V

HAAMU

Poikkeuksellinen sää oli pitkittänyt tavallista enemmän Uriagen kylpykautta. Oltiin syyskuun viime päivissä, ja vuoret kylpivät valossa. Kuinka olisi voitu jättää näin tyyni ja lempeä luonto?

Helteen elähyttämänä ja perhe-elämään viehättyneenä hra Molay-Norrois päätti ennen kylpijäin pian odotettavaa lähtöä lyödä suuren iskunsa. Hän käytti vanhaa vaikutustaan rva Passerat'han, jotta tämä pyytäisi Albertin ja Elisabetin viimeisille juhlallisille aamiaisille, jotka rva Passerat valmistautui tarjoamaan ennenkuin palattiin Grenobleen. Tämä olisi sovinnon julkinen, virallinen tunnustus, ja tämän valtioviisauden kautta hra Molay-Norrois olisi hyvin ansainnut kotiväkensä kiitollisuuden.

Kun tämä yhteiskutsu yllätti Albert Derizen ja hänen vaimonsa, suostuivat he ottamaan sen vastaan, vaikkakin heille oli vastenmielistä olla kaikkien katseiden maalitauluna. Heidän lastensa vuoksi oli hyvää ja hyödyllistä, että heidät nähtiin yhdessä, ja että maailman silmissä heidän eronsa oli loppunut. Mutta heidät otettiin vastaan kuin eivät he koskaan olisi olleet yleisen uteliaisuuden esineenä. Toinen seikkailu oli keskusteluissa anastanut heidän entisen sijansa. Ankaran vaitiololupauksen varassa kerrottiin, että kun hyötyänsä katsova rva de Vimelle ei ollut huomannut miehensä uudesta suhteesta itselleen olevan mitään etua, hän oli päättänyt tehdä tästä lopun uhkaamalla panna toimeen häväistysjutun rva Bonnard-Bassonin kirjeiden avulla, jotka hän oli anastanut.

— Miten mielitte! oli hra de Vimelle kyynillisesti vastannut. Tuo rouva ei minua enää huvita.

Liian kokeneena pelätäkseen vähintäkään vaaraa omasta puolestaan, ja senlisäksi henkivartiostonsa, herrojen Molay-Norrois ja Prémerauxm tukemana, joihin vielä vahvistukseksi liittyi hänen puolisonsa, uskoi hän kyllä voivansa estää tämän kirjavan seuran, jonka hän oli pöytänsä ympärille koonnut, toisiaan raatelemasta. Todellakaan ei mitään tapahtunut ja Derizein sovinto sai virallisen vahvistuksensa. Elisabetin äiti, joka pani paljon painoa yleiseen mielipiteeseen, oli tyytyväinen tähän tulokseen; se auttoi häntä kestämään toisia koettelemuksia, joita hänen puolisonsa keimaileva käytös hänelle tuotti. Albert puolestaan koetti olla mieliksi rouvalleen, joka hentokuteisessa puvussaan, arvokkuudessaan ja sulossaan paljon muistutti englantilaisia muotokuvia, jommoisten sopusointuisuudesta hän niin suuresti nautti, ja kaikkia pöytäkumppaneja viehätti hänen keskustelutaitonsa, joka oli erinomainen, kun hän vaan tahtoi nähdä vaivaa.

Philippe Lagier, joka jonkun aikaa oli oleskellut Uriagessa, vastasi ystävälleen, vieressään istuvan nti Rivièren suureksi mielihyväksi, joka kuunteli häntä, samalla kun hän usein levottomuudella katseli Albertin rouvaa. Kun aamiaisten jälkeen tarjottiin kahvia puutarhassa, lähestyi nuori tyttö rva Derizeä:

— Rouva, sanoi hän, kuin pakoittaisi hänet ihailu tähän tunnustukseen, te ette koskaan ole ollut näin kaunis.

Tämä viaton kohteliaisuus, joka toisen suusta tulleena olisi ollut hänelle vastenmielinen, saattoi Elisabetin punastumaan. Totta oli, että hänen puhdasihoiset kasvonsa säteilivät, valo hyväili hänen vaaleita hiuksiaan ja tumman puvun vastakohta oli kasvojen ja hiusten loistolle edullinen. Tummat silmät näyttivät tulleen niin suuriksi, ottavan niin suuren alan kasvoista, kun posket olivat tulleet vähemmän täyteläisiksi. Ne yksin riittivät muuttamaan piirteiden ilmeen, antamaan niille hehkuvampaa ja korkeampaa elämää.

— Te olette lapsi, kuiskasi hän hymyillen.

— En enää, huokasi nuori tyttö kostuvin katsein.

Hänhän oli muuttunut eikä sitä ollut vaikea huomata. Edellisten vuosien keimailut olivat saattaneet hänet hakemaan toista tunnetta. Hän oli tavoitellut Philippe Lagier'ta ollen nuori varaton tyttö, joka oli päättänyt järjestää elämänsä avioliittonsa kautta ja tehdä hyvän naimiskaupan. Lagier'lla ei enää ollut oma nuoruutensa tallella, ja tälle hän tarjosi omansa. Vähitellen hän oli käsittänyt sen mikä tässä miehessä oli erikoista, kuinka hänen epäilyynsä sisältyi jokapäiväisyyden ylenkatsetta ja älyllistä viehätystä. Näin oli hän joutunut kulkemaan odottamattoman uran, ja vaikka hän kohtasi ylenkatsetta, niin hänen avartunut sydämensä aukeni rakkaudelle. Hänen äitinsä, joka oli vanhaa alkuperää, mutta jonka apulähteet tiedettiin varsin keskinkertaisiksi, huomasi surumielin tämän suunnitelman raukeavan tyhjään, josta hän oli toivonut itselleen vanhuuden turvaa. Jonkun verran epäröiden Elisabet kyseli itseltään, voisiko hänen välittelyllään olla mitään vaikutusta.

— Tulkaa minua katsomaan, sanoi hän nti Rivièrelle.

Ja tämä kiitti häntä, anoen hänen apuansa vilpittömin, luottavaisin katsein.

Aivankuin osoittaakseen hänelle hänen merkityksensä lähestyi nuoren tytön poistuttua rva Derizeä Philippe Lagier:

— Tahdotteko, rouva, antaa minulle neuvon?

— Nyt hetikö?

— Ei, ei täällä. Tulen luoksenne.

— Saint-Martiniin?

— Niin, huomenna kenties.

Kotiin kiivetessään Elisabet ajatteli: »Minkä neuvon?… Tulen puhumaan hänelle Berthe Riverestä.» Philippe yhä herätti hänessä hieman levottomuutta hänessä usein ilmenevän henkisen monimutkaisuuden ja sokkeloisuuden vuoksi. Elisabet halusi ilmoittaa tästä aikeesta puolisolleen, joka saatteli häntä, mutta kunnioittaen toisen salaisuutta ja varsinkin koskei hän vielä kokonaan uskaltanut ilmaista itseään Albertille, hän ei rohjennut tätä tehdä. Seuraavana päivänä Philippe meni Saint-Martiniin. Elisabet istui käsitöineen puutarhassa, sillaikaa kun lapset leikkivät nurmikolla muutaman askeleen päässä. Hän käytti hyväkseen viimeisiä kauniita päiviä ja leutoa säätä pysytelläkseen ulkona suuren osan iltapäivää. Läheisen lähteen säännöllinen solina oli hänen seuranaan, ilman että se pääsi vaikuttamaan hänen ajatustensa kulkuun. Päivänpaisteessa kypsyivät omenat ja päärynät puiden oksilla. Lehtien väri jo muuttui, ja ainoat kukat, joita kedoilla oli, olivat myrkkyliljat.

Marie-Louise huomasi ensimäisenä Philippen. Miten kauan lieneekään tämä katsellut nuorta rouvaa, jonka kasvoja kehysti suuri päähine! Elisabet vähän pahastui tästä epähienoudesta, sitä enemmän kuin hän, vaikkei sitä itselleenkään myöntänyt, odotti Albertia, joka hänestä edellisenä päivänä oli näyttänyt hermostuneelta. Niinpä Elisabet kiiruhtikin pakoittamaan häntä viivyttelemättä ilmaisemaan käyntinsä tarkoituksen:

— Teitähän tässä on tutkittava, eikä minua.

Philippe tunsi epämääräistä vihamielisyyttä mutta ei sitä pannut pahakseen. Minkä hän aikoi sanoa, sen hän sanoisi, maksoi mitä maksoi, sillä hän oli tehnyt päätöksensä pitkien epäröintien jälkeen:

— Näin on asia, rouva. Minun täytyy tällä hetkellä tehdä tärkeä ratkaisu. Minua suuresti liikuttaa tunne jonka paljon enemmän olosuhteet kuin minun persoonani on virittänyt ja jonka kestävyys, herätettyään minun ihmettelyäni, ei minulle enää ole yhdentekevä. Minun iälläni se on harvinainen suosio.

— Teidän iällänne?

— Olen neljänkymmenen vuotias. Nti Rivière on kahdenkymmenenkahden tai kolmen. Varmaan se on harvinainen suosio, jota epäilemättä en enää kohtaisi, jos minä työnnän sen luotani.

— Miksi sitten tekisitte niin? kysyi Elisabet.

Ja kun Philippe ei vastannut, vaan tuijotti häneen omituisesti hymyillen, toisti hän:

— Miksi tekisitte niin? Berthe Rivière on rakkautenne arvoinen, sen vakuutan teille. Tunne josta te puhutte ja jonka voimaa hän ei alussa aavistanut, on hänet vähitellen muovaillut. Hän on selvästi nähnyt itseensä. Kahdessa vuodessa hän on muuttunut. Hän on nyt yhtä hillitty ja vakava kuin sievä. Toivon hänestä teille vaimoa.

Hän lämpeni ylistelyssään. Philippe katseli häneen, kuin punnitseisi hän sanojaan, ja äkkiä hän lausahti:

— Niin, mutta minun sydämeni ei ole vapaa. Elisabet punastui, sillaikaa kuin toinen, silmät maahan luotuina, jatkoi:

— Vaikka tosin toivoton intohimo, joka on sen vallannut, on puhdistunut, muuttunut palvonnaksi, uskonnoksi.

Elisabet yritti keskeyttää hänet.

— Antakaa minun lopettaa, rouva. En koskaan enää tule näistä asioista puhumaan. Eikä ole kysymys vain minusta. Olen jonkun aikaa usein kysynyt itseltäni, eikö toinen enemmän inhimillinen tunne voisi olla olemassa tämän rinnalla ja riittäisi täyttämään vaihtamaani onnen ja uskollisuuden lupausta. Teidän uskonne ei estä teitä rakastamasta. Mutta olisiko se aivan vilpitöntä?

Nähdessään Elisabetin tässä rauhallisessa ympäristössä, Philippe oli vastoin tahtoaan hieman muuttanut aikeensa toteuttamistapaa. Elisabet tahtoi nousta ja jättää hänelle hyvästit, jotta hän ymmärtäisi, että ensimäinen uskottomuus oli jo tuo epäsuora tunnustus, joka hänen oli täytynyt kuulla. Mutta hän muisti, että Philippe ensimäisenä oli oikaissut hänen elämänkäsitystään ja antoi hänelle toistamiseen anteeksi, ja jäi paikoilleen. Mutta hän pani vastaukseensa arvokkuuden, jonka täytyi pitää Philippen matkan päässä, samalla kun se tälle näytti tien, jota hänen oli kuljettava:

— Teidän asianne on tuntea itsenne. Tämä … ystävyys ei enää saa vallita teitä. Te unohdatte sen, kun ette enää näe häntä, joka sen herätti.

— En enää näe …

— Niin. Hän lähtee pois. Menkää naimisiin tämän nuoren tytön kanssa, joka kuten juuri sanoitte, ei ole teille yhdentekevä, jota te tulette rakastamaan, jota te kenties jo rakastatte. Mutta naikaa hänet ilman taka-ajatuksia.

— En voi sitä.

— Ilman taka-ajatuksia. Hän on niin nuori. Katsokaa häntä eikä menneisyyttä. Eläkää lähellä häntä ja muovailkaa hänen henkeään kärsivällisyydellä. Olkoon elämänne selkeän suora, ilman mitään sivuhyppäyksiä. Siinä on onnen salaisuus.

Philippe kumartui ja tahtoi suudella hänen kättään. Lempeästi hän veti sen pois. Ei edes tätä nöyrää hyväilyä nainen sallinut hänelle. Pitkä hiljaisuus, joka seurasi, verhosi heidät kuin iltahämärä ruohoiset rinteet ympärillä, ja kumpikin sen kuluessa vaipui omiin mietteisiinsä. Ilma oli tyyni, luonto liikkumaton. Puusta putosi hedelmä kolahtaen maahan ja se sai heidät hätkähtämään kuin ajan muistutus. Elisabet mietti kaikkia näitä vuosia, joina hän oli jäänyt vaille onneaan, kun hän ennen ei ollut tiennyt jokapäiväisen ponnistuksen merkitystä, ja ajatteli, mikä taika ja loihtu voisi poistaa hänen elämästään nämä viimeiset vuodet ja palauttaisi hänelle kuultavat päivät, nykyisten sekasortoisten ja pilvisten sijaan. Philippe taas toisti itsekseen toisen lausumaa kahta sanaa:

— »Hän lähtee …»

Hän tulisi lähtemään Pariisiin Albertin kanssa. Sovinto, jota hän eilispäivän jälkeen ei juuri voinut epäillä, vaikka oli sitä kauan epäillyt, oli siis lopullinen. Viedäkseen mukanaan täsmällisemmän ja myös armottomamman kuvan, hän tutkisteli nuorta naista, joka istui majansa edustalla, puiston lehvien ympäröimänä, ja jota kaikki maaseudun rauha hyväili. Huolimatta lievästä kalpeudestaan ja laihuudestaan, joka pian häviäisi, suuressa päähineessään, nuorekkaine kasvoineen, sylissään kukkia, joita Marie-Louise oli tuonut, hän tänä syysiltana viritti saman odotuksen tunnelman, jonka aiheuttaa keväällä kukkiva maa. Philippe vastakohtaisuuden vuoksi vertasi häntä toiseen naiseen, jonka hän oli nähnyt keskellä kevään kukkeutta kaiken syksyn masennuksen painamana. Se oli Anna de Sézery, Luxembourgin puiston parvekkeella, viime huhtikuun lopulla. Philippe oli saattanut häntä Observratoire-kadulta Clunyhin Albertin poissaollessa, ja tätä kohtausta, jonka hän kärsivällisyydellä ja taidolla oli saanut aikaan, hän oli merkillisesti käyttänyt hyväkseen. Kulkiessaan pitkin boulevardia hän puusta puuhun lykkäsi tuonnemmaksi tunnustustaan. Kun he puistossa noudattivat kiviaitausta, josta näkyy yli suuren lammikon ja palatsin, hän äkkiä pysähtyi.

— Minulla on puhuttavaa teille, neiti. Epäröimättä kuvitteli nainen jotain vakavaa, vieläkin vakavampaa kuin kaikki mitä toinen saattoi sanoa, ja hänen kysymyksensä oli siitä todistuksena:

— Yhteinen ystävämmekö on antanut sen teille tehtäväksi?

— Ei, ei.

Hän rauhoittui hieman:

— Siinä tapauksessa kuuntelen.

Philippe aloitti kuulustelemalla:

— Te ette ole onnellinen. Albert ei ole onnellinen.

Anna yritti hymyillä:

— Näkyykö se päältäkin päin?

— Kyllä.

— No niin, me pidämme omaa onnettomuuttamme muiden onnea parempana.

— Oletteko varma siitä?

Rakkaudella, jonka hän nyt matkan päästä paremmin tajusi ja jonka vain hänen melkein salaperäinen intohimonsa Elisabetia kohtaan saattoi selittää, Philippe kuvasi Annalle viimeisen keskustelunsa Albertin äidin kanssa ja tämän liikuttavaa suunnitelmaa lähteä vaatimaan poikaansa rakastajattarelta, jonka oli ajan mennen täytynyt tulla vakuutetuksi rakkautensa voimattomuudesta. Puhuessaan hän saattoi huomata, mitenkä toisen kasvot synkkenivät, mitenkä hänen kullanhohtavat silmänsä kadottivat hehkunsa. Mutta Anna ei pannut vastaan:

— Niin, niin se on, sanoi hän koruttomasti. Olen sitä ajatellut. Kunhan vaan Albert ei saa siitä mitään tietää, eikö totta? Hyvästi, hyvä herra. Te olette haavoittanut minua. Jatkan tietäni yksin.

Philippen oli täytynyt näin jättää hänet, huolimatta yrityksestään saattaa häntä, lievittääkseen antamansa iskun kipeyttä. Useampaan kertaa Philippe kääntyi nähdäkseen hänet nojautuneena kiviaitausta vastaan, kahden maljakon välillä, yhä pienempänä, ja minkä ylenanneton pikku olennon hänen viime katseensa tavoittikaan! Häveten esittämäänsä osaa, Philippe ei rohjennut näyttäytyä Annan ja Albertin seurassa, vaan esitti jonkun syyn, joka muka pakoitti hänet lähtemään. Mutta hänen tunnustuksensa oli saavuttanut päämääränsä. Se vain kiiruhti tapahtumaa, joka olisi sattunut aikaisemmin tai myöhemmin, ja kenties liika myöhään. Pääasiassa oli Elisabetin kiittäminen Philippeä puolisonsa vapaudesta, onnensa ylösnousemuksesta. Niin, Philippe oli häntä uskollisesti palvellut. Tämä ylevämielisyyskin, josta Elisabet ei mitään tiennyt, yhdisti heitä hänen tahtomattaan. Milloinkaan Philippe ei häntä unohtaisi. Hän tulisi olemaan hänen tuskallinen salaisuutensa, hänen madonnansa, eikä kukaan saisi siitä koskaan tietää. Mutta voisiko Albert kokonaan unohtaa Anna de Sézeryn. Eivätkö useimmat miehet povessaan kanna jotain salaista haavaa, joka pahoina päivinä taas aukenee?

Tämä vaitiolo ei voinut enää jatkua. Philippe katkaisi sen seuraavin hämärin sanoin:

— Olen saanut uutisia häneltä.

Elisabet ilmeisesti ajatteli Anna de Sézerytä, koska hän selvällä levottomuudella heti kysyi:

— Missä hän on?

— Indiassa, Poonessa. Se on jonkunmoinen epäkirkollinen turvakoti, Epiphany-School, jossa hoidetaan sairaita ja kasvatetaan hyljättyjä lapsia. Jokapäiväinen elämänkohtalo ei ollut hänelle tarkoitettu.

Miksi oli tuo nainen kirjoittanut juuri Philippelle? Elisabet aavisti, ettei tämä ollut aivan osaton Annan pakoon ja enempää ajattelematta hän kysyi, täynnä pelkoa jo siksi, että oli kuullut tuota naista mainittavan:

— Voitteko toistaa minulle tämän kirjeen sisällön? Philippe otti sen salkusta ja ojensi sen hänelle:

— Lukekaa se ja hävittäkää se. Vastasin siihen jo eilen. Hän ei tule enää koskaan kirjoittamaan.

— Onko minulla siihen oikeus?

— Kyllä.

Hän sai juuri kuoren käteensä, kun Albert käytyänsä talon läpi astui puistoon.

— Olen hakenut teitä, sanoi tämä vaimolleen. Nähdessään Philippen hänen kasvonsa synkkenivät.

Edellisenä päivänä, rva Passerat'n aamiaisella hän oli vaivoin sietänyt, että muutkin kuin hän itse olivat Elisabetin viehätysvoimalle alttiina, ja kärsimättömyydessään turhaan yritettyään odottaa ylihuomiseen, hän ei voinut päättää päiväänsä ennenkuin kiipesi Saint-Martiniin Elisabetia katsomaan. Hän näki tämän hieman hämillään, kirje kädessä. Pari sanaa sanottuaan Philippe nousi ja jätti Elisabetille hyvästi:

— Noudatan neuvoanne, rouva.

Hän puristi ystävänsä kättä, jota hänen ei ollut vaikea estää itseään saattamasta. Niinpiankuin hän oli poistunut, Albert palasi rouvansa luo ja kysyi kuivakiskoisesti:

— Mitä neuvoa hän tahtoi? Olenko epähieno?

— Hän ilmoitti minulle menevänsä naimisiin.

— Nti Rivèrenkö kanssa?

— Niin.

— Tyttö parka!

— Miksi niin?

— Koska hän kerran rakastaa teitä.

Albert ei huomannut, että tämä lause loukkasi toista. Elisabet keskeytti hänet moittivasti:

— Albert!

— Hänpä on tunnustanut minulle, että hän on palvonut teitä. Hän on ensimäisenä ymmärtänyt teidät, hän on aavistanut sen sisäisen voiman, jota minä en osannut herättää eloon. Minä olen mustasukkainen hänelle, hirvittävän mustasukkainen, en siksi, että epäilisin teidän ainoallakaan sanalla rohkaisseen häntä, — en ole epäillyt tätä hetkeäkään ollessanne yksin ja hyljättynä — vaan koska minä en salli että joku toinen voisi teitä nyt paremmin ymmärtää ja enemmän rakastaa kuin minä.

— Albert! kuiskasi Elisabet sekasortoisin mielin.

— Minun pitäisi langeta polvilleni teidän eteenne, ja toisinaan minua haluttaa pusertaa teidät rintaani vastaan ja tukehduttaa nuo vuodet, jotka ovat särkeneet meidän rakkautemme.

Väristen, yhä järkytyksensä vallassa, Elisabet toisti:

— Albert!

Väärin tulkiten tämän eleen Albert epätoivoisesti kohotti käsivartensa:

— Oh! minä herätän teissä vaan pelkoa. Minä näen sen teidän silmistänne. Mutta minä en rohkene koskea edes teidän sormenpäihinne. Siitä saakka kuin olen täällä, silloinkin kun me olemme vierekkäin, on välillämme kuilu, jonka yli emme pääse. Elisabet! Elisabet! Olen hyvin onneton.

Voitettuna tahtoi Elisabet käydä hänen luokseen, ja nurmikolle putosi kirje, jonka hän oli unohtanut. Koneellisesti kumartui Albert sitä ottamaan, sen hänelle antaakseen. Hämmentyneenä Elisabet otti sen hänen kädestään. Albert ei ollut edes silmännyt käsialaa, mutta Elisabetin hehku oli jäähtynyt.

— Hyvästi! sanoi Albert jyrkästi, nähdessään Elisabetin pysähtyvän, ja hän poistui kiiruusti puutarhasta, heittäytyäkseen tielle.

— Albert! huusi Elisabet, rientäen hänen jälkeensä.

Laskeutuva ilta kätki hänet. Nimi, jota he eivät olleet edes lausuneet, riitti eroittamaan heidät. Menneisyyttä ei hävitä ajan eikä paikan etäisyys. Anna de Sézery oli yhä läsnä, heidän välillään.