II
PHILIPPE LAGIER'N SALAPERÄINEN MATKA
Pari kolme päivää tämän palmusunnuntain jälkeen Philippe Lagier Molay-Norrois'lla käydessään sai kuulla, että lääkäri oli määrännyt Elisabetille ehdottoman levon ja arvellut, että ellei häntä juuri vaara uhannut, hän ainakin oli kuihtumistilassa, joka hinnalla millä hyvänsä oli lopetettava, sekä senvuoksi ottanut Elisabetin pysyvään hoitoonsa. Philippe epäröi, miten hänen nyt oli meneteltävä, ja päätti sitten ilmoittaa asiasta Albertille. Sensijaan että hän olisi saanut odottamansa vastauksen, hän näki ystävän itsensä saapuvan luokseen. Sehän oli merkki varsin voimakkaasta levottomuudesta. Hän ei siis ollut väärässä, ylläpitäessään nuoren naisen toivoa, ja mitä epäitsekkyyttä vaatikaan ystävyys!
Hänen välityksellään Albert lasten edun nimessä pyysi kohtausta, mistä Elisabet kieltäytyi. Hänen sairautensa, joka painosti hänen mieltään, teki hänet paluupyrkimyksille vähemmän suopeaksi. »Onko Albert vapaa?» oli Elisabet kysynyt. Ja kun hän ei voinut saada myöntävää vastausta, niin mitä silloin hyödytti tällainen kohtaus, joka ei voinut olla muuta kuin tuskallinen eikä toisi mitään muutosta heidän keskinäisiin suhteisiinsa? Eikö etääntymys ollut viisainta? Näin syrjäytettynä Albert antoi pyytää Elisabetia ottamaan vastaan hänen avustuksensa: ilmastonmuutos olisi eduksi hänelle, eduksi Marie-Louiselle ja tämän pikku veljelle. Kun Philippe toi hänelle uudelleen kieltävän vastauksen, hän joutui niin vimmoihinsa, että ystävä pelästyi ja turhaan koetti häntä hillitä. Albert jo puheli oikeudenkäynnin aloittamisesta uudelleen, isänoikeuksiensa puolustamisesta, avioeron pyytämisestä.
Albert ei kenellekään maininnut, miten hän vietti seuraavan päivän. Se oli hänelle julma ja terveellinen. Hän meni Saint-Roch'in hautausmaalle, missä vierekkäin lepäsivät hänen vanhempansa, joita ei kuolema ollut eroittanut, Kaupunginpuistoon, missä hän harhaili pitkät hetket, tarkastellen leikkiviä lapsia, tietämättä että hänen omansa olivat kutsutut Blanche Vernier'n luo, ja Haxo-kadulle, missä hän katseli suljetuita akkunoita. Tylyn sattuman tehdessä kaikkialla hänen aikeensa tyhjiksi hän harhaili Grenoblessa kuin muukalainen, joka on kylliksi tutkistellut sen nähtävyyksiä, eikä enää tiedä mitä tehdä. Ennenkuin hän lähti pois, hän pyysi anteeksi Philippeltä:
— Tein väärin eilen. Koeta ymmärtää minua. Minä en kylvä ympärilleni muuta kuin kärsimystä ja onnettomuutta. En voi kohtalolleni mitään. Parempi on minun olla koskaan palaamatta. Tulethan sinä puolestasi katsomaan minua Pariisiin?
— Tulen, sanoi Philippe. Mutta mitä olet päättänyt?
— En mitään.
— Te siis jäätte ilman virallista avioeroa.
— Kyllä. Olen luvannut äidilleni, etten koskaan vastoin Elisabetin tahtoa eroa, ja Anna halveksii meidän lakejamme.
Talonpojan historian viimeinen nidos oli ilmestynyt edellisessä kuussa, ja johtaen huomion teokseen kokonaisuudessaan se sanomalehdistössä aiheutti lukuisia tutkielmia, jopa kiihkeitä väittelyltäkin. Eduskunnassa se oli aiheuttanut lakiehdotuksen perheomaisuuden koskemattomuudesta. Eräs vanha valtiomies, jonka liika pitkällinen vanhuus oli työntänyt unhoon, kuoli ja jätti tyhjän paikan Akademiaan, jonka johdosta sanomalehdet, tämän äänekkään menestyksen yllyttäminä ja asianomaista tiedustelematta, olivat panneet ehdolle Albert Derizen. Philippen kysymyksiin tämä rajoittui vastaamaan:
— Minun nykyisissä olosuhteissani se on mahdotonta. Ja mitä minua kunnia liikuttaa!
Hän jätti ystävälleen omistuksella varustetun kappaleen kirjaansa annettavaksi Marie-Louiselle. Lapsen välityksellä hän tarkoitti Elisabetia. Potilas todellakin antautui sitä lukemaan. Sen sävy oli hänestä kirpeämpi, katkerampi, se toi esiin arvovaltansa peittelemättä, melkein röyhkeästi. Johtopäätökset isänperinnön, perheen, jälkisäädös-vapauden merkityksestä, kotikonnun suhteesta perintötapaan, olivat yhtä kiinteät kuin ensi nidoksissa, omaten kenties vähemmän vakuuttavaa voimaa, mutta ne oli esitetty jännitetymmällä tarmolla ja paikoitellen ärtyneellä sävyllä, joka pukeutui ylpeään ja kuvitteluista vapaaseen kaunopuheisuuteen.
Elisabetin terveys pääsi voitolle tästä murroksesta, joka oli johtunut liiallisesta henkisestä rasituksesta, mutta häntä vaivasivat jatkuvasti hermohäiriöt, hän pysyi vähäverisenä ja kaikille turmiollisille vaikutuksille alttiina. Hänen lääkärinsä, joka tunsi hänet lapsuudestaan saakka, ja psykologina tutki hänen tapaustaan, ei näyttänyt tyytyväiseltä:
— Tämä epävarmuuden tila tuo mukanaan epäsäännöllisyyttä kaikkiin elämäntoimintoihin. Ratkaistu tilanne, lopullinen avioero olisi parempi. Iskun kestettyään hän palaisi säännölliseen elämäntapaansa. Hän on niin nuori.
Mutta Elisabet ei tahtonut kuulla puhuttavan mistään. Hän riutuisi turhaan niin kauan kuin hänellä voimia riittäisi. Saatuaan aiheen käydä häntä katsomassa Philippe huomasi Talonpojan historian sohvapöydällä.
— Oletteko lukenut sen? kysyi hän.
— Kyllä.
— Mitä pidätte?
— Se on hyvin kaunis.
Hän lisäsi, kuin olisi jostain toisesta kysymys:
— Miehet voivat muuttaa tunteitaan, ilman että heidän ajatuksensa muuttuu. Naiset eivät.
Nyt se oli hän, joka lausui yleisiä mietelmiä. Philippe näytti vaipuvan ajatuksiinsa, punnitsevan vaikeata seikkaa, ja pohdintansa tuloksena hän yksinkertaisesti totesi:
— Minä puolestani luulen, että hän vielä rakastaa teitä.
— Jättäkää tuo.
— Olen varma siitä. Ja minä tiedän keinon, millä saattaa hänet teille takaisin.
Elisabet ojentautui pystyyn tyynyiltä, joilla hän oli puoleksi levännyt, punaisin poskin ja kuumeesta hohtavin silmin:
— Pyydän teitä, jättäkää tuo. Hän on hävittänyt kotinsa, siis on hänen se rakennettava. Ja nyt …
— Nyt?
Hän vaipui taas pitkäkseen.
— Se on liian myöhään.
Philippen palvelusintoon tämä toivottomuus koski kipeästi, ja hän muutti toisaanne keskustelun, joka vaivasi Elisabetia:
— Mitä aiotte nyt? Menettekö Provinceen nauttimaan auringosta?
— En, keväthän on tullut. Heti kun tulee lämmin, me lähdemme
Saint-Martiniin.
— Se on vuoristoa, ja siellä on aina vaara, että kylmät säät palaavat.
Te hoidatte itseänne varsin huonosti.
Hän viittasi välinpitämättömästi, mutta hänen liian raskas käsivartensa ei tehnyt elettä loppuun, ja ikäänkuin edes tulevaisuus ei hänen mieltään kiinnittäisi, hän sanoi tietoisten sairasten tavalla hymyillen, mikä miedontaa heidän lauseittensa vakavuutta:
— Saatte nähdä, että pian olen entiselläni. Terveyteni on vahva …
Joka tapauksessa olen kirjoittanut jälkisäädökseni.
— Se on järjetöntä. Miksi tällaisia synkkiä ajatuksia?
— Uskon lapset äitini huostaan. Ymmärrättehän: en tahdo että se olisi tuo nainen … Autattehan äitiä voittamaan esteet, eikö totta?
— Oo, rouva!
— Lupaatteko sen minulle. Albert on ystävänne. Hän noudattaa mieltänne.
Philippe nousi, voimatta enää hillitä mielenliikutustaan, samalla kun hänen sääliinsä sekaantui hänen toivoton rakkautensa.
— Ei, ei, rouva, niin ei saa tapahtua.
Käyttäen hyväkseen pääsiäisloman aiheuttamaa keskeytystä oikeudenkäynnissä Philippe seuraavana päivänä astui Pariisin junaan ilmoittamatta kenellekään matkastaan. Hänen poissaolonsa, joka tuskin saattoi herättää huomiota, kesti muutamia päiviä. Grenoblessa ei sitä kukaan epäillyt. Asianajaja ei koskaan ollut erikoisen avomielinen, ja hänen tulonsa ja menonsa pitivät kernaasti salaisuutensa hallussaan. Heti palattuaan hän meni Haxo-kadulle. Vähitellen Elisabet palasi tavanmukaiseen elämäänsä, mutta hitaasti se tapahtui. Lyhyeksi katkaisemansa käynnin lopussa Philippe teki seuraavan kysymyksen:
— Jos he eroaisivat, mitä te silloin tekisitte? Hän karttoi antamasta vastausta:
— En tiedä, hän sanoi.
— Jos hän olisi vapaa, jos hän palaisi luoksemme. Elisabet kiinnitti häneen taudin suurentamat silmänsä, joista synkkä hehku valaisi:
— En usko siihen enää.
Tuskin oli hän sanonut nämä sanat, kun hän tunsi pettävänsä jotain. Hänen epätoivonsa siis peruutti lupauksen, jonka hän oli antanut rva Derizen kuolinvuoteen ääressä. Hän oli luvannut antaa anteeksi, ilman mitään rajoituksia antaa anteeksi. Ja nyt jo hän lankesi uudestaan, lausui tuon liian myöhään, joka on heikkojen veruke. Philippe lähti, Elisabet soimasi itseään siitä, mutta hän oli niin raukea. Olihan hän jo liikaa sietänyt, liikaa odottanut! Jos ihminen kerran on alkanut kieltäymyksen ja uhrautumisen tietä käydä, eikä hän silloin saa enää ollenkaan pysähtyä, pitääkö hänen loppumattomasti kiivetä Golgataansa? Paeta, palata menneisyyteen, tavoitella muualta omakohtaisen avun mahdollisuutta, sitä hän ei enää voinut, mutta niinkuin liiaksi sälytetty elukka vastamäessä hangoittelee hän tunsi puuttuvansa voimia ja rohkeutta mennäkseen eteenpäin. Hän ei tiennyt että ihminen jaksaa kulkea paljon pitemmän matkan väsyneenä kuin oli matka ennenkuin hän tunsi väsymystä. Nousussa vaatii aina loppu suurimman ponnistuksen.
Kevään heikon yrityksen jälkeen tuuli ja sade olivat ottaneet haltuunsa Grenoblen. Matalan taivaan alla saattoi tuskin eroittaa läheisiä vuoria. Muutto Saint-Martiniin lykkäytyi täten, vaikka Elisabet kiiruhtikin lähtöä ja kaipasi ulkoilmaa. Toukokuun ensi päivinä hän säänmuutoksen rohkaisemana alkoi valmistuksensa. Mutta hänen suunnitelmansa muutti kirje jonka hän sai 8 päivänä, ja jonka osoite oli: Rouva Albert Derize, synt. Molay-Norrois, boulevard des Adieux, mistä se toimitettiin hänelle. Se oli postileimattu Englannissa. Sen käsiala ei ollut hänelle aivan tuntematon ja teki hänet heti levottomaksi. Hän piteli sitä kädessään epäluuloisesti ennenkuin avasi sen, ja kun hän päätti murtaa kuoren, oli hänellä paha aavistus. Hän ei ollut erehtynyt: tämä hieno paperi, nämä ensin pystyt, sitten kaltevat kirjaimet olivat, kun hän ne ensi kerran kohtasi, murtaneet hänen elämänsä. Hän käänsi lehdet, joita oli monta, ja luki allekirjoituksen: Anna de Sézery. Silloin hän antoi kirjeen pudota kädestään. Kuinka uskallettiin kirjoittaa hänelle tuolta taholta. Millä oikeudella häntä näin loukattiin? Ahdistuneena hän istuutui, mutta vastustamattomasti hänen katseensa kohdistui maahan. Lopuksi hän kumartui ja tavoitti maassa makaavan paperin. Muutama kuukausi aikaisemmin hän ei olisi päättänyt sitä lukea. Mutta hänellä ei ollut enää mitään toivottavaa eikä mitään pelättävää. Kun murheen ylenpalttisuus meitä kohtaa, me joskus kadotamme ahtaan tunnon omasta arvokkuudestamme, jolla me varjelemme sisäistä elämäämme. Epäluulolla ja vastenmielisyydellä hän aloitti tämän kummallisen lukemisen, valmiina keskeyttämään sen ja jättämään sen sikseen, jos hän kohtaisi pienimmänkin ärsyttävän sanan. Mutta hän jaksoi loppuun saakka horjumatta.
Lontoossa, 6 päivänä toukok. 1907.
»Rouva!
»Kun te saatte tämän kirjeen, olen minä lähtenyt matkalle kaukaiseen määräpaikkaan, jonne kukaan ei voi minua seurata ja josta en koskaan palaa. Tämä on minun anteeksipyyntöni siitä, että rohkenen lähettää tämän kirjeen teille, ja, uskokaa minua, se velvoittaa teitä lukemaan sen loppuun.
Elettyäni Englannissa, olen tottunut puhumaan suoraan. Niinpä en myöskään ole halunnut ketään kolmatta välittäjäksemme, silläkin uhalla että loukkaan hienotunteisuuttanne. Meitä vallitsevat olosuhteet eivät mahdu hienotuntoisuuden vähäisiin puitteisiin, vaan vaativat ennen muuta rohkeutta. Minä olen enemmän nyt sen tarpeessa kuin te. Jos puhun teille jostain menneistä asioista, johtuu se siitä, että se voi olla teille avuksi tulevaisuudessa. Jos teidän on tehtävä joku päätös, täytyy teidän ensin olla asioista selvillä.
Minä en enää voi mitään, minä puolestani, hänen onnensa hyväksi, mutta te, te voitte siinä paljon. Tähän sisältyy koko totuus, ja meidän tulee antaa tämän olla vaikuttimenamme. Minä olen rakastanut häntä ennen teitä, ja enemmän kuin kukaan nainen on häntä koskaan rakastanut. Sen ylpeän tunnon minä vien mukanani maailman ääreen. Hän on ollut minun ainoa ajatukseni. Kun kohtasin hänet kymmenen vuoden poissaolon jälkeen, aioin tästä tuntemattomasta ensi rakkaudesta tehdä vilpittömän ystävyyden. Mutta te otitte minut huonosti vastaan, eikä hän itse minua auttanut. Tällaisia sydämen asioita on niin vaikea käsittää ja hallita, ja varsinkin Ranskassa Teidän lähdettyänne Pariisista odotin teidän paluutanne. Te ette palannut, ja minä luulin teidän lopullisesti eronneen. Hän oli niin onneton, ja minun tähteni! Mitä saatoin tehdä, kun rakastin häntä? Englannissa me kauan punnitsemme päätöksiämme, ja sitten ratkaisemme lopullisesti. Teidän keskuudessanne epävarmuus voi jatkua läpi elämän.
Olin alistunut siihen, että tulin sysätyksi yhteiskunnan ulkopuolelle. Hänen yhteiskunnalliset vakaumuksensa, teidän lapsenne, minun perheperintöni kadottamani uskonnollisen uskon sijasta, kaikki yhdessä on saanut meidät luopumaan laillisesta yhteydestä. Omantuntoni edessä olin hänen vaimonsa, hänen henkensä ja hänen sydämensä oikea kumppani: vähän minua liikutti, että jäin hänen varjoonsa. Viime syksynä ymmärsin, että tämäkin onni oli uhattu. Se oli muutama päivä ennen hänen äitinsä kuolemaa: hän oli tavannut lapsensa eräällä oman kotiseutunsa polulla. En tiennyt sen siteen murtumatonta voimaa, joka yhdisti hänet lapsiinsa. Kuinka olisin sen tiennyt? Äitiäni en ole tuntenut ja isäni ei välittänyt minun kiintymyksestäni.
Rouva Derizen kuolema vaikutti vielä enemmän henkiseen eroomme. Hän kantoi surunsa yksin, enkä minä voinut puhuakaan hänelle äidistään hänen ärtymättään. Naiselle on hyvin tuskallista tällä tavoin jäädä ulkopuolelle kokonaista osaa — olin sanoa puolisonsa — elämää. Hän tosin koetti lieventää pahaa, jota hän minulle teki. Hänen tuskansa oli välillämme kuin muuri, ja sellaisia ei saa olla ihmisten välillä, jotka rakastavat toisiaan. Lopuksi minä tänä talvena tulin sairaaksi. Ensimäisten Lontoon vuosieni puutteet ja ponnistukset eivät olleet jättäneet minuun näkyväisiä jälkiä, pelkästään sisäistä kuluneisuutta ja vastustuskyvyn vähentymistä. Olen luullut, että rakkaus palauttaisi minulle nuoruuteni. Ensimäinen sairauteni, ensimäiset luottamukseni saamat iskut ovat kasvoillani paljastaneet näiden pahojen vuosien jättämät jäljet. Ja kun minä ärtyynnyin saattamaan itseni perikatoon, niin minä näytin ne hänelle toisen toisensa jälkeen. Minä en enää ole mikään nuori nainen kuten te, ja päivät merkitsevät minulle paljon. Tästä tunnustuksesta voitte arvostella, olenko itselleni luvannut olla rehellinen.
Ulkonaisesti elämämme ei muuttunut. Hänen vaietessaan seurasin hänen ajatustensa uraa. Kuolleet ja elävät, menneisyys ja tulevaisuus houkuttelivat häntä Dauphinéhen. Matkalla vain mielemme olivat sopusoinnussa. Täytyisi aina olla matkalla, kun elää tavallisen elämän ulkopuolella, mutta eihän aina voi matkustaa. Muutamista hänen lausekatkelmistaan, hänen harrastuksistaan, hänen viime matkastaan Grenobleen, minä aavistin, että hän teissä oli löytänyt uuden naisen. Omituisen käänteen kautta te nyt tulitte minun kilpailijakseni. En ollut kuvitellut, että te olisitte niin uskollinen, niin rohkea, että niin päättävästi pystyisitte odottamaan ja käyttämään hyväksenne onnettomuutta. Se ruumiillinen muisto joka minulla teistä oli, jo se oli sangen usein riittänyt aiheuttamaan minussa pelkoa. Koska te pakoititte minut matkan päästä itseänne ihailemaan, minä kammosin teitä siihen päivään saakka, jolloin minä — niin tuskallisesti — tunsin, että te vielä voisitte sen, mitä minä en enää voinut ja että minulla vain on jälellä sanoa se teille.
Hänen viimeinen kirjansa lopullisesti avasi minun silmäni. Minä olen siitä turhaan etsinyt sitä viehättävää, säälivää heikkoutta, sitä tahdon taipumista, minkä olen tavannut kaikilla kirjailijoilla, jotka kohtalo tai heidän oma taipumuksensa on vienyt ulkopuolelle järjestetyn elämän. Siinä ei ollut kysymys muusta kuin perheestä, kotikonnusta, isänvallasta, kestävyydestä, perinnöstä ja vainajista. Syvimmän ajattelunsa hän antaa kirjoissaan. Sen mikä meille on yhteistä hän on vain pannut lauluun, joka on mieltämurtavan surullinen. Lopuksi sanomalehdet puhuivat hänen ehdokkuudestaan Akademiaan. Minä pelkäsin saavani vahvistuksen siitä, kun kaksi hänen sikäläistä ystäväänsä eräänä päivänä kävi hänen luonaan. Hän ei puhunut minulle mitään tästä kohtauksesta, jonka tarkoitus oli liika ilmeinen. Minun oli pakko tiedustella häneltä, ja hän vältti asiaa jo ensi sanaa sanoessani. Epäilemättä teidän eronne, ristiriita hänen vakaumustensa ja hänen kirjojensa välillä tekivät hänelle kaiken yrityksen vaikeaksi. Hänen vihamielisestä ilmeestään päättelin että hän oli kunnianhimoinen tai tuskastunut.
Täten kaikki liittoutui minua vastaan. Hän luuli velvollisuuksien sitovan itseään, ikäänkuin rakkaudessa olisi sellaisia. Eräänä päivänä hän ehdotti minulle, että kuolisimme yhdessä, vaikka pieninkin onni riittää meitä pidättämään. Senjälkeen rupesin ajattelemaan, että häviäisin hänen elämästään. Mitä olisin tehnyt muuta? Englantilaista elämää saan myös kiittää käytännöllisestä arvostelukyvystäni. Koska hän ei voi teitä unohtaa, ei teitä eikä lapsiansa, koska minun rakkauteni ei hänelle riitä, niin minun lähtöni saattaa hänen kohtalonsa takaisin luonnolliseen uraansa, ja minä olen tottunut yksin kulkemaan tietäni. Muulloin hän olisi huomannut minun valmisteluni, joita pitkitin, odottaen yhä edullisempaa hetkeä. Eilen, sateisena aamuna, kun hän oli oleva poissa koko päivän, astuin Lontoon junaan ja tänä iltana menen laivaan Liverpoolissa. Hän ei koskaan saa tietää minne minä menen: minä olen ryhtynyt kaikkiin varokeinoihin, jotta se jäisi salaisuudeksi hänelle.
Minusta on näyttänyt, että tämä selittely voisi täsmälleen määrätä meidän keskinäisen suhteemme, että tällainen selonteko paremmin valaisisi teille, mitenkä teidän on toimittava. En ole tahtonut teille tehdä sitä pahaa minkä olen tehnyt, ja sen te teette minulle takaisin, niinikään tahtomattanne. Unohtakaa se, unohtakaa minut: ihminen ei ajattele kuolemaa silloin, kun hän täysin käsivarsin pitelee elämää, ja kun hän odottaa rakkautta. Innostakoon teitä omanne, rouva, niinkuin minun omani on minua innostanut!
Anna de Sézery.»
Epätoivostaan ja uhrautuvasta hengestään huolimatta tähän kirjeeseen kuitenkin sisältyi itsepuolustelua, jota vailla ihmisten on niin vaikea esittää omia tekojaan, jaloimpia ja epäitsekkäimpiäkin. Anna ei ollut itse keksinyt tätä pakenemisen ajatusta. Toinen oli hänelle osoittanut tämän tuskallisen tien. Mutta mitä on pelkkä ajatus sen toteuttamisen rinnalla? Hän jätti myös mainitsematta että hänen viittaamansa tauti oli jättänyt häneen synkän mielialan, joka oli jokseenkin epäedullinen rakkaudelle ja että jos Albertin hellyys oli sen johdosta muuttunut, niin oli tarvittu kaikki luottamusta puuttuvan intohimon epäluuloisuus huomaamaan sen läpi hänen alituinen hyvyytensä. Mikään huomio ei sen enemmän kirvele mieltä kuin se, että me kohtaamme hyvyyttä siinä, missä olemme odottaneet toista tunnetta.
Elisabet ei yhtään epäillyt lukemansa kirjeen vilpittömyyttä. Sen rehellinen äänenpaino ja ylevämielisyys liikuttivat häntä, joskin sen suojeleva sävy häntä loukkasi. Kaikki hänen jäsenensä värisivät. Unohtaen vastenmielisyytensä sen naisen kosketusta kohtaan, joka oli häneltä ryöstänyt puolison, hän tahtoi lukea uudelleen nti de Sézeryn kirjeen. Mutta äskeisen uhman sijasta tämä toinen lukema aiheutti hänessä mustasukkaisuuden puuskan, joka puistatti hänen hermojaan, ei sitä ruumiillista mustasukkaisuutta, joka miehellä esiintyy väkivaltaisempana kuin naisella, jonka kuitenkin hänkin nyt myöhään oli saanut oppia tuntemaan, vaan jonkunlaista salaperäistä kateutta, pyhää vihaa tätä kilpailijaa kohtaan, joka väitti menevänsä hänestä edelle rakkaudessa, jonkunmoista uhrautumisen kiihkoa.
Hänelle ei Annan häviäminen merkinnyt ratkaisua. Vapaana ollen Albert saattoi, hänen tuli rakentaa koti uudelleen ja palata. Hän suostuisi antamaan tälle anteeksi, niin, hän antaisi anteeksi rajoituksitta. Mutta mitä oli, tämä anteeksianto toisen uhrautumisen rinnalla? Rva Derize sanoi hänelle eräänä päivänä menevänsä poikaansa hakemaan. Hyvä on, hän, Elisabet ei jää jalomielisyydessä takapajulle! Hän ei odota Albertin paluuta, hän ei puhu mitään anteeksiannosta, hän menee itse ottamaan entisen paikkansa haltuunsa. Ja mikä nöyryytys mennä tavoittamaan tätä toisen jäleltä vielä lämmintä paikkaa. Saattaako hän todella alistua siihen? Tarvitaan enemmän rohkeutta tavallisen elämän jokapäiväisiä olosuhteita, kuin suuria yrityksiä ja sankarillisia eleitä varten. Hyvä on, häneltä ei tämä rohkeus ole puuttuva. Mikään uhraus ei ole oleva hänen omansa veroinen.
Rakastajatar voi ilmaista rakkauttaan vapaaehtoisesti vetäytymällä pois elämästä, jolle hän on vastuksena ja jonka onni ei enää riipu hänestä. Vaimon puolestaan tulee ilmaista omansa pysymällä hellittämättä kiintymyksessään. Täten Elisabet, masennettuna ja intoutuneena, yllytti itseään luopumaan toimettomuudestaan.