II.
ELISABETIN PÄIVÄ
Tietäen että heidän päämiehensä söi aamiaista kaupungilla, jossain kunnon ravintolassa, aloittivat hra Tabourinin apulaiset iltapäivän korttipelillä. Yleisön halveksunta, joka on ranskalaiselle pikkuvirkamiehelle tunnusmerkillistä, oli hän sitten yksityisen tai valtion palveluksessa, vaikutti etteivät he viitsineet keskeyttää tai salata ajankulukettaan, kun ovelle koputettiin.
— Sisään, sanoi epäselvällä äänellä Vitrolle, tyytymättömänä siitä ettei hänellä ollut valttia.
Mutta virkakumppaniensa vihoiksi jätti juoksupoika Malaunay pelipöydän rientääkseen ottamaan vastaan tunkeilijaa, jota hän kunnioittavasti tervehti. He ymmärsivät hänen eleensä tuntiessaan nuoren rva Derizen; talviaurinko, joka tulvi sisään ikkunasta valaisi hänen keltaisten turkiksiensa ja vaaleiden silkkisten hiustensa vastakohtaa. Huolimatta paksusta vaipastaan hän näytti pitemmältä. Kylmä ulkoilma oli punertanut hänen poskensa. Musta, reunalta kohoava hattu, jota vain yksi sulka koristi, antoi hänelle vallan englantilaisen muotokuvan ilmeen. Saatuaan kuulla hra Tabourinin olevan poissa, hän näytti hämmästyneeltä.
— Hän on pyytänyt minua pistäytymään täällä tänään.
— Hän kyllä palaa, rouva.
— Siinä tapauksessa minä odotan.
Hänet vietiin toimiston viereiseen huoneeseen. Ja peli jatkui. Kun se loppui, ehdottivat Lestaque ja Dauras, jotka olivat voittaneet, toista. Ensimäinen apulainen varovaisuudesta kieltäytyi, ja kukin ryhtyi ilman intoa kääröihinsä. Paremman puutteessa pakistiin, välittämättä odotuksesta, joka venyi. Asiatuttava, joka odottaa puheillepääsyä, oli hän miten mieleen tahansa, mikä on sen luonnollisempaa!
— Entä vetomme, kyseli Malaunay.
— Mikä veto?
— Derizen juttu. Minä olen yksin lyönyt vetoa sen puolesta, että aviomies voittaa.
— Olette erehtynyt.
— Saammepa nähdä!
— Se on nähty jo!
Lestaque ja Dauras, jotka ajattelivat vähän, mutta yhdessä, pistivät väliin:
— Mitenkäs pitkällä olemme jutussa?
— Näin on sen laita, selitti tärkeän näköisenä ensimäinen apulainen. Oikeuden puheenjohtajalle osoitetun anomuksen jälkeen on tehty pöytäkirja sovitteluyrityksen raukeamisesta. Hra Derize ei ole esiintynyt, ja rva Derize on toistaiseksi saanut hoitoonsa lapset, ynnä eläkkeen. Me olemme antaneet haasteen viime lokakuulla. Hra Derize ei ole antanut loppulausuntoaan ja me olemme tammikuussa. Lykkäys loppulausunnon antamista varten on kulunut loppuun, juttu tulee esille toisen asianomaisen poisjäämisen perusteella. Meillä on käytettävänä kirjallinen todistuskappale. Avioero on selvä.
— Onko tätä todistuskappaletta kukaan nähnyt? kysyi juoksupoika.
214
— Ei. Rva Derize pitää sen hallussaan. Hän ei vastaa kirjeisiimme, ja jutun viivästyminen johtuu hänen vaiteliaisuudestaan. Oletan, että hän nyt tuo sen meille. On jo aika.
Dauras kaipasi tietoa, jota Lestaque ryhtyi utelemaan:
— Entä mitä tekee hra Derizen asianajaja, hra Lagier?
— Mitäkö hän tekee? vastasi Malaunay, jonka liikkuvaiset kasvot ilmaisivat himoa ja ihailua. Hän kuhertelee kauniin vihollisensa kanssa. Uriagessa olivat he alituisesti toistensa seurassa.
— Niin, mutta Grenoblessa he eivät enää tapaa toisiaan.
— He peittävät pelinsä. Ja teidän on tunnustaminen, että rva Derize ei näytä erittäin innokkaalta saamaan aikaan avioeroa.
— Entä senjälkeen?
— No niin, hän lohduttautuu. Lohdutettuna hän sopii miehensä kanssa.
Siitä tulee kaksimiehinen perhe. Pariisissa se on tapana.
Sillä pikku apulainen, jonka Pariisi lumosi, ihaili sen kevytmielisiä tapoja. Aina odottaen jotain uutta tapahtumaa ja silmä kernaasti oveen kohdistettuna, hänellä tuskin oli aikaa puoliääneen kuiskata: Huomio! Isäntä astui huoneeseen. Hra Tabourin oli einehtinyt hyvin, jopa liiankin hyvin. Hänen naamansa oli ruusunpunainen laakeiden hiusten alla, joita hänen oli täytynyt runsaasti kastutella kukistaakseen näiden luontaisen kapinallisuuden. Sensijaan että hän uudenaikaiseen tapaan olisi käyttänyt ylös saakka napitettavia liivejä, jotka sopivasti peittävät paidan, oli hänellä avara rintamus, jonka hän paikoitellen oli tahrannut, niin vilkkaat ja varomattomat olivat hänen eleensä. Malaunayn häntä tutkivasti katsellessa hän teeskenteli maailmanmiehen välinpitämättömyyttä, joka lopettelee sikariaan, mutta ensimäisen apulaisen ensi sana saattoi hänen oman luontonsa esille:
— Rva Albert Derize odottaa teitä huoneessanne. Heti ajatteli hän vain asiatuttaviaan.
— Aha! Rouva tekee lopultakin päätöksensä. On jo aika saada toimeen ratkaisu toisen asianosaisen poisjäämisen perusteella.
Viimeinen kiireellinen puhaus, ja hän katosi. Muutama hetki myöhemmin koputettiin toimiston ovelle.
— Asianajaja Lagier, ilmoitti juoksupoika piloillaan. Hän se olikin.
Apulaisia halutti nauraa, mutta uusi tulokas osasi vaatia arvonantoa.
Ja heidän oli pakko hillitä iloansa.
— Onko hra Tabourin täällä?
— Kyllä, herra asianajaja, vastasi Vitrolle. Hän on huoneessaan rva
Derizen kanssa. Käyn ilmoittamassa teidät.
Nopeasti pysäytti hänet Philippe:
— Turhaa. Tulen uudestaan.
Hän siis ei halunnut kohdata rva Derizeä? Apulaiset, joiden suunnittelut se pani sekaisin, ihmettelivät. Heidän päämiehensä saapui silloin sopivasti huoneeseen suojatteineen. Hra Tabourinillä oli se ilme, minkä huonojen uutisten kuuleminen hänelle antoi ja sitä kartuttivat vielä hänen kiinni liimaantuneet hiuksensa. Lähdössään yllätettynä Philippe Lagier teki vaivaantuneen perääntymisliikahduksen, mikä ei voinut jäädä huomaamatta niin tarkalta havaintojen tekijältä kuin Malaunay oli, mutta nuori rouva, tuskin huomattavasti epäröityään, kiiruhti häntä vastaan:
— Hra Lagier, sanoi hän, minulla on juuri teille puhuttavaa. Tahdotteko saattaa minua muutamia askeleita.
Hämmentyneenä Lagier vaivoin sai sanotuksi:
— Mielelläni, rouva.
Mihin oli joutunut se itsensä hillitseminen, jonka ei koskaan oltu nähty häneltä puuttuvan? Mistä tämä mielenliikutus aivan tavallisissa olosuhteissa? Hän pääsi senverran tasapainoon, että saattoi tervehtiä asianajajaa ja hänen apulaisiaan hyvästiksi, ennenkuin hän poistui kauniin rva Derizen takana. Hra Tabourinillä oli toisia asioita päässään huomatakseen näitä vivahduksia. Tuskin oli ovi suljettu, kuin hän traagillisesti ilmoitti apulaisilleen.
— Derizen juttua ei enää ole.
— Kuinka? Miksi? kysyivät apulaiset.
— Rva Derize peruuttaa haasteensa.
Vitrolle, Lestaque ja Dauras olivat, kuten odottaa sopii, hämmästyneen näköisiä. Mutta juoksupoika uskalsi ilmaista sopimatonta iloa ja julisti:
— Minä olen voittanut.
Isäntä, joka ei käsittänyt mitään, katseli häntä kiireestä kantapäähän ja toisti koneellisesti:
— Voittanut?
— Aivan niin, selitti apulainen röyhkeästi. Olemme lyöneet jutusta vetoa?
— Vetoa?
— Kaikissa toimistoissa tehdään niin. Mitä mielenkiintoa olisi meillä johonkin oikeusjuttuun, ellemme saisi lyödä siitä vetoa. Rva Derize pyysi avioeroa. Mutta hänen miehensä ei pyytänyt mitään. Panin vetoa jälkimäisen puolesta. Mitään ei tapahdukaan. Siis: minä olen voittanut.
Ja jättäen hra Tabourinin hämmennykseensä, hän kääntyi tovereittensa puoleen.
— Kukin teistä on velvollinen tarjoamaan minulle päivällisen minun valitsemassani ravintolassa. Kolme päivällistä, mikä mainio onni.
Toiset panivat vastaan. Närkästynyt, mutta herkkusuu asianajaja horjui hetkisen päivälliskutsun ja asemansa vaatiman arvokkuuden välillä. Jälkimäinen voitti, ja hän antoi vihalleen vallan.
— Olkaa varuillanne, herra. Te ette pitele asioita vakavasti, ja minä olen jo huomannut teissä vaarallisen taipumuksen nautintoihin. Voitittehan äsken Commercekahvilassa toisen vedon siitä, miten kauan aikaa saattaa yhtä sikaria polttaa? Miten kauan! Teidän iällänne minä olisin lyönyt vetoa siitä, miten nopeaan sen voi tehdä. Te olette käyttänyt tuohon enemmän kuin tunnin. Tietäkää, että tämä jo riittäisi antamaan teille matkapassit täältä. Talon etujen pitää olla sen virkailijoille pyhiä, enkä minä salli apulaisteni hankkivan itselleen voittoa siitä, että minä menetän juttuni.
Ja pidettyään tämän puheen, johon hän purki tyytymättömyytensä ja joka sivumennen sanoen oli hänelle terveellinen — hän tarvitsi kohtuullista ruumiinharjoitusta helpoittaakseen ruuansulatustaan — hän enemmittä puheitta jakoi masentuneille kuulijoilleen heidän tehtävänsä.
Saint-André aukea on parin askeleen päässä Quai de la Républiqueltä, missä Molay-Norrois'n perhe asui. Sensijaan että olisi mennyt Isèreen päin, Elisabet suuntasi askeleensa kaupunginpuistoa kohti. Philippe Lagier, joka kulki hänen vieressään sanomatta sanaakaan, ihmetteli:
— Minne me menemme, rouva?
— Minun kotiini.
— Olette siis jättänyt vanhempanne?
— Ettekö sitä tiennyt? Olen vuokrannut huoneuston Haxo-kadulta, melkein kasvitieteellistä puutarhaa vastapäätä.
— Ah, sanoi Lagier, ilmaisematta mielipidettään siitä.
Elisabet tämän johdosta lisäsi:
— Minua on senjohdosta paljon moitittu. Kuitenkin on parempi näin. Tapaan vanhempani melkein joka päivä, mutta lapsiaan kasvattaakseen tarvitsee äiti jonkunverran vapautta.
Kaupunginpuisto oli ikäänkuin pakkasen lamauttama. Talojen yli kohoten kuvastivat talvista, vaaleansinistä, kalpeaa taivasta vastaan viuhkamaiset jalavat ja plataanit hentoja oksiaan ja vesojaan. Lammikon vesi oli jäätynyt, ja jäähän oli täytynyt hakata pieni reikä, missä musta joutsen saattoi uida: mutta tuntien olevansa vanki se uskalsi tuskin liikuttaa jalkojaan. Elisabetin rinnalla käydessään muisti Philippe sitä viime kesän päivää, jolloin hän oikeusneuvos Prémereux'n edessä oli puolustanut intohimon asiaa Molay-Norrois'n lukuisaa puoluetta vastaan.
He tuskin puhelivat kulkiessaan pitkin väkirikkaampia katuja, jotka sieltä johtavat Perustuslain aukealle, mistä Haxo-katu lähtee. Tämä säännöllisen muotoinen aukea, jota julkiset rakennukset ympäröivät, oli melkein autio, ja Haxo-katu oli vielä tyhjempi.
— Tuolla se on, sanoi Elisabet, kun he saapuivat erään korkean, jokseenkin vaatimattoman näköisen talon kohdalle, lähellä Boulevard des Alpes'ia, jota reunustavat muinaisten vallien ruohoiset rinteet.
He nousivat neljänteen kerrokseen. Elisabet meni vieraansa edellä sisähuoneisiin.
— Salissa ei ole tulta. Suokaa anteeksi, hyvä herra, että otan teidät vastaan tässä huoneessa. Se on meidän lukukammiomme.
Se oli yksinkertaisesti kalustettu työhuone, jonka täytti suuri musteen tahrima pöytä, ja jonka ikkunasta näki kasvitieteelliseen puutarhaan.
— Lapseni kirjoittavat täällä tehtävänsä. Marie-Louise ainakin, sillä teidän kummipoikanne ei vielä osaa muuta kuin huvitella.
Elisabetia näytti vaivaavan jokin, jota hän olisi tahtonut sanoa, sitä kuitenkaan sanomatta. Philippe Lagier tunsi tuon, eikä voinut häntä auttaa. Muistaen Uriagen metsäpolkua, missä hän oli kokenut nöyryytyksen ja häpeän, ei hän voinut käsittää kuinka hän nyt saattoi olla kahden kesken nuoren naisen kanssa. Tämä oli koettanut hymyillä sanoessaan »kummipoikanne», mikä heitä yhdisti. Se oli niin vaivautunut hymy, että Lagier päätti puhua, antaakseen tälle yhdessäololle päämäärän, joka siltä puuttui.
— Olen saanut, rouva, kirjeen puolisoltanne, Albertilta. Se juuri aiheutti käyntini asianajajanne luo, missä teidät tapasin. Albertin notaari Grenoblessa, hra Randon, ilmoittaa hänelle joka kuukausi, että te kieltäydytte ottamasta vastaan eläkettä, jonka hän säännöllisesti lähettää.
— Se on totta.
— Ihmetellen kysyy hän syytä siihen, ja hän pyytää minua vaikuttamaan teihin niin, että te suostuisitte siihen, omaksi eduksenne, tai, ellette te siitä välitä, Marie-Louisen ja Philippen eduksi, joista teidän on huoli pidettävä.
Esitettyään tämän selityksen arvovaltaisuudella, jonka hämminki muutti jyrkkyydeksi, Philippe katseli nuorta naista, jonka hän näki olevan poissa tasapainosta. Tultaessa taivasalta huoneen kuumaan ilmaan oli veri noussut hänen päähänsä, tai aiheutui hänen punastuksensa hämmennyksestä, johon vastaus hänet jo edeltäpäin saattoi. Näin kasvot hohtaen ja silmät kyyneleistä kosteina Elisabet veti syvään henkeä kuin ahdistaisi hänen rintaansa ja sai suurella vaivalla sanotuksi:
— Puolisoni on itse hävittänyt kotinsa. Hän on riistänyt meiltä henkisen tukensa. Silloin tahdon tulla toimeen myös ilman hänen aineellista tukeaan.
— Entä lapsenne.
— Minä kasvatan heidät itse. Myöhemmin saavat he tehdä tahtonsa mukaan.
— On kymmenes kuu kulumassa. Notaari on jo saanut kymmenentuhatta frangia teidän tilillenne. Hän ei tahdo niitä säilyttää.
— Lähettäköön ne takaisin hra Derizelle.
— Albert ei tule ottamaan niitä vastaan; te tunnette hänet hyvin.
Hänellä on ylpeytensä … kuten teillä.
Välinpitämättömällä eleellä Elisabet osoitti, ettei tämä rahakysymys häntä liikuttanut. Kuitenkin Philippe Lagier'n vastaus, siihen sisältyvä vihjaus Albertin epäitsekkääseen luonteeseen, oli hänelle salaisesti mieleen. Se auttoi hänet saamaan pois mielestään ne epämieluisat muistot, joita asianajajan läsnäolo uhkasi hänessä herättää. Tämä alkoi uudestaan, mutta vähemmän varmana:
— Sallitteko minulle yhden kysymyksen? Eikö tämä eläke, joka on lainmukainen, jonka te voitte ja joka teidän tulee ottaa vastaan, ole teille välttämätön?
Elisabet selvitti asemansa koruttomasti. Hän oli saanut myötäjäisinä kaksi sataa tuhatta frangia, joiden korkotulot riittivät hänelle. Hän lisäsi, etteivät hänen vanhempansa vielä olleet luovuttaneet hänelle viimeistä neljännestä, ja että hänellä oli käytettävänään vain kuusituhatta frangia korkoja. Philippe todellisuudessa tiesi tämän, mutta hän tyytyi sanomaan:
— Se ei enää ole teidän entinen asemanne.
— Hänen asumansa huoneusto ei todellakaan muistuttanut Bara-kadun huoneustoa Pariisissa eikä Molay-Norrois'n huoneustoa Isèren rannalla.
— Totun siihen kyllä, vastasi Elisabet hymyillen. Se ei ole mitään.
Minulla ei tarvitse olla näädännahkaisia turkiksia.
Se mitä hänellä oli yllään, puki häntä niin hyvin, oli niin loistavan edullinen hänen kasvojensa sävylle, että Lagier'ta halutti panna vastaan. Mutta hän oli menettänyt oikeutensa siihen, ja hän vaikeni.
— Lasteni kasvatus, jatkoi Elisabet, ei tästä vähennyksestä mitenkään tule kärsimään. Olen luvannut sen itselleni, ja minä tulen pitämään sanani. Katsokaa: olen jo alkanut. Korjaan Marie-Louisen tehtävät, ja annan hänelle tunteja.
— Te näette paljon vaivaa.
— Se antaa työtä minulle. Täytyy omistautua muiden elämälle, kun omalla elämällä ei enää ole mitään päämäärää.
Elisabet oli noussut. Lagier luuli, että se oli kehoitus lähtöön. Mutta Elisabet oli avannut erään pöytälaatikon, ja palasi hänen luokseen, antaakseen hänelle huolellisesti taitetun käärön, joka oli hänelle tuttu.
— Olen pyytänyt teitä saattamaan minua antaakseni teille hra Derizen vihot. Kiitän teitä siitä, että lainasitte ne minulle. Minä olen pitänyt niitä varsin kauan, mutta te ette ole vaatinut niitä minulta.
Lagier kumarsi sanattomana.
— Ja tässä, lisäsi Elisabet, kirje, joka oli hänelle osoitettu ja jonka minä oikeudettomasti pidätin. Annattehan sen hänelle takaisin?
Hämmästyneenä kieltäytyi Philippe ottamasta vastaan kirjettä, joka hänelle ojennettiin:
— Se kuuluu teille. Se on teidän aseenne. Te ette voi olla sitä vailla.
— Minä en enää tarvitse sitä …
— Mutta, rouva …
— Minä luovun avioeronpyynnöstä. Albert saa tehdä mielensä mukaan.
Ensi kerran hän tämän keskustelun kuluessa käytti miehensä etunimeä. Se oli hänen mielenliikutuksensa ainoa merkki.
— Niinkö! mutisi Philippe, joka ei ollut tätä uutista odottanut.
Tietääkö Albert sen?
— Kävin juuri ilmoittamassa siitä asianajajalleni. Albertin asianajaja vuorostaan ilmoittaa siitä hänelle.
— Sallitteko että minä siitä ilmoitan.
— Tietenkin.
Tämän jälkeen oli Lagier'n otettava jäähyväiset. Seistessään Elisabetin edessä, ei hän tiennyt, mitenkä osoittaa tälle kunnioitustaan. Tämän satunnaisen kohtauksen kuluessa hän kaiken aikaa oli etsinyt tilaisuutta saada anteeksiantoa. Muistojensa tuottamaan nöyryytykseen liittyi hänessä nöyryyttävä tietoisuus kykenemättömyydestään nyt, jolloin hän kaikkein hartaimmin olisi halunnut käyttää älynsä kekseliäisyyttä hyväkseen. Mutta häntä odotti vielä yksi yllätys. Elisabet ojensi hänelle kätensä, ja äänen vähän väristessä sanoi selitykseksi:
— Tahdoin myös, hyvä herra, sanoa teille, että olen unohtanut teidän viimeiset sananne Uriagessa. Antakaa minulle kättä. Te olette luullut minusta väärin: syy oli minun. Yksinäisen naisen tulee olla niin varovainen. Jääkää Albertin ystäväksi, ja olkaa vähän minunkin. Me tapaamme toisiamme harvoin. Minä en muista muuta kuin ne totuudet, jotka kerran tulivat teidän suustanne, ja jotka saattoivat minut miettimään: osuudesta, joka ihmisellä itsellään on onnettomuuteensa.
Philippe kumartuen suuteli sormia, jotka Elisabet lempeästi veti pois.
— Rouva, toisti hän, rouva.
Ja kun hän saattoi voittaa hämmennyksensä:
— Tulen olemaan teidän anteeksiantonne arvoinen. Jos tietäisitte, mitä inhoa olen poissaollessani tuntenut! Nyt tunnen mieleni nuoremmaksi, keveämmäksi. Ah! itsehalveksunta on raskasta kantaa.
— Vaiti! lausui Elisabet sormi suulla, jottei hän jatkaisi moista aihetta, eikä siihen koskaan palaisi.
Lagier kumarsi:
— Hyvästi, rouva. Teillä ei tule olemaan hartaampaa ystävää.
Kun hän oli lähtenyt, riisui Elisabet hattunsa ja turkiksensa. Hänen poskensa olivat hehkuvat ja hänen kätensä jäiset. Lapset, joita heidän hoitajattarensa oli kävelyttänyt vihreällä saarella, palaisivat pian: heti hän aikoi ryhtyä heidän kanssaan heidän jokapäiväisiin puuhiinsa, jotka häntä toisinaan niin väsyttivät. Hän istuutui lähelle uunia, nojasi tuolinsa selustaan ja jäi liikkumattomana tähän asentoon, niinkuin jännityksen lauetessa äärimäisen ponnistuksen jälkeen. Ennenkuin hän uudestaan ryhtyi puuhaan, hän tunsi suunnatonta tarvetta levätä, olla ajattelematta, olla toimimatta. Hämärä tiheni, mutta hän ei sytyttänyt lamppua. Vastassaan hän akkunasta näki puiston puiden tuollapuolen Belledonnevuoren lumen, jota iltarusko punasi ja jonka väri oli kuin kevätkukkien. Näin auringon hyväilemänä saivat jäätiköt eloa, ja kuitenkin saattoi! jo kaukaa, ylen kirkkaassa ilmassa, aavistaa niiden kylmyyden. Kaikkien näiden ansiokkaiden ponnistusten pohjalla, jotka näyttivät elävöittävän hänen säälittävää yksinäistä elämäänsä, hän täten tunsi kuoleman piilevän.
Miten paljon uljuutta hän olikaan osoittanut vähitellen voittaessaan luontaisen velttoutensa, saadakseen aikaan niin monet päätökset, joiden ylevämielisyys ei häntä enää senjälkeen ylläpitänyt, kun hän oli saanut ne pystyyn. Mitään korvausta, mitään toivoa ei hänelle suotu. Kaukana hänestä, vieretyksin nauttivat Albert ja hänen rakastajattarensa vapaasti lemmestään. Kuitenkin, heidän oli saatava tietoonsa hänen ylevämielisyytensä, hänen ylpeytensä, hänen uusi ja vaikea elämänsä. Hän pakoittaisi heidät muistamaan. Olihan hänkin tämän päivän kuluessa täyttänyt mittansa! Sisälsikö Annan elämäkerta, joka niin suurella ihailulla oli hänelle tarjoiltu, paremmin täytettyä sivua? Tämä itsensä vertaaminen kilpailijaansa yllytti hänen mustasukkaisuuttaan, vuodatti myrkkyä hänen haavaansa ja siten palautti hänelle vähän tarmoaan. Hänen lapsensa, jotka riensivät häntä syleilemään puolipimeään, joka peitti hänet, haihduttivat lopunkin hänen lamaannuksestaan. Hän mietti, että Albertin äiti tulisi häntä hyväksymään ja kiittämään, ja tästä hänelle niin oudosta toimeliaisuudesta, joka hänen nuorekkaan huolettomalta olennoltaan oli vaatinut voimanponnistuksen, minkä aiheuttaman kulutuksen hän näin jälestäpäin tunsi, hän kaikista epätoivonaiheistaan huolimatta löysi uupumuksen levon, joka antaa ruumiille terveellistä harjoitusta. Ja tämä ennen kokematon vaikutelma oli hänelle samalla kertaa ihmettelyn esine ja helpotus.