IV
UUSI ELÄMÄ
Toukokuun lopussa Elisabet jätti Grenoblen asettuakseen Saint-Martinin vanhaan taloon. Hänen tyttärensä terveys, jota vaivasi verenvähyys ja hermoheikkous, teki ilmanmuutoksen tarpeelliseksi, ja lääkäri neuvoi lähtemään vuoristoon. Elisabet ehdotti vanhemmilleen, tosin salaisella taka-ajatuksella, että nämä ottaisivat vastaan hänen vieraanvaraisuutensa. Hra Molay-Norrois pysyi jäykkänä.
— Me menemme Uriageen pahojen helteiden ajaksi, se on tietty. Mutta kun vielä on täysi talvi!
— Täysi talvi, isä! On kevät, ja huomenna on kesä.
— Elä missään tapauksessa ota lukuun minua. Vanha herra piti arvossa maaseutua vain mikäli siellä oli kaupungin tavat ja paljon ihmisiä, ja senvuoksi hän odotti että pienen kylpypaikan hotellit tulisivat täyteen. Tämän onnistumattoman yrityksen jälkeen Elisabet pyysi rouva Derizeä seurakseen.
— Me tulemme olemaan teidän vierainanne, sanoi hän. Olen päättänyt olla mitään Albertilta ottamatta, ja Saint-Martinin tila kuuluu hänelle. Marie-Louisen sairaus pakoittaa minut lieventämään jyrkkyyttäni. Jos te olisitte kanssamme siellä, ei minun olisi tarvis soimata itseäni.
— Miksi soimata? Albertilla ei ole muuta kotia kuin yksi, teidän. Hän on velvollinen antamaan teille avustusta.
— Minä hylkään sen. Ettekö ymmärrä minua?
— En, isän on huolehdittava lapsistaan. Tämä ero koskee niin kipeästi minuun. Yhtä kipeästi kuin teihin. Hän ei kenties tiedä sitä kylliksi.
— Elkää koskaan puhuko hänelle minusta.
— Mistä minä puhuisin hänelle, ellen hänen velvollisuudestaan? Kuolemaani saakka hän on kuuleva valitukseni, jos hän itsepäisesti pysyy väärällä tiellään.
— Entäs mitä hän vastaa teille?
— Ei koskaan mitään tästä asiasta.
— Siinä sen näette.
— Te ette ymmärrä hänen ajatustansa. Ylpeät eivät mielellään sitä paljasta, ja hänen rikkomuksensa paaduttaa hänet ylpeyteensä. Kun olemme poikenneet pois totuudesta, niin erehdyksemme luonnollisesti yllyttää uhmaamme. Mutta rauhoittukaa, Elisabet. Kun kirjeissäni on kysymys teistä ja lapsista, osaan menetellä niin, ettei teidän ylpeytenne siitä joudu kärsimään. Haluan ainoastaan pitää vireillä hänen muistoaan ja katumustaan.
— Hänen katumustaanko?
— Se kenties uinuu nyt, mutta se on heräävä. Kullakin meistä on hetkensä, ja varsinkin silloin, kun me lisäämme elämän onnettomuuksiin, jotka jo kyllä ovat riittävät, ne jotka me itse aiheutamme.
Hän lisäsi, alakuloisemmin:
— Ikä alkaa painaa minua. Joka päivä anon Jumalalta sitä armoa, että saisin nähdä teidät sovussa ennenkuin kuolen.
Ja ikäänkuin jatkaisi hän vain itsekseen mietteittensä uraa:
— Se kenties lähentäisi teitä toisiinsa.
— Mikä sitten, rakas äiti? kysyi Elisabet.
Rva Derize katseli häntä kuin palaisi hän itse jostain kaukaa, ja hetken vaiettuaan hän hymyillen sanoi:
— Oh! ei mikään, rakas tyttäreni. Ihminen saa joskus omituisia ajatuksia.
Rouvien elämä Saint-Martin-d'Uriagessa oli vaatimatonta ja yksivakaista. Lasten hoito, joidenkin kirjojen luku, kävelyt, ja illalla musiikki ja pitkät puhelut täyttivät heidän päivänsä eivätkä jatkuneet kovin myöhään. Usein rva Derize kulki plataanitietä, joka päättyi kappeliin. Koska Elisabet ei tullut hänen mukaansa sinne, valitsi hän mieluimmin sen ajan, jolloin tämä kävelytti ulkosalla Marie-Louisea ja Philippeä, kulkien heidän kanssaan ympäristön metsissä tai niityillä. Hänen jalkojaan alkoi pian uuvuttaa, mutta hänen henkensä, joka oli pysynyt toimeliaana, jopa hehkuvana aina vanhuuteen saakka, ei tiennyt uupumuksesta.
Muistaen miten Albert vihoissaan oli ylistänyt ruumiillisen rasituksen siunauksia, Elisabet joka päivä ulotti kävelyretkensä yhä pitemmälle. Alussa hän sai ivallisia huomautuksia Marie-Louisen puolelta, joka livisti kuin jänis pitkin tietä ja soimasi äitiään ja Philippeä heidän hitaudestaan. Vähitellen hän paremmin harjaannuttuaan suoritti huomattavia matkoja ja häntä alkoi uudella tavalla huvittaa tämä ruumiinliike, jota hän ennen oli halveksinut. Chamroussen rinteillä, — niin kaukana kotoa kuin hänen poikansa pikku jalat vain sallivat, — hän hämmästyksellä huomasi, kuin näkisi hän sen nyt ensi kertaa, minkälaisia korkeita suippokaaria muodostavat suorarunkoiset katedraalin pylväitä muistuttavat kuuset. Se herätti hänessä uskonnollista mielialaa. Luonto lakkasi olemasta hänen tuskansa säestäjä, kuten se edellisenä syksynä oli ollut.
Melkein joka ilta hän parvekkeelta ihmetellen katseli valon häipymistä. Karja ja sen paimenet, jotka tunkeilivat kaivon ympärillä, herättivät hänessä tuota rauhan tunnelmaa, joka maaseudulla leviää päivän painuessa kuin hieno tuoksu.
Marie-Louise lopuksi huomasi, että hänen äitinsä käveli melkein yhtä hyvin kuin hän itse.
— Mutta juosta sinä ainakaan et osaa.
— Koetetaan.
Nuori rouva keräsi hameensa ja koetti. Hänen lapsensa, jotka eivät koskaan olleet nähneet häntä näin lennossa, puhkesivat siitä riemuhuutoihin ja unohtivat juosta kilpaa. Tämä hänen uusi kykynsä herätti heidän innostustaan.
— Toden totta, päätti pikku tyttö, sinulta ei enää puutu muuta kuin rotko.
— Mikä rotko?
— Isän rotko.
Tämä oli salaperäinen ja jylhä paikka, jota tyttö itse ei olisi edes osannut löytää, jonne hänen isänsä kerran oli vienyt hänet ja josta heidän oli ollut vaikea päästä pois, toisiinsa kietoutuneiden oksien, piikkien ja kivien takia. Tytöllä oli siitä sankarillinen muisto, jota hän käytti lumotakseen ympäristöään erikoisissa tapauksissa.
Saatuaan näistä saavutuksista kuulla kertoi Albertin äiti urotöistä, joita poika anivarhaisessa nuoruudessaan oli tehnyt: mitenkähän oli rakastanut vuoristoa, sen ilmaa, sen valtavien näköalojen ja varsinkin sen tarjoomien vaarojen vuoksi. Opittuaan aikaisemmin tuntemaan miehensä lapsuuden Elisabet nyt sai tietoonsa hänen nuoruutensakin, joka ei koskaan ollut herättänyt hänen uteliaisuuttaan. Sen ohessa hänen täytyy tyydyttää lasten vaatimukset, nämä kun tahtoivat yhä uusia seikkailukertomuksia. Niinpä hän uudelleen tutki kirjaston hyllyt, jotka verhosivat ylhäältä alas saakka kokonaisen huoneen, minne hän ennen ei juuri pistäytynyt. Mutta nyt hän teki sen järjestelmällisemmin ja todellakin haluten päästä tulokseen; hän oli milloin polvillaan lattialla, milloin kiipesi korkeille portaille. Monien yritysten jälkeen hän löysi sieltä nidoksen Dauphinén satuja ja alkoi niitä kömpelösti kertoella, mutta pian hän kokemuksen opettamana kykeni käyttämään säästeliäästi tehokohtia ja muodostelemaan juonen ratkaisun onnelliseen suuntaan, niin ettei hän murehduttanut Marie-Louisea, joka liiaksi oli kiintynyt kuviteltuihin henkilöihinsä, kun sensijaan Philippe filosofisemmin kantoi näiden onnettomuudet. Paholainen, joka rakensi muurin Vizillen puiston ympäri ja jota marsalkka de Lesdiguières veti nenästä, haltiatar Melusina, jonka alueen muodostavat Sassenagen luolat, ja jonka tyttären, merenneidon, rakkaus teki naiseksi, nämä erikoisesti valtasivat lasten mielikuvituksen, koska he edellisenä vuonna itse olivat käyneet näillä loihtuisilla paikoilla Passerat'n automobiilissa, mikä heille riitti antaakseen tarulle todellisuustehoa.
— Sassenagessa, äiti, selitti Marie-Louise, me emme nähneet Melusinaa.
— Ei hän enää olekaan siellä!
— Missä hän on?
— Kaukana, kaukana merellä.
Tyttö jäi mietteihinsä, sitten hän päätteli:
— Olisi voitu kertoa minulle hänen historiansa, silloin kun me olimme luolassa. On tyhmää kävellä luolassa, puhumatta haltiattaresta mitään.
Elisabetin ajatus kohdistui itsestään Albertiin, jota tämä huomautus olisi huvittanut. Kuinka olisikaan ollut historioitsijan mieleen tämä naivi arvostelu niistä monista matkailijoista, jotka retkeilevät kautta maan näkemättä mitään muuta kuin ulkokuoren, tietämättä mistään muusta kuin silmää enemmän tai vähemmän viehättävistä muodoista. Mitä Philippeen tuli, miellytti häntä enemmän paholainen, joka rakensi muurit yhdessä yössä ja jolle maksettiin apinarahalla.
Kun nuori rouva kerran oli päässyt kirjastoon käsiksi, tottui hän sitä selailemaan. Käytettyään sitä lastensa hyväksi, hän itse haki sieltä huvitusta. Hän luki uudelleen muutamia miehensä teoksia, jotka hän ennen oli velvollisuudesta kiireesti käynyt läpi, ja mieltyi niihin. Sitte hän erikoisesti kiintyi elämäkertoihin ja muistelmiin, jotka senkautta että ne ovat välittömässä kosketuksessa elämän kanssa paremmin soveltuivat hänen enemmän realistiseen kuin kuvausvoimaiseen luonteeseensa. Ja vähitellen, ilman että hänelle itselleenkään oli selvillä olentonsa asteettainen muuntuminen, hän paremmin ymmärsi, mitenkä ihmisten jättämät jäljet tuntuvat kaikkialla vanhoissa sivistysmaissa, mikä merkitys on menneisyydellä, suurilla miehillä, muistomerkeillä ja taiteentuotteilla. Omituisen vaiheen kautta hänen harrastuksensa kehittyivät samoiksi kuin hänen puolisonsa, nyt kun hän oli tästä eroitettu, epäilemättä ainiaaksi. Puolison henkinen vaikutus, joka ei ollut jättänyt häneen mitään jälkeä kahdeksanvuotisen avioliiton kuluessa, tuntui nyt etäisyydestä eikä tämä koskaan tietäisi siitä mitään.
Käytettyään sisäelämänsä hyväksi hankkimiansa uusia näköaloja maailmaan, hän oli kypsempi keskusteluunkin ja hänelle sattui iltaisin, että hän oli valveilla ohi tavallisen maatamenoaikansa, keskustellen anoppinsa kanssa, jonka mielenylevyys hänelle nyt lopulta selvisi, asioista jotka aikaisemmin eivät olisi kiinnittäneet hänen mieltään hetkeäkään. Kunnes kelloon katsahtaen toinen heistä huomautti.
— Miten onkaan myöhä!
Ja uupuneena Elisabet pian vaipui uneen, sensijaan että hän vain sitä vapaammin ja sitä tuskallisemmin olisi jatkanut vaivojansa yön pimeydessä, mitä vaarallista tapaa hän kauan oli harjoittanut.
Niiden opinalkeiden joukossa, joita molemmat toinen toistaan auttaen lapsille antoivat, oli hän itselleen varannut soitannon, jonka harrastuksen hän koetti heissä herättää, laulamalla heille ja panemalla heidät yhä uudelleen esittämään kansanlauluja, jotka niin helposti painuvat muistiin. Muutamina päivinä talo oli tulvillaan laulua, ja kylän lapset pysähtyivät portille niitä kuullakseen. Pikku Philippe linkosi sävelten läpi kantavan kelloäänensä kuin pallon keilapelissä, ja sävelet sortuivat suurella melulla. Hänen sisarensa loukkaantui, mutta riita loppui nauruun.
Tämä iloisuus näytti merkitsevän hyvää erään vanhan talonpojan, Claude Ferray'n mielestä, joka vankkureineen kulki tiellä ja nähdessään rauta-aidan takana vanhemman rva Derizen puuhaavan puutarhassa, vanhan naapurin oikeudella kysyi häneltä:
— Päivää, rouva, onko herra Albert palannut kotiin?
Hän vastasi suoraan:
— Ei vielä, Claude.
— Mutta kai hän palaa?
— Pian ystäväni. Me odotamme häntä.
— Hyvä on! Taloon tarvitaan mies. Pellolle mies, keittiöön vaimo, ja molemmat tenavia ruokkimaan.
Ja tämän huomautuksen tehtyään hän pani härkävaljakkonsa liikkeelle ja jatkoi matkaansa.
Tällaisia olivat hyvät päivät. Mutta niitä oli huonojakin. Tultuaan herkistyneemmäksi ja tunteellisemmaksi joutui Elisabet helposti luulevaisuuden ja ärtyisyyden valtaan; pikkuseikoista hän sai aihetta syviin suruihin, tai vaipui hän takaisin entiseen velttouteensa. Hän sai tuta mielen voimatonta uhmaa, joka murtaa meidät, kun se panee meidät hyökkäämään kohtalon välinpitämättömyyttä vastaan, ja epätoivon tiloja, joiden kuiluun ihmissydän syöksee. Tällaisina hetkinä hän toivoi saavansa sanoman Albertin kuolemasta, jottei hänen tarvitsisi kärsiä sellaisia mustasukkaisuuden tuskia. Hienotunteisesti, sanoitta, vihjauksitta, kuin sairaanhoitajatar, jonka käyntiä ei huoneessa kuule, ja joka ei kuitenkaan koskaan ole joutilaana, rva Derize hoiteli hänen haavojaan.
Heinäkuun helteet toivat Uriagen pikku kylpypaikalle seuraelämänsä takaisin. Mutta Molay-Norrois'n perhe ei siinä enää ollut määräävänä. Nämä asettuivat taas Mélèzes huvilaan, rinteelle joka johtaa Saint-Ferriolin linnaan, mutta Passerat'n perhe muutti huvilaa ja vuokrasi sellaisen itselleen laaksosta, Vaulnaveyn puolelta. He seurustelivat yhä edelleen keskenään, mutta vähemmän innokkaasti kuin ennen. Vimellein välityksellä Passerat'n perhe hankki itselleen ylhäisötuttavuuksia. Hra Molay-Norrois, jonka hänen viimeinen leinikohtauksensa oli pakoittanut tarkkaan terveydenhoitoon, ei voinut olla tunnustamatta, että hän vain kotonaan jaksoi hyvin, ja hän osasi olla siitä kiitollinen vaimolleen. Terveyden huolto oli hänen mielestään poistanut kaikki muut harrastukset. Hän hoiti itseään samalla innolla ja raffinoidulla taidolla, jolla hän ennen oli pyrkinyt naisia miellyttämään ja hän tarjosi itselleen nyt lääkärintutkimuksia ja lääkkeitä kuten ennen salaisia lemmeniloja. Tietenkään hän ei ollut luopunut seuramaailmasta, mutta hän alisti sen tilansa vaatimuksiin eikä siitä nauttinut muuta kuin kohtuudella. Hän, joka ennen oli käyttänyt tunteja ulkoasuunsa ja pani liikkeelle uusia kuoseja, löysi samaa viehätystä kuin ennen pikku hurjastelusta pukeutuessaan tohveleihinsa ja polttaessaan piipullisen päivällisen päälle, samalla kun hän tyydytyksellä totesi, että ruuansulatus sujui esteettömästi. Rva Molay-Norrois, joka nyt piti itse huolta liemistään ja soseistaan — uusi työ hänelle — alkoi jälleen tulla toivehikkaaksi, ja halusi miehensä parantuvan, vaikka ei liian äkkiä eikä liian täydellisesti. Heidän kaksi poikaansa, Olivier ja Victor, tulivat peräkkäin lomalle ja käyttäytyivät Elisabetia kohtaan lempeän suojelevasti, mikä tätä vähän painosti. Mutta mistään iloistaan eivät he hänen hyväkseen luopuneet, ja kumpikaan ei ajatellutkaan supistaa elämäntapaansa, mikä kenties olisi heidän vanhemmilleen tehnyt mahdolliseksi järjestää lopullisesti nuoren rouvan myötäjäisseikan, mitä tämä, joka tahallaan turvautui vain omiin apulähteisiinsä, kuitenkaan ei ollut koskaan vaatinut.
Automobiiliretket alkoivat uudestaan. Derizet kutsuttiin mukaan. Elisabet, joka ei tahtonut totuttaa lapsiaan ylellisyyteen, kieltäytyi ottamasta niihin osaa, esittäen syyksi, että lääkäri piti kävelyretkiä terveellisempinä. Kun hän jokseenkin usein käveli Saint-Martinista alas, käydäkseen katsomaan isäänsä ja äitiänsä, hän eräänä päivänä kohtasi varjoisella kastanjatiellä molemmat nuoret miehet, jotka edellisenä vuonna olivat tunteneet hänet ja häntä niin mieltäosottavasti ylistäneet. Puettuna valkoiseen flanellipukuun, joka väljyydellään lisäsi hänen nuorekkuuttaan, hän piteli Philippeä kädestä, kun taas Marie-Louise, huomattuaan mustikoita sammalikossa oli kiivennyt rinteelle ja jäänyt vähän jälkeen. Nuoret miehet katselivat häntä julkeudella, jota nykyiset tavat valitettavasti eivät enää pidä huonon kasvatuksen merkkinä. Vastoin tahtoa nousi veri Elisabetin kasvoilleen. Hän tahtoi kiiruhtaa ja kääntyi taitamattomasti kutsuakseen tytärtään. Miehet olivat myös kääntyneet ja viivyttivät askeleitaan. Marie-Louise riensi hänen luokseen täyttä laukkaa, ja ilmoitti heti:
— Tiedätkö, äiti, sinä olet kauniimpi kuin viime vuonna.
— Pikku tyhmyri, sensijaan että puhut joutavia, olisi parempi, jos ensi kerralla et jäisi jälkeen.
Mutta lapsi ei luopunut ajatuksestaan:
— Se ei ole mitään joutavaa. Koska nuo herrat tuolla sanoivat niin.
— Miksi sinä kuuntelit heidän puhettaan?
— Koska he puhuivat sinusta.
— Ei se ole mikään syy. Mutta pienokainen jatkoi vaan:
— Toinen heistä oli tumma ja toinen keltainen. Tumma sanoi näin: »Hän on menettänyt; hän on laihempi». Mitä sinä olet menettänyt? Ja keltainen vastasi: »Hän on kauniimpi».
— Ole vaiti. En pidä lapsista, jotka kuuntelevat ohikulkevaan keskusteluja.
Enemmän kuin kuusitoista kuukautta oli hän nyt elänyt erillään puolisostaan. Hän oli todellakin paljon muuttunut, mutta sitä hän ei ollut tehnyt itselleen selväksi, paitsi kun hänen oli täytynyt korjauttaa vanhoja pukujaan, joita hän säästäväisyydestä tahtoi vielä käyttää. Hoikentuneena, laihtuneena, hän näytti venyneeltä kuin vanat, jotka solakkuudellaan lisäävät kukan suloa. Kävelyn tottumus oli antanut hänen vartaloon nähden vähän pitkille jaloilleen lisää notkeutta ja sulavuutta. Hänen pitkänomainen ja hyvin valkoinen kaulansa, jota hän tavallisesti piti paljaana, kannatti paremmin hänen päätään. Olisi saattanut sanoa, että hän vaatteen lailla oli pudottanut päältään liikalihavuuden, joka raskautti ja veltostutti hänen ruumistaan. Molay-Norrois'n perheystävät enimmäkseen häntä surkuttelivat, arvellen, että hän kuihtuu ja että se oli suuri vahinko niin kauniille naiselle. Mutta ulkoilma ja hänen luontainen terveytensä onneksi puolustivat häntä hänen henkisen kärsimyksensä uhkaavaa hävitystyötä vastaan. Mutta ne eivät olleet tätä voineet estää uurtelemasta hänen kasvojaan niiden täydessä kukkeudessa. Molemmille puolille pientä suuta oli kaksi kurttua kaivertunut. Hänen kasvonsa olivat soukistuneet. Kulmakarvojen välillä näkyi pieni ryppy. Mutta varsinkin hänen tummat silmänsä, joita niitä ympäröivä sininen kehä suurensi, kuvastelivat syvempää elämää. Se joka osasi katsella, näki aina niiden milloin ikävöivässä, milloin intohimoisessa ilmeessä vähän pelkoa ja kaipausta, kuten vangittujen kauriiden lempeässä katseessa, jotka katsojan kädestä syödessään pelkäävät pahoinpitelyä ja muistavat vapaita kotimetsiään. Veren aaltoilukin hänen poskillaan oli nopeampi; se tulvi ja vetäytyi takaisin melkein samalla hetkellä. Jopa hänen äänensäkin oli saanut vakavamman sävyn; se oli kuin askelta matalampi. Niin muuttuneena, väljine pukuineen ja suurine kesähattuineen, hän yhä enemmän muistutti englantilaisia muotokuvia, jotka antavat naisille niin paljon suloa ja arvokkuutta yht'aikaa. Mutta se olisi ollut sellainen muotokuva, jota uudelleen käydään katsomaan, koska katsoja ei ole varma siitä, että hän yhdellä kertaa on käsittänyt sen kauneuden olemuksen.
Se uusi rauha, jonka hän nyt löysi Mélèzesistä, oli hänelle mieleen hänen äitinsä takia. Mutta hän ei ollut huvitettu juoruista, joita kierteli Uriagessa kuten kaikissa kylpypaikoissa, Mitä se häntä liikutti, että vanha rva de Vimelle ei enää vakavissaan voinut teeskennellä tietämättömyyttä miehensä rakkaussuhteesta, tai että rva Passerat oli koroittanut oikeusneuvos Prémeraux'n keittiöittensä katsastajan arvoon? Eräänä päivänä hän sai kuulla Philippe Lagier'n tulevasta avioliitosta; tämä oli jonkun aikaa sitten asettunut asumaan Puistohotelliin.
— Kenen kanssa? hän kysyi huvitettuna.
— Neiti Berthe Rivièren.
Hän muisti nuoren tytön, joka löi verkkopalloa liikkein, joiden sopusointuisuus oli tarkoitettu katsojain nähtäväksi. Ennenkuin hän kiipesi takaisin Saint-Martiniin hän teki mutkan mennäkseen aina leikkipaikalle asti. Neiti Rivière löi pallojansa hytkyen naurunpurskahduksista, joista elämänilo lauloi, kun sensijaan hänen pelitoverinsa Philippe Lagier, teeskennellen palvelevaa ritaria, peittelemättä ahmi häntä silmillään.
— Teille! huudettiin.
— Mutta hänen lyöntinsä epäonnistui. Ja vallastaan vakuutettuna suostui nuori tyttö napisematta menettämään pelin.
»Nyt jo!» ajatteli Elisabet, noudattaessaan kastanjatietä, joka vei hänet yksinäisyyteensä. Kuinka pian ihminen unohdettiin. Ja rakkaudentunnustukset, mikä valhe! Hymy, joka paljasti välkkyvät hampaat, raikas iho, ranteen liike riittivät sytyttämään uuden pyyteen kaikkein hehkuvimman tunteen sijalle. Mutta kenties hän kuului niihin, jotka eivät herätä kestävää intohimoa. Kenties hän ei jättänyt muuta kuin vaihtuvan vaikutelman, joka pian hävisi, kuten hän joskus oli kuullut sanottavan eräänlaisista naisista puhtain liikkumattomin piirtein. Hän lisäsi tämän pienen itserakkautensa haavan siihen, josta hän kärsi ja joka pysyi auki.
Muutamia päiviä senjälkeen häntä pyydettiin päivällisille Mélèzes'iin eräiden henkilöiden kanssa; hän joutui istumaan pyöristetyn pöydän toiseen päähän Philippe Lagier'n viereen, jolla puolestaan oli naapurina nti Rivière. Tuliko Elisabet kenties liehitelleeksi häntä? Asianajaja kääntyi hänen puoleensa ja kiinnittääkseen hänen huomiotaan hän käytti hyväkseen kaikkia miellyttämään harjaantuneen älyn apuneuvoja. Hän oli ihmeen taitava miellyttävässä keskustelussa, joka antaa kaikille aiheille värikkyyttä ja viehätystä ja jonka pohjalla tuntuu piilevän mairitteleva myötätunto. Lamppujen ja vaaleiden pukujen loiste, paljaat olkapäät, lämmin ja kuitenkin terveellinen ilma, joka tulvi avatusta ovesta muodostivat kokonaisuuden, jossa elämä tuntui paisuvan ilon ilmapiirissä. Elisabet kuunteli Philippeä, jonka älykkäät piirteet eivät olleet vailla viehätystään muuta kuin levätessään. Tämän vieressä istuessaan hän ei enää muistanut kohtausta, joka oli heidät eroittanut. Unohtaen vaivansa, tuuditettuna, onnellisena, hän nautti menestyksestään. Äkkiä hän, kohottaessaan päätään, kohtasi nti Rivièren kiinteän katseen, jonka hän saattoi huomata pöydän muodon vuoksi. Katse oli masentunut, siitä ei tulvinut viha, vaan epätoivo ja ihailu. Se ilmaisi niin selvästi: »Te olette liian kaunis; tiedän hyvin etten voi taistella teitä vastaan, säälikää minua!» että se järkytti hänen mieltään, kun se saattoi hänet menemään itseensä. Täten hän siis hetken ajan oli täysin mielin nauttinut vallastaan toisen miehen yli, jonka sammuneen tai heikentyneen intohimon hän itserakkaudesta oli yrittänyt uudelleen sytyttää ja samalla hän oli tuntenut, mitenkä tämän miehen puhelu oli riistänyt hänet valtaansa, vaikka hänellä oli syytä olla varuillaan häntä kohtaan. Ja vielä lisäksi oli tarjolla vaara, että hän häikäilemättömästi murtaisi toisen sydämen. Hän häpesi turhamaisuuttaan, ja vielä enemmän hän pelästyi heikkouttaan, josta hän soimasi itseään kuin se olisi ollut petos. Kääntyen pois Philippestä, hän jätti hänet nti Rivièren haltuun, mutta Philippen into seisahtui. Illatsun lopussa Elisabet kieltäytyi, kun tämä tarjoutui saattamaan häntä Saint-Martiniin. Kun hän öisellä tiellä kulki sen paikan ohi, missä hän edellisenä vuonna oli tuntenut itsensä niin loukatuksi, tuntui hänen äskeinen käytöksensä hänestä käsittämättömältä, ja nöyryytys, jonka se tuotti hänelle hänen omissa silmissään, teki hänet samalla kertaa sekä lempeämmäksi toisten virheitä kohtaan että huolellisemmaksi omaan käytökseensä nähden.