I.
ENSI TAIVAL
Saksalainen tarina, joka tahtoo näyttää että aika on puhtaasti sovinnainen suure, kertoo erään nuoren munkin ihmeellisen seikkailun: kun tämä epäili iäisyyttä, houkutteli linnunlaulu hänet luostarin läheiseen metsään. Tämä laulu oli niin hurmaava, ettei sitä kyllästynyt kuulemaan. Kun munkki palasi kotiinsa, ei hän tuntenut siellä ketään ja hänen muistojensa perusteella saatettiin laskea, että kolmesataa vuotta oli täytynyt kulua hänen lähdöstään. Hän oli luullut ne muutamiksi minuuteiksi.
Valvotun yön jälkeen tunsi Elisabet olevansa niin uupunut, että hän päinvastoin luuli tuntevansa hartioillaan pitkien vuosien taakan. Hän ei ollut kypsynyt tunkeutumaan niin syvälle elämän metsään. Hän oli niin kiinteästi etsinyt tietään, että hän oli kuollakseen raukea. Hänen terveytensä sai siitä vaurion, ja hänen täytyi jäädä vuoteeseen useammaksi päiväksi. Hänen sairautensa luettiin ensimäisten syysiltojen petollisuuden syyksi, ne kun teeskentelevät kesän leutoutta, mutta ovat jo kylmät. Tämä pakollinen lepo salli hänen kypsyttää päätöksiään elämänsä muuttamisesta. Hän tunsi, ettei hän voisi sietää niitä vieraskäyntejä, jotka jo uhkasivat häntä toipilaana, ja hänen oli mahdoton uudelleen alkaa seuraelämän paraadia, jonka turhuuden hänen uudet ajatuksensa hänelle selvästi osoittivat. Heti kun hän pääsi voimiinsa, hän ilmaisi aikomuksensa asettua Saint-Martin-d'Uriageen.
— Se on mieletöntä, väitti hänen isänsä vastaan, vuoristossa ei voi asua syksyllä, varsinkaan silloin, kun juuri on päässyt kunnon kuumeesta. Ja mitä sanoisivat ystävämme?
Tyynesti, mutta lujasti hän esitti syynsä:
— Ensinnäkään se ei ole vuoristoa. Raikkaampi ilma toisi minulle terveyteni takaisin, ja vahvistaisi lapsia. Lopuksi tahdon vähemmän nähdä seuramaailmaa. Minun asemassani on parempi niin. Ja tehän kävisitte usein meillä.
— Albertin luona, oikaisi kuivasti rva Molay-Norrois, joka ihmetteli tavatessaan tyttäressään välinpitämättömän mukaantuvaisuuden sijasta näin määrättyä tahtoa.
Loukkaantuen vastasi Elisabet:
— Se on totta, mutta hän ei sinne tule.
— Entä jos siinä erehdyt.
— Silloinhan otatte minut luoksenne, isä. Tyytyväisenä tähän osoitukseen asemansa merkityksestä ei isä enempää väittänyt vastaan.
Saint-Martinin maalaisen rakennuksen ovet avattiin taas. Iloisin mielenpurkauksin lapset taas löysivät nämä puiset parvekkeet, jotka kiersivät ympäri seinien. Suuri puutarha, yksinkertaisen aitauksen ympäröimänä, eroitti sen maantiestä. Se oli hyljätty puisto, jossa umpimähkään versoi hedelmäpuita, villikasveja ja kukkia. Talon puolella kuusiryhmät, lehtimaja, puro antoivat sille hoidettua luonnetta. Vastapäätä pihaporttia johti plataanikuja kirkkoon, minkä uusi pääosa nojautui vanhaan romaanilaiseen kellotapuliin, joka kivikattoineen oli viimeinen jäte vanhasta kappelista.
Saint-Martinin kylä on rakennettu eräälle Chamroussen rinteiden pengermälle. Kokonainen vihanta meri niittyjä ja havumetsikköjä näyttää tulvivan näiden mökkien yli hukuttaakseen ne. Alhaalla on ensimäisenä Saint-Ferriolin linna, joka viehättävällä ylimielisyydellä on majoitettu metsäiselle vuorenniemekkeelle, ja joka on olevinaan pikku varustus tornineen, päätyineen, päällekkäisine pengermineen. Kaksisataa metriä sen yläpuolella leviää Uriagen raikas laakso. Tästä eristetystä näköpaikasta vallitsee katse laajaa alaa, jota kaukana rajoittavat Dracin ja Chartreusen vuoret. Kun läheinen kello helähytti viimeisen iltasoittonsa, näki Elisabet, joka juuri oli saanut huoneensa järjestykseen, akkunastaan karjan kotiinpaluun ja tasangolta kohoavan hämärän. Seudun rauha oli niin täydellinen, että se valtasi hänen sydämensä.
Kasinon ja hotellien tulet syttyivät. Hän oli tyytyväinen siitä, että hän oli kaikesta tästä kaukana. Täällä hän paremmin pääsisi oman itsensä valtijaaksi. Eräs vaikutelma, joka polveutui hänen avioliittonsa ensi ajoilta, palasi kuin itsestään hänen muistoonsa. Heidän katsellessaan samankaltaista iltaa oli Albert tarttunut hänen käteensä viedäkseen sen huulilleen:
— Katso, sanoi hän, miten olemme eroitetut maailmasta. Kun minulla on työni ja sinut, en kaipaa mitään.
Elisabet ei ollut ymmärtänyt, mitä onnen täyteläisyyttä Albert häneltä odotti, eikä, että tämä niin yksinkertainen onni oli tarkkaan varjeltava.
Yö rupesi ilvehtimään hänen kanssaan. Kun hänen piti nukkua tässä vanhassa rakennuksessa pitkine käytävineen, avaroine huoneineen, pelästyi hän, kuin voisi joka nurkassa piillä joku tuntematon vaara. Hän ei uskaltanut tutkia paikkoja, eikä heittäytyä unen helmaan. Kauan hän kuuli käytävään asetetun vanhan kellon tuntilyönnit, joista jokainen tuntui hajoittavan sen ja ilmoittavan haamujen lähestymistä. Albertin aikana ei hän koskaan ollut tuntenut pelkoa. Hänen täytyi nyt oppia aivan uudestaan olemaan rohkea ja terästämään heikkouttaan.
Marie-Louise ja Philippe olivat pian saaneet kyllikseen muuton eduista. Pikku maalaisten seura, lintukarjan houkutus siemenaterialle, riihien ja maanviljelyskalujen salaisuudet, tallien miellyttävä lämpö, huvitus, jota tarjosi lehmien seuraileminen laitumella, pelästyneen hoitajattaren valvonnan alla, saattoivat heidät vain muutamiksi päiviksi unohtamaan automobiiliretkensä ja lastentanssiaisensa kasinolla. Käskevästi he vaativat takaisin nämä hienostuneemmat huvituksensa. Heidän äitinsä yritti tehdä heidän kanssaan kävelyretkiä Prémoliin, Oursièren putoukselle ja kastanjametsiin. Mutta hän ei osannut eroittaa syötäviä sieniä myrkyllisistä, ja väsymättömät lapset tahtoivat viedä hänet liian kauas: kävelemiseen huonosti tottuneena hän uupui ennen heitä. Tämä kaksinkertainen alemmuus vahingoitti hänen arvoaan heidän silmissään. Hän teki tappionsa täydelliseksi yrittäessään lukea heille kertomuksia. Saint-Martinin kirjasto, joka oli umpimähkään kerätty valkoisille kuusilaudoille, sisälsi kaikenlaisia vanhoja oudonnäköisiä kirjoja, ritariromaaneja, kansan satukokoelmia, ranskalaisia ja muita kansanlauluja. Elisabet oli usein nähnyt miehensä luovan niihin nopean katseen ja ottavan sieltä jonkun nidoksen, jonka hän luuli umpimähkään valituksi, ja josta lähti outoja sankareita liikkeelle. Kun hän tahtoi tehdä samoin, selvisi hänelle tietämättömyytensä.
— Sinä et osaa, sinä, selitti Marie-Louise alentuvaisesti. Isä osasi.
Ja sitten, hän ei lukenut, hän kertoi. Se on hauskempaa.
Ja nenäkäs tyttö uskalsi lopuksi sanoa:
— Minäpä kerron sinulle Onnen maljan.
Miten vaikeata olikaan pysyä päätöksessään. Valvontayön tuskallisen haltioitumisen jälkeen, joka niin oli yllyttänyt hänen haluansa muuttaa elämänsä ja uhrautua, hän nyt kompastui jokapäiväisiin pikkuesteisiin ja jo napisi niitä vastaan. Milloinkaan ei hän saavuttaisi päämäärää, jonka hän oli itselleen asettanut. Miksi hyväksi tavoitella sitä? Albert ei saisi tietää tästä mitään. Heidän eronsa oli auttamaton. Toinen rakkaus oli ottanut Albertin valtaansa. Näin masennettuna hän luopui kaikesta vastustuksesta ja heittäytyi välinpitämättömäksi. Taikka hän lisäsi kärsimystään ärsyttämättä sitä kuin haavaa turhilla kosketuksilla. Ja valot, jotka hän illalla näki, vetivät häntä puoleensa. Hän aikoi jo laskeutua laaksoon vielä täydellisemmin luopuakseen päätöksestä, jonka hän oli tehnyt tuskallisessa unettomuudessaan. Vain itserakkaus enää pidätti häntä: hän kuvitteli näkevänsä rva Passerat'n ja rva de Vimellen ivalliset katseet.
Eräänä päivänä, jolloin hän alakuloisena käveli pitkin plataanikujaa, minkä puun raskaat lehvät ensimäisinä värittyvät syksyn saapuessa, hän pistäytyi kappelin selkoselällään kutsuvasta ovesta sisään. Sunnuntaisia jumalanpalveluksia lukuunottamatta, jolloin hän vei sinne lapset, ei hän koskaan käynyt siellä. Hän yritti rukoilla, mutta mitään rukousta ei tullut hänen huulilleen, vaan ainoastaan valituksia ja syytöksiä kohtaloaan vastaan. Hänen mieleensä muistui eräs Albertin lausuma: epäuskostaan huolimatta tämä tunnusti uskonnollisen uskon vaikuttavaksi voimaksi, mutta hän kielsi tämän uskon olemassaolon kaikissa niissä, joiden elämä, ainakin tärkeissä elämänkohdissa, ei siitä todistanut. Ja hän lisäsi ettei hän juuri ollut tavannut muuta kuin äidillään tätä mielen alituista ylevyyttä kaikkein vähäpätöisimmissäkin puuhissa, joiden luonteen sisäisen ilon ilme muutti. Tämä aiheutti Elisabetissa omantunnon pistoksen. Hänellä ei ollut mitään tietoja rva Derizesta lähdettyään Grenoblesta. Joka vuosi tämä vietti kesän Saint-Martinissä. Kuinka oli hän mahtanut sietää helteen? Miksi tällä tavoin riistää häneltä maaseudun ilma ja lapsenlasten seura? Miksi iskeä häntä, miksi rangaista häntä erheestä, johonka hän oli osaton ja jonka hän jyrkästi oli tuominnut? Elisabet häpesi laiminlyöntiään ja lupasi itsekseen korjata sen huomispäivänä, niinkauan kuin selkeän syyskuun lämpö ja valo sen vielä sallivat. Tämä oli hänen rukouksensa.
Seuraavana päivänä hän aikaisin antoi puettaa lapset, jotka ihastuivat päästessään Grenobleen. Mutta lähtöhetkellä Marie-Louise loi vakavan katseen tyhjälle maantielle:
— En näe automobiilia.
— Me menemme jalkaisin Uriageen, missä astumme raitiovaunuun.
— Raitiovaunuun? toistivat lapset närkästyneinä. Passerat'n perheen koneen hemmottelemina ei heitä tämä kulkumuoto miellyttänyt. Kun heidän boulevard des Adieuxllä piti nousta pimeään porraskäytävään, he uudelleen tekivät tenän.
— Tämä ei ole yhtään sievää, totesi pikku tyttö nenäkkäästi.
— Täällä on ihan mustaa, lisäsi paksu Philippe.
Lapset eivät mielellään liity voitettujen riviin: elämä työntää heitä eteenpäin. Elisabet sai vaivoin heidät vaikenemaan. Hän tuli jo levottomaksi ajatellessaan, mitenkä anoppi ottaisi hänet vastaan, eikä hän enää ollut mielissään siitä, että toi mukanaan nämä kaksi löyhäsuuta. Vanha Fauchette, joka avasi oven, näytti nuorelle naiselle juroa naamaa; mutta nähdessään missä seurassa tämä tuli, hän silisi. Rva Derize otti hänet vastaan tasaisella ja lempeällä tavallaan, ikäänkuin hän ei olisi huomannutkaan, miten yksin hänet oli jätetty. Tällä tavoin hän poisti kaikki anteeksipyynnöt ja nolostukset. Hän ihaili pienokaisten punaisia poskia, jotka pysyivät hiljaisina, puolittain isoäidin ijäkkäisyyden herättämän vaistomaisen etääntymisen, puolittain häntä kohtaan tuntemansa myötätunnon vallassa.
— Joko te nyt palaatte Grenobleen? kysyi hän Elisabetilta.
— Olemme käymässä vain. Tulemme syömään aamiaista luoksenne, rakas äiti.
Fauchette, joka kuunteli, mutisi hampaittensa välissä:
— Vielä heitä tässä ruokkimaan, kuokkavieraita!
— Te saatte kehnon aterian, oli jo rva Derize vastannut tyynellä äänellään, mutta sen pahempi teille.
— Minulla on mukana piirakas ja Chamrussen metsän mansikoita, joista te pidätte.
— Ah! te hemmottelette minua.
— Ikäänkuin ei talossa olisi heille ruokaa, napisi vielä palvelustyttö, joka ei johdonmukaisuudesta piitannut.
Tämä muonitus ei ollut turha. Aterian kestäessä Elisabet huomasi tuollaisista pikkuseikoista, joita vain naiset osaavat oivaltaa tai aavistaa, että emännän hyvinvointi oli vähentynyt. Hän katseli häntä tarkkaavaisemmin ja totesi hänen kasvoillaan muutoksia, joita hän tullessaan ei ollut huomannut. Hän luki sen painostavan kesähelteen syyksi, joka vanhan naisen oli täytynyt sietää poistumatta kaupungista, minkä vuorten kehä ympäröi ikäänkuin keskittääkseen tähän tasankoon auringon säteet. Kuinka väärin hän olikaan tehnyt, kun ei ollut ehdottanut hänelle muuttoa ylös Saint-Martiniin, minkä terveellisessä ilmassa hän joka vuosi lepäsi. Heti aamiaisen jälestä hän esitti tarjouksen, joka oli hänen sydämellään.
— Rakas äiti, me viemme teidät Uriageen.
— Se on vähän myöhään väitti rva Derize, joka samalla heti punastui, peläten että tämä tulkittaisiin valitukseksi.
Mutta tämä heikko verenlaine ei kauan värittänyt hänen poskipäitään.
Hän lisäsi:
— Tarkoitan, että kesä on jo varsin pitkälle kulunut.
— Meillä on vielä osa syyskuuta ja lokakuu. Syksy on usein tulvillaan kauniita päiviä. Kirkko on parin askeleen päässä talosta. Ja teillä olisi lapsetkin. Tulkaa, minä pyydän teitä.
Korjatessaan pois pöydästä Fauchette yhä oli ristiriitaisten tunteitten vallassa ja kalisutti astioita. Rouva olisi voitu kutsua aikaisemmin, mutta joku viikko vuoristossa saattoi vielä tehdä hänelle hyvää.
Rva Derize, joka vähän ihmetteli tätä hellittämättömyyttä, katseli miniäänsä hyväsydämisesti. Hän kysyi itseltään mistä tämä odottamaton mielenilmaus johtui. Oliko hänellä ollut syytä jättää Albertin vihot Philippe Lagierille, jotta tämä antaisi ne nuorelle rouvalle? Hän oli suuresti soimannut uhkarohkeuttaan. Usein hän oli senjohdosta tuntenut omantunnonvaivoja, ja vähän pelkoa. Saattoiko hän nyt rauhoittua, ja vieläpä kenties nähdä hämärässä tulevaisuudessa valonpilkahdusta.
— Olisin tyytyväinen, jos pääsen luoksenne myöhemmin, myönnytti hän lopuksi.
— Ei, ei. Me ryöstämme teidät. Te lähdette tänä iltana meidän kanssamme.
Heikkojen ja arkain ihmisten tavoin Elisabet esiintyi hermostuneen itsepäisesti. Horjuva tahto ei tavoittele muuta kuin välittömiä päämääriä.
— No niin! Pankaamme siis käärömme kuntoon, vastasi melkein iloisesti vanha rouva, joka oivalsi tämän mielentilan.
Kun Uriagessa saatiin kuulla vanhan rva Derizen saapumisesta, paheksui Molay-Norrois'n seurapiiri yksimielisesti Elisabetin käytöstä. Se oli mieletön liikatunteellinen myönnytys. Olisi ollut parempi edelleenkin pysyä jyrkkänä. Saint-Martinissä kävi vähän vieraita. Kukaan ei välittänyt tavata vanhaa rouvaa, joka syntyperältään kuului melkein-rahvaaseen. Hra Passerat, joka muinoin oli ollut tilaisuudessa puhelemaan hänen kanssaan, puolusti häntä, mutta tapansa mukaan arkaillen.
— Vakuutan teille, että hänellä on sivistystä.
Rva de Vimelle naulitsi hänet lukkoon näillä hirveillä sanoilla:
— Entinen postineiti.
Philippe Lagier, joka oli lähtenyt Firenzeen surkean tappionsa jälkeisenä päivänä, ei ollut enää siellä herättämässä kunnioitusta vanhaa ystävätärtään kohtaan. Kuitenkin rva Molay-Norrois alkoi useammin käydä tyttärensä luona, vieläpä lähennellä Albertin äitiäkin. Päähänpistoonsa piintyneenä Elisabet kohtuuttomasti jätti huomaamatta nämä niin ansiolliset ponnistukset. Toinen näytelmä tapahtui hänen lähettyvillään, hänen sitä aavistamatta.
Ei puhuttu koskaan hänestä, joka Saint-Martinista oli poissa, mutta hänen ajatuksensa tuntui asuvan talossa. Hän oli alituisesti molempien naisten mielessä, joista toinen, nuori, vaikeni ylpeydestä, sensijaan kun toinen hienotuntoisuudesta oli puhumatta, kaunistellen lapsienkin edessä, ollakseen rikkomatta suunnitelmaa vastaan, jonka hän ymmärsi samalla kun hän sitä valitti. Rva Derize ei verrannut miniänsä vikoja poikansa vikoihin. Hän olisi yksinkertaisesti halunnut taivuttaa Elisabetia suopeamielisyyteen. Sisäelämässään järjestyneenä ja luottamatta luvattomien intohimojen kestävyyteen, hän ei voinut olla uskomatta Albertin paluuseen.
Kaksi viikkoa näin jännittynyt tilanne jatkui. Varsinkin illalla, Marie-Louisen ja Philippen mentyä maata, se oli melkein sietämätön. Molemmat naiset työskentelivät saman lampun valossa: toinen, varustettuna silmälaseilla ja eteenpäin kumartuneena, kutoi paksua liinakangasta, jonka oli määrä talvella lämmittää varattoman naapurin pienokaista, toinen oikoisena, etäältä katsoen, ompeli korutyötä, veltosti ja ilottomasti. He vaihtoivat muutamia merkityksettömiä lauseita, sitten keskustelu katkesi. Yöllisen maaseudun hiljaisuus ympäröi heidät, tunki heidän lävitseen, jähmetytti heidät.
»Miksei hän puhu minulle? mietti Elisabet, ärsyttäen mielensä haavaa.
Albert väitti häntä niin paljon minun moistani tomppelia etevämmäksi.
Mutta hän ei tahdo tehdä mitään minun puolestani. Minä en ole sen
arvoinen. Mutta miksi hän sitten suostui tulemaan?»
Hän ei aavistanut, että vanha rouva kohdisti itseensä samanlaisia moitteita.
»Hän kärsii, sanoi tämä. Hän kärsisi vähemmän, jos hän uskoisi minulle salaisuutensa, jonka aavistan samalla kun pelkään erehtyväni. Minun tulisi lähestyä häntä, vetää hänet puoleeni, rauhoittaa häntä, enkä minä uskalla sitä tehdä. Tunnen, miten taakka painaa ja ahdistaa rintaani. Huuleni ovat aukeamaisillaan, ne aukeavat, mutta minä jään mykäksi. Miksi, Jumalani, on minulla niin vähän rohkeutta?»
Voitettuna Elisabet päätti ensimäisenä puhua, plataanikujassa jossa jo muutamat keltalehdet murtuivat naisten keveiden askelten alla:
— Äiti, tiedättekö, missä hän nyt on? Mielenliikutuksen järkyttämänä
Albertin äiti vastasi nopeaan:
— Hän ei kirjoita minulle usein, eikä pitkään. Hän on matkalla.
— Missä maassa?
— Hänen viimeinen kirjeensä oli päivätty Irunissa, Espanjassa.
Hän lisäsi, kun Elisabet ei enää tiedustellut mitään.
— Se on Pyreneain toisella puolen, mutta aivan lähellä rajaa.
Tämä köyhä lause putosi kuin jokin plataanin raskas lehti, jonka pieninkin tuulenhenki irroittaa. Ja siinä oli kaikki. Tilaisuus, jota he niin olivat odottaneet, oli mennyt ohi.
Illalla Elisabet meni makuulle vasta hyvin myöhään. Hän palasi saliin senjälkeen kuin hänen anoppinsa oli vetäytynyt huoneeseensa, ja mielensä kuumuutta jäähdyttääkseen hän yritti lukea jotain kirjaa. Paremmin keskittääkseen tarkkaavaisuuttaan hän pani kädet molemmin puolin kasvojaan. Puoli tuntia kului siten, ilman että hän käänsi lehteä. Hän luki aina samat sanat:
»Matkalla. Hän on matkalla.»
Hänen mieleensä muistuivat ne muutamat matkat, joilla hän oli ollut miehensä mukana, Saksassa, Münchenissä ja Nürnbergissä, Tourainessa, Loiren partaalla olevissa linnoissa. Lähtö herätti Albertissa uhkuvaa iloa, »valloitusiloa», sanoi hän, hän meni ottamaan haltuunsa uusia maita. Museoissa, historiallisesti merkityksellisen maiseman edessä, hän innostui ja selitteli, hän asetti keskinäiseen yhteyteen asioita tavalla, jota Elisabet ei yrittänytkään ymmärtää. Vähitellen tämä hyvä tuuli muuttui. Hän tuli hajamieliseksi, vaipui itseensä, lakkasi ilmaisemasta vaikutelmiansa. Ja paluu oli vaitelias ja pettynyt. Miksi?
Miksi? Elisabet ei ollut sitä koskaan itseltään kysynyt. Turtuneena ja toimettomana hän asetti itselleen niin vähän kysymyksiä, eikä yrittänyt elää omaa elämäänsä, eikä edes Albertin. Mitä seuraa hän tälle tarjosi? Tuskin oli hän näin itseltään kysynyt, kun unohdettuja pikkuseikkoja runsaasti palasi hänen mieleensä. Miten paljon matkatavaraa hänellä pitikään olla muassaan! Ja minkä merkityksen saivat joka hetki ne tuhannet epämukavuudet, joita kukaan matkustaja ei voi välttää! Hän tarvitsi niin monenlaisia asioita, ja hän valitteli kaikkea, ikäänkuin Albert olisi saattanut estää junia savuamasta, pilviä satamasta, aurinkoa paahtamasta, hotellikeittiön tarjoomasta huonoa ruokaa, kauppiaita petkuttamasta, naisia pitämästä suuria päähineitä teatterissa, ja väsymystä tulemasta. Pahin oli, ettei hänellä ollut mitään uteliaisuutta. Uteliaisuus on kiihoke, joka tekee tyhjiksi matkustuksen ikävyydet mielenliikutusten hyväksi, jotka meitä määränpäässä odottavat.
»Mikään ei teille ole mielenkiintoista» oli Albert todennut pakoitetusti nauraen. Elisabet ymmärsi nyt minkä erehdyksen hän oli tehnyt, asettaessaan samaan tasoon elämän pikku tarpeet ja sen, mitä siinä on merkityksellistä, oleellista ja uutta. Mutta useimmat naiset tekevät tämän erehdyksen, ja se oli hänellä puolustuksena. Mutta minkä arvoinen oli se puolustus kun hänellä oli aviomiehenä Albert, joka niin usein oli tarjoutunut häntä opastamaan?
Elisabet nousi, hitaasti, etsiäkseen jostain sanakirjasta, sitten karttateoksesta tätä salaperäistä Irunia. Hän löysi sen Pyreneain espanjanpuoliselta rinteeltä, Baskinmaan sydämestä. Tätä matkaa Albert oli kauan suunnitellut. Se oli hänelle välttämätön sepittääkseen erästä Talonpoikansa nidosta. Siellä vuorten kätkössä, sanoi hän, olivat säilyneet alkuperäisessä puhtaudessaan perheelliset perintötavat. Hän oli kerran ehdottanut Elisabetille, että tämä lähtisi mukaan, mutta kovin laimeasti, ja edeltäkäsin ilmoittaen hänelle, että majatalot siellä ovat kokonaan vailla mukavuuksia. Espanjaa käsittelevästä Baedekeristä, jonka Albert ennakolta oli itselleen varustanut, hän luki tämän Bidassoa-joen huuhteleman tienoon ylistyksiä, ja muistutuksen Guipuzcoan maakunnassa vallitsevista erikoisista tavoista. Nämä omituiset tavat, jotka ennen olivat huvittaneet häntä, tekivät hänet mietteliääksi. Hän, joka niinsanoen ei koskaan ollut harjoittanut mielikuvitustaan, hän näki selvästi tiellä, jonka lehdettömät pensaikot eroittivat joesta, värikkäämmän ja lämpöisemmän illan ympäröimänä kuin Dauphinén illat olivat, Iruniin kulkevat talonpoikaisrattaat, ja näiden rattaiden takaistuimella, toisiinsa puristuneina Anna de Sézeryn ja Albertin, joka verhosi seuralaisensa hartiat huonolla hevospeitteellä. »Koskaan ei hänen viehätyksensä ollut minuun herkemmin vaikuttanut kuin hänen ollessaan näin oudosti verhottuna». Tämä päiväkirjan pikku lause oli jähmettynyt hänen sydämeensä. Kilpailija varmaankaan ei matkalla käyttäytynyt millään tavoin vaateliaasti kuten hän eikä huolimattomasti luonut ylistettyjen kullanhohteisten silmiensä katsetta vaihtuviin ilmiöihin.
Elisabet vaipui uneen näiden tuskallisten mielikuvien saattamana. Seuraavana päivänä hän murjotti vanhalle rouvalle, jonka syyksi hän luki painajaisensa. Postiaikana hän yllätti itsensä tutkimasta lähetyksiä, nähdäkseen oliko Albert mahdollisesti kirjoittanut äidilleen. Eräänä päivänä sellainen saapui, siinä oli Pariisin postileima. Se hänen mieltään hieman kevensi, ikäänkuin täytyisi noiden ihmisten läheisyyden, mikä häntä kidutti, olla nyt palattua vähentynyt.
Vaivautuneisuus, joka oli päässyt syntymään hänen ja hänen anoppinsa väliin tiheni kuin läpinäkymättömäksi usvaksi, jonka läpi kumpikaan ei eroittanut toisen todellisia tunteita. Mitä tukea Elisabetilla oli toisen läsnäolosta. Kaikki mikä hänessä muistutti Albertia ärsytti ja hermostutti häntä, ja kaikki hänelle häntä muistutti. Kävikö rva Derizelle selväksi välittelynsä hyödyttömyys? Hän ilmaisi halunsa olevan palata Grenobleen. Lokakuu uhkasi kylmällä. Lähtöpäivänä rva Derize vihdoin, voittaen arkuutensa, sai sanotuksi Elisabetille, mitä hän oli aikonut jo tulonsa jälkeisenä päivänä sanoa:
— Lapseni, olkaa luottavainen ja kärsivällinen. Hetkenne tulee. Se ei voi jäädä tulematta. Te vaan ette saa tuolla tavoin syventyä suruunne.
Mutta nuoren naisen kasvot jäykistyivät:
— En ymmärrä teitä, äiti. Minulla ei ole surua, enkä minä ajattele sitä koskaan.
Rva Derize yritti hymyillä:
— Te tulitte hakemaan minua saadaksenne kuulla uutisia hänestä.
— Te erehdytte. Ei ollut oikein, että teiltä hänen syynsä takia riistettäisiin lapsenlasten seura.
Albertin äiti, joka oli kuluttanut kaiken rohkeutensa, lähti jo alakuloisesti peräytymään, kun Elisabet puolestaan puhkesi kyyneliin.
— Rakas lapsi, miksi te itkette?
— En tiedä. Se on kai hermostusta.
— Minä tiedän, mistä se johtuu ja rakastan teitä enemmän senvuoksi. Tulen aina olemaan kanssanne. Mutta miksi vielä lisäätte onnettomuuttanne? Odottakaa kestävyydellä, mutta tyyneesti. Käyttäkää paljon harrastusta Marie-Louisea ja Philippeä kohtaan. He ovat teidän toivonaiheenne, ja te olette heille kaikki tällä hetkellä. Olkaa toimekas, hyvin toimekas. Tehkää päivänne työstä uupuneiksi ja rukoilkaa.
— En osaa enää.
— Palatkaa pian Grenobleen. Tulen teitä opettamaan. Hyvästi, lapseni,
Jumala teitä varjelkoon.
Molemmat naiset syleilivät toisiaan. Elisabet seurasi katseillaan rattaita, jotka veivät rva Derizen Uriageen, kunnes käänteessä kastanja kätki hänet.
»Miksi hän lähti»? huokasi Elisabet, kun hän ei enää nähnyt mitään.
Tämän lähdön jälkeen tuli hänen vanhempiensa vuoro; he pakenivat pois autioituneesta Uriagesta. Eristettynä ja kärsimyksen muokkaamana Elisabet haki alakuloisia mielialoja, joita syksyn tullessa kohoaa maasta joka askeleella ja joita hän ennen piti runoilijain keksintöinä. Hän ymmärsi samoilla paikoilla kuin Albert sen, mitä tämä oli kokenut kaksi vuotta aikaisemmin, epätäydellisen ja ylenannetun elämän onnettomuutta, joka niin voimakkaasti kykenee meille tekemään luonnon eläväksi. Plataanikuja, joka oli tulvillaan paksuja ja sitkeitä lehtiä, ei enää peittänyt näkyvistä kappelia, joka yhä selvemmin kutsui luokseen; mutta se ei ollut hänen kävelypaikkansa. Häntä miellyttivät enemmän tiet, jotka hukkuvat kastanjametsän siimekseen, ja mistä silloin tällöin näkee villit vuoret. Mutta pelosta hän ei uskaltautunut kauas. Hänen lapsensa ihmettelivät hänen muuttunutta mielialaansa. Hän välitti vähemmän heistä kuin omasta huolestaan. Illalla kun karja palasi ja kerääntyi liian ahtaan juoma-altaan ympäri, oli hänelle vastenmielinen näiden elukoiden ja näiden paimenten henkimä rauha. Lokakuu ympäröitsi hänet alakuloisuudella, josta hän löysi viehätystä. Nautinnolla hän repi haavaansa.
Koko hänen kotiinsa painui tämän hänen heikkoutensa leima. Eräänä päivänä vihdoin hän sai tietoja Grenoblesta. Levottomana, kun häntä ei kuulunut, kirjoitti rva Derize hänelle innokkaan kirjeen, jonka loppu saattoi Elisabetia vähän oivaltamaan asemaa: »Rakas Elisabet, sanoi vanha rouva, nykyinen vuodenaika ja tuo eristys eivät ole teille miksikään hyödyksi. Ja te ette ajattele Marie-Louisea ja Philippeä. On aika jo kiinnittää huomiota heidän koulunkäyntiinsä ja antaa heille työ- ja leikkitoverinsa. Te itse olette vähän huvituksien ja seuran tarpeessa. Palatkaa Grenobleen, pyydän teitä. Mehän tapaamme usein, eikö totta? Ellette te tule tällä viikolla, niin minä tulen itse teitä hakemaan. Sillä minä olen huolissani teistä, lapseni.»
Masentuneessa tilassaan oli hän altis ensimäiselle vaikutukselle. Hän kiirehti valmistuksiaan, molempien pienokaisten ilonhuutojen säestämänä, jotka olivat saaneet kyllikseen maaseudun huveista.
— Joka tapauksessa, totesi Marie-Louise, Grenoble ei ole Pariisi.
— Se ei ole myöskään Saint-Martin, lausahti filosofisesti Philippe.
Kun oli aika astua ajoneuvoihin, ei Elisabetilla enää ollut halua lähteä. Kaupungissa häntä odotti jokapäiväinen elämä, vanhempiensa koti, jossa hän ei viihtynyt, ja avioerojuttu, jonka suhteen hän jo oli saanut asianajajaltaan useampia vastausta vaille jääneitä tiedusteluja. Hän kadottaisi sen kärsimisvapautensa, joka oli käynyt hänelle rakkaaksi. Hänen täytyisi huolehtia lapsistaan, käyttää päivänsä hyödyllisesti, kun hän sensijaan täällä oli saanut antautua suruunsa.
Kun hän kadotti näkyvistään Saint-Ferriolin linnan, joka vallitsee Uriagen laaksoa, ja kulki pitkin Gièren salatietä, jonka seinämiä peittivät kullanväriset pensaat, tuntui hänestä, ikäänkuin hänen oma olemassaolonsakin supistuisi, ja kuin hän etääntyisi rakkaudestaan, jonka hän sekoitti yhteen tuskansa kanssa. Lapset nauroivat, ja tämä nauru loukkasi häntä. Hän palasi tosielämään, jossa teot ovat tärkeämmät kuin halut ja murehtimiset.