I
PALMUSUNNUNTAINA
Maaliskuun lopussa vallitsee talvi vielä vuoristoseuduissa. Kuitenkin Grenoble, lumisen taivaanrannan ympäröimänä, virkosi uuteen eloon palmusunnuntaina, aran auringon alla, joka kalpealle taivaalle antoi helmiäisen hohdetta. Katedraalin pääoven edessä kaukaa, jopa Alppien toiselta puolen saapuneet kauppiaat kevään etujoukkona näyttivät ja tarjosivat messuun meneville uskovaisille vihreitä oksakimppujaan, kuollutta pikku metsäänsä, joka hajaantui ohikulkijain sekaan, syntyäkseen uudelleen kirkossa, missä kaikki nämä palmut kukoistivat kuulijain käsissä.
— Siunattu kimppu kahdesta sou'sta!
Ja olihan siinä jo siunausta, että sai nähdä kaiken tämän tuoreen vehreyden, kun puissa ei vielä ollut silmujakaan.
Elisabet, joka vei kirkkoon Marie-Louisen ja Philippen — tämä jälkimäinen oli luvannut olla siivosti jumalanpalveluksen aikana — pysähtyi erään tällaisen tiskin eteen valitakseen kolme oksaa. Hajamielisyydessään hän antoi enemmän rahaa, kuin ruskea ryysyinen tyttö häneltä pyysi.
— Tässä on takaisin, rouva. Ei se maksa niin paljon.
— Saat pitää ne. Mistä sinä olet?
— Bardanechasta Italiassa.
— Mikä on nimesi.
— Luisa.
— Entä vanhempasi?
— He ovat kai tuolla.
Marie-Louise, joka vasemmassa kädessään puristi kolehtiin tarkoitettua rahaa, ojensi sen muukalaiselle, joka otti sen vastaan huomaamattaan, kun hän suu auki ja silmät selällään tuijotti nuoreen rouvaan.
— Entä minä? Etkö tahdo kiittää minua? kysyi loukkaantuneena lapsi, joka ei tahtonut hyväntekeväisyytensä jäävän salaiseksi.
Luisa purskahti nauruun. Viattomille silmineen hän oli varsin ovela, ja innoissaan käyttäen äidinkieltään hän sormellaan osoitti ihailunsa esinettä:
— Kaunis kuin madonna!
Elisabetin posket punastuivat. Kiitos osui häneen kuin kukat, joita juhlissa heitetään kasvoille ja jotka mairittelevat ja koskevat samalla. Hän kiiruhti lapsia:
— Me myöhästymme. Mennään sisään.
Philippe Lagier, joka seisoi torilla ja oli seurannut kohtausta, puhutteli häntä, mutta viittaamatta siihen mitä oli kuullut, ollakseen häntä hätyyttämättä. He olivat alhaalla aitauksen luona. Elisabet pani jalkansa ensimäiselle portaalle.
— Ettehän sinne mene?
— Kyllä … Se ihmetyttää teitä? Minä rakastan katolilaisia juhlia. Ne ovat verrattoman runollisia. Tänään menen kirkkoon kevättä hakemaan.
— Ettekö hae mitään muuta?
Elisabet hymyili, tuota surullista ja keskenkatkeavaa hymyä, joka sointui yhteen hänen pelästyneen ilmeensä kanssa. Uskoiko hän Jumalaan? Hän aikoi astua portaita edelleen, kun Philippe pysähdytti hänet, hyvin kunnioittavasti, vaikka pienellä mielenliikutuksella:
— Kuulkaa rouva, minusta te olette muuttunut … Elisabet tahtoi tehdä pilaa:
— Muuttunut? Siltä näyttää tosiaan. Minulle juuri sanottiin se.
— Niin, italialaisilla on se etuoikeus, että he saavat huutaa sen mitä me tyydymme ajattelemaan. Ei ole kysymys siitä. Talvi on jonkunverran järkyttänyt teidän terveyttänne: se on ilmeistä. Täytyy kysyä lääkäriltä …
— Ei, ei, voin erinomaisesti, vakuutan sen teille.
Hän hävisi eteiseen. Oltuaan hetkisen ymmällä Philippe päätti seurata häntä ja asettui messun ajaksi muutamia rivejä hänen taakseen, jottei hän epäilisi hänen läsnäoloaan. Lapset oli vaatetettu erinomaisen huolellisesti; mutta sensijaan oli hänellä itsellään vaatimaton musta puku, jolla täytyi olla pitkä käytäntö takanaan ja joka alkoi käydä kiiltäväksi. Kun hän oli siirtänyt suruharsonsa eteen, olkapäälle, saattoi Philippe nähdä hänen vaaleita hiuksiaan, tuota niin viehättävää silkkistä lapsentukkaa ja pilkahduksen hänen valkoista niskaansa. Kun hän nousi tai polvistui jumalanpalvelusmenojen mukaan, Philippe huomasi hänen liikkeittensä taipuvaisuuden ja hänen nuorta tyttöä muistuttavan sulonsa, johon epäpuhtaat pyyteet eivät uskalla nostaa katsettaan. Silloin tällöin Philippe näki hänen kasvojensa ääriviivan, hänen loistavan profiilinsa tumman hatun ja puvun välillä. Miten vähän hän muistutti Albert Derizen kukoistavaa, mutta välinpitämätöntä ja velttoa rouvaa? Suru ja huoli omasta elämästään olivat veistäneet hänen piirteensä ja hänen käyntiliikkeensäkin. Hänen solakka ruumiinsa ojentui kuin pitkä kukanvanamo. Laihuudessaan, joka alkoi herättää levottomuutta, hän säilytti nuorekkaisuutensa, joka hänellä ennen johtui kaikkien harrastusten puutteesta, ja joka nyt aiheutui jonkunlaisesta peräytymisestä elämän synkkien paljastusten edessä.
»Hän tulee murtumaan, ajatteli Philippe, tämä elämä surmaa hänet. Mitä tehdä hänen hyväkseen?»
Mikään itsekäs pyyde ei häntä yllyttänyt. Hänen uskottomassa ja kaipaavassa sydämessään Elisabet oli hänen hurskautensa, — madonna, johon pikku italiatar oli tätä verrannut.
Talvi, joka oli seurannut rva Derizen kuolemaa — noita pitkiä talvia, joita Alppien seutu saa kokea — ei ollut lempeä Elisabetille. Hän oli kadottanut lujimman tukensa, sen tarttuvan rohkeuden, joka virtaa rauhallisesti kestetystä koettelemuksesta, ja samalla viimeisen vaikuttavan siteen, joka yhdisti hänet puolisoonsa. Näin hän oli jatkanut vaikeammaksi käynyttä tietään. Kuten tämä vuorien ympäröimä Grenoblen tasanko tuntui kylmemmältä jäätikkökehässään, niin hänkin tunsi ympärillään lohduttomuuden ja yksinäisyyden kuin korkean muurin. Tosin kyllä rva Molay-Norrois, aavistaen tämän vaarallisen mielentilan, oli runsaammin osoittanut hänelle äidillistä hellyyttään, mutta tehnyt sen toimettoman luonteensa mukaisella tavalla, enemmän valitteluina kuin tekoina. Olihan tällä erinomaisella naisella täysi työ miehestään, jonka sairaus katkeroitti ja joka alistumatta näki vanhuuden tulevan. Aina oli kotona hänen huvinsa ollut tyrannina. Mutta hänen pahuutensakin oli parempi kuin hänen petoksensa. Hän olisi vielä voinut sietää iän hävitykset, jos hän olisi voinut saattaa rva Passerat'n niistä osallisiksi sensijaan kuin hän nyt kiukukseen sai nähdä tämän voittoja; rva Passerat käytti hyväkseen laihuuttaan nuorentaakseen asuaan ja riisti lihavalta rva Bonnard-Bassonilta hra de Vimellen huomaavaisuudet. Joku jumala suojeli häntä näissä yrityksissä. Tämä viimeinen valloitus saattoi hra Molay-Norrois'n kiukun huippuunsa, mikä yllytti hänen pahaa vertansa ja huonoja tuuliaan. Mitä lohdutusta saattoi niin koeteltu sielu antaa?
Tietenkään Elisabet ei ollut lakannut täyttämästä tehtävää, jonka hän oli itselleen asettanut: antaa lapsilleen ensimäiset opinalkeet. Marie-Louise kävi yhdeksättä, ja Philippe oli kuusivuotias. Oli valmistettava heidän tulevaisuuttaan, joka oli altis elämän ensi askeleiden vaikutuksille. Hän tahtoi, että heidän lapsuutensa olisi eloisa ja uuttera, muistaessaan minkälaista veltostuttavaa lepoa hän oli kohdannut omassaan, ja aikoi totuttaa heitä löytämään ilonsa aivan jokapäiväisistä olosuhteista. Mutta heidänkin parissaan ollessaan hänen mielialansa oikutteli. Masennuksesta se äkkiä muuttui kuumeiseksi huvittelun ja uurastuksen kiihkoksi. Tuleehan ihmisen elää joka päivä! Mitättömyyksistä hän nauroi ja itki hermostuneesti. Kuumeisesti hän yhdellä kertaa kulutti liiallisen tarmonsa, sitten hän vaipui takaisin ikävöintiinsä. Hän tosin noudatti itselleen asettamaansa suuntaviivaa, mutta eteni nykäyksittäin, milloin hitaasti, milloin täyttä lentoa.
Vajonneena kaipaukseensa ja suruunsa hän ei välittänyt tavata ketään, ystäväänsä Blanche Vernier'tä lukuunottamatta, jonka hienotuntoinen kiintymys oli viihtyisä mutta vaikutukseton, ja jonka neljä lasta jo itsekseen muodostivat kokonaisen leikki- ja opiskelujoukon. Olipa hänen täytynyt torjua tunkeileva hra de Vimelle, joka äkkiä oli ruvennut ottamaan häntä suojelukseensa. Kyllästyneenä jokapäiväiseen rakastajattareensa ja epäkiitolliseen osaan, jota hän tämän vierellä esitti, hän oli aikonut ottaa kunniallisen korvauksen mielistelemällä naista, jota kukaan ei puolustanut. Hänen luontainen turhamaisuutensa antoi hänelle harhaluuloja omista mahdollisuuksistaan. Tultuaan torjutuksi hän taas tyytyi kypsään ja levottomaan rva Passerat'n, helpompaan suhteeseen, joka samalla antaisi hänelle enemmän mainetta. Epäonnistuneen yrityksensä hän kosti kielimällä seuraelämässä Philippe Lagier'n Haxo-kadulle tekemistä, itse teossa harvoista käynneistä. Miehensä neuvosta rva Molay-Norrois huomautti tästä tyttärelleen.
Elisabet loukkaantui. Mentyään itseensä hän ei voinut pitää itseään aivan syyttömänä. Totta oli, että nämä Philippen käynnit olivat hänelle mieleen enemmän kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa. Philippe astui sisään arasti, peläten ettei häntä otettaisi vastaan, ja alkoi puhumalla jokapäiväisyyksiä. Sitten hän muutti äänensävyn, ja antoi kaiken sielunsa, joka oli terävä ja sukkela ja joka tämän uuden tunteen vaikutuksesta laajeni, sai enemmän väljyyttä. Se mitä hän puhui, sisälsi paitsi alinomaista hehkua, joka niin oivallisesti kirvoitti nuoren naisen ahtaasta elonkehästään, ihailua, jota hän ei enää koskaan suoranaisesti tulkinnut. Jonkunmoisessa mystillisessä haltioitumisessaan, jonka hellyys synnyttää silloin kun se on sidottu puhtaasti inhimillisiin suhteisiin, Philippe keksi ylläpitää hänessä toivoa, jonka kaikki järki ja hänen sydämensä tuomitsivat vääräksi. Philippe oli päättänyt säännöllisesti kirjoittaa ystävälleen. Alussa Albertilta tuli vain ylimalkaisia vastauksia; vähitellen hän kuitenkin oli ruvennut paljastamaan mieltänsä, ja hänen katkerista ja kovista kirjeistään ei onni uhonnut; nyt se oli hän joka tiedusteli uutisia lapsistaan. Täten Philippe Lagier'n vilpitön ystävyys solmi uudelleen rva Derizen kuoleman kautta katkenneen siteen. Elisabet ei ollut tehnyt itselleen selväksi, mitenkä hän rakkautensa itsekkäisyydessä käytti hyväkseen tätä ystävyyttä. Hänen äitinsä huomautus, joka ensin sai hänet kuohuksiin, selvitti hänelle sen. Hän ei saanut antaa itseään alttiiksi kaupungin juoruille, asemassaan, joka vaati varovaisuutta joka hetki. Todellisen kunniallisuuden rinnalla on olemassa ulkonäön kunniallisuus, josta naiset nykyään kernaasti vähättelevät. Varsinkaan hänellä ei ollut oikeutta käyttää hyväkseen tunnetta joka olkoon se miten kunnioittava tahansa, oli näin suuremmoinen uhrautuvaisuuden pohja ja joka kaikesta huolimatta hiveli hänen ylpeyttään hänen ollessaan tässä hyljätyn tilassa, joka on niin loukkaava naiselle parhaassa kukostuksessaan.
Saatuaan hienotuntoisen huomautuksen ei Philippe senjälkeen ilmestynyt Haxo-kadulle kuin silloin tällöin. Hänelle tämä oli kova pettymys. Täällä hän todellakin oli elänyt sisältörikkaita hetkiä, tuntenut uhrautumisen huuman, joka on kaikkein juovuttavin. Täten nähtyään Elisabetin viimeksi melkein kuukausi sitten, oli hänelle anteeksiannettavaa, että oli pysähtynyt katedraalin torille suuren messun aikana, sillä ajatuksella, että hän kohtaisi Elisabetin, ja hän oli paremmin kuin joku perhetuttava voinut todeta hänen laihtumisensa ja kaikki hänessä näkyvät kulutuksen merkit.
Jumalanpalveluksen kestäessä Philippe mietti, miten hän voisi häntä auttaa. Olisiko paikallaan ilmastonmuutos, oleskelu Provincessa, jollain tuollaisella seudulla, missä riittää avata silmänsä saadakseen sieluunsa valon ja kirkkaan avaruuden ilon? Se olisi ollut sopivaa, mutta Elisabet kieltäytyi itsepäisesti ottamasta vastaan Albertin avustusta, ja hänen rajoitetut varansa pakoittivat hänet vaatimattomaan, ylellisyyttä karttavaan elämään. Kenties hän saisi Molay-Norrois'n perheen viemään hänet mukanaan jonnekin? Kuinka nämä eivät huomanneet, mitenkä hän kuihtui? Entä kuinka Albert oli saattanut lähteä pois ilman, että häneen vaikutti Elisabetin uusi viehätys, hänen haurautensa? Täten Philippe häntä säälitellen katseli. Hänen rukouksensa pysähtyivät Elisabetiin. Tämä oli ikäänkuin se pyhä lipas, johon hostian tavoin sisältyi puhdas uhrautumisen halu, minkä Philippe oli hänelle velkaa.
Yhtä turha oli Elisabetin yritys seurata jumalanpalvelusta. Vuorotellen hänen muistonsa ja hänen pelkonsa keskeyttivät hänen rukouksensa. Muisto vei hänet kymmenen vuotta taaksepäin, hänen kihlausaikaansa, samanlaiseen palmusunnuntaihin. Se oli aurinkoisena huhtikuun päivänä. Mutta hän ei tuntenut iloa siitä että oli alle kahdenkymmenen vuotias ja että hän rakasti. Albert oli saattanut häntä ja hänen vanhempiaan tähän samaan kirkkoon. Kaupustelijat silloinkin tarjosivat vihertäviä oksiaan. Ajattelemattomana hän pysyi vieraana tunteelle, johon joku toinen, ymmärtäväisempi tai huomaavaisempi, olisi hurmaantuneena antautunut. Hän ymmärsi — nyt kymmenen vuoden kuluttua — minkä tilaisuuden yhteiseen riemuun hän oli antanut mennä hukkaan, kun hän oli suhtautunut välinpitämättömästi siihen onnelliseen tapaukseen, että kevään uudistus, jonka vertauskuva tämä uskonnollinen juhla oli, ja heidän hellyytensä puhkeaminen sattuivat yhteen.
— Katsokaa, oli Albert hänelle sanonut, kaikkia näitä viheriöiviä vesoja, jotka ovat maassa teitä varten. Näyttää kuin kulkisitte keskellä kevättä.
— Niin, on palmusunnuntai, oli hän vastannut. Tämä, ylen yksinkertainen selitys, poisti yllätyksen.
Olihan muka rakkaus jotain, joka kuuluu tytöille, ja josta ei seuraa mitään vaivaa? Hänen sulhasensa oli ihaillut tätä tyyneyttä, jossa itiönä piili heidän eronsa. Miksi oli hän odottanut, kunnes hänet petettiin, ennenkuin hän ymmärsi, mitenkä meidän tulee huolehtia onnestamme. Miksi ei koetettu, silloin kun vielä oli aika, vastustaa tätä hänen velttouttaan, joka kytkee meidät valmiisiin uriin ja estää meitä kohoamasta sinne, missä valo ja vapaa näköpiiri ovat? Ainakin hän osaisi varjella lapsensa omasta erehdyksestään. Heidän ei olisi tarvis käydä epätoivon kautta ennenkuin he saisivat auki elämään näkevät silmänsä. Hän osaisi säilyttää heidän tunnevoimansa, heidän tuoreutensa, mutta he olisivat kuin nuoret asestetut sotilaat, eivätkä veltot ja turtuneet.
Oliko hänellä tämä kyky? Samana aamuna juuri hän pukeutuessaan oli todennut laihuutensa ja kalpeutensa ja sukiessaan hiuksensa hänen oli täytynyt alkaa useampia kertoja, käsivarret kun olivat raskaat ja jonkun käsittämättömän heikkouden lamaamat. Philippe Lagier'n huomio oli oikea. Näin tarkkanäköisen havaitsijan huomautus täytti hänet kauhulla, kun se nyt palasi hänen muistiinsa. Häntä kenties uhkasi vaara. Mutta mitä se häntä liikutti, jatkuiko hänen elämänsä vähemmän tai kauemmin aikaa? Viimeinen kuva, jonka hän säilytti Albertista, oli kuva matkustajasta, joka poistuu katsomatta taakseen, ja edes aavistamatta sitä nöyryytettyä rakkautta, joka varjossa nyyhkytti parin askeleen päässä. Miksi hän siis niin halusi elää? Hänen jälkeensä ottaisi Albert haltuunsa Marie-Louisen ja Philippen, hänen omaisuutensa, lihan hänen lihastaan, hänen uuden elämänsisältönsä. Se oli hänen oikeutensa. Ja hän menisi naimisiin tuon naisen kanssa. Ja tuo nainen tulisi hänen lastensa äidiksi. Oh, ei, ei, hän ei voinut kuvitella sitä kauhun väristystä tuntematta. Hänen oli pakko elää, maksoi mitä maksoi.
— Äiti, mikä sinua vaivaa, kysyi Marie-Louise kumartuneena.
Kun uskovaiset nousivat saadakseen papin siunauksen, pysyi Elisabet yhä polvillaan, pää kätkettynä, hartiat itkusta täristen. Lapsi toisti kysymyksensä, ja sujautti lempeästi kätensä äitinsä käsivarsien väliin hyväilläkseen hänen poskeaan.
— Miksi sinä itket? Philippe on siivo. Ja minä rakastan sinua, rakastan kovin.
Lapsen vuoksi Elisabet heti pakoitti itsensä levolliseksi. Hän pudotti harsonsa, peittääkseen kostuneet silmänsä, ja noustessaan pystyyn hän hymyili:
— Ei minua mikään vaivaa.
Tämä ponnistus palautti hänen mielensä rukoukseen. Kiihkeästi rukoillen ja pyytäen hän kääntyi Jumalan puoleen.
»Ethän salli sitä. Ethän salli sitä.»
Vähitellen rauhoittuen hän itsekseen lupasi käydä lääkärissä, hoitaa terveyttään, paremmin vastustaa unettomuutta. Philippe, joka oli huomannut hänen mielenliikutuksensa, ei uskaltanut puhutella häntä pois mentäissä. Katse, jonka hän Elisabetiin loi tervehtiessään häntä, oli niin tulvillaan kunnioitusta ja myötätuntoa, että tämän valtasi levottomuus. Portaiden juurella pikku Luisa heilutti vihreää vesaansa ja huusi:
— Siunattu oksa kahdesta sous'ta!
Kun hän tunsi nuoren rouvan, hän äkkiä pysähtyi ja unohti myyntinsä:
— Primavera, hän sanoi.
Liikutettuna ja virkistyneenä tästä ihailusta Elisabet antoi hänelle pienen valkean rahan. Mutta hän kohautti olkapäitään. Häntä ei enää kevät odottanut.