietää — ja lisää —
PALVELIJA.
Tutkistella siinä sietää.
FALK.
Kiirehdi; kantajat jo vartoo meitä; — sa kuorman teossa voit auttaa heitä.
PALVELIJA poistuu ulos vasemmalle.
FALK
lähestyy SVANHILDIA, joka käy häntä vastaan.
On meillä, Svanhild, aikaa hetkinen väikkeessä kesä-yön ja tähtivöiden. Ne hohtaa lomi puiden lehvien kuin heelmät halki kaikkeuden öiden. Oon katkonut ma kahleet orjuuden, viimeisen kerran ruoska on mua lyönyt; kuin heimo Jaakopin käyn korpehen, oon uhrilampaan teurastanut, syönyt. Sa kehno rotu, luvattua maata et aavikoiden takaa nähdä saata, tään ajan ritar-orja uuttera, vain pyramiidihautaa rakenna, — kautt' arki-erämaan käyn vapauteen, mua kutsuu kauas meret väljät, aavat; mut vainoojat ja valhe siellä saavat hautansa synkän alla syvän veen!
Lyhyt äänettömyys; FALK katsoo SVANHILDIA ja tarttuu tämän käteen.
Oot, Svanhild, äänetön!
SVANHILD.
Ja iloinen! Mun istua suo hiljaa unelmoiden. Sa mulle haasta; umput aatosten lauluiksi puhkee lailla kukkien kuin veessä aukee umput ulpukoiden.
FALK.
Ah, totisesti sano vielä kerran ja järkkymättä, että olet mun! Oi sano, Svanhild, oi —
SVANHILD
heittäytyy hänen helmaansa.
Ma olen sun!
FALK.
Sa laululintu, lähettämä Herran!
SVANHILD.
Koditon olin alla äidin katon, omassa sielussainkin yksinäin, väikkeessä ilon vieras kutsumaton, — ah, *arvottomaks* siellä aina jäin. Sa saavuit! Ensi kerran kuulin ma aatokset omat toisen sanoissa; kokosit säikeet mielein unelmien! sa nuori joukoss' elon vanhuksien! Älyäs terävää ma pakenin, puoleesi veti päivänpaistehesi kuin merta lehtiranta viehkehin, min paasia taas pakoon vyöryy vesi. Nyt nähnyt olen sielus syvimpään, nyt yksin sinun olen tykkänään; puu lehvä-latva yli aallon parmaan, en pakoon käy, vaan syöksyn syliin armaan!
FALK.
Ma kiitän, että Herra tuskassa rakkautein kastoi. Mieltäin hetkin toisin ma tuskin tunsin, liian raskasta olisi, jos sun menettänyt oisin. Hänt' ylistän, mi elonkirjahain lemmellein murheen aateluuden antoi, retkelle voiton vapaakirjan sain häneltä, läpi metsäin avarain mun runoratsuin meidät kotiin kantoi!
SVANHILD
osoittaa rakennusta kohti.
Iloitsee tuolla kaikki juhla-innoin, *siell'* lamput heille loistaa, naurusuin *siell'* laulaa, haastaa kaikki riemurinnoin. Ohitsekulkijoista näyttää kuin ilossa tuossa — kasvais onnen kukka.
Sääliväisesti.
Maailman onnenlapsi, — siskorukka!
FALK.
Sa sanot rukka?
SVANHILD.
Eikö aarteestansa hän osalliseks tehnyt sukuansa, sai sielun-kullan häitä kaikki kansa, takaisin hän sit' ei saa kokonansa? Ei kukaan *kaikkea* voi hälle taata, ei kellekään hän *täysin* elää saata. Oon rikkaampi kuin hän on milloinkaan; yks ainut mulla vain on päällä maan. Kun voitonlipuin saavuit sydämeeni, se tyhjä oli, mutta laululla sen täytit, tunkeuduit aatokseeni, toit kaikkialle kevään tuoksua. Ylistys olkoon Luojan kaikkivoivan, ett' olin yksin, kunnes löysin sun, — ett' olin kuollut, kuulin kellon soivan, mi täältä valkeuteen johti mun.
FALK.
Me kaksi, joill' ei ole ystävätä, rikkaita oomme; meillä onni on, me, jotka katselemme juhlaa tätä vain ulkoa kuin orvot ilohon; palakoot lamput, sulosävel soikoon, sisällä nuori kansa karkeloikoon; — luo, Svanhild, silmäs, — tähtitarhoihin; — tuhannet lamput loistaa *sielläkin* —
SVANHILD.
Oi kuule, armas, — sävel illan soi, lehvissä lehmusten se huminoi —
FALK.
Ah, meille tähdet korkeuden palaa —
SVANHILD.
Vain meille sävelin soi laakso salaa!
FALK.
Kuin kadotettu laps oon Jumalan; hänestä luovuin, olin maailman. Mua kotiin kutsui silloin Isä parhain; kun saavun, syttyy tulet tähtitarhain, hän löydetylle pidot valmistaa, laps lahjat parhaimmat nyt hältä saa. Ma vannon valan, että tästä asti vain valon leirin vuoksi taistelen. Runoilee elämämme voittoisasti rakkauden korkeen veisun iäisen.
SVANHILD.
Helposti voittaa pari sotivainen, kun mies on *mies* —
FALK.
Ja nainen täysin *nainen*; — voi kaatua ei kaksi sellaista!
SVANHILD.
Murhetta vastaan tahdon taistoon päästä;
Näyttää FALKIN sormusta, joka on hänen sormessaan.
nyt heille suoraan kaiken kerron ma!
FALK
nopeasti.
Ei, Svanhild, nyt, se huomiseksi säästä! Poimimme onnen ruusuja tään yötä; ois rikos suorittaa nyt päivätyötä.
Puutarhamajan ovi avautuu.
Käy piiloon! Illan tään oot minun vaan!
Tuolt' äitis saapuu, häll' on Guldstad myötä!
He poistuvat puiden lomitse puutarhamajan kohdalla. Rouva HALM ja GULDSTAD tulevat parvekkeelle.
ROUVA HALM.
Hän muuttaa!
GULDSTAD.
Siltä näyttää tosiaan.
STYVER
tulee.
Hän muuttaa!
ROUVA HALM.
Suokoon taivas armossaan niin ettei kävis!
STYVER.
Ikävä tää seikka on. Ma tiedän, kuinka hillitön tuo veikka on. Hän miehiä ei säästä eikä naisia, painattaa moneen kertaan armahain hän joukkoon kaksoisten ja eroovain. Kuulkaahan: hetkeksi jos suostuvaisia oisimme rauhaan, tokko häpeätä —
ROUVA HALM.
Siihenkö suostuis hän?
STYVER.
Niin luulisin. Päätellä saattaa syystä kylläkin, ett' ollessansa mitä suulahin hän liiaks nauttinut ol' väkevätä. On seikka, jota vastaan ehkä eittää voi, mut varjon syytettyyn se sentään heittää voi; päivällä, jättäessään juhlapöydän, varmasti asuinhuoneessaan hän näyttäytyi, ja siellä vimman-villitysti käyttäytyi, löi rikki — —
GULDSTAD
näkee vilaukselta FALKIN ja SVANHILDIN, jotka eroavat FALKIN poistuessa taka-alaa kohti; SVANHILD jää seisomaan kätköön huvimajan luo.
Hiljaa, jäljet oikeet löydän! Varrotkaa hetki, Falk ei muuta majaa, ei eroo ainakaan kuin vihamies.
STYVER.
Uskotte siis —?
ROUVA HALM.
Te pyritte kenties —!
GULDSTAD.
En etemmäksi sopivaisen rajaa; järjestän jutun kunkin parhaaksi. Vain hetki kahdenkesken —
ROUVA HALM.
Kernaasti!
Poistuvat yhdessä puutarhaan; seuraavan kohtauksen aikana heidät nähdään innokkaasti keskustellen kävelevän edestakaisin taka-alalla.
STYVER
astuu alas puutarhaan, jolloin hän huomaa FALKIN joka seisoo tähystäen yli vuonon veden.
Nuo runoniekat miehiä on vihan; me diplomaatteja taas oomme ihan; ma työskentelen hyväksein —
Näkee rovastin, joka tulee puutarhamajasta.
Kas niin!
STRÅMAN
parvekkeella.
Hän muuttaa siis!
Käy Styverin luo.
Kun yksiin satuttiin ma pyydän, menkää, älkää vastaan panko, pitäkää vaimoni —
STYVER.
Ma — ruustinnanko!
STRÅMAN.
Iloksi seuraa. Meihin maalaisiin on tapa juurtunut ain' yksiss' olla —
Rouvan ja lasten näyttäytyessä ovella.
Perässä kohta ovat kartanolla!
ROUVA STRÅMAN.
Miss' olet, Stråman?
STRÅMAN
hiljaa STYVERILLE.
Pari lystikästä sutkausta pulmasta voi päästää tästä!
STYVER
nousee parvekkeelle.
Lie Teille tuttu virastomme anonta?
On suoraan mestarillinen sen sanonta; —
Vetää esille taskustaan kirjan.
sen Teille selostan nyt perinjuurin —
Pakottaa kohteliaasti heidän käymään sisälle saliin, ja seuraa itse mukana. FALK tulee puutarhaan; hän ja STRÅMAN kohtaavat toisensa; he katsovat hetken toinen toistaan.
STRÅMAN.
No?
FALK.
No?
STRÅMAN.
Falk!
FALK.
Pastori!
STRÅMAN.
On toivein suurin, nyt että myöntyvämpi ootte.
FALK.
En, käyn horjumatta tietäin eellehen —
STRÅMAN.
Jalkainne alle toisten onnen tallaten?
FALK.
Käyn sotaa totuudelle alaa vallaten.
Hymyillen.
Te muutoin lehteä vain lempiväisten mietitte?
STRÅMAN.
Pilaako se olikin?
FALK.
Se tuuma raukee; turvaa sanoihin en, työllä katkon kahleet valtain jäisten.
STRÅMAN.
Viel' yhden tiedän, vaikka Te mun säästitte, hänestä suoriutua mahdoton on mun; Te kopistin mua vastaan päästitte, — Teilt' aseet sai hän, ja se paha on, menneitä hupsuntöitä esiin toitte, joit' ei hän salaa, varma olla voitte Te siitä, jos vain tohdin kertaakaan vastustaa heidän vaatimuksiaan. Miehillä hallituksen suuri valta on lehdissä, sen kuulin kaikkialta. Mitätön kirjoitus voi minut kaataa, jos painetaan se suureen lehtehen, Simsonin voimin sanomat nuo raataa, puhdasta tehden, väijyin, iskien, vuosneljännesten päästä ihan huolella —
FALK
myönnytellen.
Tarunne lienee hiukan — häpeen puolella — —
STRÅMAN
nolostuen.
On monta palstaa noilla sanomilla; mun *uhraavat* he koston alttarilla.
FALK
leikillisesti.
Ei, *rangaistuksen*, — hyvin ansaitun. Käy halki elon vallat, jotka kostaa; ajoissa valmistaudu iskuhun, — ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa. Aatetta loukannut jos lienee kukaan, niin saapuu sanomat, sen vartija, saa silloin kukin ansionsa mukaan.
STRÅMAN.
En koskaan ole tehnyt liittoa, mi Teidän aatteeseenne minut nitoo. Oon perheenisä, olen nainut mies, — kakstoista mull' on lasta, Herra ties; — alati päivätyöni mua sitoo, on mulla kappeleita, pappila, laumoittain henkisiä lampaita, — keriä täytyy, vartioida noita; pui riihtä, kynnä, pengo tunkioita; — tallissa, läävässä mua aina kaivataan; — miks turhaan *aatteella* mua vielä vaivataan?
FALK.
Pian matkustakaa täältä talveks kotiin; kylmältä turvekaton alla säilyy. Uus päivä yli nuoren Norjan päilyy; sen uljaat pojat valmiina on sotiin, tuulessa aamun lippumme nyt häilyy.
STRÅMAN.
Ja, nuori mies, jos lähden kotihin perheeni kera, sekä niidenkin, jotk' eilen valtakuntain muodostivat, — niin eikö tänään paljon toisin lie? Mun köyhempänä kohtaa paluutie —
FALKIN tahtoessa vastata.
Varrotkaa, kuulkaa, säästää voitte ivat.
Käy lähemmäksi.
Nuor' olin muinoin kerran minäkin, uljaana iskin ketään pelkäämättä. Vuoskaudet leivän vuoksi taistelin; se henkeä ei karkaise, vaan kättä. Hiljaisen kodin tunturin sain takaa, maanpiirini ol' papintoimi vakaa. — Kotini —! Tiedättekö mikä se on?
FALK
lyhyesti.
En koskaan sitä tiennyt.
STRÅMAN.
Uskon sen. Se koti on, miss' sijaa viidelle on, vaikk' ahtaaks käy se kahden vihallen. On koti siellä, missä aatoksesi vapaina leikkivät kuin lapsoset, ei turhaan haasta siellä sydämesi, vastaasi soi kuin henkes sävelet. Se koti on, miss' saat sa hapset harmaat, mut kukaan nää ei, että vanhenet, ah, siellä himmenevät muistot armaat kuin metsän taakse harjut kotoiset.
FALK
väkinäisellä ivalla.
Te lämpenette —
STRÅMAN.
Siitä, mikä muuttuu pilkaksi Teille! siinä ero on. Runsaasti saitte, mitä multa puuttuu; ma voitin taas, miss' saitte tappion. Pilvistä katsottuna moni sana totuuden ehkä näyttää valheelta; Te lennätte, ma pysyn alempana, — on toinen kotka —
FALK.
Toinen taasen kana.
STRÅMAN.
Niin olkoon, ivatkaa vain minua. Oon kana; — mutta poikue on mulla siipeini alla, liian liki tulla ei sitä saa! Ma rohkeasti lyön, jos omiani uhkaa mikään vaara. Tuhmaksi katsotte Te moisen työn, hullumpi viel' ehk' asian on haara, ma ehkä mielestänne ahnas oon; — mut itsekukin tästä vastatkoon!
Tarttuu FALKIN käsivarteen ja jatkaa hillitysti, mutta yhä kasvavalla voimalla.
Oon ahnas, tuhma, tylsä. Ahnas lienen vuoks niiden, jotka Herra mulle soi, ma tuhmenin vuoks tilan ahtaan, pienen, tylsäksi yksinäisyys minut loi. Kuitenkin, nuoruuteni pursi kun vajosi ikimainingeiden taaksi, niin palkaks päästä pitkän taistelun toi mulle voitonviestin toinen haaksi. Sijasta sulkain, jotka särki lento, sijasta unten, tiellä raukeevain, helmaani saapui Herran ihme hento, ylistäin otin, minkä Hältä sain. Vuoks *niiden* sodin, kuljin kautta harhain, vuoks *niiden* pyhää sanaa julistin; — mun lapsilaumani, mun yrttitarhain; — sen myrkytitte sanoin saastaisin! Te todistitte taitehikkaasti, ett' onneni ol' hourun uskoa, ett' oli naurettavaa, mikä rikkaasti eloni täytti; — rauhain vaadin ma takaisin kokonaan, ei murut riitä —
FALK.
Te onnestanne vastuuseen mua vaaditte?
STRÅMAN.
Epäilyn kiven tielleni Te laaditte,
Te yksin vain sen voitte poistaa siitä.
Väliltä minun sekä omieni
luomanne esteet ottakaa taas pois —
FALK.
Ikäänkuin valheen liimaa mulla ois, mill' ehjäks liittää onni, joka meni?
STRÅMAN.
Ma uskon, että rakentamaan riittää sanoilla särjettyä uskoa taas sanat; siteen uupuvan voi liittää todistamalla toisin; — — totuutta vain haastakaa, — voin silloin voiton niittää —
FALK
ylväästi.
Ei onnen vaski kulje kultana.
STRÅMAN
katsoo kiinteästi häneen.
Lausunto muuan ehkä mieleen painuu, totuuden-jänön jälkiä mi vainuu:
Sormeaan kohottaen.
Käy halki elon vallat, jotka kostaa; ei kenkään vapaaks itseään voi ostaa!
Menee rakennusta kohti.
STYVER
tulee ulos silmälasit nokallaan ja avoin kirja kädessään.
Rovasti, rientäkää kuin tuulispää!
Käy itku —
LAPSET
ovella.
Isä!
STYVER.
Rouva odottaa!
STRÅMAN menee sisään rakennukseen.
STYVER.
Syyt naista tuot' ei vakuutetuks saa.
Pistää kirjan ja lasit taskuunsa sekä lähestyy.
Falk!
FALK.
No!
STYVER.
Kait sulanut on mieles jää?
FALK.
Miks niin?
STYVER.
Tuot' älä enää koskaan toista; huomannet, ettei puolustaa voi moista, kun mies ei vaieta voi salaisista tiedoista; — niiss' ei mitään kertomista.
FALK.
Ei, kuullut oon, *se* ett' on vaarallista.
STYVER.
Niin on!
FALK.
Mut suhteissa vain suurten miesten.
STYVER
innokkaasti.
Voi kaikki vaaraan saattaa suuta piesten. Ymmärrät, että menestystäin haittaa, jos luulee esimies, ett' työssä on vierelläin runohepo, joka laittaa hirnahtain silloin tällöin laulelon. Sa tiedät, että runoratsun kuosia »virastot» eivät taida oikein suosia. Pahinta on, jos huhu siivet saa, ens käskyä ett' en voi noudattaa, tärkeitä asioitt' en pitää salassa.
FALK.
Se rangaistaan kuin hairaus virkavalassa?
STYVER
salaperäisesti.
Se miehen julkisen voi paikastaan pakoittaa milloin hyvään luopumaan. Miehiltä valtion tie menee tukkoon, elleivät suutansa he laita lukkoon.
FALK.
Tyranniutta kopistut' on sitoa suu tukkoon, jos hän suosii — puheenpitoa.
STYVER
kohauttaa olkapäitään.
On noudatettava sit' aina lakina. Ja sitäpaitsi nykyhetkenä, kun palkkain tarkistus on tekeillä, on heitettävä koko hupsu pakina työ-ajan luonnosta ja käytöstä. Siks sulta pyydän: sanaakaan ei niistä, etteivät —
FALK.
Salkkua he sulta riistä?
STYVER.
»Kopiokirjaa», joka salat sitoo, kuin rintasolki oikeastaan nitoo viraston, ryntähät sen panssaroi; paljastus harmia vain tuottaa voi.
FALK.
Kuitenkin toivoit, että oisin taipunut puhumaan pulpettisi aarteista.
STYVER.
En luullut, että rovasti ois vaipunut niin syvään liejuun, joka onnensa on löytänyt, joll' lapset, vaimo on, eloa uhmaa avull' lompakon? Jos *hän* on käynyt moiseks porvariksi, niin kuink' ei *kopistitkin* muuttuis siksi, ma, jok' en vielä noussut virassain, vaikk' armas on, oon kohta naima-aikeissa, ja perhe kasvaa oloissakin vaikeissa, niin, ynnä muu!
Kiivaammin.
Jos oisin rikas vain, niin sotisopaan heti puettuna jokainen hetkeni sois taisteluna. Ja laillasi jos yksinäinen oisin, niin arkilumen läpi tien ma loisin aatteiden kukkuloille, usko pois!
FALK.
Pelasta itses!
STYVER.
Ma?
FALK.
Jo aika ois! Sa luovu huuhkain viisauden-sadosta: voi vapaus perhon tehdä kaalimadosta!
STYVER
peräytyy askelen.
Ma hänet jättäisinkö —?
FALK.
Paikalla; — jos pois on helmi, mitä kuoresta?
STYVER.
Tuot' ehdottaa voit keltanokalle, mut lakimiehelle ei sovi se! En huoli, mitä kihlauksesta määrää säädökset, olkoon oikeaa tai väärää, — suhdetta moista etsii niistä turhaan, ei sisälly se »rikoslakiin», »murhaan»; jos täten seikkaa kävis pohtimaan, ei rikos lakia se vastaan oisi —
FALK.
Itsekkin huomaat!
STYVER
tiukasti.
Mutta kuitenkaan, — ei moinen kysymykseen tulla voisi. *Hän* jakoi taakkain, kesti riemut, nuhteen; ei suuria hän vaadi elon suhteen, oon tyytyväinen, tunnen kuuluvani kotiini, ahkera oon toimessani. Liidelkööt toiset kera joutsenten, voi vähemmätkin tulla toimehen. Tais salaneuvos Goethe kerran sanoa yön Linnunradan maidon-hohteesta, se ettei sammuttaa voi onnen-janoa, ett' tuoda voita sielt' on vaikea —
FALK.
Vaikk' kirnuisitkin onnenvoita, paina mieleesi, että henki työssäs on; — mies ajan, yhteiskunnan olkohon, mut yhteistyön hän aateloikoon aina. Tietysti kauneutt' on pienempää; mut taito vain on *nähdä*, *ymmärtää*. Ei jokaisella ole, joka muovaa savea, *silti* aina voimaa luovaa.
STYVER.
Rauhassa täytyy kunkin saada kulkea; sinulta emme tahdo tietä sulkea, me maassa; ilmassa sun laulus helää. Meidätkin kaipuu *sinne* kerran vei; mut työtä aika vaatii, virttä ei, — mi kuolee sikäli kuin miesi elää. Suur oikeudenkäynti nuoruus on, ja hyödyttömin myös ja siksi jää se; — sovinto tee, et mistään vahingon saa korvausta, et koskaan voittoon pääse.
FALK
reippaasti ja toivehikkaasti, heittäen silmäyksen huvimajaan.
Vaikk' kaikki kääntäisivät siitä huomion, — nään armahduksen sentään takaa tuomion! Ma tiedän, että kaksi elää voi hehkussa innon, jonka usko loi; sa saarnaat ajan sanomata katalaa: ett' ihanne ois muka jotain matalaa!
STYVER.
*Ens sijan* sille suon; jo ohi on sen kukoistus — se kypsyy satohon.
Sisällä rakennuksessa soittaa ja laulaa NEITI SKÄRE: »Ach, du lieber Augustin». STYVER vaikenee ja kuuntelee hiljaisen liikutuksen vallassa.
Taas kutsuu hän mua samoin sävelin, ne silloin soi, kun hänet kohtasin.
Asettaa kätensä FALKIN käsivarteen ja katselee häntä syvästi silmiin.
Ja joka kerran, kun tuo sävel raikuu, niin soittimesta armahani kaikuu kuin ensi lemmen soinnut riemuineen. Ja lempemme kun vihdoin sammuu, haihtuu, ja uskolliseen ystävyyteen vaihtuu, luo laulu sillan *aikaan menneeseen*. Ääressä pöydän vaikka selkäin köyrtyisi, taistossa nälkää vastaan mielein nöyrtyisi, niin riemurinnoin riennän kotihin, soi *siellä* menneisyys taas sävelin. Jos *siellä* meidän on pien' iltahetki, — niin vahingotta päättyi multa retki!
Menee sisälle rakennukseen. FALK kääntyy huvimajaa kohti. SVANHILD astuu esiin; hän on kalpea ja liikutuksen vallassa. He katsovat hetken äänettöminä toisiinsa ja heittäytyvät kiihkeästi toinen toisensa syliin.
FALK.
Oi, Svanhild, uskolliset olkaamme! Sa elon kirkkomaalla kukka raikas, — on *muista eroova* sun kevätaikas! Heill' lempiväiset löyhkää ruumiille, käy kalmanhaju, missä kaksi käy, se leyhyy suusta, joka vastaas hymyy, sieluissa hauta valheen, mi ei näy, teoissa, työssä kuolon velttous lymyy. Se heist' on *elämää*! Oi, taivainen, tää arvoistako satain menojen? Ja moiseen lapsilaumat kasvattaa, heit' tuntemaan vain pyhää, oikeaa, rasvoittaa heitä uskoon, vakaumukseen, — valmiiksi suureen sielunteurastukseen!
SVANHILD.
Matkustakaamme!
FALK.
Minne matkustaa? Maailma eikö samanlainen liene muuallakin, tiet eikö samaan viene valheeseen, joka toden muodot saa? Jääkäämme, ilveilystä nauttikaamme, surullis-hupsun pilan nähdä saamme, kaikk' *uskoo* — mitä *valhettelee* kukin! Lind, Styver, Stråman lemmen joulupukin turkeissa, usko vahva huulillansa, syämessä valhe, — sitä tarjoo maamme, — ja kunnon mies on kukin pohjaltansa! Itselleen, muille totta ei he haasta; rauhassa rehoittaa saa moinen saasta; — säilyttää kukaan heist' ei tainnut nahkaa, mut Kroisoksia ovat sittenkin; *itsensä* karkoitti he Edenin kentiltä rikkijärveen päätä pahkaa; mut tiedä ei he siellä istuvansa, he ovat mielestänsä Herran kansa, he hymyhuulin kantaa kurjuuttaan; kun Belzebub käy heidän joukossaan mylväisten näyttäin pukinsorkan, sarven, — käy silloin kuiske kautta miesten parven: pää paljaaksi, luo silmäs Jumalaan!
SVANHILD
lyhyen, mietiskelevän äänettömyyden perästä.
Kummasti käsi hellä johti mun keväiseen kohtaukseemme, helmaas syöksi. Eloa, jonka mailla haaveilun ma elin, nimitän nyt päivätyöksi. Oi, kuinka pimeässä kuljin harhaan; — sain *sinut* silloin, — löysin valon parhaan!
Katselee FALKIA hiljaisella, hellällä ihmetyksellä.
Mi voima sulla, voimallinen puu, metsässä, uljas, seisot, tuulen kaatamassa, siimeessäs lepo sieluun laskeuu —?
FALK.
Sen totuus mulle suo, kun ain' oon raatamassa.
SVANHILD
katsoo arasti rakennusta kohti.
He saapuivat kuin kaksi kiusaajaa, edusti sukuaan he loppuun saakka. Tuo kysyi: kuinka rakkaus kukoistaa, kun sitä lamaa rikkauden taakka? Tää kysyi: kuinka rakkaus elää voi, kun päivä kukin puuttehensa toi. Hirmuista — moista totuutena opettaa, eik' elonpäiviänsä sentään lopettaa!
FALK.
Jos meitä koskis se?
SVANHILD.
En tajua? Ei olosuhteet mitään vaikuta? Oon sanonut: jos valhetta käyt vastaan, lyön, kaadun sinun kanssas ainoastaan. Helpompaa ei kuin käsky raamatun: ei koti, vanhemmat voi pitää lastaan, kun armaan vuoks hän alkaa kamppailun.
FALK
syleilee häntä.
Niin saavu, talvisää, maa hyyrtein peitä! *kestämme* myrskyn; kaataa ei voi meitä!
ROUVA HALM ja GULDSTAD tulevat oikealta taka-alalta. FALK ja
SVANHILD jäävät samaan asentoon huvimajan luo.
GULDSTAD
matalalla äänellä.
Kas tuolla!
ROUVA HALM
yllätettynä.
He!
GULDSTAD.
Kait uskonette nyt?
ROUVA HALM.
Tää kummaa on!
GULDSTAD.
Mun vaistoni sen tiesi, ett' tätä aina hautonut on miesi!
ROUVA HALM
itsekseen.
Noin viekkaaks tyttöä en epäillyt!
Eloisasti GULDSTADILLE.
En usko sittenkään —
GULDSTAD.
Siis tutkikaamme.
ROUVA HALM.
Nyt hetikö?
GULDSTAD.
Nyt paikalla ja ponnekkaasti.
ROUVA HALM
ojentaa hänelle kätensä.
Siis Herran haltuun!
GULDSTAD
vakavasti.
Hält' ehk' avun saamme.
Astuu alas.
ROUVA HALM
katselee taakseen poistuessaan.
Mitenkä vain, kun — eläis lapsein onnekkaasti.
Menee sisään rakennukseen.
GULDSTAD
lähestyy FALKIA.
On kiire kait?
FALK.
En puolta tuntia ma viivy —
GULDSTAD.
Sitäkään ei tarvita.
SVANHILD
aikoo poistua.
Hyvästi!
GULDSTAD.
Varrotkaa!
SVANHILD.
Ma?
GULDSTAD.
Vastatkaa vain ensiksi. Toivon kaikki selväks saavain; — me kolme ihan suoraa kieltä käyttäkäämme.
FALK
yllätettynä.
Me?
GULDSTAD.
Mielemme nyt naamiotta näyttäkäämme.
FALK
hymyään hilliten.
Oon valmis.
GULDSTAD.
Hyvä; siis mua kuulette. Puol' vuotta seurustelleet olemme, loruillen —
FALK.
Niin.
GULDSTAD.
Ja usein kiistellen; me tuolloin tällöin kallistimme lasia; ol' johdettavananne suuri asia, ma olin mies vain arki-olojen. On sentään niinkuin jokin säie ois meit' yhdistänyt, joka tuhansia nuoruutein haihtuneita aattehia unhosta jälleen esiin tuoda vois. Mua katsotte; mut hapset harmajat olivat muinoin ruskeet, tuuheat, ol' otsa kurtuton, min raskas työ nyt on hikihelmin ryppyiseksi syönyt. Kylliksi siitä! olen liikemies —
FALK
kevyesti ivaten.
Käytännön terve järki, Herra ties.
GULDSTAD.
Te laulaja, mi toiveisiinsa luottaa.
Asettuu heidän väliinsä.
Se, Falk ja Svanhild, tuloni on syy. Nyt puhukaamme; hetki lähestyy, mi onnea tai katumusta tuottaa.
FALK
jännityksellä.
Puhukaa!
GULDSTAD
hymyillen.
Eilen kerroin alkavaksi urani runon —
FALK.
Haaveettoman.
GULDSTAD
nyökäyttää hitaasti päätään.
Niin!
FALK.
Saanemme aiheen kuulla laulelmiin —?
GULDSTAD
katselee hetkisen SVANHILDIA kääntyen jälleen FALKIN puoleen.
Yhteisen aiheen löysimme me kaksi.
SVANHILD.
Nyt lähden.
GULDSTAD.
Kuunnelkaa, niin teette teon, jot' en ma pyytäis muilta ensinkään. Kokonaan tunnen Teidät; sielunne on liiaksi rikas teeskentelemään. Kasvunne näin, näin umpun aukeevan; rikkaampi Teit' ei ole kukaan nainen; — olitte mulle kauan tytär vainen, mut olla voitteko nyt — morsian.
SVANHILD vetäytyy arasti poispäin.
FALK
tarttuu GULDSTADIN käsivarteen.
Jo riittää!
GULDSTAD.
Tyyntykää; hän haastaa.
Hän valitkoon; — — Te myöskin kysykää.
FALK.
Ma — sanotte?
GULDSTAD
katselee kiinteästi häneen.
Nyt perikatoon raastaa saatamme kolme ihmiselämää. Nyt teeskentely vähän hyödyttää; vaikk' ylevyyttä harvoin työssäin hain ma, niin hiukan tarkkanäköisyyttä sain ma. Te häntä rakastatte. Riemuiten ma katsoin kukkaa nuoren rakkauden; mut ehkä rakkaus, ylen uljas, väkevä, juur hänen onnettuutensa on näkevä.
FALK
kuohahtaen.
Te rohkenette!
GULDSTAD
levollisesti.
Kokenut oon mies.
Jos hänet voitatte —
FALK
uhmaten.
Niin?
GULDSTAD
hitaasti ja sanojaan korostaen.
Hän kenties pohjalle tälle *kaiken* luo, mut hukkaan tään ainoon kortin varassa *se* vajoaa, — kun elon myrskyssä tuo pohja hajoaa, kun aika kalman leiman painaa kukkaan.
FALK
puhjeten puhumaan itsensä unohtaen.
Se mahdotonta on!
GULDSTAD
katsoo merkitsevästi häneen.
Niin aattelin myös nuorena. Ma muinoin rakastin erästä; eros tiemme. Sorja muistossa hän oli; — muttei eilen tässä puistossa.
FALK.
Eilenkö?
GULDSTAD
vakavasti hymyillen.
Eilen. Näitte papin vaimon —
FALK.
*Hän* —?
GULDSTAD.
Juuri sytytti tuon liekin aimon. Ma monta vuotta häntä murehdin; ei ole sielussani unehtuva tuon nuoren, kauniin naisen pyhä kuva, min kerran keväässä ma kohtasin. Nyt käytte samaan uhkapelihin, Te sytytätte samat liekitkin, — senvuoksi huudan: Varokaa! — tuon kaltaiset raivoisat lieskat ovat väkivaltaiset!
FALK.
Teenhörppijoille julistanut oon ma uskoin, mi on epäilyistä vapaa —
GULDSTAD
täyttää ajatuksen.
Sen, että rakkaus aina uhmatkoon murhetta, tuskaa, ikää, muiden tapaa. Se ehkä lienee totuus totisin, mut katsokaamme seikkaa toisinkin. Selittää *rakkautta* ei kukaan saata; mi aiheuttaa tuon uskon iloisen, ett' toinen *toisessa* saa *autuuden*, tuot' tiedä kukaan ei, mi polkee maata. Käytännön kysymys on *aviomme*, samaten *kihlauskin*, ystäväin; helposti toteen näyttää tilastomme, tuo että sopii juuri *tälle näin*. Lempemme tekee vaalin *vaistomaisen*, ei valitse se *vaimoa*, vaan *naisen*; hänestä ellei Teille *vaimoa* oo luotu —?
FALK
jännityksellä.
Niin?
GULDSTAD
kohauttaa olkapäitään.
Te ootte hukassa. Kihlauksen onneen tarvitaan kait muuta kuin pelkkää rakkautta, ei riitä se, mies mieleinen myös olkoon perheelle, ne että on kuin samaa lihaa, luuta. Ja avio on meri suunnaton, mi vaatimuksia vain täynnä on, jotk' eivät edes rakkautta tunne. Ain' aulis, hellä olkoon puuhailunne, on kaikki taidot talon hyväks käytettävät, velvollisuudet, käskyt kaikki täytettävät, joit', aatellessain neidin läsnä-oloa, ois minun tässä luetella noloa.
FALK.
Siks —?
GULDSTAD.
Hyvä neuvo ottakaa nyt varteen, eloa, lempiviä katsokaa, he turvautuvat korskaan puheenparteen, kuin omistais *he* monta miljoonaa. Päistikkaa vihille käy sitten tie; he kodin saavat, alkaa onnen kesä; ens ajat uskon, voiton huumaa lie; mut vihdoin tilille se heidät vie! On vararikon tehnyt silloin pesä! Pois ruusut vaimon poskipäiltä on, pois kukoistus on sielun aatoksien; pois miehen voiton huuma, hehkutan on pätsi lieskojensa leimuvien; pois, vararikkoon koko pesä nääntyi, vaikk' kauppahuoneen parhaan tavoin kääntyi se kaikkein nähtäväksi elohon!
FALK
puhjeten kiivaasti puhumaan.
Tuo valhett' on!
GULDSTAD
horjumattomasti.
Ja totta äsken juuri. Niin ainakin *Te itse* väititte, kun taannoin tässä kävi taisto suuri teeseurueen ja Teidän keskenne. Kas, vastaan väittää silloin kaikki tiesi, kuin Tekin nyt; ja sehän selvää on; on puhe kuolemasta armoton, kun noutamaan sua saapuu Manan miesi. Kuulitte, että säveltänyt pappi on kihloissa ollessansa niinkuin mies; — ei ihme, että alkoi aika rappion, kun kahleisiin löi hänet kotiliesi *Rakastajattareksi* hälle suotu ol' nainen tuo, mut *vaimoksi* ei luotu. Ja kopisti, mi virret kauniit viritti? Hän kihlautui, ja runosuoni hukkui, se untelosti niinkuin sirkka sintti, syvimpään uneen runotarkin nukkui ykstoikkoisessa erämaassa lain. Näette — —
Katselee SVANHILDIA.
Viluttaako?
SVANHILD
hiljaa.
Tuskin vain.
FALK
pakoittautuu leikilliseen äänilajiin.
Kun tulokset on kielteisiä aivan, niin kuinka mielestänne maksaa vaivan pää-omaa uhkapeliin sijoittaa, miss' ylimalkaan tappiota saa. On niinkuin uskoisitte itsenne luoduksi juuri vararikon tekoon!
GULDSTAD
katselee häntä, hymyilee ja puistaa päätään.
Nuor', uljas Falk, — Te suotta ivaatte. — *Kaks tapaa* korret kantaa kodin kekoon on. Perustaa sen saattaa mielikuvihin, ikuisen huuman pitkiin vekseliin, nuoruuden taukoomattomahan huvihin, luuvalo kuin ei löisi jäseniin; — perustaa ruusunpunaposkiin voi sen, kirkkaisiin silmiin, elinvoimiin nuortuviin, varmuuteen, että säilyttää voi moisen kauneuden turvaamatta tekosuortuviin. Sen perustaa voi suureen mieli-alaan, kukkaisiin, joit' ei tahraa elämä, sydämiin, jotka uskoo lemmenvalaan halk' elon niinkuin ensi hetkenä. Miks moista sanotaan? Lie nimi tuttu; — on pelkkää *hölynpölyä* tuo juttu!
FALK.
Te vaarallinen viettelijä vasta, — miljoonamies ja rikas pohatta, *mun* omaisuuteni kun paareilla taas kantoi poies pari sotilasta.
GULDSTAD
terävästi.
Te tarkoitatte?
FALK.
Helppo sanoa; se *vankka* pohja, hyvin tiedämmehän, kait *raha* on, — tuo ihmekapine, mi vanhanpuoleisille leskille suo pyhimyksen kulta-sädekehän.
GULDSTAD.
Se kait on sentään paljon parempata. Se arvonantoa lie hiljaista, mi esineelleen samaa kunniata suo kuin tuo riemu kuumehoureessa. Onnesta velvoituksen on se tunne, sulosta, minkä huolenpito suo, tahdosta toisen päästä toisen luo, toivosta kantaa tieltä kivet nuo, joihinka jalka käy, vaikk' kulkis kunne. Se käsi hellä, parantava on, se miehen voima on, mi avun antaa voi, se tasapaino lienee loputon, se käsivarsi on, mi kaiken kantaa voi. — Tään kaiken, Svanhild, voin *ma* onnenmaalin saavuttamiseks Teille tarjota.
SVANHILD tekee voimakkaan yrityksen lausuakseen jotakin; GULDSTAD kohottaa kätensä ja estää hänet siitä.
Aatelkaa tarkoin, Teill' on valta vaalin!
Aatelkaa, ettei tarvis katua.
FALK.
Mist' tiedätte —
GULDSTAD.
Sen silmistänne tietää ja näkee, että häntä lemmitte! *Hänelle* myöskin sanokaa nyt se.
Puistaa hänen kättään.
Nyt lähden. Loppua jo leikki sietää. Vakuuttaa voinetteko minulle, ett' ootte hänen tukenansa horjumatta matkalla elon, lohtu tuskassa, kuin öisin ma, —
kääntyy SVANHILDIN puoleen.
niin minun sitä torjumatta hyljätkää se, min tahdoin tarjota. Suurempaan voittoon koskaan päästä vois en; Te saitte onnen; parempata sois en.
FALKILLE.
On totta, — äsken puhuitte myös rahasta, ei yksinomaan ole vain se pahasta. Oon yksinäinen, perijää ei mulla, mit' omistan, se yhteiseks saa tulla. Te ootte poikani, hän tyttäreni, ma muutan rautatehtaalleni rajalla; Te kodin perustatte sillä ajalla, kohtaamme taas, kun umpeen vuosi meni. — Mun tunnette, nyt itse miettikää, ei helposti saa ottaa elämää, asemaa erikoista muihin nähden; — ja, valita Te saatte, — Herran tähden!
Menee sisälle rakennukseen. Äänettömyys. FALK ja SVANHILD katsovat arasti toisiinsa.
FALK.
Oot kalpea.
SVANHILD.
Ja äänetön sa.
FALK.
Niin.
SVANHILD.
Ol' pahin hän.
FALK
itsekseen.
Hän löi mun voivuksiin.
SVANHILD.
Hän kovin löi.
FALK.
Kaikk' iskustansa turtui.
SVANHILD.
Yhdellä kertaa kaikki kaatui, murtui.
Lähestyy FALKIA.
Mitenkä rikkaita me olimmekaan, kun hyljännyt ol' meidät maailma, kun aatoksemme myrskyn voimalla yöss' aaltoin lailla paasien löi sekaan. Henkemme voiton varmuudesta paloi, uskoimme sielun ikirakkauteen; hän saapui maallisine lahjoineen, ja riisti kaikki, — epäilystä valoi!
FALK
hillittömän kiivaasti.
Mielestäs pyyhi tuo! On meillä takeet valheesta sen, mi muille totta on.
SVANHILD
puistaa äänettömästi päätään.
Se tähkä, jonka epäilyksen rakeet löi maahan, virkoa ei elohon.
FALK
epätoivoon puhjeten.
Me kaksi, Svanhild —
SVANHILD.
Turha toivo heitä; valhetta kylvät, korjaat kyyneleitä. Sa sanot muut? Sa etkö uskone, ett' aatelleet on muutkin niinkuin me, *mies* että salamoita uhmaa kyllä, — hänt' ettei myrsky koskaan maahan lyö, hänt' ettei taivaanrannan longat yllä, ne vaikka raivoais kuin raju-yö?
FALK.
Hajoitti voimiansa kukin muu; *ma* tahdon rakkauttas, en mitään muuta. He meluss' elon huutaa täyttä suuta, sua hiljaa suojaan niinkuin vankka puu.
SVANHILD.
Jos ikivallat perikatoon ohjaa sun rakkautes, min varass' elo on, — niin onko sulla *muuta* onnen pohjaa?
FALK.
Käy kaikki silloin perikatohon.
SVANHILD.
Pyhästi vannotko sa minulle, se ettei koskaan kuihdu kukan lailla, ei tuoksutonna nuoku elon mailla, vaan *iät kestää*?
FALK
lyhyen äänettömyyden jälkeen:
*Kauan* kestää se.
SVANHILD
tuskalla.
Oi, »kauan», »kauan»; — sana köyhien!
Mit' on tuo »kauan» sana rakkaudelle?
Sen kuolema, kuin home kukkaselle.
»Iäiseen eloon uskon rakkauden» —
siis aika vaihtua on sanojen:
»Sua rakastin, kun hehkui kesän helle!»
Ikäänkuin voimakkaan sisällisen näkemyksen vallassa.
Onnemme päivä painu ei, kun vihme auringon kyynelten käy läntehen; — se sammukoon kuin outo taivaan ihme syänpäivän suureen hehkuun hukkuen!
FALK
kauhistuen.
Mit' aiot?
SVANHILD.
Lapsia me oomme kevään; senjälkeen saapua ei syksy saa, jolloinka laululintu karkkoaa, kotiinsa palaamatta helisevään. *Senjälkeen* ei saa koskaan talvi jäinen vaippaansa kiertää unten vainaita; — ei rakkautemme, suuri, seppelpäinen, saa riutua kuin sairas värjyväinen, — se kuolkoon nuorena ja rikkaana!
FALK
syvässä tuskassa.
Etäällä *luotas* — mitä elo oisi!
SVANHIID.
Se miksi *luonain* muuttuis — ilman lempeä?
FALK.
Kodiksi!
SVANHILD.
Onnetar miss' sortuis hempeä.
Voimakkaasti.
En koskaan vaimoksesi tulla voisi, sen näen nyt, sen tunnen, tiedän mä! Ma lemmen ilon saatoin sulle antaa, kautt' elon vakavuuden en sua kantaa.
Lähestyy ja lausuu kasvavalla hehkulla.
Hehkuimme kevätpäivän riemuiten, patjoille velttouden nyt ei saa hiipiä! Suo laulun vapaasti nyt käyttää siipiä joukossa jumalien nuorien! Vaikk' kaatui pursi päiväin tulevain, — jäi lauta veteen, — kuule neuvoain; sen avulla ui elon yrttitarhaan! Vajotkoon onni helmaan ulappain; saa *rakkautemme* sentään voiton parhaan, se pelastuu, ei kulje täällä harhaan!
FALK.
Ymmärrän sun! Mut erotakko näin! Kun aukee meille elo kaunis, suuri, — keskellä kevätilmain siintäväin, kun liittomme sai kasteen pyhän juuri!
SVANHILD.
Senvuoksi juur. Nyt alkaa lopun aatto, alentuu, mataloituu riemun saatto! Voi, kerran koittaa tilin hetkikin, kun käymme eteen suuren tuomarin, ja kun hän vaatii, Herra vanhurskas, aarrettaan, jonka lainas täällä meille — vastaamme: »Ansaita ei armoas, katosi meiltä kalleus elon teille!»
FALK
voimakkaan päätöksen vallassa.
Pois sormus!
SVANHILD
tulisesti.
Niinkö!
FALK.
Ymmärrän sun! Heitä! Tie ainut tää, mi yhdistävi meitä! Kuin haudan kautta tie käy elämään, niin vihkiytyy myös eloon rakkaus vasta, kun muiston-kotiansa autuasta lähestyy vapaana se pyyteistään! Pois sormus viskaa!
SVANHILD
riemuiten.
Tehtäväni tein!
Nyt runon valkeuteen ma sielus vein!
Pois ovat siteet, jotka sua pauloi, —
nyt Svanhildisi joutsenlaulun lauloi!
Ottaa sormuksen sormestaan ja suutelee sitä.
Unelmain, uppoo meren aaltoihin, — ma uhraan sinut, ajallisen pyyteen.
Astuu pari askelta taapäin, viskaa sormuksen vuonoon ja lähestyy FALKIA kasvoillaan kirkastettu ilme.
Elossa tässä sinut menetin, — mut voitin elämähän iäisyyteen!
FALK
voimakkaasti.
Työhönsä ryhtyköön nyt jokainen! Käy tiemme tääll' ei enää yhtehen. Jokainen nurkumatta taistoon myötä. Aikamme kehnous käynyt meihin on; pyrimme taistelutta voittohon, lepäämään tekemättä arkityötä, vaikk' *kamppaillen ois uhmattava yötä*.
SVANHILD.
Mut sairaasti ei.
FALK.
Ei, vaan voimalla. Veenpaisumus meit' ei voi rangaista; se muisto, jonka elämäämme viemme, säteilee synkeydestä taivahan kuin sateenkaari yli maisen tiemme, — liittomme merkki kera Jumalan. Se velvoituksen tiellä sulle hohtaa —
SVANHILD.
Se sinut runoilijan maaliin johtaa!
FALK.
On runoilija täällä joka miesi koulussa, käräjillä, kirkossa, mi työssään ihanteen vain nähdä tiesi ylhäällä lie hän taikka alhaalla. Ma *ylös* käyn; on satuloitu hepo; on työni aateloitu, väistyy lepo! Hyvästi!
SVANHILD.
Hyvästi!
FALK
syleilee häntä.
Suo suuta!
SVANHILD.
Kerran!
Irtautuu.
Nyt ilolla sun heitän huomaan Herran!
FALK.
Nyt valot kaikki voivat sammua, — sen aatos elää; se on Jumala.
SVANHILD
poistuu taka-alaa kohti.
Hyvästi!
Käy edelleen.
FALK.
Hyvästi! Ma huudan vaan —
Heiluttaa hattuaan.
eläköön kaunis rakkaus päällä maan!
Ovi aukeaa. FALK poistuu oikealle; nuoremmat vieraat tulevat ulos nauraen ja ilakoiden.
NUORET TYTÖT.
Puutarhaan tanssimaan!
MUUAN HEISTÄ.
Käy nuori kansa!
TOINEN.
Keväinen kukkaseppel kulmillansa!
MUUTAMAT.
Ei koskaan taukoa —
KAIKKI.
He tanssistansa!
STYVER tulee käyden käsikoukussa STRÅMANIN kanssa. ROUVA STRÅMAN ja lapset seuraavat perässä.
STYVER.
Me kaksi olemme nyt veljekset.
STRÅMAN.
Ja yhdessä sa kanssain taistelet.
STYVER.
Kun voimat valtion näin yhdistyvät —
STRÅMAN.
Niin siitä koituu —
STYVER
reippaasti.
Tulokset!
STRÅMAN.
Ja hyvät.
ROUVA HALM, LIND, ANNA, GULDSTAD ja NEITI SKÄRE, sekä loput vieraista tulevat ulos. Kaikkien katseet etsivät FALKIA ja SVANHILDIA. Yleistä ihmetystä herättää se, että kumpikin heistä on omalla tahollaan.
NEITI SKÄRE
tätien joukossa, lyö yhteen kämmeniään.
Ma valvonko vai käynkö unissani!
LIND
joka ei ole huomannut mitään.
Tervehtää saanko uutta lankoani.
Hän sekä useat vieraista lähestyvät FALKIA, mutta peräytyy LIND ehdottomasti askeleen taapäin FALKIN nähdessään sekä huudahtaa:
Sua mikä vaivaa? Olet niinkuin Janus kakskasvoinen!
FALK
hymyillen.
Ma huudan kuin Montanus: Maa litteä on; — silmäin harhaan näki; nyt tyytyväinen onko herrasväki!
Menee reippaasti oikealle:.
NEITI SKÄRE.
Siis rukkaset!
TÄDIT.
Vai —?
ROUVA HALM.
Nostaa ei saa hälyä!
Menee SVANHILDIN luo.
ROUVA STRÅMAN
rovastille.
Siis rukkaset!
STRÅMAN.
Se totta onko?
NEITI SKÄRE.
On!
NAISET
supattelevat keskenään.
Siis rukkaset!
Kokoontuvat yhteen ryhmään etemmäksi puutarhaan.
STYVER
kuin jähmettyneenä.
Falk kosinut? En älyä!
STRÅMAN.
Hän meitä kyllä pilkkas, kunnoton —!
Katsovat äänettöminä toisiaan.
ANNA
Lindille.
Niin hauskaa. Häntä ihan inhosin!
LIND
syleilee ja suutelee häntä.
Hurraa, nyt olet mun, sit' älä kiellä!
Käyvät ylemmäksi puutarhaan.
GULDSTAD
katselee SVANHILDIA.
Hänessä särkynyt on jotakin; parantaa tahdon sen, mi elää vielä.
STRÅMAN
saa jälleen puheenlahjansa ja syleilee STYVERIÄ.
Nyt huoletonna painu pöytäs ääreen, vankasti liitetty oot neiti Skäreen!
STYVER.
Sun riemusi on vuosi vuodelta katsella sukuasi lisääntyvää.
STRÅMAN
hykertelee tyytyväisenä käsiään FALKIA kohti katsellessaan.
Sai palkkansa tuo poika julkea; — se noille »tietäjille» tekee *hyvää*!
Käyvät keskustellen ylemmäksi, ROUVA HALMIN lähestyessä SVANHILDIN kanssa.
ROUVA HALM
hiljaa ja kiihkeästi.
Sua mikään sido ei?
SVANHILD.
Ei sido mikään.
ROUVA HALM.
Velvollisuutes tuntenet nyt kait —
SVANHILD.
Teen käskys mukaan.
ROUVA HALM.
Kiitos.
Viittaa GULDSTADIA kohti.
Siitä sait pohatan, vapaa oot, et katso ikään —
SVANHILD.
Ois mulla sentään pieni vaatimus: pois muuttaa —
ROUVA HALM.
Se on miehen tarkoitus.
SVANHILD.
Ja aatosaikaa —
ROUVA HALM.
Onni kutsuu, muista!
SVANHILD
hymyilee hiljaa.
Ei kauan; kunnes putoo lehdet puista.
Menee parvekkeen luo; ROUVA HALM etsii GULDSTADIN käsiinsä.
STRÅMAN
vieraiden keskessä.
Me opetuksen saimme vakavan: jos kovat epäilyksen ajat koittaa, niin totuus käärmeen suistaa surmahan, ja rakkaus voittaa.
VIERAAT.
Niin, se aina voittaa!
Syleilevät ja suutelevat parittain. Ulkopuolelta vasemmalta kuuluu naurua ja laulua.
NEITI SKÄRE.
Mit' on tuo?
ANNA.
Ylioppilaat!
LIND.
Niin, kuoro, mi lähtee tuntureille; — unhoitin peruuttaa —
YLIOPPILAAT tulevat sisälle vasemmalle ja jäävät seisomaan sisäänkäytävän luo.
MUUAN YLIOPPILAS
Lindille.
Lind, nyt lähtösi on vuoro!
ROUVA HALM.
Etsitte Lindiä?
NEITI SKÄRE.
Hän kihloihin on mennyt —
MUUAN TÄTI.
Joten ymmärrätte tuosta, hän ettei saata luonnon helmaan juosta.
YLIOPPILAS.
Kihloissa!
KAIKKI YLIOPPILAAT.
Onneks olkoon!
LIND.
Kiitos vaan.
YLIOPPILAS
tovereille.
Ei pääse laulunlaiva paikaltaan.
Pois meiltä tenori nyt viety on.
FALK
joka tulee oikealta yllään kesäpuku, päässä ylioppilaslakki, selässä laukku ja kädessä sauva.
Käyn siksi Norjan nuorten kuorohon!
YLIOPPILAAT.
Sa, Falk! Hurraa!
FALK.
Nyt ylä-ilmoihin kuin kimalaiset aina keväisin! Kaks kaikupohjaa mull' on rinnassa yks harppu, jossa eri soinnut, kieli, soi toinen niistä elon riemua, taas toinen heläjää kuin tumma mieli.
Muutamille ylioppilaille erikseen.
On sulla nuotit? — Kirjat? — Niinpä kesän kentille, kimalaiset, kukkain luo, kotiinsa hunajan ne kerran tuo äidilleen, valtiattarelle pesän!
Seuran puoleen kääntyen, jolla aikaa ylioppilaat lähtevät ja virittävät ensimmäisen näytöksen kuoron hillitysti ulkopuolella.
Voinemme anteeksannon kättä puistaa, ma tahdon unohtaa;
Hiljaa.
mut kaikki muistaa.
STRÅMAN
hillittömällä ilolla.
Pyh, onnemme on jälleen ehyt näin!
Toivetta Marjan odotamme nöyrinä —
Vetää hänet kuiskaillen syrjään.
Hän mulle uskoi ihan äskettäin —
Osa puheesta häipyy kuulumattomiin.
Jos hyvin käy … niin kolmastoista … köyrinä!
STYVER
käsikoukussa NEITI SKÄREN kanssa, kääntyy FALKIN puoleen, hymyilee ylimielisesti ja lausuu rovastiin päin viitaten:
Saan sata taaleria, kodin saan —
NEITI SKÄRE
niiaa pilkallisesti.
Ens joulust' tulee mulle tyttöjoulun lopettaja.
ANNA
samoin, tarttuen armaansa käsivarteen.
Lind jää, saa usko olla oloillaan —
LIND
nolostumisensa salaten.
Minusta sukeutuu kait tyttökoulun opettaja.
ROUVA HALM.
Saa Anna täällä opin ottaa toimistani —
GULDSTAD
vakavasti.
On työni miehen runo koruton, min velvollisuus suuri, pyhä on.
FALK
katselee hymyillen yli väkijoukon.
Käyn — tietoisena vastaisista voimistani!
Hyvästi!
Hiljaa Svanhildille.
Kevähäni morsian; sun luokses työni aina sillat kutoo!
Heiluttaa lakkiaan ja seuraa ylioppilaita.
SVANHILD
katsoo hetken hänen jälkeensä, ja lausuu hiljaa mutta voimakkaasti:
Nyt oma olla voin ma maailman; kevääni päättyi; — puista lehdet putoo.
Samassa aletaan pianolla soittaa tanssikappaletta, ja samppanjapullot paukahtelevat taka-alalla. Herrat pyörivät toistensa lomi naisensa käsivarsissaan; GULDSTAD lähestyy SVANHILDIA ja kumartaa tälle; tämä ikäänkuin luhistuu hetkeksi kokoon, mutta tointuu jälleen tajuihinsa, ja ojentaa hänelle kätensä. ROUVA HALM ja lähin suku, joka on jännityksellä seurannut kohtausta, rientävät saapuville ja piirittävät heidät äänekkäällä ilolla, minkä soitto ja kauempana puutarhassa tanssivien riemu vaientaa.
Mutta kaukaa ylämailta kaikuu halki tanssin sävelien voimakkaasti ja reippaasti:
FALKIN JA YLIOPPILAIDEN KUORO.
Karit vaikka mun purteni pirstaksi löi, ihanaa oli laineilla liitää.
USEIMMAT NÄYTTÄMÖLLÄ.
Eläköön!
Tanssia ja riemua; esirippu laskee.