V

KUMMITTELIJA

Ensimäiset syyssateet hajoittivat Uriagen kylpyvieraat. Hra Molay-Norrois ei ollut odottanut edes syyskuun loppua sääliäkseen tavaransa ja lähteäkseen tiehensä…

— Ettekö tunne, mitenkä on kostea, hyvä ystävä, sanoi hän kaksikymmentä kertaa päivässä vaimolleen, silloinkin kun oli poutainen, vaikka viileämpi sää. Kosteus kerääntyy tänne ahtaaseen laaksoon. Lähdetään kaupunkiin, missä saamme lämmintä.

Vähän vastustettuaan rva Molay-Norrois suostui. Tietenkin hänelle oli arvokas tyttärensä ja lapsenlastensa läheisyys, mutta vielä enemmän hoidokkinsa tyytyväisyys. Pian Elisabet Saint-Martinistä löysi saman yksinäisyyden, joka häntä edellisenä vuonna niin oli miellyttänyt. Vanha rva Derize, joka vähän kärsi leinistä eikä tahtonut mahdollisesti joutua taakaksi miniälleen tässä vähävaraisessa kylässä, oli palannut Grenobleen lokakuun alussa.

— Tulkaa pian luokseni, oli hän neuvonut lähtiessään. Yksinäisyys ei teidän iällänne ole mikään hyvä opastaja.

Mutta tenavat jaksoivat mainiosti, ja Elisabet antoi mielensä vaipua huumaannukseen, jonka syksyn viimeiset aurinkoiset päivät ja luonnon mielenlumo hänelle antoivat. Tämä vuodenaika, syvempien metsien näkeminen, voimakkaammat mielialat, joita hän koki, täyttivät hänet alakuloisuudella, joka tyydytti häntä. Mutta hän huomasi heikkoutensa, pelästyi sitä ja koetti taistella sitä vastaan. Jottei hänen niin pian tarvitsisi alistua kaupungin orjuuteen, hän pyysi Blanche Vernier'tä lapsineen viettämään viikon tai pari Saint-Martinissä. Nämä, luvultaan neljä, alistuivat viivyttelemättä Marie-Louisen ja Philippen ikeenalaisuuteen, jotka olivat heistä edellä taitavuudessa ja kekseliäisyydessä. Elisabetille tuotti muutaman päivän virkistystä se vilpitön ilo, jolla hänen ystävättärensä seurasi maatöitä, mistä hän oli kovin tietämätön, ja jolla hän taivalsi yksinäisiä polkuja, missä hänen melkein kokonaan kaupunkilaiset tottumuksensa saattoivat hänet huomaamaan liioiteltua viehätystä. Sitten hän kyllästyi hänen huudahduksiinsa, hänen liioitteluinansa, hänen herttaisuuteensakin, joka oli hieman jokapäiväinen. Hän kyllästyi siihen, koska hän herkistyneenä ja yksinäisenä oli arempi ja vastaanottavampi tänä masennusta yllyttävänä vuodenaikana. Yhä useammin hän saattoi jättää Blanchen haltuun lapsilauman, ja jäädä yksin tulkitsemaan murhettaan soitannolla, lukemaan kirjoja, niitä lopettamatta, joiden tarttuvan alakuloisuuden hän tunsi, jopa vielä hyödyttömämmin vaipumaan mietteisiinsä ilman päämäärää, ilman toivoa, ilman rajoja, vain saadakseen mielihyvällä tuottaa itselleen mahdollisimman paljon kärsimystä. Tästä ikävöimisen tilasta herätessään hän tunnusti itselleen, ettei hän toki voinut jäädä maalle ijäksi.

Kun hän eräänä päivänä oli tällä tavoin jäänyt yksin kotiin hän huomasi siitä, millä tavoin lapset tulivat sisään, ja Blanche Vernier'n ilmeestä, että jotain oli tapahtunut kävelyn kuluessa. Marie-Louise, vähän hämmentyneenä, koetti olla salaperäisen ja varovaisen näköinen, mikä ei voinut jäädä keneltäkään huomaamatta, kun sensijaan paksu Philippe paisui haljetakseen tärkeydestänsä. Toiset tahtoivat selittää, että maantiellä oli tavattu eräs herra, — merkillinen ilmiö Saint-Martinissä tähän vuodenaikaan; — mutta tyttönen keskeytti heidät jyrkästi, sanoen käskevällä äänellä:

— Ensiksikin, olkaa vaiti.

Tenavien yhteenkasaantuneiden päiden yläpuolella Blanche teki toimekkaita merkkejä, joista ei voinut mitään ymmärtää.

— Menkää syömään ruokasaliin, komensi Elisabet kärsimättömänä, ja salin tyhjennyttyä hän kysyi ystävältään: — Mitä on tapahtunut? Ei suinkaan mitään vakavaa?

— Katso, me kuljimme alaspäin kohti Saint-Ferriolin linnaa ja kohtasimme tiellä erään herran. —

— Kenen?

— Odota … herran, jota minä en tunne. Elisabet hermostuen kyseli kiihkeästi:

— Minkä näköinen hän oli?

— Tiedäthän sinä, miehet, en minä oikein osaa eroittaa heitä toisistaan. Minusta hän näytti isolta, laihanpuoliselta, kasvot jyrkkäpiirteiset, ilme sotilaallinen. Tunnetko?

— Jatka.

— Hän katseli meitä ohimennessään, ja sitten, kun me olimme käyneet muutaman askeleen eteenpäin, hän kääntyi ja kutsui »Marie-Louise». Tyttäresi kohotti päätänsä ja juoksi sitten hänen luokseen.

— Ei olisi pitänyt antaa hänen puhutella tuntematonta.

— Olethan toki ymmärtänyt, ettei hän ollut mikään tuntematon. Minä tietenkään en sitä ymmärtänyt, vaan huusin hänelle ja pysähdyin. Mutta lapsi ei kiinnittänyt mitään huomiota minun puheisiini. Hän antoi merkkejä veljelleen, jotta tämä tulisi heidän luokseen. Silloin minä astuin eteenpäin puuttuakseni suoranaisemmin asiaan, mikä on luettava ansiokseni, sillä tiedäthän arkuuteni. »Nämä lapset ovat uskotut minun huomaani, herra. — Annan heidät teille takaisin, rouva, vastasi hän tervehtien minua erittäin kohteliaasti. Olen heille sukua ja saatan heitä puhutella.» Hän oli hyvin liikutettu. Hän piteli Marie-Louisea ja Philippeä kädestä. Luulenpa melkein, että hänellä oli kyyneleet silmissä.

— Sinä et kuitenkaan ole varma siitä?

— Minä olen hieman lyhytnäköinen ja pelkään aina olevani epähieno tirkistellessäni. Sitten hän syleili pienokaisia intohimoisesti, melkein rajusti. Minun kävi sääli, olin vähällä itkeä minäkin, minultahan pääsee itku niin helposti. »Tulkaa meidän kanssamme», sanoi hänelle Marie-Louise. — Minä en voi. — Äiti ei ole saanut nähdä teitä. — Minun on pakko lähteä. — Nytkö jo? Eihän tämä ole mikään käynti. Palaattehan te? — Kyllä. Hän poistui nopeasti. Luulin hänen jo hävinneen kastanjoiden taa, mutta kun käännyin ympäri, näin miten hän seurasi meitä katseellaan.

— Siinäkö kaikki?

— Niin, kaikki.

— Minä olin uskonut lapseni sinun huomaasi. Sinun ei olisi pitänyt jättää heitä.

— Jättää heitä?

— Niin. Ei hetkeksikään.

Soimaus oli ilmeisen epäoikeutettu. Terävänäköisyyden sijasta Blanche Vernier'llä oli sydämen vaisto, joka tajuaa tekojemme tai tunteittemme hämärät syyt. Aavistaen ystävänsä mielenjärkytyksen hän puolustautumatta sieti tämän järjettömän syytöksen. Elisabetilta pani se ajatus, että hän olisi saattanut kohdata puolisonsa, kaikki jäsenet vapisemaan, eikä hän hämmennyksessään tiennyt toivoiko vai pelkäsikö hän tätä kohtausta.

— Kuule, sanoi hän lempeämmällä äänellä. Mene lasten luo ja lähetä tänne Marie-Louise.

Muutama hetki myöhemmin pienokainen astui sisään, ei, kuten tavallisesti, nenä ilmassa ja kasvot loistavina, tanssiaskelin, joilla hän mielellään talossa liikkui ja jotka panivat hänen vaaleat kiharansa heilahtelemaan, vaan väkinäisesti kulkien ja silmät alas luotuina. Äiti veti hänet kiivaasti luokseen ja tarttui häntä käsivarsiin:

— Katso minuun.

Kun lapsi vaivautuneena epäröi, hermostunut Elisabet heti pahastui:

— Mutta katso toki minuun. Kenen sinä tapasit tiellä?

Marie-Louise, joka ei juuri osannut valehdella, vastasi kuitenkin:

— En ketään.

— Et ketään? Kuinka saatat pettää äitiäsi. Se on väärin. Se on hyvin väärin.

Pienokainen oli hyvin kestänyt osassaan uhkaavan äänensävyn edessä, mutta tämä surunpurkaus pani hänet siitä luopumaan. Ja sittenhän hänellä oli suuri uutinen ilmoitettavana:

— No niin! me olemme tavanneet isän.

— Miksi et palattuanne sanonut minulle sitä.

— En tiedä, äiti.

— Hänkö kehoitti sinua olemaan puhumatta?

— Oi, ei suinkaan.

— Lapsella ei saa olla salaisuuksia äitinsä edessä.

Marie-Louise puhkesi itkuun ja häntä täytyi lohduttaa. Mikä oli saattanut hänet tällä tavoin vaikenemaan — seikka jota hän ei osannut itselleen selittää —, oli jonkinmoinen epämääräinen aavistus vanhempiensa erosta, joita hänen täytyi rakastaa erikseen, salassa toisiltaan, pelosta että hän heitä muuten vaivaisi. Omistaa yhdessä isä ja äiti, kuten oli laita hänen pikku toveriensa, sitä ei ollut ajatteleminen! Ja kuitenkin molemmat elivät. Tämän iltapäivän kohtaus oli hänestä haihduttanut epäilykset, joita hänelle joskus oli tullut tämän isän olemassaolosta, jota hän ei koskaan nähnyt, ja jonka hän oli kuullut kerrottavan jopa kuolleeksi. Mutta nämä mutkikkaat asiat aiheuttivat hänessä levottomuutta, mikä oli hänen ikäiselleen liikaa. Elisabet jatkoi kyselyään, tällä kertaa lempeämmin:

— Tunsitko hänet heti?

— Minä en katsonut häneen, kun hän meni ohitsemme Mutta jälestäpäin hän kutsui minua …

— Kutsuiko hän sinua?

— Kyllä. Silloin minä tietysti tunsin hänet.

— Kerro minulle, rakkaani.

— Hän huudahti minulle: »Marie-Louise». Minä kohotin päätäni ja juoksin. Kun minä oli aivan lähellä häntä, huusin: »Isä!» Hän syleili minua, niin kovasti, että olin läkähtyä. Ja hän kostutti poskeni, koska hän itki. Miksi, äiti?

— Hän oli liikutettu, kun näki sinut niin pitkän ajan kuluttua.

Marie-Louise näytti miettivän:

— Miksei hän ole tullut aikaisemmin. Hän kysyi minulta: »Entä Philippe?» Silloin minä huusin: »Philippe!» Philippe tuli, mutta sanoi vaan: »Mikä on?» Rouva Blanche tuli myös. He kiistelivät.

— Kiistelivät?

— No eivät juuri kiistelleet, mutta ainakin katselivat karsaasti toisiaan. Silloin isä lähti.

Elisabet voitti epäröintinsä ja kysyi vielä:

— Eikö hän pyytänyt sinua sanomaan minulle mitään?

— Minä sanoin hänelle: »Tulkaa katsomaan äitiä!»

— Ah! Entä mitä hän vastasi?

— Hän ei vastannut mitään, hän sanoi: »Minä tulen, uudestaan».

— Siinäkö kaikki?

— Niin. Mitä sinä itket, äiti.

— En minä itke.

Hän puristi intohimoisesti tytärtään rintaansa vastaan ja peitti suudelmilla nämä kasvot, joita Albert oli suudellut. Voimakas hellyyden tunne pani hänet kuiskaamaan lapsen korvaan:

— Rakastatko minua?

— Oi, rakas äiti?

— Entä isääsi?

— Isää myös, mutta ei niin paljon kuin sinua.

— Miksi niin?

— Hän ei koskaan ole luonamme. Tiedätkö, hän on surullisen näköinen.

— Todella, onko hän surullisen näköinen? Oletko varma siitä?

— Olen, onko se sinulle mieleen?

— Sinä sydänkäpyseni!

— Hän on luvannut, että hän tulee uudelleen. Toivothan sinä että hän tulee?

— Sinun ja Philippen vuoksi, kyllä, kenties. Kerran, kun kauan aikaa on kulunut.

— Ei, heti.

Vähitellen rauhoituttuaan Elisabet lähetti Marie-Louisen, joka oli liiaksi kiihoittunut, leikkikumppaniensa seuraan. Itse hän voimatta aivan päästä tasapainoon, käveli edestakaisin talossa. Lopuksi hän pistäytyi ulkokynnyksellä. Sieltä hän, suorana, liikkumattomana, valmiina palaamaan takaisin sisään, tutkisteli tietä ja puita. Albert harhaili kenties vielä täällä ympäristössä eikä saanut lähtöä tehdyksi tältä seudulta, jonka täytyi tuoda hänen mieleensä lapsuus ja niin paljon muistoja. Niin paljon muistoja? Ei, hän oli nähnyt lapsensa; mikään ei saattanut häntä pidättää. Hän oli lähtenyt, tietenkin. Kuitenkin hän näytti olevan surullinen, Marie-Louise oli sen huomannut. Jos hän yht'äkkiä ilmestyisi tielle, tuohon hänen eteensä, tähän käänteeseen, mitä tekisi silloin hän, Elisabet? Hän ei sitä tiennyt, hän ei päättänyt mitään, ja aika kului.

Ilta tuli, syysilta, äkillinen ja melkein jäätävä. Hän haki liinan verhotakseen sillä olkapäänsä ja yhä tuijotti älyttömästi eteensä ikäänkuin hän ennen päivänlaskua kutsuisi luokseen vaaraa, jota hän pelkäsi. Varjo, joka jo peitti laakson, kiipesi vuorelle, yllätti tumman, tiheän kuusimetsän, joka auttoi yötä. Päivänlaskussa punaiset vaakasuorat juovat viiruttivat taivaan. Quatre-Seigneurs vuoren yläpuolella näyttäytyi ensimäinen tähti.

Elisabet ei saanut lähdetyksi sisään. Valon siirto antoi näennäistä liikettä tien pensaille ja puille. Joka hetki hän näki jonkun tulevan, joka epäröiden jäi paikoilleen, jalat portaille pysähtyneinä. Monien hairahdusten jälkeen hänen täytyi tunnustaa itselleen, että hän nyt todella näki ihmishaamun etenevän tiellä. Pelko kangisti hänen polvensa. Ei, hän se ei ollut; se oli käyrä, hento, hidas nainen. Se oli Albertin äiti. Vaivaloisesti hän ponnisteli eteenpäin, huohottaen, raukein jaloin, murtuneena uupumuksesta. Rauhoittunut Elisabet suurella ponnistuksella riistäytyi paikaltaan, riensi hänen luokseen, huomasi että hän oli vallan lopussa, tarjosi hänelle käsivartensa, toi hänet sisään ja istutti hänet lieden ääreen.

— Miksi ette ole ilmoittanut minulle, äiti? Olisin lähettänyt isännän raitiovaunulta hakemaan teitä rattaineen. Uriagessa ei enää ole vaunuja, ja teidän on täytynyt jalan kiivetä tänne.

Rva Derize hymyili tavalla joka ilmaisi: »Olen niin usein kulkenut vaunnuitta!» Mutta hän ei ollut oikein arvioinut ikäänsä eikä voimiansa, ja sai vaivoin hengityksensä tasaantumaan. Marie-Louise, Philippe ja pikku Vernier't, jotka häntä ympäröivät, katselivat häntä ihmetellen kuten lapset katselevat vanhuutta ja sairautta. Elisabet pyysi ystäväänsä Blanchea viemään ne pois. Jäätyään yksin anoppinsa kanssa, jolle hän valmisti kupin kiehuvaa rommilla sekoitettua teetä, hän huomasi tämän vähitellen virkistyvän, ojentuvan, saavan kasvoilleen taas vanhan ja ylevän, vaikkakin alakuloisuuden värittämän tyyneytensä, jolla hän otti vastaan kaikki kohtalon käänteet. Elisabet kysyi silloin itseltään, mikä mahtoi olla syynä tähän lähtöön Grenoblesta, ja eikö tämä odottamaton käynti ollut yhteydessä Albertin tulon kanssa. Rva Derize ei antanut hänen odottaa selitystä, jota hän itse oli halukas heti antamaan:

— Elisabet, poikani on viettänyt kolme päivää minun luonani. Hän on paljon muuttunut. Hän on kiusaantunut, levoton, hermostunut. Hän ei ole onnellinen.

Tarkkaavaisena ja ahdistuneena Elisabet oli ääneti.

— Hän lähti takaisin tänä aamuna, sanoi taas vanha rouva.

— Hän oli täällä juuri äsken.

— Täälläkö? Oletteko nähnyt häntä?

Ja Albertin äiti kumartui miniäänsä päin, äkkinäisestä verentulvasta tummentunein poskin, mikä oli vastakohtana hänen kalpeudelleen, kiintein ja kuumeesta loistavin silmin, kiihoittuneena, tavalla joka hänellä oli outo.

— En minä. Vaan lapset,

Elisabet kertoi Marie-Louisen ja Philippen lyhyen kohtauksen isänsä kanssa. Tuoliinsa nojautuen pääsi rva Derize häntä kuunnellessaan liikakiihoituksestaan.

— Ajattelin juuri, hän sanoi, että hän olisi täällä, että te olitte sovinnossa, että hän ei saattanut lähteä takaisin. Olin onnellinen, niin onnellinen.

— Oi rakas äiti, voitteko toivoa sellaista?

— Toivon sitä aina. Niinhän tekin, eikö totta.

— En tiedä enää. Olen niin väsynyt kärsimään. Ja sitten, kuinka voin antaa anteeksi, kuinka voin unohtaa? Hän on mennyt tuon naisen luo.

Vanha rouva otti Elisabetin käden ja piti kiinni siitä:

— Lapseni, jos rukoilisitte Jumalaa kuten minä, niin toivonne vahvistuisi. Luvattomat intohimot eivät voi antaa onnea. Onni on samaa kuin mielen rauha. Ne ovat kykenemättömiä sitä suomaan.

— Ne antavat elämään lisää hehkua. En tiedä mitä ajatella. Se riittää tekemään ne kestäviksi, kadehdittaviksi, kuolemankin tuottaviksi.

— Jos olisitte saattanut katsella ja kuunnella häntä, ette näin puhuisi. Minua varten hän ei ole Grenobleen tullut. Hän ajatteli siellä tapaavansa pienokaiset. Hän ei aavistanut, että te jäisitte vuoristoon näin myöhään. Ja kun hänen tänä aamuna piti lähteä Italiaan, hänen halunsa saada nähdä lapsia saattoi hänet kiipeämään tänne sen enempää ajattelematta. Hän ei ole unohtanut mitään.

— Oi, äiti, entä minä?

— Te Elisabet? Mutta ettekö ole ymmärtänyt, että teidän vuoksenne hän tähän saakka ei koskaan ole vaatinut lapsia luokseen.

— Hän ei ole koskaan pyytänyt tavata heitä. Jos hän olisi pyytänyt, en minä olisi kieltänyt. Hän ei toki voinut ottaa heitä luokseen Pariisiin.

— Kuulkaa Elisabet. Kaikki nämä päivät hän ahdisti minua heitä koskevilla kysymyksillä. Heidän muistonsa ei jättänyt häntä yhtään rauhaan.

— Eikä hän ole antanut elon merkkiäkään heille.

— Koska hän ei tahtonut saattaa sekasortoa teidän elämäänne, asettaa teille tuskallisia tehtäviä, muistuttaa teille sidettä, jonka hän uskoo tuottavan teille kärsimystä.

Hän lisäsi pyytävällä äänensävyllä, ikäänkuin suojellakseen poikaansa:

— Ainakin minä näin käsitän hänet, varsinkin lupauksensa jälkeen.

— Minkä lupauksen?

— Eilen minä pyysin, ettei hän panisi mitään ratkaisevaa estettä teidän ja hänen välille.

— Mitenkä ratkaisevaa?

— Ettei hän hakisi avioeroa.

Hiljemmin hän lisäsi:

— Minä en olisi kestänyt sitä.

— Mitä hän vastasi, kysyi ahdistuneena Elisabet.

— Hän vastasi, vähän epäröityään: »Lupaan sen teille. Mutta Elisabetilla on siihen oikeus.» Elisabet, minä luulen, että hän paalaa luoksenne. Ettekö auttaisi häntä?

Nuori nainen kääntyi pois, hänen kasvoilleen tuli pelästynyt ilme, joka niiltä harvoin puuttui:

— Mitä tahdotte minun tekevän, äiti? En minä voi kiistellä häntä tuolta naiselta. En osaisi.

— Ei, mutta luvatkaa minulle te puolestanne, että jos hän eräänä päivänä tulee, niin te otatte hänet vastaan, sallitte hänen tulla, huolimatta menneestä.

— Ei hän tule.

— Entä jos minä lähtisin häntä hakemaan? Elisabet toisti toivottomasti;

— Ei hän tule.

— Entä jos …

— Äiti, mikä teidän on?

— Jos minä tulisin sairaaksi? Silloin hänen täytyisi tulla ja nähdä teitä.

Rva Derize oli niin kalpea ja kuihtunut, että tämä olettamus tuntui todellisuudelta. Nähden hänen pahoinvointinsa lisääntyvän tuli Elisabet levottomaksi, taivutti hänet vuoteeseen ja hoiti häntä. Illalla kun vanha rouva makasi kuumeessa, hän pani kätensä seuralaisensa kumartuneen pään päälle.

— Sanoin hänelle kyllä …

— Mitä, äiti?

— Että te olitte minun tyttäreni.