III
ELISABET PARIISISSA
Varovaisesti hän viivytteli lähtöään kolme viikkoa. Pitihän antaa päivien langeta, kuin mullan hautaan, eron jälkeen, joka oli saattanut olla julma? Philippe Lagier, jonka esittämää osaa hän ei aavistanut, oli tullut ilmoittamaan hänelle eräästä Albertin turhanpäiväisestä matkasta Lontooseen.
— Hän tulee pian palaamaan, vakuutti hän äänenä, jossa katkeruus ja ironia yhtyivät. Antakaa hänelle säännönmukainen pieni suruaika.
Mutta Elisabet ei hänelle uskonut suunnitelmiaan. Sikäli kuin päivät kuluivat, lisääntyi hänen pelkonsa ja epäröintinsä. Eikö ollut parempi odottaa? Saattaisiko Anna de Sézery niin pian joutua unhoon? Mutta rva Derizen muisto, lasten tulevaisuus, voimakas uhrautumisen halu ja rakkaus ikäänkuin työnsivät häntä selkään, pakoittivat häntä lähtemään. Niin, hän säästää puolisoltaan ensiaskeleen, hän menee häntä hakemaan, hän tuo hänet kotiin. Tämä ylevämielinen tehtävä yllytti häntä kuumeisesti ja vei hänet niin mukaansa, ettei hän edes yrittänyt kuvitella minkälaisen vastaanoton hän saisi.
Toukokuun lopussa hän peläten, että Albert tekisi jotain uusia matkoja tai yksinäisyydessään saisi pahoja yllykkeitä, päätti lähteä. Vanha Fauchette, joka oli käsketty vaikenemaan, katseli avonaista matka-arkkua säikkyen.
— Pariisi, Pariisi! mutisi hän, kuin mainitsisi hän jonkun ilmestyskirjan pedon.
— Vaiti! sanoi Elisabet, joka ei vielä ollut maininnut puheliaille Marie-Louiselle ja Philippelle matkan päämäärää, jolle hän otti heidät mukaan hyödyllisinä liittolaisina. Nämä paraikaa kiistelivät tästä:
— Minä sanon, että nyt mennään Saint-Martiniin.
— Eipähän. Koska astutaan junaan! vakuutti pikku tyttö asiantuntevampana.
Ja heitä kuunnellessaan äiti asetti kauneimman mustan pukunsa, varoen sitä kurttaamasta, arkun ylimpään osastoon, joka oli pullollaan.
Päästyään junaan — toisen luokan vaunuun — lapset eivät enää voineet hillitä iloaan.
— Pariisiin mennään! huusi paksu poika kuin olisi hän ratkaissut pulmallisen kysymyksen. Ja hänen pyöreästä suustaan nämä kaksi salaperäistä tavuuta sujahtivat kuin kultapallo.
Marie-Louise katseli tarkkaavasta äitiään ja ojensi kasvonsa häntä kohtaan. Heidän poskissaan oli yhtäläinen puhdas iho, ja heidän vaaleat hiuksensa sekaantuivat toisiinsa.
— Saammeko nähdä isää? kysyi lapsi.
— Kyllä.
— Entä pääsemmekö hänen luokseen?
— Ei, pienoiseni. Me viemme hänet mukanamme.
— Ah, sitä parempi. Ja pienokainen lisäsi:
— Jeanne ja Renée de Crozet eivät enää voi pilkata meitä koulussa.
— Pilkata teitäkö?
— Niin, koskei meillä ole isää.
Elisabet siveli hänen lapsellisia kiharoitaan:
— Ole huoleti, teitä ei enää pilkata, kun hän on kotona.
Hän hymyili. Hän oli voitosta varma. Se että hän nyt toimi, etenevän junan liike antoivat hänelle sankaruuden kepeätä esimakua, jota sodassa tuntee joukkue suojassaan ennenkuin se hyökkää kuulasateeseen.
Pariisissa hän lapsineen asettui perhehotelliin Saint-Germain boulevardin varrella, melkein vastapäätä Saint-Germain-des-Prés kirkkoa.
— Entä Luxembourgin puisto? tiedusteli Marie-Louise, joka vielä kahden vuoden kuluttua muisti entisiä kävelypaikkoja. Vavisten Elisabet vei sinne lapset. Hän käveli sen läpi epäilemättä joka päivä, ja saattoi kohdata heidät siellä. Hän kiiruhti takaisin hotelliin. Tulonsa jälkeisenä päivänä hän saneli seuraavan kirjeen tyttärelleen:
»Rakas isä!
Olen Pariisissa äidin kanssa, ja Philippe myöskin. Olemme tulleet käymään lääkärissä. Mutta tulettehan te meitä katsomaan. Meidän täytyy lähteä takaisin pian; ei siis saa viivytellä. Suutelen teitä. Tyttärenne
Marie-Louise.»
Puhe lääkäristä ei ollut mikään väärä tekosyy. Nuori rouva oli tahtonut käyttää hyväkseen oleskeluaan täällä, antaakseen erään tuntemansa spesialistin tutkia tyttärensä hermostunutta luonnetta, joka oli tarmokas, mutta liian altis vaikutuksille, kenties senjohdosta, että hän liian aikaisin oli ymmärtänyt äitinsä surun ja oman lapsenelämänsä omituisuuden. Lääkäri oli häntä rauhoittanut, neuvoen häntä käyttämään hyväkseen maaseudun hyvää ilmaa ja vähän opiskelua; sitten hän äkkiä oli kääntynyt Elisabetin puoleen:
— Mutta te itse, rouva? Olkaa varuillanne: teitä täytyy hoitaa.
— Oo, minä … sanoi Elisabet välinpitämättömästi.
— Niin, te. Antakaa minun tutkia teitä.
— Sydäntä ei vaivaa mikään. Mutta valtimo on aivan säännötön. Milloin se rientää täyttä karkua, milloin se pysähtyy eikä sitä enää tunne. Te olette paljon muuttunut … Tiedän, tiedän. Lääke? se ei riipu minusta.
— Teistä?
Vanha herra, joka oli puolittain selvillä Derizen erosta, lopetti näillä sanoilla:
— Kiiruhtakaa olemaan onnellinen …
Albert sai tyttärensä kirjeen Bara-kadulle. Hän ei ollut muuttanut asuntoa. Ennen Annan salaperäistä pakoa hänen oli tapana syödä päivällistä Cassini-kadulla, ja aina aamulla taas Anna tuli murkinoimaan hänen luokseen. Usein hän myös vei tämän mukanaan Montparnasse boulevardin ruokaloihin, joissa taiteilijain on tapana käydä ja jotka muistuttavat kaupungin ympäristön ulkoravintoloita. Kevään tullen hän vuokrasi Ville d'Avraysta, Seivres'in suunnalta pienen huvilan, joka oli puiden piilossa ja köynnöksen verhoama ja heidän läheisyytensä oli täydellisempi. Tullessaan kotiin toukokuun 6 päivänä illalla, valmistaakseen heidän pian tapahtuvaa muuttoaan sinne, hän Cassini-kadun ovenvartijalta oli saanut tämän hyvästelykirjeen:
»Elämäni kuului sinulle niinkauan kuin se saattoi tehdä sinua onnelliseksi. Nyt kun se ei sitä enää voi, ja kun minä olen tästä aivan varma, niin anna minulle anteeksi, että minä lähden takaisin vapauteeni. Hyvästi ainiaaksi.
Anna.»
Tämä häviäminen vaikutti Albertiin musertavasti. Se äänetön epäsopu, joka hänen äitinsä kuoleman jälkeen oli päässyt tunkeutumaan heidän välilleen, joskus pettymystä tulkitsevat ilmeet, jotka hän oli huomannut, antamatta niille kylliksi merkitystä, ystävättärensä alas painuneissa suupielissä ja soikeissa silmissä, se luottamuksen puute, jota tämä aina oli ilmaissut iloa kohtaan heidän intohimonsa hehkuvimpanakin aikana, aiheuttivat hänet ilman muuta kuvittelemaan mitä pahimpia onnettomuuksia. Hän pääsi kylliksi aikaisin pohjoiselle asemalle iltajunaan ehtiäkseen. Seuraavana päivänä hän, minkä levottoman matkan jälkeen! astui junasta Charing-Cross asemalla, mistä hän oikopäätä ajoi Bladen Lodgeen, neiti Pearsonin luo. Jos Anna eli, hän varmaankin oli hakenut pakopaikkaa täältä. Masentuneina hetkinään hän tunsi koti-ikävää Englantiin. Kun Albert nousi portaita, oli hän aavistavinaan rakastettunsa läsnäolon näiden muurien toisella puolen. Ovella hän toimitteli asiaansa huonolla englanninkielellä. Neiti ei ollut jalkeilla tällaiseen aikaan, eikä ollut antanut mitään määräyksiä. Hän esitti korttinsa ja odotti kauan salissa, josta oli näköala pikkuiseen puistoon. Hän saattoi kuvitella siellä näkevänsä ystävättärensä ääripiirteet, jota Bladen Lodge oli miellyttänyt.
»Hän on täällä, minä saan häntä nähdä», toisteli hän itsekseen sykkivin sydämin. Vihdoin neiti Pearson astui sisään. Lausuttuaan muutamia kohteliaisuuksia ja selittelyitä, Albert heti kyseli nti de Sézerytä, ikäänkuin hänellä olisi oikeus tähän ja kuin kaikki teeskentely näissä oloissa olisi sopimaton.
— Hän ei ole täällä, selitti nti Pearson, jonka täsmälliset ja muodolliset kasvot aamusta alkaen olivat jyrkästi suljetut.
— Rukoilen teitä, rouva, sanomaan missä hän on.
— Mutta minä en tiedä sitä.
— Ettekö tiedä sitä? … Mutta olettehan kuitenkin nähnyt hänet? … Minne hän on kätkeytynyt? Minulla on oikeus saada tietää se? … Ettekö ole nähnyt häntä? … Silloin … Mutta ymmärtäkää toki, että minulla on syytä pelätä pahinta …
Miss Pearson käsitti, mikä ahdistus pusersi tätä miestä, ja lieventäen jyrkkyyttään hän luovutti salaisuudestaan täsmälleen sen mitä hän saattoi siitä luovuttaa:
— Teidän ei yhtään tarvitse pelätä hänen henkeänsä, herra. Nyt on minulta turha kysellä enempää. En vastaa teille.
Kuitenkin hän koetti, kaunopuheisesti, intohimoisesti, epätoivoisesti, mutta ei saavuttanut mitään. Miss Pearsonin hetkellinen myötätunto ei murtanut hänen uskollisuuttaan. Albert sai poistua enemmittä tiedoitta. Mutta hänen aavistuksensa oli oikea. Anna oli paennut Ranskasta, Anna oli Englannissa, ja kenties Bladen Lodgessa, mistä hän ei voinut päästä varmuuteen. Kaiken päivää hän käytti älykkäisyyttään ja voimiaan poliisin epäkiitolliseen tehtävään, antoi pitää silmällä Balton Gardensin satamaa, kävi hra Portalin luona, joka ei tiennyt mistään, kyseli lord Howardia, joka metsästeli tiloillaan Skottlannissa: masennuksessaan hän kuvitteli että nti de Sézery, näin jättäessään hänet ja salatessaan olopaikkansa, oli kyllästynyt epäsäännölliseen elämäänsä, aikoi itse ohjata kohtaloaan ja järjestää sen ominpäin. Lopen uupuneena hän illalla tuskin sai levättyä muutamia tunteja, olematta sen pitemmällä tiedusteluissaan. Seuraavana päivänä hän alkoi ne uudestaan, ranskalaisen asiamiehen avustamana, ja muuttaen toimintasuuntaansa hän astui Liverpoolin junaan. Laivayhtiöiden luetteloista hän katseli Amerikaan tai Indiaan lähteväin matkustajain nimet: Annan nimeä siellä ei näkynyt. Mutta tämä oli saattanut salata sen. Hän kyseli virkailijoilta. Kuinka olisi mahdollista muistaa naisen kasvoja, ääriviivoja näissä olosuhteissa? Kuitenkin eräälle miss Lewishamilla oli ollut vaaleat hiukset. Entä kullanhohtavat silmät? Yhtiössä ei tiedetty, että oli olemassa kullanhohtavia silmiä. Hän palasi Southamptonin kautta, alkoi uudestaan saman tutkimuksen — yhtä turhaan. Anna oli kadotettu. Niinkuin intohimojen historiassa usein tapahtuu, Albert omisti poissaolevalle kaikki ne ajatuksensa, jotka hän oli tältä vähitellen vieroittanut. Heidän viimeiset kuukautensa eivät olleet olleet onnelliset. Sairaudestaan lähtien Anna oli pysynyt raukeana ja tavallisesti surullisena. Alituisesti hän toisen kuullen soimasi lakastuvaa nuoruuttaan ja kukoistustaan. Albert sieti kärsivällisyydellä nämä valittelut, jotka melkein kaikki johtuivat liiasta arkatuntoisuudesta ja sellaisten ihmisten luontaisesta alakuloisuudesta, jotka ovat liian aikaisin ja valmistumattomina saaneet kestää kohtalon kovuutta ja nöyryytyksiä. Mutta kukaan työteliäs mies ei osaa kokonaan peittää ikävystymistä, jota hän kokee kodissaan, eikä epämieltymystään, kun hän saa kuunnella vaikeroimisia. Vain älyllinen elämä edelleenkin jaksoi heissä herättää yhteistä innostusta. Joku Talonpojan historian luku, jonkun suuren miehen elämäkerta aiheutti heille loppumattomia keskusteluja. Kuitenkaan ei hän Annan hyväksi peruuttanut ainoatakaan yhteiskunnallista järjestystä puolustavista aatteistaan, eikä tämä osannut enää vallata hänen mieltään puolelleen. Klassillisen taiteen puhtaat viivat, kokemuksen ratkaiseva mahti vetivät Albertia puoleensa, kun sensijaan Anna uhmamielisesti kallistui sekasortoisia muotoja ihailemaan ja häipyi todellisuudesta kaikkiin haavemaailmoihin. Kyllästyneinä toisiaan kolhimaan he toisinaan kutsuivat avukseen muinaisen rakkautensa ja heltyivät siitä, uskaltamatta toisilleen tunnustaa, että se oli turmeltunut. Ja liian usein Albert hajamielisenä antoi ajatustensa kulkea suuntaan, jonne toinen ei voinut häntä seurata, mutta jonka tämä hyvin tunsi. Annan hylkäämänä hän ei tahtonut olla tälle kiitollisuudenvelassa vapaudesta, jota hän niin usein oli kaivannut, ja Annan muistosta hän nyt takoi itselleen kahleensa.
L'Observatoirekatu ja pikku Cassinikatu, Montemartin lehtokuja Boulognen metsässä, tie joka Chantillyhin yhdistää Reine Blanchen lammikon, ne näkivät nyt hänen pyhiinvaelluksensa. Tässä sopivassa ympäristössä hän paremmin saattoi palauttaa mieleensä kullanvälkkyvät soikeat silmät, kärsivänilmeisen suun, samalla kertaa raukean ja kepeän käynnin. Kaikkialla puhkeavan kevään sijasta hän olisi toivonut syksyä, jonka ilmehikäs sulo oli heitä niin miellyttänyt. Täten tunteemme kuollessaan masentavat meitä, ja hän luuli rakkaudeksi hellyttävän tuntonsa siitä, että oli rakastanut.
Marie-Louisen kirje tuli liian aikaisin, keskelle hänen vaivaansa, voidakseen siirtää hänen huomionsa siitä pois. Milloinkaan ei hänen ajatuksensa ollut puolen tai kenties kokonaisen vuoden kuluessa ollut niin etäällä omaisistaan, ja nämä olivat huonosti valinneet hetkensä. Miksi häntä yksinäisyydessään häirittiin? Hän ei voinut kieltäytyä tätä kutsua noudattamasta, mutta hän teki sen vastahakoisesti. Hotellissa hän kysyi rva Derizeä. Hänet vietiin pieneen alikerroksen saliin, josta näkyi SaintGermain-des-Prés kirkko, sen terävä kellotorni ja sen vanhat harmaat kivet kukkivien hevoskastanjoiden jo tuuheiksi käyneiden oksien lomitse. Tämä oli rauhallinen soppi, syrjässä Pariisin melusta. Elisabet lähetti hänelle etujoukkona molemmat lapset. Kuinka hän olisi voinut ottaa heidät huonosti vastaan? Marie-Louise kertoi hänelle käynnin lääkärissä, ja Philippe kuvasi hänelle Eläintarhan kummia. Kun hänen vaimonsa vuorostaan ilmestyi, kasvot vähän pelästyneinä, oli hän kyllin julma tehdäkseen ilmeensä tylyksi.
»Hän tietää, että minut on hyljätty, ajatteli hän ärtyneenä. Hän tulee minua hakemaan. Hän riemuitsee voitostaan.»
Nyt tavatessaan miehensä Elisabet ei enää tuntenut lähtöhetken intoutumista ja toivoa. Hänellä oli se tunne mielen lamaantumisesta, minkä kaikki ne hyvin tietävät, jotka ollessaan täynnä asiaansa ja sen esittämisestä liikutettuina kohtaavatkin välinpitämättömyyttä tai vihamielisyyttä: heidän puheensa ei enää ole vakuuttava, heidän sanansa menettävät hehkunsa. Niin hyvin kun saattoi hän selitti heidän matkansa.
Vaikka Albert pysytteli kylmäkiskoisena ja tämä sekaantuminen hänen elämäänsä häntä vaivasi, niin koski hänen mieleensä kuitenkin enemmän kuin hän antoi näkyä Elisabetin piirteissä huomaamansa muutos ja hänen ruumiinsa laihtuminen. Hentoudessaan, notkeudessaan ja kalpeudessaan hän näytti voivan murtua ensimäisestä kohtalon iskusta. Tämä hauraus, joka häntä veti puoleensa ja herätti hänessä voittamatonta levottomuutta, harmitti häntä samalla. Hän ei ollut vielä kyllikseen häntä kiusannut, vaan yhdisti hänet jo omiin tulevaisuuden kuviinsa ja miehisessä itsekkyydessään halusi hänen pysyvän etäisenä ja uskollisena. Muutamien merkityksettömien sanojen jälkeen Albert ei voinut hillitä itseään kysymästä.
— Oletteko ollut sairas?
— Kyllä, pisti Marie-Louise väliin, tohtori on torunut häntä.
— En suinkaan, vastasi nuori rouva. Minä voin hyvin.
Hän lähetti lapset leikkimään huoneen perälle, mutta tyttö kääntyi usein heihin päin.
Katkeralla äänenpainolla Albert viittasi hänen ristiriitaiseen käytökseensä:
— Grenoblessa te viime kuussa kieltäydyitte ottamasta minua vastaan, ja nyt te tulette yllättämään minua täällä.
Ymmällään hän mutisi:
— Olosuhteet eivät enää ole samat.
— Mitkä olosuhteet?
Tämä uhma poisti Elisabetin arkuuden ja pelon. Hän ei enää epäröinyt lausua totuutta. Koska mies tahallaan vaikeni, eikö hänen tullut muistuttaa tälle vaimon-oikeuksiaan ja lasten olemassaolosta aiheutuvia velvoituksia? Hän aikoi avata miehelleen sydämensä, mutta tämä oli sen taas tylysti sulkenut. Miten hillitysti, miten kainosti hän osasikaan puolustaa ottamaansa askelta, ja miten onnellisesti välttämättömyys herätti hänessä ehdotuksen, jota hän ei ollut valmistanut, vaan jonka hän äkkiä keksi sanoessaan ensi sanansa!
— Olen tullut, koska te nyt olette vapaa. Sen vuoksi minusta on näyttänyt että meidän tulisi, Marie-Louisen ja Philippen tulevaisuuden tähden ja myöskin teidän tulevaisuutenne tähden tehdä ainakin näennäinen sovinto. Olen yhä edelleen teidän vaimonne. Minä olen muinoin ollut sitä hyvin huonosti. Olen ymmärtänyt sen nyt, liian myöhään. Mutta olen niin paljon kärsinyt. En soimaa teitä mistään. Joskus minä kenties voin unohtaa, me voimme unohtaa. En tiedä … Joka tapauksessa te voisitte täksi kesäksi ottaa haltuunne äitinne huoneuston boulevard des Adieux'illa. Saint-Martin ei ole kaukana Grenoblesta. Joskus kiipeäisitte sinne meitä katsomaan. Onko se mahdotonta?
Mitenkä hän osasi säilyttää arvokkaisuutensa tässä nöyryytyksessään, jota hän niin vähän ansaitsi ja jonka hänelle täytyi olla niin raskas kantaa! Albert ei ollut kokonaan voinut poistaa häntä muistostaan muuta kuin petoksensa ensi kuukausina, ja kun hän sittemmin oli nähnyt vaimonsa olosuhteissa, joissa mielemme on herkempi ottamaan vastaan kuvia, niin se hienostunut ja puhdistunut sulo, jonka hän hämmästyksekseen huomasi vaimossaan, liian usein vallitsi hänen mieltään Annan vieressä viipyessään. Mutta miehen sydän on niin monisokkeloinen: nyt vapaana ollessaan hän vimmastuneena torjui luotaan ratkaisun, jota hän ikeenalaisena oli ikävöinyt. Hänen romaanimaisen suhteensa aiheuttama ylpeys, ajatus että hän nyt toistamiseen saa alistua kuulemaan hellyyden opetuksia, sisäinen etääntyminen, joka meissä aina syntyy, kun saamme nähdä, mitenkä todellisuus vallitsee meitä ikäänkuin asioiden väistämätön ja loogillinen ketju, kaikki tämä sulki hänet itseensä ja teki kaiken ulkonaisen vaikutuksen häneen tehottomaksi.
— Asiat pidättävät minut Pariisissa, sanoi hän hetken vaiettuaan.
Heti kohtauksen alusta saakka Elisabet oli aavistanut että hänen yrityksensä oli tuomittu raukeamaan tyhjiin, ja kuitenkin tämä koski häneen kipeästi:
— Koko kesänkö? kysyi hän vielä, omaatuntoaan rauhoittaakseen.
— Valitettavasti luulen niin.
Hän käänsi päänsä lapsiin päin, jotka akkunasta katselivat läheisten kastanjoiden terttuja, ja heti hän poikkesi toiseen asiaan. Vanhoja syytöksiä, joita hän usein oli itsekseen märehtinyt, tuli hänen mieleensä:
— Miksi olette estänyt minua antamasta apuani heidän kasvatukseensa? En voinut tehdä heidän hyväkseen muuta kuin sen ja sen te olette minulta riistänyt.
Elisabet vastasi lempeästi:
— Olin ottanut sen tehtäväkseni. Te olitte hyljännyt meidät. Ovatko he huonosti kasvatetut?
— En ole hyljännyt teitä. Te lähditte pois, te, ja te veitte lapsemme pois. Luuletteko, etten rakastanut heitä yhtäpaljon kuin tekin? Se etten ole vaatinut heitä hoitooni, edes osaksi vuotta, se on tapahtunut teidän tähtenne, etten lisäisi teidän yksinäisyyttänne, ja äitini tähden, joka rukoili minua jättämään heidät teille. Ettekö siis sitä tiennyt? Ettekö ole sitä aavistanut? Kuinka olette voinut uskoa, etten minä välitä teistä? Hyljätessänne minun avustukseni olette antanut minulle oikeuteni takaisin. Nyt minä olen vapaa, nyt minä tahdon saada lapset luokseni, tahdon saada heistä osani.
Hän oli kiihoittunut aste asteelta; hänen sydämensä ja hänen aivojensa sekasorto saattoi hänet tasapainosta pois.
— Marie-Louise, Philippe, kutsui Elisabet kauhistuneena.
Molemmat pienokaiset riensivät äitinsä luo, ja jo kaukaa Marie-Louise oli huutanut:
— Paha isä!
Nuori rouva puristi heidät molemmat yhtälailla rintaansa vastaan:
— Kaksi vuotta ovat he nyt olleet kokonaan minun, yksinomaan minun. Te ette uskalla ottaa heitä minulta. Minä en jaa heitä toisen kanssa.
Albert pysähytti äkkiä sanatulvansa, kuin hevonen jonka laukka äkkiä katkeaa.
— Olen tehnyt teille vääryyttä, Elisabet.
Ensi kertaa hän lausui tämän nimen. Pelostaan huolimatta Elisabet siitä värähti. Albert vaipui nojatuoliin pöydän ääressä, mihin hän nojasi. Hänen suuttumuksensa oli haihtunut.
— Marie-Louise on oikeassa. Kukaan ei ole enemmän kuin minä halunnut antaa onnea, ja kaikkialla minä levitän kärsimystä. Kohtalo niin tahtoo. Ainakaan en minä ole onnellinen. Mitä tekisin? Kuinka sen tietäisin? Elisabet, teidän olisi parempi karttaa minua, unohtaa minut, alkaa uudestaan elämänne.
Elisabet työnsi lapsia häntä kohti, mutta nämä tottelivat huonosti. Tämä heikkouden tunnustus oli järkyttävä, kun se tuli miehen suusta, joka niin oli ylistellyt tahdon, kestävyyden, tarmon merkitystä yleisessä ja yksityisessä elämässä. Elisabet tunsi sen, ja häntä halutti ojentaa hänelle käsivartensa, mutta salainen vaisto neuvoi häntä olemaan heltymättä vielä.
— Oi, kuiskasi hän koruttomasti, minä en kuulu niihin, jotka alkavat elämänsä uudestaan.
Ja kuitenkin hän oli alkanut sen uudestaan — tosin kulkeakseen suoraan eteenpäin entistä uraa. Albert ponnisti tahtoaan antaakseen hänelle siitä tunnustuksen:
— Niin, te olette yksinänne auttanut äitiäni, ja yksin te kasvatatte lapsemme. Ja minä, minä en voi mitään teidän hyväksenne, en mitään muuta kuin valittaa kohtaloanne.
Tämä sana suurensi kuilua heidän välillään:
— En ole tullut hakemaan teidän sääliänne. Teidän äitinne tahtoi kerran tehdä tämän matkan. Senvuoksi minä olen sen tehnyt.
Heidän hyvästinsä oli surkuteltava. Kaksi kertaa Albert otti lapset syliinsä, sitten hän tahtoi ojentaa kätensä Elisabetille, joka antoi omiensa riippua alallaan.
— Joskus myöhemmin … sanoi Albert. Joskus … Mutta se tulee olemaan liian myöhään. Teidän kärsivällisyydellänne on rajansa.
Elisabet ajatteli: »Rakkaudella ei niitä ole», eikä vastannut mitään, koska Albert epäili häntä ja koska tämän sydän oli toisaalla. Albertin viimeinen sana oli näkemiin, joka pääsi pujahtamaan hänen huuliltaan ja jonka Elisabet huomasi. Kuinka kauan häntä täten pakoitettaisiinkaan yhä suurempaan itsekieltämykseen, ja yhä vaan pidettäisiin epätoivon äärellä, aseman helpponematta?
Albert oli tullut aamulla, ja illalla he lähtivät. Iltapäivällä Elisabetille tuotiin kotiin useampia lähetyksiä, jotka sisälsivät kaikenmoisia erinomaisia Marie-Louiselle ja Philippelle tarkoitettuja leikkikaluja, ynnä vielä huolellisesti valittuja kuvakirjoja, jotka antaisivat heille käsitystä historiasta ja taiteesta. Albert ei ollut koskaan unohtanut lähettää lahjoja Grenobleen uudenvuodenpäiväksi, mutta tällä kertaa hän oli rosvonnut kaupat ja ryhtynyt matkan päästä houkuttelemaan lapsia puolelleen.
— Tämä ei ole pikku joulu, selitti pojanvekara sisarelleen, tämä on iso joulu.
Ja tyttönen myönsi, että isä oli hieno. Itseään varten Elisabet löysi eräästä rasiasta sormuksen, jonka kannassa oli musta jalokivi.
— Onko se kihlasormus, kysyi Marie-Louise, joka usein puhui naimisista nukeilleen.
Mutta Elisabet ei vastannut.