IV

PALUU

Tabourinin toimisto oli kansalaissodan vallassa. Sittenkuin ensimäinen apulainen Vitrolle ja erottamattomat Dauras ja Lestaque olivat kieltäytyneet juoksupoika Malaunaylle myöntämästä hänen voittoaan vedossa jonka he olivat Derizen jutussa lyöneet, teki tämä kaikenlaisia häijyjä kepposia tovereilleen, jotka vastasivat sortamalla häntä ja juonittelemalla häntä vastaan. Asianajaja oli odottanut monta kuukautta ennenkuin hän oli pyyhkinyt jutun pois luetteloista, ja vain pyytänyt sen lykkäämistä, kunnes puheenjohtaja, kiusaantuneena alinomaan sitä kuulemaan, antoi poistaa sen. Kun asianajaja syyskuun alussa lähti lomalle, kävivät vihamielisyydet kaksinkertaisiksi. Eräs Saint-Martin-d'Uriagesta tuleva asiatuttava palautti rauhan eräällä aivan odottamattomalla tavalla. Hän oli Derizen maapaikan naapuri, jonka veden hän viekkaasti aikoi kääntää omaksi edukseen.

— Hän on uhannut minua rettelöillä, selitti hän.

— Se on hänen oikeutensa, vastasi Vitrolle. Kavala Malaunay pisti väliin:

— Kuka on teitä uhannut?

— Hra Albert.

Täten häntä kutsuttiin kotiseudullaan, missä joka perhe oli tuntenut hänet aivan lapsesta.

— Hän on siis palannut.

— Peijakas!

Sovinto oli siis tapahtunut tosiseikka, ja Albert Derize oli voittanut juttunsa paraimmalla tavalla mitä voi ajatella. Täten saatuaan todistetuksi väitteensä, nuori Malaunay kopeasti osoitti tovereilleen, ettei heidän epäilyksensä ollut kyennyt horjuttamaan häntä. Näitä se vähän hävetti, ja Vitrolle teki heidän puolestaan seuraavan ehdotuksen:

— Mennään sunnuntaina Saint-Martiniin ja otetaan itse varma selko asiain tilasta. Jos onnistumme näkemään puolisot yhdessä, niin suoritamme heti paikalla, ensimäisessä Uriagen hotellissa, voiton. Onko se päätetty?

— Päätetty on, hyväksyivät toiset, tähän ratkaisuun tyytyväisinä.

Seuraavana sunnuntaina heidän ensimäinen yllätyksensä oli se, että he kohtasivat Albert Derizen raitiovaunussa. Vaikka hän oli vähän harmaantunut, he tunsivat hänet kaukaisesta ilmeestään, pään asennostaan, ja notkeista liikkeistään, joiden kautta hän vaikutti nuorelta. Junan pysähtyessä hän nopeasti astui vaunusta, karttoi Casinoa, ja poikkesi polulle, joka kiertää Saint-Ferriolin linnan ympäri. Hän ei ollut kiinnittänyt heihin mitään huomiota.

— Nyt minä olen varmasti voittanut, pöyhisteli Malaunay.

Loukkaantuneet kilpailijat vastoin ilmeisyyttä koettivat esiintyä epäuskoisina. Päätettiin helteestä huolimatta iltapäivällä kiivetä Saint-Martiniin, asettua jollekin niitylle ja tehdä huomioita. Kuinka voisi viettää sunnuntain maalla ilman jotain lemmentarkoitusta, ja jos oma sydän on tyhjä, niin voihan toisten lemmenpuuhia tarkastella. Odotus venyi kovin pitkäksi. Talonpoikia meni ryhmitellen ohi, kapakasta tullen ja hoiperrellen ja hävisi vähitellen näkyvistä.

— He ovat sulkeutuneet sisään, väitti pikku apulainen.

Mutta kello kuuden ajoissa iltapäivällä, auringon laskiessa, Albert ja Elisabet ilmestyivät tielle, Marie-Louisen käydessä edellä, kanervia sylissä, ja Philippen ratsastaessa salolla. Tämän perhekuvaelman edessä mikään epääminen ei enää ollut mahdollinen.

— Hyvä on, selitti Vitrolle.

Ja neljä apulaista vaelsi läpi kenttien Uriageen. Malaunay, joka oli hartaasti miettinyt ruokalistaa, tilasi puistohotellissa arvokkaan juhlapäivällisen, jonka hänen toverinsa kolmisin maksoivat. Mikä olikaan heidän hämmästyksensä, kun he kello kymmenen tienoissa palatessaan Grenobleen viimeisellä raitiovaunulla, jonkunverran kiihtyneinä liian runsaista juomista, huomasivat istuvansa kasvoista kasvoihin Albert Derizen kanssa?

— Se oli vaan vieraskäynti, totesivat Lestaque ja Dauras, rahojaan säälien.

Vaimonsa lähdettyä Albert oli viettänyt kolme kesäkuukautta Pariisissa melkein täydellisessä yksinäisyydessä. Tiedot, jotka hän oli kerännyt itselleen Anna de Sézeryn paosta, viittasivat kaikki Bladen Lodgeen. Ilman että Albert oli mitään epäillyt, oli tämä voinut jättää huoneustonsa, päästä irtaimistostaan, saattaa loppuun lähdön monimutkaiset valmistukset; kuinka Annaa oli täytynyt surettaa hänen puutteellinen rakkautensa! Toimisto, jonne tämä oli tallettanut varansa, oli saanut määräyksen siirtää ne Lontooseen miss Pearsonin nimelle, ja samaan paikkaan oli hänen postinsa osoitettava. Toistamiseen Albert meni yli kanavan ja rukoili miss Pearsonia. Mutta tämä ei suostunut hänelle antamaan mitään täsmällistä tietoa. Anna ei ollut Lontoossa, Albert ei koskaan tulisi häntä näkemään, ja siinä kaikki. Häntä kehoitettiin rauhoittumaan, unohtamaan, vaikenemaan; vakuutettiin, että olisi parempi niin.

Albert palasi Pariisiin. Täytyihän mukautua todellisuuteen! Yksinään hän oli ottava päiväin taakan hartioilleen, horjumatta. Hän heittäytyi uuden työn kimppuun. Mutta iltasin, heikontuneena, hän usein tunsi itsensä niin masentuneeksi, että hän toivoi kaiken loppuvan.

Annasta hän luultavasti ei saisi koskaan tietää. Anna eli, hän saattoi elää kaukana hänestä, ja jätti hänet tämän luonnottoman, tämän julman epävarmuuden valtaan, jossa hän kamppaili kuin painajaisen kanssa. Mutta miksi Elisabetkin vaikeni? Elisabet oli tässä paossa osallisena, hän joka ei ollut suostunut jättämään heitä mielenliikutuksensa valtaan, ja joka oli ottanut ajan ja muiston liittolaisikseen. Tietäen Albertin vapaaksi tämä oli sopivaa tilaisuutta odottamatta tullut muistuttamaan hänelle velvollisuuksiaan. Jos hän, Albert, oli kieltäytynyt tätä seuraamasta, niin oliko tällä silti oikeutta uudelleen ottaa haltuunsa heidän lapsensa? Hänellä oli oikeus saada tietoja heidän terveydestään, heidän opiskelustaan, heidän lomistaan. Koska hänen ajatuksensa tästä Pariisin helteestä ja autiudesta vastoin hänen tahtoaan menivät kohti Elisabetia, hän yllytti itseään puolustamaan oikeuksiaan, ja sai itsensä vakuutetuksi siitä, ettei hänen tullut sietää, että niitä ylenkatsottiin. Nyt ei mikään estänyt häntä joka vuosi muutamiksi kuukausiksi vaatimasta luokseen tytärtään ja poikaansa. Hän aikoi mennä Grenobleen, ja vieläpä Saint-Martiniin heitä hakemaan. Täten hän näkisi taas Elisabetin, jota hän ajatteli vaan uudelleen vaivata. Mutta vaivata häntä, se oli ainoa tilaisuus nähdä häntä, nähdä hänen liikuttavat silmänsä, hänen pelästyneet kasvonsa, koko hänen jännittyneen, hennon ja hauraan ruumiinsa, kun hän ei ollut sitä tuntenut muuten kuin välinpitämättömänä ja jäisenä. Muutamina valoisampina hetkinään hän soimasi itseään siitä että niin paljon huolehti Elisabetista, kuin olisi se ollut uusi uskomaton petos. Mutta miksei hän kirjoittanut? Oliko hän siis kyllästynyt uskollisuuteensa?

Väsyneenä mielen levottomuudesta, joka oli sietämätön luonteeltaan päättäväiselle miehelle, Albert elokuun lopussa päätti lähteä Dauphinéhen sovussa järjestääkseen tämän kysymyksen lapsien hoidosta. Ehdotukset, jotka ihminen ensin torjuu luotaan, alkavat toisinaan vähitellen vaikuttaa, raivaavat itselleen hiljakseen tien. Elisabet oli puhunut hänelle siitä, että hän asettuisi asumaan boulevard des Adieux'lle, rva Derizen vapaaseen huoneustoon, ja kiipeisi sieltä jonakin päivänä Saint-Martin d'Uriageen. Jättäen Pariisin, missä boulevardien ja puistojen lehvät jo alkoivat kellastua, Albert piiloutui Grenobleen boulevard des Adieuxlle. Siellä hän heti tunsi ahdistuneen rauhaa, jota pesässään kokee takaa-ajettu peto. Vaikuttipa äidin muisteleminen häneen voimistavasti. Hänen onnistui uppoutua historiallisiin muistiinpanoihinsa, jotka hän oli tuonut mukanaan. Kun helle oli raskas ja painostava, hän vain iltasin teki muutamia kävelyjä. Ensi kerralla hän kävi läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Sitten hän lähti Saint-Ismier'hen, ja saattoi tuskin tuntea vanhaa linnaa, niin se oli korjattu, uudestaan suunniteltua puistoa, puurivejä, joista suuri osa oli kaadettu antaakseen tilaa näköaloille: Anna de Sézeryn lupaus oli toteutunut, hänen lähdettyään esineetkin olivat muuttuneet ja menettäneet viehätyksensä. Täällä oli Anna häntä ensin rakastanut. Mutta tämä hänen mieleen palauttamansa menneisyys ei tuonut hänelle mitään toivomiaan muistoja, vaan päinvastoin herätti hänessä toisia rinnakkaisia muistoja, kuten metsästäjä kulkiessaan ajaa liikkeelle odottamattoman saaliin, joka pakoittaa hänet toiseen väijyntään. Tähän aikaan hän kohtasi kaduilla rva Molay-Norrois'n, jota hän ei rohjennut edes tervehtiä. Nämä pyhiinvaellukset veivät toiseen tulokseen, kuin oli tarkoitettu. Lontoon Tower ja Hyde Park, Montemartin puistokuja ja Chantilly, Pariisin rantakäytävät, Observatoirekatu, joka laskee Luxembourgin puistoon kuin virta mereen, Ville d'Avrayn metsät, toiset suuren kaupungin kulmat ja sen ympäristö, siinä oli Annalle varattu alue. Dauphiné ei nuorelle naiselle kuulunut, hänen alkuperästään huolimatta. Tottuneena kiinnittämään huomiota maisemien ja ihmiselämän keskinäiseen suhteeseen, antamaan sielua ilmiöille, Albert tietämättään joutui kotiseudun vaikutuksen alaiseksi. Joka askeleella palasivat hänen mieleensä menneet taistelun vuodet, onnelliset vuodet, loistavan kuustoistavuotiaan lapsen, Elisabetin, kuva, hänen oma nuoruutensa. Yksinäisyydestään hän oli kulkemassa rinteelle, mitä myöten hänen ajatuksensa jo luisuivat. Hän tahtoi pysähtyä, palata Pariisiin, mutta ei saanut päättäneeksi. Mutta miksei hän kirjoittanut mitään.

Voimatta enää pidättää itseään hän eräänä sunnuntaiaamuna kiipesi Saint-Martiniin, avasi veräjän, meni puutarhan poikki, soitti ovella, vaikka se oli puoliavoinna. Hän epäröi astua kotiinsa, ilmoittamatta tuloaan. Vanha palvelija tuli kompuroiden avaamaan:

— Jesus siunaa! Herra Albert!

— Päivää, Fauchette.

Hän suuteli poskea, joka oli ryppyinen kuin vanha omena, ja tunsi siitä iloa. Tässä ihmisessähän ylettyi nykyisyyteen menneisyys, joka ilman häntä jo tuntui etääntyneeltä. Fauchette selitti että rouva oli päämessussa lasten kanssa.

— Minä odotan, sanoi Albert.

Hän näki maalaisen salin pöydällä kirjoja ja nuottivihkoja pianolla. Tämä tarkastelu tyydytti häntä. Avattujen akkunoiden läpi hän hedelmäpuiden oksien välistä, jotka raskaasti kantoivat satoaan, saattoi nähdä Quatre-Seigneursin kukkulan, ja siitä oikealla Isèren laakson suun ja Chartreusen vuoren autereiset ääriviivat. Taivaanranta siinsi sinisessä hämyssä, jommoinen alkusyksyllä rupeaa miedontamaan kesän loistavaa kirkkautta. Hänen mielensä oli jo uudistanut tuttavuutta kaiken tämän kanssa, kun palvelija, joka oli jättänyt hänet toimiensa tähden, palasi huoneeseen, otsallaan pilvi. Hän alkoi kierrellä Albertin ympäri, kyhnien päätään. Ajatuksiinsa vaipuneena tämä ei häntä huomannut. Lopuksi vanha suu rävähti auki sanoakseen:

— Herra Albert?

— No mitä?

— Herra varmaan syö aamiaista täällä. Vaikka minulla ei ole muuta kuin riisiä ja keitettyä lihaa porkkanoiden kanssa.

Albertia tämä huoli nauratti:

— Entä sitten, sehän on vallan mainiota.

— Rauhoittuneena Fauchette siirtyi takaisin kyökkiin. Yleensähän herra Albert ei koskaan tehnyt vaikeuksia ruuan suhteen, ja sattui, että hän aivan innostui ihan jokapäiväisistä laitteista. Mutta sill'aikaa ajatteli Albert: »Minua ei ole kutsuttu, ja Fauchetten ruokalista tekee minut nälkäiseksi». Ympäröivän maaseudun rauha teki hänen mielensä hyväksi. Odotus jatkui, hän meni ulos talosta ja teki isännän-kierroksen tilallaan. Hänen vuokralaisensa, vähän laimeita kunnon ihmisiä, ottivat hänet mielenliikutuksella vastaan ja kutsuivat häntä juomaan lasin.

— Tila on ollut leskenä, he vakuuttivat.

Todellakin hän pian huomasi naapurien tunkeilut: toinen istutti päärynäpuita vähintäin kahden metrin päähän rajaviivasta, toinen käänsi omalle maalleen erään lähteen.

— Kas vaan! Minun poissaoloani käytetään hyväksi! Kuinkapa maalaiskylässä ei olisi väärinkäytetty naisen tietämättömyyttä? Toiminnassaan äkkipikaisena kuten aina hän meni tunkeilijain luo, joita hän ankarasti kovisteli ja uhkasi oikeudenkäynnillä. Heti tiedettiin koko Saint-Martinissa, että hän oli palannut ja että oli leikki kaukana.

Puolipäivän aikaan hän palasi taloon. Pienen kirkon kellot helisivät iloisesti kaksiäänisinä; se kaikui kuin olisi heleitä lintuja päästetty lentoon vanhasta kellotornista. Mikä viehättävä vastaanotto! Hän näki siinä hyvän enteen. Elisabet oli lapsineen palannut. Salin kynnykseltä hän näki, mitenkä tämä päästi alas akkunoiden auringonsuojukset helteen takia. Auringonsäde valaisi hänen vaaleita hiuksiaan ja taipunutta niskaansa, jonka kaulasta vähän uurrettu musta puku jätti paljaaksi.

— Isä! huusivat lapset.

Vaikka Elisabet oli saanut tiedon hänen käynnistään, hän kääntyi ympäri syvästi punastuen. Kellot soivat yhä. Tämä kotiinpaluu sai merkityksen, jota Albert ei ollut ottanut lukuun. Molemmat muistivat avioliittonsa ensi aikoja. »Työni ja sinä», sanoi Albert silloin. Elisabet oli ymmärtänyt, mutta liian myöhään, minkä onnen hän oli laiminlyönyt. Nyt oli vielä kovin aikaista hänen sitä uudelleen yrittääkseen ja tulisiko se koskaan onnistumaan? Nopeasti päästen tasapainoon hän iloisella äänensävyllä toivotti Albertin tervetulleeksi. Tälle olisi ollut enemmän mieleen, jos tervehdys olisi ollut vähemmän sujuva, vaikkapa väkinäinenkin.

— Mennään syömään aamiaista, sanoi Elisabet melkein heti, ikäänkuin hän ei panisi kysymykseenkään, ettei tarjousta hyväksyttäisi, mikä olikin paras tapa voittaa aseman vaikeus.

Pohjoiseenpäin antavassa ruokasalissa saattoi akkuna kernaasti jäädä auki. Sieltä oli näköala niityille ja Chamroussen havumetsiin. Albert näki vastassaan kaiken tämän vihannan. Mikään ei paremmin viritä mieltä levollisuuteen ja hyvinvointiin kuin tällaiset kasviateriat maalla, kuunnellessa virtaavan veden solinaa ja tuulen liikahuttamien oksien heikkoa rapinaa, mikä yksin kertoo ulkomaailman rauhallisesta elämästä. Pitkiin aikoihin ei Albertin mieli ollut sillätavoin laskeutunut lepoon. Ja kuinka kepeästi Elisabet oli osannut helpoittaa tätä niin tukalaa paluuta! Kun Albert iltapäivällä teki lähtöä, ei tämä häntä pidättänyt, ja se häntä hämmästytti. Elisabet ei näyttänyt edes kuulevan, kun Marie-Louise puheli siitä, että saatettaisiin isää Saint-Ferriolin linnaan. Oikeastaan Elisabet oli häntä kohdellut kuin kutsuttua vierasta, naisena, joka osaa emännän taidon ja peittää ilonsa tai ikävänsä: ainakin tämä oli se uusi vaikutelma jonka Albert vei mukanaan. Kenties Elisabet oli kyllästynyt odotukseen eikä enää niin paljon välittänyt sovinnosta. Albert ei tässä suuresti erehtynyt. Kahden ja puolen vuoden kuluessa Elisabet oli käynyt läpi niin pitkän ponnistusten sarjan, niin hehkuvasti tavoitellut päämääräänsä, että hän oli päätynyt näennäiseen tunteettomuuteen, jommoisessa tilassa kaikki tulee meille yhdentekeväksi, kun meillä ei enää ole soimauksia itseemme kohdistettavina eikä voimia käytettävinä. Nyt tuli tapahtumaan se, minkä tapahtua täytyi! Hän ei enää yhtään ponnistaisi. Hänen epäonnistumisensa Pariisissa oli hänessä joksikin ajaksi taittanut sen siveellisen jousen, jonka hän niin suurella vaivalla oli olennossaan jännittänyt.

Albert palasi seuraavana sunnuntaina, tietämättään koko Tabourinin toimiston saattamana. Tekosyyn tähän toiseen käyntiin sai hän siitä, ettei hän ensi kerralla ollut käsitellyt kysymystä lapsista, eikä hän kuitenkaan saanut siitä puhutuksi. Hän palasi sitten useamman kerran viikon kuluessa.

— Sinä olet puoli-isä, selitti hänelle tyttärensä.

— Miksikä puoli-isä?

— Siksi että sinä tulet aamulla ja lähdet illalla, kuten luostarin puoli-hoitolaiset.

Kun eräänä päivänä jonkun hankkijan lasku esitettiin hänen läsnäollessaan, hän kiiruhti sitä maksamaan, yhtaikaa niin nopeana ja niin arkana, että Elisabet ei pannut vastaan. Ja se että hän tällä tavoin taas sai ottaa osaa perheen talouteen, tuotti hänelle mielihyvää ja lähensi häntä vähän enemmän vaimoonsa.

Annan häviämisestä oli kulunut neljä tai viisi kuukautta. Usein Albert arvioi tätä ajanmatkaa, hämmästyksellä huomaten sen niin lyhyeksi. Silloin hän tunki ajatuksensa takaisin. Vähitellen hän sai takaisin entisen valtansa Marie-Louisen ja Philippen yli, keksimällä heille leikkejä ja kertomuksia. Pienokaiset, jotka tämä elämän kaunistamisen taito houkutteli puolelleen, jättivät äitinsä, joka siitä salassa loukkaantui, mutta milloinka oppii ihminen rakastamaan epäitsekkäästi? Mutta joskin tämä lapsellinen ilonpito Albertia virkisti, oli hän kuitenkin kyllin vilpitön ja terävänäköinen ollakseen kauempaa itseltään salaamatta, että Elisabet häntä ennen muuta houkutteli Saint-Martiniin. Hän löysi tämän Marie-Louisen lauselmien, Philippen kysymysten, omien sanojensa takaa. Nuori rouva lakkasi pidättämästä itseään heidän keskusteluissaan. Hän antoi henkisten saavutustensa, rajoitetun, mutta selkeän ja tarkan ymmärryksen vapaammin päästä oikeuksiinsa, silti niitä mitenkään tarjolla pitämättä. Mitä enemmän Albert oppi häntä tuntemaan, sitä suuremmalla innolla hän koetti häntä valloittaa. Elisabet ei häntä työntänyt luotaan eikä rohkaissut, mutta häntä mairitteli tämä omituinen liehittely, jossa toinen pani liikkeelle kaikki henkisen voimansa, ja ylpeä hän oli myöskin, saadessaan miehelleen näyttää, miten hän oli kehittynyt, toisen tietämättä. Elisabetia puolestaan tämä odotus sekä kyllästytti että miellytti, ja Albertia tämä odottamaton kylmäkiskoisuus milloin ärsytti, milloin hän taas itsekseen lupasi kukistaa sen ja päästä aseman herraksi. Ja pian heidän sydämensä sekaantuivat tähän.

Lukuunottamatta Philippe Lagier'ta, joka usein oli poissa, ei Albert nähnyt muita kuin Elisabetia. Tähän tuttavallisuuteen viehättyneenä, jota niin harvat miehet voivat vastustaa, hän puheli tulevaisuuden tuumistaan, suunnitelluista teoksistaan. Eräänä päivänä hän toi mukanaan käsikirjoituksen nimeltä Pasteurin elämä yleistajuisesti esitettynä, jota hän valmisteli elämäkertasarjaansa varten. Hän luki sen ääneen, ja kun hän oli sen lopettanut odottaen nöyrästi jotakin kiitosta, Elisabet antoi hänelle parhaan, nimittäin syvän mielenliikutuksen, jonka se hänessä herätti niin ettei hän saanut sanaa suustaan, tämä kuvaus läpeensä selkeästä ja voimakkaasti eletystä tieteellisestä elämänurasta. Toisella kertaa Albert ei salannut huonoa tuultaan, koska kaiken maailman Vernier't olivat jo koko päiväksi asettuneet Saint-Martiniin kun hän sinne saapui. Blanchen mies, jonka turhamaisuutta liehakoi se että hän sai olla suuren miehen seurassa, oli kaiken aikaa hänen kimpussaan, ja vaikka Albert halusi olla rakastettava vaimonsa ystäviä kohtaan, tuskastui hän tästä.

— Mikä teitä vaivaa tänään? kysyi häneltä Elisabet, kun hän teki lähtöä.

— Te ette ole koskaan yksin.

Soimaus oli niin koomillinen, että Elisabet purskahti nauruun. Mutta Albert ei ottanut osaa tähän iloon. Ja sinä iltana Elisabet seurasi häntä katseellaan kauemmin kuin hän saattoi häntä nähdä. Albert ei kääntynyt, sillä hän upotti kiihkoisasti mielensä Annan muisteloon ja lupasi itsekseen luopuvansa kaikesta uudesta elämästä. Mutta kaksi päivää myöhemmin hän jäi yli päivällisenkin, mitä hän ei vielä ollut rohjennut tehdä muuta kuin sunnuntaisin. Pyynnön saatuaan Elisabet avasi pianon ja soitti hänelle sonate appassionatan, joka Marie-Louiselle oli paljastanut melankolian viehätyksen. Albert oli asettunut hänen taakseen. Soitanto vaikutti häneen syvästi. Historiallisten tutkimustensa rinnalla hän aina oli varannut sille osan aikaansa, ja se oli hänen teoksiinsakin jättänyt merkkinsä. Viimeisen soinnun kaikuessa hän kumartui ja kuiskasi: — Antakaa minulle anteeksi, Elisabet. Tämä oli kaikkein järkyttävin tunnustus sellaisen ylpeän miehen suusta. Elisabet nousi heti seisoalle hänen eteensä. Mustiin puettuna, kasvot varjossa, hän ojentui kuin kukka, joka pitkine varsineen tavoittaa päivää kohti. Hänen suuret silmänsä, jotka olivat selkosen selällään, hänen hämmästyneet silmänsä loistivat jo läpi hämärän. Hänen näennäisestä tunteettomuudestaan ei ollut jälkeäkään, ja Albert näki hänet hauraana, murtuvaisena, kykenemättömänä kauemmin kestämään tätä epävarmuuden tilaa, sellaisena kuin hän oli hänet nähnyt äitinsä kuolinvuoteen ääressä, tai pariisilaisen hotellin pienessä salissa. Heltyneenä hän toisti:

— Antakaa minulle anteeksi.

Elisabet murti suutaan, ja hän näki ihmeekseen sen jännittyvän samalla tavoin kuin Annalla.

— Te tiedätte hyvin, vastasi hän, ja Albert huomasi paremmin hänen hillityn äänenpainonsa, te tiedätte hyvin, että minä olen antanut anteeksi: Minullakin oli vikani.

Albert vastasi nopeasti, katkerasti tuntien julmuutensa, raukkamaisuutensa; mutta ihminen ei saisi rakastaa kuin yhden kerran, jottei hän olisi raukkamainen ja julma, ja silloinkin …

— En tiennyt silloin, kuinka teitä rakastin. Te olette minun nuoruuteni vaimo, Elisabet, ja koko minun hellyyteni on koskematon.

Elisabet toisti:

— Koskematonko?

Ja hänen suuret silmänsä tuijottivat Albertiin vainoavasti. Oliko hetki tullut? Valmiina lankeamaan hänen syliinsä, pettävin voimin, Elisabet odotti yhtä ainoata sanaa:

— Niin.

Albert tahtoi vetää hänet luokseen, painaen hänet rintaansa vastaan. Niin monet siteet kasvoivat eheiksi heidän välilleen: saattoiko kuilu kokonaan täyttyä? Lukiko Elisabet tämän sekasortoisen sydämen pohjaan saakka. Hän aavisti toisen pyyteen, ja torjui hänet luotaan, mutta ei väkivaltaisesti:

— Ei, ei, Albert, ei vielä. Rukoilen teitä.

— Elisabet, muista, kuka olet. Olen rakastanut sinua. Ja hiljempaa, kuin omantunnon painamana, hän lisäsi:

— Rakastan sinua.

— Jos rakastatte minua, niin lähtekää tänä iltana, elkää jääkö tänne.
Pyydän teiltä sitä, jos rakastatte minua.

Silmät, hänen liian selvänäköiset silmänsä rukoilivat häntä enemmän kuin sanat.

— Niin, Elisabet, täytyy osoittaa ansaitsevansa teidät. Raskain sydämin, puutteellisesti vapautuneena toisesta lemmestä, jonka hetkellinen intoutuminen saattoi verholla peittää, mutta ei hävittää, Albert poistui yöhön, joka oli tumma ja tähtikirkas. Kynnykseltä Elisabet koetti tunkea läpi hämäryyden, kuunnella hänen askeltensa kaikua. Sekasortoisin mielin, ruumis rakkaudesta väristen, hän ajatteli:

— Miksi hän lähti?