VI
ROUVA DERIZE
Kahdeksantoista kuukauden kuluttua Elisabet nyt odotti puolisoaan. Se surullinen tapaus, joka heidät yhdisti, oli saanut alkunsa sinä iltana, jolloin Albertin äiti liian kiireesti oli kiivennyt Saint-Martiniin. Ahdistuksessa vietetyn yön jälkeen nuori rouva vaaraa aavistaen ja vaistomaisesti tehden kaikkein viisaimman ratkaisun oli sähköittänyt vanhemmilleen ja lääkärilleen Grenobleen. Hän pyysi pikaista apua ja ymmärtäen, että täytyi viivyttelemättä, niinkauan kuin se vielä oli mahdollista, jättää tämä kylä joka oli niin etäällä kaikista apulähteistä, hän vaati lähetettäväksi kaikkein mukavimmat kulkuneuvot. Hra Molay-Norrois — ja hänen rouvansa ei siinä yhtään pannut vastaan — ilmoitti heti rva Passerat'lle, kuinka hyödyllinen tässä tapauksessa hänen automobiilinsa olisi, ja järjestämiskyvyllään ja nopealla toimeenpanolla, josta hän niin usein oli antanut näytteitä seurajuhlissaan, tämä lainasi neljäkymmentä hevosvoimaansa, jonka hän muutti sairasvaunuksi, sijoitti sinne viran puolesta lääkärin, vara-apteekin, ja lähetti kaiken Uriagen vuoristoon.
— Ensi kertaa matkustan tällaisessa koneessa, mutisi sairas hymyillen, kun hänet kannettiin vaunuun valmistetulle vuoteelle.
Iltapäivällä hänet sijoitettiin kotiinsa boulevard des Adieux'lle, ja hänen miniänsä ryhtyi häntä hoitamaan. Seuraavana päivänä Blanche Vernier vuorostaan saapui kaupunkiin, lapsien kanssa, joita hän tarjoutui hoitamaan. Lääkäri arveli, että oli kysymys verentungoksesta keuhkoihin, joka viidenteen päivään mennessä ei käynyt pahemmaksi. Grenobleen tultuaan Elisabet oli pyytänyt Philippe Lagier'ta sähköittämään Albertille Pariisiin. Kun mitään vastausta ei kuulunut hän lähetti uusia sähkösanomia, jotka hänelle palautettiin huomautuksella: Poissaoleva. Sairas ei kysyttäessä voinut antaa mitään täsmällisiä tietoja. Hänen poikansa oli jättäessään hänet puhunut pikaisesta matkasta Piemontiin ja paluusta Pariisiin Simplonin kautta.
— Kirjoitan teille matkan varrelta, hän oli lisännyt.
Saapui postikortti, jossa oli tuntemattoman italialaisen kylän nimi. Se löydettiin erikoiskartalta Ivréen lähistöltä. Vanhaa menettelyänsä noudattaen matkailija kulki maa seutua ristiin rastiin hankkiakseen tietoja kirjaansa varten. Uusi sattuman kaupalla lähetetty sähkösanoma ei häntä saavuttanut. Lopuksi hän kirjoitti Aostasta ja hänen kirjeensä ilmaisi, että hän siellä viettäisi viikon. Hänelle ilmoitettiin heti ja hän sähköitti, että hän saapuisi kiiruimman kaupalla. Se oli kahdeksantena päivänä ja hänen äitinsä oli kuollut päivää ennen. Hänelle ei sitä sanottu, mutta hänet valmistettiin siihen.
Rva Derize olisi epäilemättä voinut kestää taudin, jonka oireet alussa eivät antaneet aihetta suureen levottomuuteen, ellei olisi ollut kysymyksessä hänen iäkkäisyytensä ja varsinkin se kulutus, minkä aiheuttavat ajan pitkään aineelliset huolet, mielenmasennus ja henkiset kärsimykset. Puolisonsa kuoltua hän oli saanut kokea kaikki vararikon vaivat, työn pakon ja kaikki mitä jaloimman äidillisen kunnianhimon aiheuttamat velvoitukset. Tämä poika, jonka pelkkä ajatteleminen antoi ryhtiä hänen murtuneeseen elämäänsä, jonka kehitystä hän oli valmistanut ja jonka menestymistä hän oli seurannut niin suurella ilolla ja luottamuksella, nyt tämä poika puolestaan oli ollut hänelle vaivaksi, laiminlyödessään velvollisuuden, jota hän piti kaikkein pyhimpänä, tehtävän, joka hänen synnynnäisessä roduntajussaan tuntui kaikkein tärkeimmältä: perheperinnön vakaannuttaminen ja jatkaminen. Rva Derize oli katkerasti soimannut itseään siitä liiasta hienotuntoisuudesta, mikä oli estänyt häntä toimimasta välittäjänä Albertin ja Elisabetin välillä, jonka jälkimäisen piilevän kunnon — niin sanoi hän itselleen viimeisinä aikoinaan — hänen olisi pitänyt aavistaa, olihan murrosaika sen vähitellen paljastanut. Tämä ero oli hitaasti heikentänyt ja murtanut hänet. Hän oli kuluttanut voimansa rukouksiin ja uskossaan uhrien hyötyyn hän oli tarjonnut itsensä sovitukseksi, jotta Jumala aikaansaisi hänen tuhlaajapoikansa palauksen, kuten hän häntä aivan itsekseen kutsui. Miten kiireesti hän olikaan rientänyt Saint-Martiniin, poikansa viime käynnin jälkeen, elvyttääkseen Elisabetin riutuvaa toivoa! Tiellä hän oli uhmannut uupumusta, joka mursi hänen jalkansa, pysähtyen tuon tuostakin hengähtääkseen, vain siitä ajatuksesta tukea saaden, että hän voisi tuolle hyljätylle tuoda vähän lohdutusta. Hetkisen hän oli uskonut, että Albert oli ehättänyt ennen häntä. Ja tämä oli tullut, mutta ei ollut jäänyt. Silloin hänellä oli ollut se omituisen kiihoittunut ajatus, että hänen kuolemansa kenties aikaansaisi sen, mitä hänen elämänsä ei ollut voinut toteuttaa.
Joskaan ei aivan ensi hetkestä, niin kuitenkin jo toisesta päivästä lähtien hän ymmärsi, hän yksin, että loppu oli käsissä ja valmistui siihen. Tauti otti hänet huomaansa, häntä pusertamatta, tekemättä hänelle väkivaltaa, joka poistaa ajatuskyvyn ja hävittää ymmärryksen, kun voimaton ruumis kamppailee viime taistelussa. Hän jätti maallisen, selvin päin ja täysin sydämin. Hänen rauhallisuutensa oli yllättävä, melkein kauhistava ympäristölleen. Hän pyysi uskonnon lohdutusta, ja otti sen vastaan hurskaudella, joka oli kuin hänen sielunsa luontainen hengähdys.
— Jean, lausui hän joskus.
Se oli hänen puolisonsa nimi, jota kukaan ei ollut pitkään aikaan kuullut hänen lausuvan. Hän kainosteli näyttää sisimpiä tunteitaan. Tämä rauhallisesti lausuttu nimi todisti hänen henkisen rakkautensa kestävyydestä, jonka iäisyys tulisi tyydyttämään. Taikka hän kysyi:
— Saapuuko hän?
Tällä hän tarkoitti poikaansa. Ja vain tämä kysymys, -jonka hän usein lausui, kykeni synkentämään hänen kuultavat silmänsä ja hänen liikkumattomat piirteensä, jotka ikäänkuin olivat jähmettyneet kuolemaa valmistavaan tyvenyyteen. Kolmantena päivänä hän tyynnyttävistä lääkärinlausunnoista huolimatta alkoi antaa muutamia viittauksia siitä, mitä hänen lähdettyään oli tehtävä. Vanhalle vastustelevalle Fauchettelle hän levollisesti ilmoitti, mistä oli liinat ja viimeinen vaatetus otettava. Hän pyysi vaatimattomia hautajaisia, kukitta ja seppeleittä. Hän näki Marie-Louisen ja Philippen, koettaen heille hymyillä, ja pyysi ettei heitä enää hänen luokseen tuotaisi.
Elisabet, jota avusti rva Molay-Norrois miten parhaiten taisi, ei jättänyt häntä päivin eikä öin; häntä hoitamaan ja valvomaan hänellä riitti voimaa melkein käsittämättömästi, niinkuin naisten käy tautivuoteen ääressä.
Lähestyessään häntä Elisabet tunsi jonkunmoista pelkoa, nähdessään hänet niin levollisena ja ikäänkuin lauenneena. Kun hän kerran ei voinut kuulla hänen elämästä poiskääntyneen äänellä annettuja neuvojaan, hän puhkesi nyyhkytyksiin:
— Elkää hyljätkö minua, äiti, rukoili hän. Mitä minä voin ilman teitä.
Te olette vielä Albertia.
— Minä en teitä hylkää, sanoi kuoleva varmasti. Ja äärettömällä hellyydellä hän heikosti lisäsi:
— Tyttäreni. Minä olen ennen surrut sitä, ettei minulla ollut tytärtä.
Mitenkä ihminen turhaan kiiruhtaa valittamaan.
Sitten hän näytti saavan vähän voimia, vieläpä tartuttavaa voimaa, pyytääkseen:
— Elisabet, kerran hän tulee takaisin, siitä olen varma. Luvatkaa minulle, että te silloin annatte hänelle anteeksi, annatte anteeksi rajoituksitta.
Kuinka olisi Elisabet voinut kieltäytyä?
— Hyvä, sanoi rva Derize. Jos hän olisi täällä, olisin koettanut yhdistää teidän kätenne. Epäilemättä hetki ei vielä ole tullut, ei vielä.
Viidentenä päivänä hän näytti luopuvan ajatuksesta, että saisi nähdä poikaansa. Silloin katkesi viimeinen side. Hän kutsutti luokseen Philippe Lagier'n, joka joka päivä kävi kysymässä hänen vointiaan. Heidän keskustelunsa, joka tapahtui todistajitta, oli hyvin lyhyt, koska puhelu jo rasitti häntä. Hän antoi Philippen tehtäväksi ilmoittaa ystävälleen Elisabetin uhrautuvaisuudesta ja hänessä tapahtuneesta muutoksesta. Kenenpä muun hän olisi tähän tarkoitukseen valinnut, ja kuinka hän sydämensä puhtaudessa olisi osannut aavistaa, minkälaista sekasortoa Philippe tunsi mielessään, sekasortoa, jonka hän vielä aivan äskettäin oli arvostellut sulhasmiehelle aivan sopimattomaksi. Suurin ponnistuksin ja vähänväliä vaieten rva Derize vielä lisäsi seuraavan omituisen tunnustuksen, joka osoitti missä määrin hän oli tutkistellut kaikkia sovittelun mahdollisuuksia:
— Albertin ollessa täällä viime matkallaan muutamia päiviä sitten, minä ymmärsin, ettei hän ollut onnellinen. Olin siihen valmistunut. Onni ei ole kestävä ulkopuolella totuuden. Silloin ajattelin, että menisin Pariisiin tapaamaan tuota naista.
— Naista? toisti Philippe luullen kuulleensa väärin.
— Niin häntä. Olen paljon miettinyt. Albert ei ole voinut katkaista niin monia siteitä jonkun viheliäisen lemmen takia. Tiedän että hän on kykenemätön mihinkään alhaiseen, mutta intohimoinen ja ylpeä. Nyt ei tästä suunnitelmasta enää tule mitään.
— Kun te parannutte …
— Minä en parannu. Tulkaa lähemmäksi. Tahtoisin, että te kuulisitte sen minkä olisin hänelle sanonut, tuolle naiselle. Omasta alotteestaan Albert ei tule häntä jättämään. Ymmärrän sen: hän on korvannut oikean laiminlyömänsä velvollisuuden toisella, jonka kahleet hän itse on takonut yhä lujemmiksi. Tekipä kuinka tahansa, milloinkaan ei elämässä pääse velvollisuuksista. Olisin sanonut tälle naiselle: »Olkoon teidän rakkautenne millainen tahansa, ei se kuitenkaan voi tehdä häntä onnelliseksi. Te olette sen huomannut, ennen minua. Te olette ollut syyllinen rakastaessanne häntä, kun hän ei ollut vapaa. Jos rakkautenne on sitä, mitä minä uskon sen olevan, sen täytyy pystyä uhraukseenkin, salaiseen uhraukseen. Olkaa jalomielinen. Minä tulen teitä siunaamaan ja …»
Hengenahdistus pysähdytti hänet eikä hän jaksanut loppuun esittää tätä tiedonantoaan, johon sisältyi niin paljon älykkäisyyttä ja sellainen usko sankarillisuuteen. Philippe palasi takaisin vähän myöhemmin, mutta sairaan tila oli huonontunut. Tämä koetti vielä kerran selittää hänelle jotain, josta Philippe ei saanut selvää, sillä hän lausui jo epäselvästi monet sanat. Tahtoiko hän Philippen hänen sijastaan suorittavan tämän omituisen tehtävän? Seuraavana päivänä, joka tuli hänen kuolinpäiväkseen, hän näytti kokonaan muuttuneelta, ikäänkuin välinpitämättömältä kaikkea kohtaan, mitä hänen ympärillään tapahtui. Jo edeltäpäin hän lepäsi rauhassaan. Hänen huulensa, jotka vielä liikkuivat, osoittivat, että hän rukoili. Hän ei kiinnittänyt huomiota Albertin kirjeeseen, jonka Elisabet luki. Kuitenkin hän käänsi silmänsä tämän puoleen, jonka kärsimys saattoi huonosti näkemään, koetti asettaa kätensä hänen vaipuneelle päälleen, mutta käsi putosi epävarmalla eleellä. Kun hän ei enää liikkunut, ruvettiin lukemaan kuolevain rukouksia. Ja hänen viimeinen huokauksensa säesti viimeistä säettä.
Uupumuksen masentamana ja hermojensa vallassa Elisabet äänekkäästi huusi häntä nimeltä, ikäänkuin hän hänet kadottaessaan kadottaisi rakkautensa toiseen kertaan, jääden tällä kertaa turvatta. Hänen vanhempansa, jotka olivat pitäneet liioiteltuna hänen tyttärellistä uhrautuvaisuuttaan, mistä heidän vävynsä, kuten kaupungilla juoruttiin, oli puhunut ylenkatseellisesti, koettivat viedä hänet mukanaan.
— Nyt, sanoi hänelle rva Molay-Norrois, levottomana hänen tilastaan ja
haluten tyynnyttää hänen liikakiihoitustaan: nyt jää meidän kanssamme.
Sinä olet täyttänyt velvollisuutesi ja enemmän kuin velvollisuutesi.
Sinun tulee huolehtia terveydestäsi itseäsi ja lapsiasi varten.
Mutta kuka ottaisi vastaan Albertin, kun tämä saapuisi epätoivo sydämessä? Kuka kertoisi hänelle taudin kulun, kuvaisi hänelle vainajan viime hetket, kertoisi hänelle tämän viimeiset ajatukset ja antaisi sen lohdutuksen, joka on omansa voimakkaille sieluille ja joka on siinä, että juo kärsimyksen kalkin pohjaan saakka? Ei, ei, hän ei vielä ollut suorittanut tehtäväänsä loppuun. Lain mukaan, joskaan ei tosiasiallisesti, hän oli Albertin vaimo. Hän jää tänne, lievittääkseen ensi iskua, uskollisesti siirtääkseen äidiltä saamainsa sanojen, ja neuvojen määrän pojalle. Häntä syytettäisiin arvokkuuden puutteesta, mitä se häntä liikuttaisi? Rva Derize oli tyytyväinen häneen.
Hän oli laskenut että Albert saapuisi aamujunalla, kello kahdeksan. Ennen kello kahdeksaa hän meni boulevard des Adieux'lle. Siitä huolimatta hänen sydämensä löi, hän vapisi, pelkäsi, mutta jäi paikoilleen. Philippe, joka oli mennyt asemalle, toi Albertin, jolle hän oli ilmoittanut kohtalokkaan uutisen. Matkan varrella hän vaunuissa oli puhunut melkein yksin. Heidän soittaessaan Fauchette raukein askelin meni avaamaan ovea.
— Fauchette raukka, sanoi Albert häntä puristaessaan. Se oli hänen ensimäinen mielenliikutusta ilmaiseva sanansa.
Fauchette pyyhki kyyneleensä ja viittasi saliin:
— Rouva on siellä.
Albert luuli että oli kysymys hänen äidistään ja astui sisään. Hän kohtasi Elisabetin, joka oli pystyssä ja käveli häntä vastaan. Albertilta pääsi tahtomattaan hämmästyksen liikahdus, ikäänkuin hän ei tätä tuntisi. Hän ei löytänyt sitä Elisabetia, jonka hän oli jättänyt kahdeksantoista kuukautta aikaisemmin, ei hänen vähän raskasta ja velttoa kauneuttaan, hänen täyteläisiä ja ilmeettömiä kasvojaan, vaan uuden Elisabetin, joka oli hoikentunut ja sorjistunut, mitä vaikutusta musta puku vielä lisäsi, ihonväri unettomuuden raukaisemana, silmät tummakehäisinä ja piirteet uurtuneina, kaikki voimakkaan sielunelämän leimaamana, joka korvasi kärsimyksen tuottamat vauriot. Philippe Lagier, joka seurasi Albertia, ei ollut uskonut Elisabetilla olevan rohkeutta jäädä tänne. Vapaampine katseineen, vaikka hänkin järkytettynä, Philippe huomasi, että Elisabetilla oli yllään hänen vartalolleen edullinen puku. Kellon soidessa tämä oli vavissut niin kovasti, että hänen oli täytynyt nojata huonekaluihin. Sitten hänestä äkkiä kaikki tuntui käyvän yksinkertaisemmaksi. Velvollisuus, joka hänen oli täytettävä, ei voinut loukata hänen arvokkuuttaan. Hän täyttää sen ja vetäytyy syrjään. Ihminen kuvittelee edeltäpäin vaikeuksia, jotka siliävät itsestään. Ja nähdessään nyt puolisonsa näissä olosuhteissa, hän heti tunsi, kun tämä oli saapunut, sydämensä vallan levolliseksi. Soinnuttomammaksi käyneellä äänellään, sillä sekin oli muuttunut, hän sanoi heti, nimeä lausumatta:
— Hän odotti teitä. Koska minulla oli onni auttaa häntä teidän sijastanne, puhun teille hänestä, hänen viimeisistä päivistään, jos niin haluatte.
Kun Philippe tervehdittyään näytti aikovan vetäytyä pois, pidätti
Elisabet häntä hetkisen, melkein anoen hänen suojelustaan:
— Mutta tehän palaatte heti, eikö niin? Tunnin kuluttua.
— Kyllä rouva.
He jäivät kahden, vastatusten, Albert mykistyneenä, liikkumattomana, Elisabet suoriutuen hämästyttävän sujuvasti tästä kohtauksesta, joka niin oli häntä peloittanut.
— Olin sähköttänyt Pariisiin, selitti Elisabet. Emme tienneet, mistä tavata teidät. Lopuksi tuli teidän kirjeenne Aostasta.
Kuivin huulin ja kasvot tuskan jännittäminä, jonka valtaan hän ei tahtonut antautua, Albert mutisi:
— Lähtiessäni hänen luotaan kotvan aikaa sitten hän oli niin hyvissä voimissa. Minulla ei ollut mitään aavistusta asiasta. Luulin saavani pitää hänet vielä kauan.
— Niin, emme ajattele, että ne, joita me rakastamme, voisivat meidät jättää… Te olette varmaan uupunut? Te ette ole nukkunut ettekä syönyt. Haluatteko nauttia jotain? Sitten puhumme hänestä.
— Tahdon nähdä hänet.
— Hän on tuolla. Tulkaa.
Hän saattoi Albertin vainajan huoneeseen, polvistui hetkeksi vuoteen ääreen, viitaten nunnaa, joka valvoi vainajaa, seuraamaan itseään. Hän oli oikein ymmärtänyt Albertin halun. Kun hän tuli vakuutetuksi siitä että oli yksin, hänen tuskansa tempasi hänet mukaansa kuin virta tokeensa. Vainaja joka lepäsi siinä, suljetuin silmin, surkastuneena ja valkoisena, kädet ristin päälle liitettyinä, — ja kuinka kuihtuneet kädet! — jonka otsa ja posket, hänen niitä turhaan suudellessaan, vain jäätivät hänen suunsa kuin kylmä, mutta pehmeä marmori, joka ei enää kuulisi häntä, ei näkisi häntä, ei enää puhuisi hänelle, hän oli kaksinkerroin synnyttänyt hänet maailmaan. Annettuaan hänelle elämän ollessaan avuttomana ja varatonna, hän oli ruokkinut, kehittänyt, vahvistanut häntä. Albert sai kiittää häntä henkisestä voimastaan, terveestä arvostelukyvystään, rohkeudestaan, millä hän ryhtyi pitkällisiin töihin, jotka vaativat kestävää mieltä, mitä niin harvoilla on. Kuinka läheisiä he olivatkaan toisilleen olleet monina vuosina, työteliäimpinä, onnellisimpina vuosina. Hän palautti ne muistiinsa hellyydellä, jota vain yksi sana saattoi tulkita, ja joka hiljaisuudessa kaikui kuin valitus:
— Äiti.
Kaukanakin ollessaan hän tunsi hänen suojeluksensa.
276
Hän todisti hänen hyväkseen. Nyt tämä todistaja häneltä puuttui, ja osat hänen omaa elämäänsä kadottivat merkityksensä ja tärkeytensä. Hänen kerallaan hän hautaisi oman lapsuutensa ja nuoruutensa, kokonaisen jakson kuulaita päiviä kuin hänen katseensa ennen, kokonaisen jakson loistavia päiviä, joita hän ei ollut sittemmin saanut takaisin, ei koskaan saisi takaisin. Ja hän ei ollut saanut sulkea hänen silmiään.
Mutta kenties oli parempi, ettei se ollut hän. Kuilu oli auennut heidän välilleen. Äiti oli jo kauan sitten lakannut lausumasta hänelle moitteitaan. Mutta hänen ajatuksensa suunta oli hänelle vastakkainen, ja heidän keskustelunsa, jotka ennen olivat olleet niin tuttavalliset ja syvät ja olivat voimakkaasti vaikuttaneet häneen, olivat suureksi osaksi menettäneet mielenkiintonsa ja virkistävyytensä. Nyt moni unohtunut yksityiskohta palasi hänen muistiinsa, moni surullinen ele, moni epäsuorasti rukoileva sana. Niin, hän, Albert, oli raskauttanut hänen viimeiset kuukautensa surulla, jonka painon hän valittamatta kesti, mutta joka ajanpitkään oli masentanut hänet. Hän ei voinut itkeä tuntematta salaista omantunnon vaivaa. Ennen muinoin, aivan nuorena miehenä oli Albertille sattunut, että hän antoi myöten väkivaltaiselle luonteelleen, jota hän vaivoin hillitsi, ja puhutteli äitiään tylysti. Mitä häpeää hän nyt senjohdosta tunsikaan! Mutta äiti, joka karttoi loukkaamasta hänen ylpeyttään, tuli hänen luokseen niinpian kuin hän oli tyyntynyt, väistääkseen häneltä ensi askeleen. Silloin hän vapaasti saattoi korjata erheensä. Mutta nyt he olivat ijäksi eroitetut, ilman kunnollista sovintoa.
Hänen epätoivonsa saavutti huippunsa ja hän tunsi murtuneensa, kun Elisabet lempeästi lähestyi häntä. Tämä istutti hänet tuoliin, ja liian raukeana vastustaakseen hän ilman muuta totteli. Heidän ajatuksensa, jotka niin kauan olivat olleet erillään, yhdisti sama kärsimys. Se oli noita mittaamattomia kärsimyksiä, joiden ainoa helpoitus on itkeminen yhdessä, mutta heidän kyyneleensä eivät voineet toisiinsa sekaantua. Saman surun kohtaamina oli heiltä kielletty syleily, joka olisi heitä keventänyt, jonka tavalliset ystävätkin keskenään vaihtavat. Albert tunsi täten entistä enemmän eristyksensä.
»Kukaan, hän sanoi itsekseen, suruaan yllyttääkseen, ei tule tietämään mitä minä olen menettänyt. Minä yksin ymmärsin, mikä tahto asui tässä ruumiissa, joka niin hentona lepää liinan alla, mikä hehku oli hänen silmissään, ja minä yksin vien niiden muiston mukanani. Anna ei voinut minua saattaa. Matkan takaa hän valittaa suruani, mutta hän ei tuntenut äitiä. Hän ei tiennyt hänestä muuta kuin hänen vihamielisyytensä ja hänen jäykän suoruutensa. Meidän rakkautemme on aseeton tämän vainajan edessä, joka kuuluu vain minulle. Ja hän, joka täällä on, on minulle vain muukalainen.»
Muukalainen, jota vainajan hänelle ystävällinen läsnäolo suojeli, alkoi hänelle puoliääneen kertoa taudin alusta ja sen perättäisistä vaiheista. Hän mainitsi potilaan kylmäverisyyden, hänen tyyneytensä, hänen valmistuksensa, hänen halunsa nähdä poikaansa, hyvästin, jonka hän tälle oli jättänyt. Hän jätti sikseen kaikki, mikä koski heidän eroaan ja hänen omaa uhrautuvaisuuttaan. Hän puhui sellaisella hienotunteisuudella, sellaisella tyttärellisellä hartaudella, että Albert häntä kuunnellessaan tunsi sitä huojennusta, joka meille kärsimyksessämme voi tulla vain tämän kärsimyksen syvenemisestä. Hän ei voinut enää tehdä vääryyttä hänelle, vaan mutisi:
— Te olette täyttänyt minun sijani. Tiedän että te olette ollut hänelle tyttären asemessa. Kaikissa kirjeissään hän sanoi minulle sen. Nyt uskon sen. Kiitän teitä. Kuullessaan tämän ensimäisen vähemmin välinpitämättömän sanan, jonka kiitollisuus ja sovinnaisuus yhdessä aiheuttivat, Elisabet luuli, ettei hän enää jaksaisi pysyä osassaan. Kyyneleet ja hänen heikkoutensa masensivat hänet, mutta koneellisesti hän silmäsi tyynyllä lepääviin yleviin kasvoihin ja tunsi siitä äkillistä tyyntymistä.
— Minä olen tuottanut hänelle paljon kärsimystä, lisäsi Albert, taipuen tähän tunnustukseen senjohdosta mitä hän oli kuullut, ja melkein vasten tahtoaan ja itsekseen.
Elisabet jaksoi vastata:
— Hän luotti teihin.
Mitä hän tällä tarkoitti? Kun Albert aikoi sitä tulkita, hän lisäsi, ymmärtäen, ettei tämä kahdenolo voinut enempää jatkua:
— Tulkaa kanssani.
Albert seurasi häntä pois huoneesta. Hän vei hänet ruokasaliin, minne
Fauchette oli valmistanut aterian.
— Teidän tulee murkinoida ja lämmitellä. On jo kylmä. Minä käyn lasteni luo. Ystäväni Blanche Vernier on ottanut heidät luokseen. En uskalla tuoda heitä tänne. He ovat niin pieniä!
— Marie-Louise, Philippe, lausui Albert hitaasti, hellyydellä, joka järkytti koko hänen olemustaan.
— Mutta te voitte käydä heitä katsomassa siellä missä he ovat, tai vanhempieni tai Philippe Lagier'n luona, kuten haluatte.
— Mieluimmin Philippen luona.
— Hyvä. Hän palaa kohta. Voitte sopia hänen kanssaan.
Elisabet sai puhua yksin, suu jännitettynä, kasvot ponnistuksesta kireinä. Albert vain vastasi. Lupauksensa mukaisesti Philippe Lagier saapui päästämään heidät ahdingostaan. Sillaikaa kuin tämä koetti itselleen tehdä selvää, hieman säälitellen itseänsä, heidän keskinäisistä tunteistaan, ja kun Albert nälästään huolimatta turhaan yritti syödä, Elisabet pukeutui lähteäkseen.
— Ystävämme, sanoi hän kääntyen puolisoonsa, on hyväntahtoisesti luvannut pitää kaikesta huolta. Ylihuomenna ovat juhlallisuudet. Tulen olemaan läsnä. Näkemiin.
Molemmat miehet näkivät hänen poistuvan, mutta eivät tällä hetkellä vaihtaneet mitään sanoja tästä asiasta. Ennenkuin Elisabet jätti huoneuston, hän pistäytyi vainajaa katsomassa. Täällä hän raukeni voimattomuuteen.
— Äiti, rukoili hän polvillaan.
Tähän avunhuutoon sisältyi kaikki mielenjärkytys, minkä oli aiheuttanut puolison näkeminen ja minkä hän oli salannut, uudelleen eloon heränneen rakkauden tuskallinen raasto. Mutta toistamiseen vainajan tyyneys rauhoitti hänen sydämensä.
Iltapäivällä Albert tapasi lapsensa Philippe Lagier'n luona. Kohtauksen alussa pelkkä heidän syleilynsä, heidän nykyisyytensä ja entisyytensä vertailu — Saint-Martinin tiellä hän tuskin oli saanut hetkeksi puristaa heidät syliinsä — herätti hänessä hellyttävää iloa, joka hänen tuskallisessa mielentilassaan vaikutti häneen ylenmäärin voimakkaasti ja aiheutti hänessä jonkunmoisen kuumeen. Hän hämmästyi, kun lapset kertoivat hänelle haltiatar Melusinan ja de Lesdiguièresin seikkailun.
— Keneltä te olette nämä tarinat kuulleet?
— Äidiltä.
Hän odotti saavansa molempien lasten kasvatuksessa todeta naisellista välinpitämättömyyttä ja velttoutta, mutta hän huomasikin kuinka odottamattomasti he olivat kehittyneet, sekä hengen että ruumiin vireydessä, mihinkä hänellä ei ollut mitään osaa. Hänen väistymisensä ei ollut aiheuttanut mitään turmiollista seurausta. Sensijaan että hän olisi antanut siitä kunnian Elisabetille, hän ärtyi: sillä meille on katkeraa todeta, miten vähän meidän poissapysymisemme vaikuttaa. Pikku poika kyllästyi ensimäisenä näihin mielenpurkauksiin, ja teki kysymyksiä, jotka kohdistuivat hänen oman elämänsä hämäriin tapahtumiin, ja jotka olivat ratkaisemattomia sille, joka niihin ei ollut suoranaisesti sekaantunut. Marie-Louisekin vähitellen jätti herttaisuutensa ja mielijohteensa selittääkseen veljelleen, ettei isä voinut tietää, että isä lyhyesti sanoen ei ollut kuin puolinainen isä, tietämätön ja kaukainen, puutteellisesti selvillä heidän teoistaan ja toimistaan. Tämä oli hänen selittelyjensä tarkoitus, joita hän esitti pienellä käskevällä terävällä äänellään. Äiti, hän, ei koskaan heitä jättänyt paitsi kun hän meni hoitamaan isoäitiä.
— Minä se olen muukalainen täällä, ajatteli Albert, täten peittelemättä pahoinpideltynä.
Ihminen ei valloita puolelleen lapsia, ei edes omiaankaan, yhdessä tunnissa. Hän jätti Marie-Louisen ja Philippen sydän raskaana pettymyksestä, hermot tuskaantuneina. Heti kun hän oli lakannut näkemästä heidän rakkaita päitään, valtasi hänet halu ottaa heidät taas luokseen, pitää heidät huomassaan puhumatta enää mitään, joka voisi heitä eroittaa. Ja kun hän palasi äitinsä taloon, toi hän sinne sydämessään murheen lisää, pohjattoman alakuloisuuden, jota Annan rakkaus voisi vaimentaa yhtä vähän kuin hänen pojansuruaan. Iltaan saakka hän pysyi kuolinhuoneessa ja kyllästi mielensä epätoivolla, riistäytyessään irti tunteista, jotka toinen toisensa jälkeen olivat hänen elämäänsä yllyttäneet. Seuraava päivä, jonka hän käytti samalla tavoin, oli hänelle vielä katkerampi. Hän sai kirjeen ja sähkösanoman Annalta, joka odotti häntä Lyonissa. Hän luki ne hajamielisesti ja vääryydellisessä hengessä: mitä saattoi Anna tietää hänen ajatuksistaan.
Kun hän hautajaisaamuna näki Elisabetin, joka tuli hoitamaan talon emännyyttä, hän toivoi erehtyneensä toissapäivänä, kun tämän kasvot hänestä olivat näyttäneet muuttuneilta, eloisammilta, kun hän niissä yksin oli nähnyt omaansa verrattavaa tuskaa. Elisabet kysyi tunkeilematta hänen tilaansa, mutta hänen katseensa, koko hänen levoton, yhtaikaa ystävällinen ja pelästynyt käytöksensä ilmaisi hänen sääliään. Molay-Norrois'n perhe saapui vuorostaan ja olivat täydellisiä hienossa myötätunnossaan vävyään kohtaan. Sitten tuli muita sukulaisia ja ystäviä. Albert oli taas joutunut niihin perhesuhteisiin ja yhteiskunnalliseen ympäristöön, jonka kanssa hän oli luullut kaikki siteet katkaisseensa. Ja hänen ylpeydelleen se oli katkera pala.
Grenoblessa kiersi huhu että rva Derizen kuolema oli keskenään sovittanut eronneet aviopuolisot. Kukin lukuisan saaton osanottajista aikoi koota merkkejä tästä: meidän säälintunteisiimmehan liittyy niin paljon uteliaisuutta ja odottamatonta välinpitämättömyyttä. Alkaen rva Passerat'sta, joka lainattuaan automobiilinsa sairaalle pöyhistellen esiintyi asianosaisena, aina pikku juoksupoika Malaunay'hin saakka, jonka hänen vetonsa teki asiasta huvitetuksi, hautajaissaatto oli tarkkaavaisen huomion esineenä. Elisabet tahtoi asettua sukulaisten joukkoon, jotka johtivat surusaattoa, puolisonsa ja isänsä taakse, ruumisvaunun jälkeen. Täten hän ilmaisi, paitsi kiintymystään vainajaan, järkähtämätöntä uskollisuuttaan nimeään kohtaan.
Hautausmaa on vähän matkan päässä katedraalista, joka on boulevard des Adieux'n seurakuntakirkko. Oli vain mentävä vanhan valliportin läpi, pitkin Vihreänsaaren käytäviä, joka oli täynnä hevosten kavioiden ja saaton askeleiden alla murtuvia lehtiä. Hetki jolloin arkku lasketaan hautaan on katkerimpia, mikä voi rakastavaa sydäntä kohdata. Vaistomaisesti Albert nosti käden silmilleen. Mutta mielessään hän kesken tuskaansa näki Elisabetin järkytettynä. Muistiko hän tätä päiväkirjansa lausetta: »Hän ei tunne äitiäni eikä tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minulle sattuisi se onnettomuus, että menettäisin hänet, saisinko yksin surra häntä?»
Palattua Elisabet murtuneisuudestaan huolimatta otti Albertin sijasta vastaan kutsuttujen valittelut ja nousi sitten portaita ylös antaakseen ohjeensa vanhalle palvelustytölle. Albert tuli heti hänen jälkeensä, Philippe Lagier'n saattamana. Ilman heikkoutta täytettyään tehtävän, jonka hän oli itselleen asettanut, Elisabet tervehti Philippeä sanomalla: »Näkemiin» ja senjälkeen kääntyen miehensä puoleen:
— Nyt, hyvästi, hän sanoi. Olkaa rohkea. Ymmärtämättä kaikki oli loppunut, mutta levottomana Albert kysyi:
— Lähdettekö?
— Kyllä.
— Minne menette?
— Kotiini. Tahdotteko että lähetän luoksenne lapset? Albert epäröi, sitten hän vastasi soinnuttomalla äänellä.
— En.
Elisabet kumarsi. Ovi sulkeutui hänen jälkeensä. He eivät enää näkisi toisiaan.
Kun hän oli poistunut, astui Albert jonkun askeleen eteenpäin kutsuakseen häntä. Mitä olisi hän hänelle sanonut? Levottomana hän kulki ristiin rastiin huoneessa puhumatta mitään. Minkälaisia mielialoja, pelkästään tuskallisia, hän muutaman tunnin kuluessa olikaan saanut kokea! Liikkumattomana ja mykkänä hänen ystävänsä helposti saattoi seurata hänen ajatuksensa kulkua, mutta ymmärrettävästä taipumuksesta häntä enemmän säälitti rouva.
Fauchette tuli ilmoittamaan aamiaisesta. Albert katseli häntä, näytti miettivän, ja tehtyään ratkaisunsa, hän selitti täsmällisellä äänellään.
— Minä vien teidät Pariisiin.
Frauchette järkähti kuin vanha huonekalu, jonka puu rätisee. Mielellään hän olisi tehnyt ristinmerkin ajatellessaan joutuvansa tähän kadotuksen kaupunkiin, varmaankin palvelemaan huonosti elävää naista, ja päätänsä puistellen hän mutisi:
— Ei, ei herra Albert.
— Miks'ette suostu? Minne te sitten menette?
— Rva Elisabetin luo. Albert rypisti kulmakarvojaan:
— Hylkäättekö minut?
— Oi ei, herra Albert. Pienokaiset vain ovat siellä, ja sittenhän rva Elisabet on ollut niin hyvä! Te ette tiedä mitenkä hän on hoitanut rouvaa. Yöt päivät hän on ollut hänen luonaan.
Albert lopetti lyhyeen tämän ylistelyn.
— Tiedän. Aamiainen oli pikainen ja äänetön. Salissa, minne molemmat herrat senjälkeen palasivat, Albert yhä enemmän katkeruuteensa vaipuen ja lopultakin päästäen valloilleen tunteittensa tulvan, tunnusti kuin itsekseen:
— Niin, hän on paljon muuttunut.
Hän lisäsi:
— Hylkääkö hän yhä eläkkeen, jonka joka kuukausi talletan notaarini luo.
— Kyllä.
— Minun olisi pitänyt vaatia häneltä lupaus, että hän suostuu ottamaan sen. Hänellä ei ole oikeutta riistää minulta tilaisuutta ylläpitää lapsiani. Se on väärin.
Philippe, jonka tunne oli puhdistunut niin että hän saattoi seurata Elisabetin rohkeata ponnistusta ja johon rva Derizen viimeiset puheet vaikuttivat, tahtoi jalomielisesti koettaa aikaansaada lähentymistä, ja jatkoi ylistelyä, joka Fauchetten oli täytynyt jättää kesken. Hän kuvasi molempien naisten elämän Grenoblessa ja Saint-Martinissa, heidän tuttavallisuutensa, nuoremman hartaan uhrautuvaisuuden, joka oli antanut toisen värin vainajan viimeiselle vuodelle. Turhaan häntä keskeyttivät toisen lyhyet: tiedän, tiedän.
— Ei, sinä et voi tietää, lopetti toinen vihdoin kärsimättömänä.
Albert joka taas oli ruvennut kävelemään, pysähtyi äkkiä. Hänellä oli se kasvojen ilme, joka hänellä oli vihastuessaan, kun hänen väkivaltainen luonteenlaatunsa ennenmuinoin sai hänet valtaansa sietämättömän ristiriidan häntä kohdatessa. Kuitenkin hän näytti hillitsevän itsensä, ja vain loukkaava ylenkatse tuntui tässä hänen vihjauksessaan:
— Se oli siis totta mitä minulle kirjoitettiin täältä Grenoblesta.
— Mikä sitten?
— Että sinä olit rakastunut vaimooni.
Philippe kohtasi väistymättä hänen kovan ja käskevän katseensa:
— Kyllä, sanoi hän tyyneesti, tunnen Elisabetia kohtaan ihailevaa palvontaa. Nimitä sitä millä nimellä haluat.
— Ole varuillasi. Osaan puolustaa häntä.
— Ketä vastaan ja millä oikeudella?
Ja liikutettuna omasta hetkellisestä epäitsekkyydestään, joka taivutti häntä jalomielisyyteen ja haluten myös sovittaa entisen petoksensa, hän nousi ja meni ojentamaan kätensä ystävälleen, joka ei vastustellut:
— Hyvä Albert, kuinka saatamme kohdella toisiamme näin, täällä?
Albert vastasi hänen puristukseensa, kiitollisuudella mitä tunnemme niitä kohtaan, jotka ovat pelastaneet meidät huonosta teosta:
— Tein vääryyttä. Ne olivat halpamaisia nimettömiä kirjeitä, joita minä tuskin luin. Ja sitten on tämä kuolema palauttanut minulle niin paljon muistoja, jotka luulin kaukaisemmiksi, sammuneemmiksi. Kotilieteni tummuneesta tuhkasta on vähäinen liekki vielä leimahtanut!
— Etkö voi saada sitä uudelleen eloon.
— En. Mutta en ole voinut nähdä äitiäni kuolinvuoteellaan, vaimoani, lapsiani tuntematta kaipausta tätä selkeätä elämää kohtaan, joka olisi voinut olla minun. Ymmärrätkö! Elisabet on sulkenut äitini silmät; hän saa yksin kasvattaa Marie-Louisea ja pikku Philippeä. Eilen hän puhui minulle sellaisella mielenliikutuksella ja hienotuntoisuudella! En ollut tuskassani yksin. Hän on paljon muuttunut. Hän on kauniimpi. Ja omituisen vaiheen kautta hän nyt näyttää hankkineen tai saaneen ne ominaisuudet, joita ennen toivoin hänellä olevan, nyt kun me emme voi olla muuta kuin muukalaisia toisillemme.
— Muukalaisia? Se ei ole vielä lopullista. Ei ole mitään lopullista.
— On, kuolema. Vakuutan sinulle, että eilen kadehdin äitiäni. Hänen kasvonsa olivat niin rauhalliset, niin tyyneet, niin puhtaat. Silloin ei ihminen kärsi enää. Ennen kaikkea, ei aiheuta toisille kärsimyksiä. Niin, se on yksi ratkaisu. Olen sitä ajatellut.
— Albert!
— Toissa päivänä, eilen, vielä tänä aamuna. Se ajatus tulee minulle palaamaan. Elisabet tulee vapaaksi. Hän ansaitsee olla vapaa, olla onnellinen. Nyt en voi siihen mitään, enkä edes toivo hänen sitä olevan, niin olen itsekäs ja epäjohdonmukainen.
— Sinä olet hänestä mustasukkainen: sinä rakastat häntä vielä.
— Minä olen häntä rakastanut. Täällä painaa minua menneisyys; minä hengitän sitä kaikilla huokosillani.
Keskustelu taukosi. Philippe koetti saada sen uudestaan käyntiin:
— Milloinka lähdet, kysyi hän vauhtiin päästäkseen.
— Tänä iltana.
— Niin pian. Pariisiinko?
— En, Anna odottaa minua Lyon'issa.
— Niinkö! Entä milloin palaat?
— En tiedä. Kenties en koskaan. Kuten useimmat ihmiset, minä en ole ohjannut elämääni. En voi siinä muuttaa mitään, ja kun astun yli tämän kynnyksen, olen omissa silmissäni viheliäinen. Se on sietämätöntä.
Hän lausui viimeiset sanat kiihtyneenä.
— Entä lapsesi? huomautti Philippe.
Heidän äitinsä ei ole minulle kyllin yhdentekevä, jotta rohkenisin kiistellä niitä häneltä. He ovat tulleet hänen päämääräkseen. Kuinka voisin heidät häneltä riistää?
Tämä kiduttava kysymys ilmeisesti palasi yhä uudelleen hänen mieleensä:
— Elän ulkopuolella omaa perhettäni. Kuinka voisin lopullisesti musertaa vaimoni vaatimalla häneltä tätä jakoa? Ja sitten, hänen vikansa eivät enää ole mitään omieni rinnalla.
Ensi kerran hän lausui tuomion itsestään.
— Tahdotko vastata minulle? kysyi Philippe äkkiä. Oletko onnellinen?
Albert katseli häneen katkeran iroonisesti:
— Olen kadottanut äitini saamatta häntä nähdä. Olen kadottanut lapseni, kotini, rauhani. Juuri äsken puhuin kuolemasta. Ja sinä kysyt minulta olenko onnellinen.
— Se ei ollut tarkoitettu loukkaukseksi, Albert. Rakkaudessahan on sellainen vallitseva voima, että se hehkuu halusta alistaa allensa suurimmatkin onnettomuutemme tai se antaa meille voimaa kestää ne. Sitä rakkautta et sinä ole kokenut tai et enää koe.
— Sinä erehdyt: tunnen sitä vieläkin. Mutta rakkaus ei koskaan ole täyttänyt kokonaan miehen elämää.
— Vielä viimeinen sana. Jos luopuisit … tuosta rakkaudesta …
— Turha jatkaa. En luovu siitä ennenkuin kuolemassa. Juuri äsken kun puhuin kuolemasta, tarkoitin kuolemaa hänen kanssaan. Hän seuraisi minua minne tahansa, ja siihenkin saakka.
— Ymmärrän. Sinä olet hänelle kaikki, mutta ei päinvastoin. Kuinka Te saatte kärsiä, kaikki poikkeuksetta!
Albert tarttui ystäväänsä käsivarteen.
— Kuule, en ole pelkuri. Mutta minä en ole kokonaan vastuussa kohtalostani. Olosuhteet ovat tahtoneet, että minä todellakin olen Annalle kaikki. Minä en häntä hylkää, tapahtukoon mitä tahansa.
— Sinä mieluummin uhraat lapsesi hänen hyväkseen.
— Heillä on äitinsä.
— Entä heidän äitinsä?
Kun tähän kysymykseen ei tullut mitään vastausta, Philippe lisäsi:
— Aiotko tavata häntä ennen lähtöäsi?
— En. Mitä sanoisinkaan hänelle? Että hän katkaiskoon meidän lailliset siteemme, että hän koettakoon rakentaa itselleen oman onnensa, — hän on niin nuori, niin kaunis, niin lumoava, — ja että minä en enää saa merkitä hänelle mitään.
— Ja että sinä et ole onnellinen.
— Mitä siitä!
Ja tämä sana putosi kuin kivi hyljättyyn kaivoon …
Koko iltapäivän Elisabet kotiinsa hautaantuneena odotti että jokin epämääräinen tapahtuma saattaisi hänet kohtaamaan puolisonsa. Hän ei saattanut uskoa, että tämä lähtisi häntä näkemättä. Olihan hän avustanut hänen äitiään, vielä tänä aamuna yhdessä hänen kanssaan tulkinnut tuskaansa? Kuinka saattaisi hän olla kyllin julma lähteäkseen ilman muuta?
Päivä laski hänen näin odottaessaan jännittyneenä ja liikkumattomana, samalla tuolilla, korva valmiina tavoittamaan pienimmänkin melun, silmät turhaan kiinnitettyinä oveen. Hän tiesi että Albertin oli lähdettävä pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä. Hän aavisti, että Anna de Sézery oli jossain lähistöllä. Kun hetki saapui, hän meni lastensa huoneeseen, totesi että he nukkuivat, jätti heidät hoitajattaren huomaan, ja ottaen kiiruusti hattunsa ja vaippansa hän riensi asemalle.
— Entä jos menisin häntä hakemaan, oli rva Derize kerran sanonut.
Vailla ylpeyttä, nöyryytettynä, voitettuna, hän nyt kiiruhti tarjoomaan tuolle kiittämättömälle ja uskottomalle sydäntä, jonka tämä oli murtanut. Odotussalista hän ei häntä löytänyt. Rohkenematta mennä salin läpi päästääkseen junasillalle hän, jo innossaan jäähtyneenä, vetäytyi varjoon ulkopuolelle ja tarkasteli saapuvia ajoneuvoja. Lopuksi hän näki Albertin ja Phiiippen sellaisista astuvan, ja vetäytyi vielä enemmän syrjään jäädäkseen huomaamatta. Lyhdyn valossa hän selvemmin eroitti Albertin ankarat kasvot, kun tämä maksoi ajurin. Häveten heikkouttaan hän pakeni pois niinpian kuin he olivat menneet.
Eräs jokseenkin hienosti puettu mieshenkilö, — Grenoblen rikkaita hansikastehtailijoita, jotka Lyonista tai Pariisista saavat runsaat tulonsa, ja jotka ammattinsa kautta kovin mielellään käsittelevät naisia tuttavallisesti, — lähti huomattuaan hänen epävarman käytöksensä ja hänen vartalonsa, häntä seuraamaan ja rohkeni hämärämmällä Lesdiguiéres-kadulla puhutella häntä. Hän ei kuulunut Elisabetin seurapiiriin eikä tämä häntä tuntenut.
— Hyvä rouva! Täytyy hankkia itselleen oikeutensa!
Kuningas on kuollut, eläköön kuningas!
Mies nauroi, katseli häntä röyhkeästi, mutta nolostui, kun näki
Elisabetin kauneuden, joka vaikutti häneen vasten tahtoaan.
Typertyneenä Elisabet pysähtyi ja murti suuta sanoja löytämättä.
Lopulta hän tointui ja huusi:
— Menkää tiehenne!
Hänen kauhistuneet kasvonsa ja silmänsä, vielä enemmän kuin hänen sanansa, ajoivat pois tunkeilijan. Hän laahautui porraskäytäväänsä saakka; hänen jalkansa eivät tahtoneet häntä kannattaa. Tämä viimeinen loukkaus saattoi hänen nöyryytyksensä huippuunsa. Hän vaipui kaikkein mustimpaan epätoivoon. Nyt hän puolestaan ikävöi kuolemaa:
»Kaikki on lopussa, sanoi hän itsekseen, ainiaaksi lopussa».
Päästyään huoneeseensa kuin takaa-ajettu eläin pesäänsä, murtuneena niin monen yön valvonnasta ja rasituksesta, niin monen ponnistuksen turhuudesta, napisten Jumalaa vastaan, joka oli hänet hyljännyt, hän vaipui matolle vuoteensa ääreen, ja siellä hän kasaan vaipuneena, koneellisesti kesken nyyhkytyksiään toisti sanoja, jotka suojelivat häntä kuoleman kaipaustaan vastaan, jotka vastoin tahtoaan kiinnittivät hänet elämään.
— Marie-Louise, Philippe … pienokaiseni …