III
ROUVA MOLAY-NORROIS
Grenobleen palattuaan oli Elisabet esittänyt syyksi uuden kotinsa pystyttämisen voidakseen olla ottamatta vieraita vastaan. Mutta vanhempiensa neuvosta, joita Elisabetin suureksi hämmästykseksi hänen anoppinsa kannatti, hän oli päättänyt valita itselleen vastaanottopäivän. Pariisissa hän heikosti pani tahtoaan liikkeelle ylläpitääkseen miehelleen hyödyllisiä tai mieluisia suhteita, asettaen niiden edelle omat perhesuhteensa. Albert vähitellen oli jättänyt hänet vapaaksi ja vieraantunut seuraelämästä. Mutta kun hän nyt aikoi käyttää hyväkseen uutta asemaansa, joka niin soveltui hänen luontaiselle mielentylsyydelleen, käytiin kaikilta tahoilta häntä estämään. Molay-Norrois'n perheen käsitysten mukaan oli olemassa pyhiä velvollisuuksia seuraelämää kohtaan, ja rva Derize kehoitti häntä välttämään eristymistä.
— Minulla on luottamus siihen, oli tämä hänelle sanonut, että tulevaisuutenne on käyvä valoisaksi. Mutta teidän täytyy järjestää olemassaolonne luonnolliseksi. Ei ole hyvä olla alituisesti kahdenkesken muistojensa kanssa.
— Entä te itse?
— Oh! minähän olen rutivanha ja menneisyys saa riittää minulle.
Marie-Louise ja Philippe saavat ystäviä, joiden vanhemmat te tunnette.
Te olette aiheuttanut minulle suuren ilon, luopuessanne avioerosta.
— Kukaan ei sitä vielä tiedä.
— Koska te kannatte Albertin nimeä, on oikein, että myötätunto, yleinen arvonanto kohdistuu teihin. Jos Jumala sallii, että te vielä kerran alatte säännöllistä elämää …
— En koskaan ala säännöllistä elämää Albertin kanssa. Hän on tehnyt minulle liian paljon pahaa.
Mutta tämän vastalauseen jälkeen hän, vähemmän oman mielipiteensä vuoksi kuin heikkoudesta ja ajanvietteen tarpeesta oli alistunut noudattamaan rva Derizen neuvoa. Hän tuli siitä palkituksi jo ensimäisen vieraskäynnin kautta. Eräs hänen entinen koulutoverinsa, — Blanche Servin, joka oli mennyt naimisiin pikkuvirkamiehen, hra Vernier'n kanssa ja jonka hän oli kadottanut näkyvistä — uskalsi, tietäessään hänet onnettomaksi, tulla häntä tervehtimään, mitä hän aikaisemmin ei ollut uskaltanut, katsoen heidän asemansa erilaisuuteen. Tämä oli noita ensi silmäyksellä vaatimattomia ihmisiä, joilla on aikaa antautua moniin hyviin harrastuksiin koskeivät milloinkaan ajattele itseään. Elisabet ihmetteli hänen hienotunteista käytöstään, hänen säteilevää hyvyyttään, hänen lempeää iloisuuttaan, jolla hän kantoi kaikki vastuksien ja lapsien rasittaman elämänsä vaivat. Mitä tämä ihminen olikaan vaatimattomasta elämänosastaan voinut tehdä? Elisabet lupasi itsekseen käydä hänen luonaan ja viedä mukana Philippen ja Marie-Louisen. Vähän ajan kuluttua tuli Molay-Norrois'n perheen seurapiiri. Aina toimekas ja kiiruinen rva Passerat saapui ensimäisenä, vanhan oikeusneuvos Prémeraux'n, kangistuneen ihailijansa saattamana, jota hän raahasi mukanaan senjälkeen kuin hra Molay-Norrois, leinikohtauksen yllättämänä, oli pakoitettu pysymään huoneessaan. Viehättävällä tavallaan rva Passerat tutki paikat ja riensi ikkunaan, näköalaa arvostaakseen.
— Puita, puita, kaikkia lajeja. Ja Belledonne taivaanrannassa. Se on suurenmoista. Mutta kuinka te olette viehättävä, pienokaiseni. Se on oikein että aina hankitte vaatetuksenne Pariisista.
— Tämä on viimetalvinen puku, selitti Elisabet, jonka asu oli vastakohtana vaatimattomalle kalustolle. Olen antanut korjata sen täällä.
Rva Passerat purskahti nauruun.
— Mikä viattomuus. Ei sellaisista asioista puhuta. Vaikka Elisabet oli päättänyt suhtautua kylmästi kaikkiin lähentelyihin, täytyi hänen kuitenkin myöntää vieraansa notkeus ja viehätys. Mutta käsiteltyään loppuun jokapäiväiset aiheensa ja saavuttaakseen toisen karttavan luottamuksen, tämä antoi ymmärtää, suopein ilmein, että hän tiesi haasteen peruutuksesta. Ilmeisesti Tabourinin toimisto ei säilyttänyt mitään salaisuuksia.
— Niin, lisäsi hän, tehän olette vain toistaiseksi asettunut tänne. Te aiotte pian palata Pariisiin.
— En usko sitä, rouva, vastasi Elisabet, jäykistyen, kun näin yritettiin tunkeutua hänen sisäiseen elämäänsä.
— Niinpä niin! Isänne tulee siitä ihastumaan. Hänellä on niin paljon arvostelukykyä, teidän isällänne, niin suuri kokemus. Katsokaa lapseni, kestääkseen tarvitsevat intohimot loistavaa verhoa, elämää ja salongin komeutta. Miehet ovat niin turhamaisia. Teidän puolisonne on mennyt ulkopuolelle seuramaailman: sellainen retki ei kauan kestä.
— Te tiedätte, rouva, paremmin kuin minä kestävätkö ne. Mutta sallittehan minun jäädä oman tapaukseni tuomariksi.
Hän hämmästyi itsekin sanottuaan tämän kaksimielisen lauseen, joka päättyi puolinaiseen uhkaukseen. Rva Passerat hämmästyi, epäröi, tarkoittiko vihjaus häntä, tuli epäluuloiseksi ja ajatteli: »Pahin vesi on se joka uinuu».
Rouvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, joita heidän miestensä yhteiset liiketoimet likeisesti liittivät toisiinsa, lähtivät samoissa ajoneuvoissa kaukaiselle Haxo-kadulle päästäkseen. Vähemmän suurmaailman naisina kuin rva Passerat ja senkautta enemmän alttiina maaseutumaiselle kateudelle he totesivat hiljaisella tyydytyksellä talon ulkoasun ja kerrosten lukumäärän. Tuskin he olivat päässeet sisälle, kun puhellessaan jo arvostivat kalustoa, mutta epämieltymyksellä näkivät Elisabetin arvokkaan puvun, josta näkyi pariisilainen syntyperänsä leima ja joka pisti silmiin vaatimattoman ympäristönsä keskuudesta, ja tämän vastakohdan he arvelivat osoittavan huonoa makua.
Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen rva de Vimelle ymmärtäväisen näköisenä veikisteli, sillaikaa kun hänen ystävättärensä veti ilmaa keuhkoihinsa, jotka portaissa olivat hengästyneet.
— Olemme saaneet kuulla, rouva, teidän uudesta päätöksestänne. Se on mainiota. Te teette tyhjäksi vastapuolen temput.
— Mitkä temput? Minkä päätöksen? kyseli Elisabet ällistyneenä.
— Grenoble on pieni kaupunki, jossa tiedetään kaikki.
— Kaikki, kiiruhti rva Bonnard-Basson vakuuttamaan, oikein osoittaakseen, ettei hänen enää kannattanut mitään salata.
— Mutta mitä?
— No niin! Kolmen vuoden kuluttua tuomiosta muuttaisi puolisonne pesäeron avioeroksi ja naisi rikoskumppaninsa. Te riistätte häneltä pohjan jalkain alta luopuessanne jutusta.
— En ole koskaan sitä ajatellut.
Ja loukkaantuneena Elisabet kysyi itseltään, millä oikeudella ihmiset niin röyhkeästi tunkeutuivat hänen sydämensä levottomiin ja epävarmoihin asioihin. Hän antoi heidän ymmärtää tämän, varsin jyrkästi. Rva de Vimelle ryhtyi vastaamaan hänelle:
— Hyvä jumala, rouva, avioerohan on kuin kirja tai rikos: se kuuluu yleiselle mielipiteelle.
Näiden naisten lähdettyä Elisabet, joka heistä oli saanut vihamiehiä, vertasi heitä vaatimattomaan Blanche Vernier'hen, joka ei ollut kuiskannut sanaakaan hänen kierosta asemastaan, vaan hänelle oli omasta alotteestaan tarjonnut varman, luotettavan ja toimeliaan ystävyytensä. Jokapäiväisen elämän painon alla näki hän asioiden ulkokuoren vähitellen murtuvan ja tulevan esille totuuden, joka opitaan ymmärtämään pitkän ja ankaran oppiajan kuluessa.
Hän ei enää odottanut ketään. Rva de Crozet, jonka lapset hän oli pyytänyt luokseen Marie-Louisen ja Philippen tovereiksi, oli kieltäytynyt kuivin sanoin, joista helposti huomasi, ettei hän tahtonut olla tekemisissä miehestään eronneen naisen kanssa. Tämä ensi kolaus oli hänelle varsin tuntuva. Oliko se ennustus tulevista?
Oli jo myöhä, kun hänen äitinsä tuli käynnilleen. Elisabet ei ollut kysynyt häneltä neuvoa luopuessaan oikeuksistaan ja hän tunsi siitä omantunnonvaivoja. Tällainen tapaus sattuu usein perheiden historiassa: nainen pysyy avioliittonsa jälkeen jatkuvasti vanhempiensa ja varsinkin äitinsä holhokkina, silloinkin kun he eivät tätä vaikutusvaltaa tavoittele. Hän pyytää joka asiassa heidän väliintuloaan. Sitten hän eräänä päivänä äkkiä riistäytyy siitä vapaaksi, välittämättä vanhempien kärsivästä ihmettelystä, minkä näin jyrkkä muutos luonnollisesti herättää. Uriagessa kokemansa epätoivon jälkeen oli Elisabet lopultakin hankkinut itselleen vapautensa. Tuntien, että häntä huonosti ymmärrettiin, huomaten, että hänelle oli muinoin annettu huonoja neuvoja, hän töykeästi oli ruvennut riippumattomaksi. Suru teki hänet itsekkääksi, kuten heikoille luonteille käy, ja silloin hän ei huomannut muita. Rva Molay-Norrois oli kärsinyt tyttärensä tylyydestä, jonka olosuhteet tekivät hänelle erikoisen vaikeaksi kestää, mutta ei osannut muuta kuin ahdistaa häntä kömpelöillä syytöksillä. Ja kuilu heidän välillään syveni päivä päivältä. He eivät enää vaihtaneet muuta kuin merkityksettömiä lauseita, kuin huudahduksia rotkon partaalta toiselle. Elisabet kyseli isänsä terveydentilaa.
— Hänellä on ikävä vuoteessaan, selitti hänen äitinsä. Hän on hyvin kärsimätön. Minä luen hänelle ääneen. Hän on alituisesti niin ajanvietteen tarpeessa, hän on niin vähän tottunut kärsimään.
— Minä autan teitä häntä hoitamaan.
Mitä olikaan heillä enää sanottavaa, sivuutettuaan tämän harrastustensa ainoan yhtymäkohdan? Rva Molay-Norrois epäröi, sitten hän kuiskasi arasti, katsellen seinäverhoa, ikäänkuin lieventääkseen tekonsa rohkeutta:
— Siis … alistut … sinäkin?
Tämä viimeinen sana, joka saattoi olla harkitsematta lausuttu, tarkoitettu ilman määrättyä merkitystä yleensä tämänkaltaisten tapausten johdosta, koneellisesti sanottu, kun vaikeneminen jatkui, se järkytti Elisabetia syvästi ja hän katseli tarkkaavasti äitiään. Yhdellä silmäyksellä hän näillä vielä nuorilla kasvoilla, jotka ennen syksyä olivat olleet lempeät ja hymyilevät, huomasi surun jälkiä, jotka hän olisi saattanut niissä nähdä jo muutamien kuukausien kuluessa. Elisabet ei epäillyt, ei voinut epäillä huomionsa todenperäisyyttä.
— Äiti! kuiskasi hän hellästi, ja heittäytyi hänen käsivarsiinsa.
Molemmat haiset syleilivät toisiaan kauan. Onnettomuus palautti heidän entisen läheisen suhteensa, ajalta, jolloin toinen heistä ei ollut muuta kuin pikku tyttö. Mitään puhumatta olivat he ymmärtäneet toisensa. Tyttärellisestä kainoudesta ja muistaen tylyyttään Uriagessa Elisabet ei uskaltanut tiedustella mitään äidiltään, vaan kyseli itseltään miten kauan tämä oli mahtanut elää kauheine salaisuuksineen. Kuinka olemmekaan vieraita toinen toisellemme! Kuinka vähän osaamme aavistaa rakkaittemme vaikeimpiakaan murheita, ja kuinka vaikeaa on täsmällisesti nähdä ja ymmärtää! Täyttää joku velvollisuus on helpompaa kuin oivaltaa se, eikä kukaan harjoita eikä kehitä itsessään tätä hienoa ja mutkikasta ymmärtämisen taitoa. Rva Molay-Norrois ensimäisenä huomasi selittelyn välttämättömäksi:
— Rakkaani, löydän sinut taas. Luulin jo menettäneeni sinut.
— Oi äiti!
— En tiennyt miksi kaikkosit minusta. Mutta minä soimasin itseäni.
— Soimasit?
— Niin. Kun sinä tulit Pariisista Albertin … petoksen jälkeen, esitin heti kuin selvänä asiana että teidän eronne oli välttämätön. Yllytin sinua sensijaan että olisin sinua tyynnyttänyt. Minulla oli vielä, iästäni huolimatta, niin paljon harhakuvitelmia elämästä ja onnesta. Nyt ei minulla niitä enää ole, ymmärräthän. Olin niin vähän ajatellut asioita! Anna minulle anteeksi erehdykseni!
Elisabet peitti suudelmilla nämä säälittävät silmät, joista kyyneleet valuivat. Matalalla äänellä hän kysyi:
— Onko siitä kauan kun … tulitte tietämään?
— Viimeisenä päivänä Uriagessa. Entä sinä, sinä siis tiesit myös?
— Kyllä.
— Etkä ilmoittanut minulle, vaan vetäydyit minusta pois.
— En teistä, äiti, vaan isästä. Kuinka olisin saattanut puhua?
— Se on oikein.
Hän epäröi hetken, sitten hän tahtoi puolustautua, kuin olisi häntä syytetty:
— On liian myöhään. Kolmenkymmenen kolmen vuotisen avioliiton jälkeen. Sinun ja veljesi tähden, heidän tulevaisuutensa tähden minun käteni ovat sidotut. Mitä olisin saattanut tehdä? En ole puhunut mitään. Hän ei ole mitään huomannut. Hän on vähän itsekäs. Kuitenkin, olen kovasti kärsinyt. Ja sitten, koko menneisyys on myrkytetty. Minulla ei enää ole muistoja.
— Rakas äiti, älkää puhuko enää. Nojatkaa minuun. Jääkää siihen kuin olisin minä teidän äitinne.
— Ei. Kuule vielä. Sinun tulee tietää. Vika ei ole yksinomaan hänen. Kun hän oli sotaväessä ja hänet muutettiin toiseen majoituskaupunkiin, yllytin minä häntä pyytämään eroa. Hän oli joutilas ja niin kiehtova! Minä annoin elämän mennä menojaan. Olen tehnyt väärin. Onnettomuuksissa, jotka meitä kohtaavat, on usein vähän meidän omaa syytämme.
— Oh! Te ette tätä kärsimystä ansainnut!
— Nyt hän on sairas ja vanhuus odottaa. Surullista se on ajatella, mutta vanhuus ja sairaus tekevät työtä minun hyväkseni. Hän ei enää niin kernaasti tule. Isäsi pitää minut mieluummin hoitajanaan. Sekin on jo jotain.
Hän yritti hymyillä, siinä täysin onnistumatta. Elisabet piteli jatkuvasti hänen käsiään, eikä väsynyt hänen murtuneilla poloisilla kasvoillaan huomaamasta murheen merkkejä, jotka hänelle olivat eläviä soimauksia. Kiintymyksestään huolimatta hän muutamien kuukausien kuluessa oli niin kierosti arvostellut äitiään, ja nyt tämä antoi hänelle opetuksen kestävyyden, vaiteliaisuuden, kieltäymisen, alistumisen taidossa. Mutta alistuapa hän juuri ei tahtonut. Kun äiti kysyi häneltä, mitä hän aikoi tehdä, hän vastasi:
— En tiedä.
— Sinä jäät hänen vaimokseen. Jos hän palaa, otatko hänet vastaan?
— En luule sitä.
— Mitä siis odotat?
Elisabet antoi käsiensä vaipua:
— En enää laadi suunnitelmia. Yhtenä päivänä toivon, toisena nousee mieleni kapinaan, tai annan kaiken mennä menojaan. En ole vielä valinnut tietäni.
— Rakas lapsi, meillä ei ole valittavana kuin yksi. Ymmärrän sen selvästi nyt. Ja minä olen neuvonut sinua siltä poikkeamaan.
— Oi ette te ole sitä tehnyt äiti. Mutta on toinen tie: uusi elämä, jolla ei ole mitään yhteyttä menneisyyteen. Sitä minä en halua. Naisille kuten me se on mahdoton.
— Mitä siis …?
— Täytyy löytyä kolmas.
— Mikä?
— Etsin sitä.
* * * * *
Talvi kului Elisabetilta näissä tarmon ja lannistuksen vaihteluissa. Mutta heikkoudessaankin täytyi häneltä vielä riittää voimia toisille ihmisille, jotka olivat hänestä riippuvaisia. Tulihan hänen virkistää isäänsä, tukea äitiänsä, hillitä, sitä kuitenkaan kukistamatta, Marie-Louisen rikasta ja pursuavaa luonnetta ja kehittää pikku Philippen vähemmän toimeliasta olentoa. Kaikki nämä huolet kiinnittivät hänen mieltään, täyttivät hänen päivänsä, estivät häntä liiaksi tuntemasta yksinäisyyttään, mutta eivät häntä tyydyttäneet, ja toisinaan masensivat hänet. Hänelle sattui, että hän illalla laskeutui levolle epätoivoissaan, että hän heittäytyi tuskan valtaan ehjemmin kuin ennen rakkauden, ja että hän aamulla heräsi saman epätoivon vallassa. Käynti rouva Derizen luona, joka otti hänet hellästi vastaan, joka antoi hänelle jänteviä ja käytännöllisiä neuvoja ja koetti kääntää hänen mieltään Jumalan puoleen, antoi hänelle vähän kärsivällisyyttään takaisin. Vanha rouva oli keksinyt keinon millä puhua hänelle Albertista edullisesti: hän kertoi hänelle Albertista lapsena, kaikenmoisia unohtuneita pikkutapauksia, ylläpitääkseen hänessä vähemmän katkeria muistoja kuin ne, mitä hänelle miehestään oli jäänyt. Eräällä iltapäiväkävelyllä Marie-Louise tapansa mukaan vaati häneltä jotain uusia kertomuksia ja silloin Elisabet tuli esittäneeksi yhden näistä lapsellisista jutuista, ja pian hän miltei vastoin tahtoaan joutui puhelemaan lapsilleen heidän isästään.
Kun hän eräänä päivänä tyttärineen kulki yli Perustuslain aukean, ehdotti hän tälle, että mentäisiin museoon.
— Museo, mitä se on?
— Tauluja, jotka esittävät ihmistä tai vaikkapa maisemia.
— Oi mennään sinne!
Ensimäisessä salissa Marie-Louise asettui oikopäätä nti de Barrelin loisteliaan muotokuvan eteen, jonka Largillière on maalannut: hymyilevä ja kaunisteltu nainen ylellisessä punaisessa asussaan loisti kuin kyltti.
— Katso, äiti, tätä kaunista naista.
Heti Elisabetin mieleen muistui, mitä hänen omassa mielessään oli liikkunut, kun Albert tässä samassa museossa koetti valita hänelle sellaisia tauluja, jotka kehittäisivät hänen makuaan. Hän haki Fragonardin vanhusta, jonka täytyi olla likellä Largillièrea, ja katseli sitä tarkkaavasti. Hänen ei ollut tarvis pakoittaa itseään ollakseen huvitettu näistä sierettyneistä kasvoista, jotka lyhyesti esittävät ahkeran, uneksivaisen ja hieman juopottelevan talonpojan koko elämäntarinan. Kuinka tällaiset oikeat taideteokset, joita muka ainoastaan valiot osaavat ihailla, päinvastoin ovat helposti tajuttavia. Tarvitsi vain asettaa ne suhteisiin elämän kanssa, tarkastella niitä tämän sellaisenaan liian laajan ja aina jonkunverran haihtuvan elämän täsmällisempinä, paremmin keskitettyinä kuvina. Nämä olivat Albertin lausetapoja, joilla hän tulkitsi käsitystapaansa. Elisabet vei Marie-Louisen vanhan muotokuvan luo:
— Jätä tuo jähmettynyt olento. Katsele tätä. Miten se on paljon ilmehikkäämpi! Saint-Martinissa meillä oli naapuri, joka sitä muistutti. Hän hukkui erääseen puroon, markkinailtana, mutta kirkossa ei kukaan laulanut paremmin kuin hän. Hän ei ollut mikään huono ihminen. Hän joi liikaa, ja sai ankaran rangaistuksen.
— Äiti, sanoi pikku tyttö, minusta on hauska kun sinä kerrot …
Toisella kertaa, Elisabetin alettua uudelleen soitto-opintonsa, jotka hän oli vienyt jokseenkin pitkälle, mutta kutakuinkin koneellisella tavalla, hän ryhtyi soittamaan Beethovenin l'appassionata sonaattia, niinkuin sitä syystä nimitetään, ja hän eli sen niin voimakkaasti, että se pani hänet unohtamaan vaivansa, tai ennemminkin antoi sille pateettisen ilmaisun. Tuskaisen allegron, jota kuitenkin toistuen valaisee hehkuva ja surullinen rakkaussävel, ja andanten jälkeen, joka kohoo yli ihmiselon rajusäiden seesteyteen saakka, hän alkoi kolmatta, epätoivoisten kutsujen katkaisemaa osaa, kun hän kuuli Marie-Louisen itkevän; hän oli unohtanut tämän läsnäolon.
— Mikä sinulla on, rakkaani?
— En tiedä. Sinä soitat niin surullisesti.
— Minun ei olisi pitänyt soittaa sinulle tätä.
— Oi kyllä! Minä rakastan sitä että se on surullista.
Elisabet oli siis osannut tulkita tunnettaan ja vaikuttaa tyttärensä syvän tunteellisuuden kehittymiseen, jonka lapsi oli perinyt isältään ja joka vakaantuneena saattoi hänelle olla jalojen ilojen ja itsetunnon lähteenä. Kun Albert myöhemmin kohtaisi lapsensa, olisi hänen pakko tunnustaa, että ollessaan kaukana hänestä hänen lapsensa eivät olleet kutistuneet. Tämä oli oleva hyljätyn vaimon kosto.
Keväällä Elisabet, joka tuontuostakin piti silmällä kirjakauppojen näyteakkunoita, näki esillepantuna miehensä uuden kirjan, Talonpojan historian kolmannen nidoksen. Se oli ensimäinen, minkä hän heidän eronsa jälkeen julkaisi. Milloinkaan ei hän niin hehkuvasti ollut halunnut lukea jotain kirjaa. Hän kulki edestakaisin myymälän edustalla, haluten ostaa sen ja rohkenematta kuitenkaan. Grenoblessa hän oli liiaksi tunnettu, jotta tämä osto olisi jäänyt huomaamatta ja voinut olla tulematta kaupungin puheenaineeksi. Mitä tehdä? Hänen uteliaisuutensa oli niin kiihkeä, ettei se jättänyt häntä rauhaan. Hän keksi lähellä taloaan, Strassburg-kadulla, pienen viheliäisen kirjakaupan, jossa varmaankaan ei tiedetty hänen nimeään. Hän puikahti myymälään iltahämärässä:
— Olkaa hyvä, antakaa minulle Albert Derizen Talonpojan historian viimeinen nidos.
— Albert Derize? En tunne sitä nimeä.
Elisabetia, joka vaivoin oli saanut nämät tavut lausutuksi, ärsytti se, että niitä ylenkatsottiin. Hän poistui kiittämättä, ja meni suoraan kaupungin suurimpaan kirjakauppaan Victor-Hugo aukealla, mistä hän peittelemättä osti haluamansa kirjan. Kun hän kiireisin askelin poistui saaliineen, yllätti hänet oikeusneuvos Prémeraux, joka naisille kohteliaana kuten aina riensi häntä tervehtimään. Tavanmukaisten kohteliaisuuksien jälkeen hän viittasi kääröön:
— Lyön vetoa, että se on joku romaani.
— Kyllä, se on romaani.
— Eipäs olekaan, se on toisen muotoinen.
Elisabet punastui ja kun hän ei keksinyt mitään valhetta, hän käänsi puheen toisaalle. Heti kun hän pääsi vapaaksi, hän riensi kotiinsa piiloon. Milloinkaan ei hän ollut sellaisella ahneudella käynyt luettavaansa käsiksi. Kun hänen lastensa kyselyt häntä häiritsivät, odotti hän iltavalvontaansa, saadakseen siihen kokonaan antautua.
Se oli kuten edellisetkin, varsin oppinut kirja, mutta niin hyvin sommiteltu, että se kohosi ja rakentui kuin muistopatsas sitä mukaa kuin käänsi lehteä, ja uhkuen valoa ja havainnoilla kyllästettynä, se muistutti vanhoja rakennuskiviä, joiden kuori, niin monen auringonkierron hyväilemänä ja rajusään koettelemana, kantaa ihmistahdon merkkejä. Elisabetille tämä väri ja tämä selkeys, jonka kautta tavallisesti Albertin persoonallisuus ilmeni, oli outo, kun hän kiihkoissaan tajusi sen uudella voimalla, ja hän kuvitteli, että ne erikoisesti olivat tämän viimeisen nidoksen kaunistuksena. Hän tahtoi lukea sen kammotun innostajattaren ansioksi ja joutui täten mitä pahimman masennuksen valtaan. Läähättäen, ahdistuneena, kirjansa kiusaamana ja kykenemättömänä siitä irtautumaan hän keskellä yötä joutui viimeiseen lukuun, joka käsitteli Baskinmaan tapoja ja esitti ne rodun kaikkein voimakkaimmaksi ylläpitäjäksi, maan ja suvunhengen säilyttäjiksi. Tekijä esiintoi omat havaintonsa perintätiedon ja -tavan mahdista toimivana voimana. Edeltäjiensä tavoin hän esitti Melongon perheen historian, ja Espanjaan siirtyen hän kertoi muita esimerkkejä maan kunnioituksesta yhtyneenä perheenpään kunnioitukseen. Kirja päättyi jonkinmoiseen hymniin rodun ja kotiturpeen kunniaksi.
Epäilemättä nämä johtopäätökset eivät olleet vailla ironiaansa. Mikä aiheutti hänet, joka niitä tulkitsi niin mahdikkaasti, juhlallisin, täsmällisin lausein, esiintymään niiden ajajana? Hän osoitti mikä vaikutus koossapysymisellä on perheeseen, kiinteydellä perintötapaan, erottamattomuudella avioliittoon, ja itse hän, tahallaan eläen yhteiskunnan laidalla, oli jättänyt vaimonsa ja lapsensa ja kävi Baskinmaassa, kootakseen sieltä tämän aatesadon, rakastajattarensa seurassa. Asiantuntevalle lukijalle tämän näytelmän täytyi olla huvittava. Tottahan on, että niin monet säännöllistä yhteiskunnallista elämää viettävät kirjoittavat anarkistisia kirjoja, että joskus vastakohtana sopii odottaa järjestyksen opetuksia säännötöntä elämää viettävien puolelta, joiden yksityiselämän viallisuus ei ole yllättänyt muuta kuin heidän sydämensä tai aistinsa, aivoja turmelematta. On niin helppoa ja houkuttelevaa korottaa omat intohimonsa uskonkappaleiksi, muuttaa yksityiset vastoinkäymisensä yleisiksi puutteiksi, yleistää omat erehdyksensä, että kyky vastustaa tätä houkutusta, kyky selvästi nähdä yksityisen kokemuksensa epäluotettavuus, jo sisältää harvinaista ajatuksen voimaa.
Kun Elisabet sulki kirjan, ei tämän vastakohdan ironia ollut edes hipaissut häntä. Mutta huomatessaan, ettei Albert ollut muuttanut mieltään yhteiskunnallisissa erittelyissään ja järkähtämättä, suuremmalla lämmöllä, mutta myös kuumeisemmalla kiihkolla, mitä hän tosin ei huomannut, pysyi uskollisena alkuperäiselle suunnitelmalle, jonka perusteet Elisabet muisti hänen esittäneen, silloin hänestä tuntui, että joskin puolison sydän oli menetetty, kuitenkin älyllinen side vielä yhdisti puolisoa hyljättyihin, ja että hän oli tullut hiukan vähemmän petetyksi.