VI

PREMOLIN LUOSTARI

Kahdeksan päivää Elisabet odotti Albertin uutta käyntiä tämän omituisen mustasukkaisuuskohtauksen jälkeen. Joka aamu siihen aikaan, jolloin hän tavallisesti saapui, Elisabet vei lapset tielle aina polulle saakka, joka kiertää Saint-Ferriolin linnan ympäri, laskeutuakseen sieltä mutkitellen ketoja myöten Uriageen.

— Etkö näe häntä? kysyi hän alituiseen Marie-Louiselta, jolla oli tarkat silmät.

Mutta oli palattava takaisin aamiaiselle ilman häntä. Levottomana tästä yhä venyvästä poissaolosta Elisabet lähti Grenobleen. Hän löysi miehensä boulevard des Adieux'lta, missä tämä yritti työskennellä ja hämmästyi hänen piirteittensä uupuneisuutta. Miksei hän enää palannut? Albert selitti hänelle, että tämä puolinainen ero oli tuskallisempi hänelle kuin täydellinen ero, ja että oli valittava: joko oli alettava uudestaan yhteinen elämä tai oli lopullisesti tunnustettava se mahdottomaksi.

— Tulkaa, sanoi Elisabet. Te ette enää lähde luotamme.

— Onko se teidän tahtonne?

— On.

Seuraavana päivänä hän saapui kirjoineen ja matkatavaroineen. Omituinen ajankohta vuoristo-oleskelulle, huomautti muulinajaja, joka kuletti tavaroita. Oltiin jo lokakuussa ja viimeiset kylpijät olivat lähteneet tiehensä. Saint-Martinin vanha rakennus oli niin tilava, että Elisabet saattoi miehelleen varustaa pienen huoneuston ylempään kerrokseen. Elisabet oli hänet kutsunut, he asuivat saman katon alla, mutta he eivät voineet rakkaudelleen antautua. Murtumaton voima pidätti heitä.

»Hän elää siellä kaukana, ajatteli Elisabet. Muistaneeko Albert häntä usein?»

Ja nähdessään vaimonsa niin hauraana, kalpein poskin, hellin, pelästynein silmin, Albert paremmin saattoi arvioida kaiken pahan, jonka oli hänelle tehnyt, ja kohteli häntä kuin liian hentoa morsiantaan, jota ei saa varomatta pidellä.

»Ensi suutelomme on tuleva hänen puoleltaan, toivoi Albert. Onko hän unohtanut? …»

Mutta itse hän ei ollut unohtanut eikä epäilemättä koskaan unohtaisi Anna de Sézerytä, vaikkakin tämän äkillinen lähtö ei jättänyt hänen muistoaan muuttumattomaksi. Hän oli ollut katkelma miehen elämässä, jommoinen voi antaa pysyvää hehkua tunteelle ja jommoisia miehet muistostaan hakevat, kun he tahtovat todisteita siitä, että ovat eläneet voimakasta elämää. Mutta Albert oli ottanut hänestä kaiken, mitä hänessä oli otettavaa. Annalla ei enää ollut mitään vaikutusta häneen. Jos Anna olisi palannut, ei hän ollenkaan olisi saanut entistä mahtiaan takaisin. Sensijaan Elisabetissa, hänen entisessä rakastetussaan, muinaisten pyyteitten ja muinaisten pettymysten lisäksi tuli uusi outo viehätys ja sulo. Elisabet oli samalla kertaa elävä kuva hänen nuoruudestaan ja uusi nainen, jonka löytö häntä hurmasi.

Tuhansin sitein solmiutuva tuttavallisuus yhdisti heidän elämänsä. Eräänä päivänä Elisabet hieman punastuen pyysi Albertin ottamaan haltuunsa hänen omaisuutensa hoidon. Täten hän luopui riippumattomuudestaan, asettui taas miehensä holhouksen alaiseksi, palautti hänelle huolenpidon perheestä, ja tämän taakan alla Albert tunsi elämänsä keveämmäksi. Päivät kuluivat yksivakaisesti. Päivätyön jälkeen tehtiin pitkiä kävelyjä lasten kanssa, illalla soitettiin, lueskeltiin, ja laadittiin tulevaisuuden suunnitelmia, joita he eivät enää tehneet muuta kuin yhteisesti. Syksy eteni, mutta he eivät puhuneet lähdöstä. Yksinäisyys ja sen keralla onni ympäröi Saint-Martinin erakkomajaa. Mitä he odottivat, ennenkuin avasivat sille oven?

Ennenkuin lokakuu päättyi, antoi se syksylle kauneuden, jota kesä yksitoikkoisessa loistossaan ei tunne, ja jossa kuin kukkavihkossa ovat tekijöinä täyteläiset värit, kuulas ilma ja kuolevan luonnon sulo.

— Isä, sinä olet kerran luvannut minulle, muistutti Marie-Louise, että viet minut Premolin luostariin.

— Todellako? Hyvä on, mennään kaikki yhdessä.

Premolin luostari on hyljätty raunio havumetsän keskellä parin kolmen tunnin matkan päässä Saint-Martinista. Ensin kuletaan Chamroussen avonaisia ketoja pitkin, sitten käydään metsään. Seuraavana päivänä Albert järjesti tämän pienen retken. Siihen oli aikomus käyttää koko päivä — sää oli niin leuto! — ja talon aasi vuokrattaisiin kantamaan selässään Philippeä ynnä eväskoria. Eräs pieni paimen kylästä, hieman yksinkertainen mutta luotettava, joka pilan vuoksi kantoi liikanimeä Pikkuaivot, taluttaisi elukkaa ohjaksista.

Aamulla lähdettiin kiirettä pitämättä. Lapset alkoivat kiistellä siitä, kumpi saisi istua selässä, mutta pian molemmat mieluummin kävelivät. He aikoivat voittoisin askelin käydä maailman ääreen. Albert ajatteli hauskan kävelyn, yhteisen miellyttävän rasituksen, valon ja luonnon liittolaisuuden edullisesti vaikuttavan Elisabetiin ja hänessä herättävän luottamusta itseään kohtaan. Päivänsuojaa saadakseen Elisabet oli pukenut ylleen suuren päähineensä, joka teki hänet nuoren tytön näköiseksi. Valkoinen kaula kohosi mustan puvun murteesta. Hän piti kädessään sauvaa, joka epäilemättä soveltui rotkon tarkoitukseen, mutta hän ei osannut sitä oikein käyttää. Albert pysähtyi hetkisen, paremmin katsellakseen vaimoaan, ja hän ihaili tämän saavuttamaa notkeutta.

Päivä oli verraton, niitä jolloin ihminen toivoisi voivansa pysähdyttää ajan ja pusertaa siitä sen sulon, niin mahdottomalta näyttää, että ne voisivat uudistua.

Tie mutkailee ketojen ja lehtojen poikki, ennenkuin se saavuttaa metsän.

— Ihan kultainen puu, osoitti äkkiä Marie-Louise, joka kulki etujoukkona.

Taivaan kirkkaan sinistä taustaa vastaan eroittui heidän edessään päärynäpuu, jonka lehdet olivat punakeltaiset ja niin heleän väriset, että niitä olisi voinut luulla kukiksi. Ei edes keväällä, kun sen oksilla oli kukkien hieno lumi, se voinut tarjota miellyttävämpää näkyä.

Senjälkeen tuli metsä, ja heti se sai lapset vaikenemaan. Rinne oli jokseenkin jyrkkä, kuusia kasvava, joista toiset nousivat alhaalta, ahnaasti ojentuen päivää kohti. Siellä oli satavuotiaita jättiläismäisine runkoineen, jotka toisten yli kohoten riistivät niiltä mehun, ilman ja valon ja sulkivat ne varjoon puoleksi läkähtyneinä, sairaina ja surkastuneina. Puiden välistä matkailijat näkivät taivaan ja Dracin vuorten pilkoittavan, joiden hienon rajaviivan kauniin syyssään sininen auer saattoi epäselvästi näkymään. He kuulivat pulppuavan veden hopeisen solinan, ja joskus joku näistä pikku lähteistä rohkeni virrata yli ahtaan muulitien, jonka kiviä halkoreet olivat hanganneet niin että ne loistivat kuin teräs.

— Eikö täällä ole ketään? kysyi paksu Philippe, epämääräisen levottomana, etsien suojaa aasin takaa.

— Tuolla täytyy jonkun olla, viittasi hänelle isä.

Ja todellakin näkyi maassa makaavan kuorittuja hirsiä, toiset ehjinä, pitkinä ja valkoisina, toiset jo kuljetusta varten paloiteltuina, todistamassa ihmisen läsnäoloa. Ja pikku karavaani sivuutti puunhakkaajan, joka istui eräällä metsän kauneimmista rungoista, minkä hän juuri oli kaatanut toveriensa viereen.

— Päivää Claude, sanoi Albert, joka kulki viimeisenä ja tunsi naapurinsa Ferrazin. Vahinko kaataa niin kauniita puita. Tarvitaan sata vuotta sellaisen syntymiseen.

— Prémolin vuorelta ei niitä puutu, vastasi talonpoika. Ja tällä minä ruokin pesäni.

— Montako lasta teillä on?

— Kuusi, herra Albert. Entä teillä? Eikö muita kuin nuo kaksi?

— Ei.

— No, ei ne taida vielä olla lopussa, teidän iällänne? Kun rouvannekin on niin kaunis!

Ja hän puhkesi nauruun luontaisella koruttomuudella, joka ei ole loukkaava. Elisabetin posket punoittivat, mutta hän ei voinut pidättää hymyään.

Uuden nousun jälkeen vihdoin päästiin raunioille. Luostarin paikan olivat taidolla valinneet muinaiset munkit, jotka osasivat yhdistää seutujen jylhyyden ja pyhyyden, maineensa ynnä mietiskelyn ja mielenylennyksen tarpeensa. Kolmella puolella kuusiset rinteet muodostavat kaaren tasaisen aukeaman ympäri. Neljännellä puolella aukeaa maan vähän kohottua, laakso jota tuskin huomaa, joka ylenkatseellisesti on jätetty syrjään kuin maailman turhat houkutukset. Vanhat, yhdenneltätoista vuosisadalta polveutuvat rakennukset on vallankumous hävittänyt. Siitä ei aluksi huomaa muuta kuin koristeoven, joka on korjattu ja liitetty luostarin paikalle rakennetun metsänhoitajan talon etusivuun; mutta silvotut rauniot, jotka ovat peittyneet vattupensaiden, villikasvien ja metsänkin alle, pilkistävät esiin siellä täällä, laajalla alueella, kuin pahoinpidellyn ruumiin jäännökset.

Marie-Louise ja Philippe, jotka olivat käyneet katsomassa Grande-Chartreuse luostaria Passerat'n perheen kanssa, olivat kovin pettyneet. Rauniot eivät ole lapsia varten. Heille pitää olla hyvin rakennettuja taloja, ja mitä uudempia ne ovat, sitä enemmän ne heitä viehättävät, sillä elämä kutsuu heitä. Mutta he lohduttautuivat saadessaan auttaa kattamaan pöytää kivilohkareelle, jota puupölkyt kannattivat; tämä maalainen pöytä keksittiin lehvien kätköstä, nurmikon toisesta päästä, vartijan asunnon takaa. Tämä suostui valmistamaan munakkaan, joka täydensi aamiaista; senjälkeen hän vei tenavat, Pikkuaivot mukaan luettuna, katsomaan pihattoaan ja kaniinihäkkiään, josta hän oli kovin ylpeä.

Tahdotteko seurata minua? sanoi Albert Elisabetille.

Albert tunsi seudun käytyään siellä ensi nuoruudessaan. Astuttuaan muutamia askeleita vuoria kohti, jotka eroittivat heidät kaikesta ihmisasumuksesta, Elisabetilta pääsi hämmästyksen huudahdus. Heidän edessään kohotti ehjä luostarinkaari solakkaa käyräänsä puiden tiheän holvin alla, jättiläismäisten, aina vihreiden lehtikuusien, valkoisten, hopealehtisten koivujen suojassa. Sammaleen ja kukkasten verhoamaa muuria saattoi tuskin kaikesta tästä kasvullisuuden paljoudesta eroittaa. Kasvoipa sen päällä, kuin selvällä tantereella, siellä täällä vaivaiskuusia, jotka paljain juurin takertuen kiviin kiinni pyrkivät niitä lohkaisemaan irti. Kuinka ne saattoivat vielä pysyä paikoillaan? Minkä ihmeen kautta aika oli säästänyt tätä puhdasviivaista kaarta, joka kehykseensä käsitti kokonaisen kaistaleen metsää ynnä kulman taivastakin, ja joka seisoi siinä kuin jonkun puutarhan pylväskuja. Metsä oli jo ottanut sen haltuunsa ja kietoutui sen ympäri ja pian se olisi tukehtunut tämän syleilyyn ja hajonnut ruohostoon, niin että täytyisi kumartua maahan sen jälkiä löytääkseen. Täten se uhattuna ja ahdistettuna, mutta syksyn hyväilemänä, kaikella sulollaan palautti mieleen ihmisen mahtia luonnon keskellä, mutta sen perikadon saattoi aavistaa.

Elisabet katseli kaarta, ja vähän hänen takanaan Albert pidätti kaiken mielenliikutuksensa vaimoansa nähdäkseen.

»Minä pelkään, ajatteli Albert. Hän on niin hauras! Kaksi vuotta jo, pian kolme, hän on elänyt alituisen levottomuuden vallassa. Kuinka hän lieneekään uupunut! Hän on rauhan tarpeessa. Olen pystyvä hänelle sitä antamaan. Nyt, niin, nyt hän on yksin minun kanssani elämässäni, kuten olemme täällä vain kahden …»

Elisabet oli kääntynyt häneen päin ja suurissa silmissä, jotka kiinteästi katsoivat häneen, hän ei nyt nähnyt niiden tavallista epämääräisen pelästynyttä ilmettä, vaan kauhua, kauhua, jonka aiheuttaa meissä välittömästi uhkaava vaara tai päälletunkeva näky. Yhdellä hyppäyksellä hän oli vaimonsa luona:

— Elisabet, mikä teitä vaivaa?

— Ei mikään, ei mikään.

Albert tahtoi ottaa hänet käsivarsiinsa:

— Mitä sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi ovat metsässä nähneet?

Elisabet irrottautui hänen syleilystään, ja kuin olisi harhanäky häntä ahdistanut, hän ojensi kätensä kuin osoittaakseen jotakin tai jotakuta, jota Albert ei nähnyt.

— Hän, hän on täällä. Meidän välillämme.

— Kuka?

— Hän on aina välillämme. Kun te illalla luette minulle, kun te sanotte, että rakastatte minua, kun te viette minua kävelemään. Nyt te tahdoitte näyttää minulle nämä rauniot, antaa meille yhteisiä vaikutelmia. Mutta hän ei salli sitä, hän on luonamme.

— Kuka sitten? toisti Albert, vaikka oli jo ymmärtänyt.

— Anna de Sézery.

Nimeltään kutsuttuna, jota kumpikaan heistä ei vielä ollut uskaltanut lausua, kaukainen nuori nainen kullanhohtavine silmineen näytti todellakin kohoavan maasta puiden alle, luostarikaaren kehykseen. Mutta Albert karkoitti päättävästi haamun:

— Kuule, Elisabet. Meidän välillämme ei ole mitään, ei edes häntä. Hän on lähtenyt ainiaaksi. Jättäkäämme hänet sikseen. Sinä olet minun nuoruuteni vaimo. Sinä olet yksinäsi niin kauan pitänyt yllä kotiamme. Älä nyt sinä puolestasi ryhdy sitä hävittämään pelkän varjon takia. Rakastin ennen sinun suljettua otsaasi. Kun minä luulin sen tyhjäksi, etsin muualta onnea, jonka emme usko löytyvän kätemme ulottuvilla, ja joka vaatii, jotta voisimme sen löydettyämme sitä ylläpitää, niin paljon oppiaikaa ja jokapäiväistä valvontaa. Nyt osaan lukea sieluasi. En ollut erehtynyt, kun valitsin sinut. Sinä olit kuitenkin se, jonka tuli kiinnittää itseensä minun elämäni, koko elämäni. Rakastan sinua ja vannotan sinua unohtamaan.

Elisabet oli väristen kuunnellut häntä, ojentuen häntä kohtaan kuin metsän solakat koivut, jotka taipuivat valoon päin. Viime sana antoi hänelle vastustuskykynsä takaisin:

— Entä te, Albert. Kuinka voisitte te unohtaa?

— Hänen vierellään ajattelin sinua, Elisabet. Sinun vierelläsi en ajattele häntä.

Mutta omituisen hellittämättömästi Elisabet vakuutti:

— Ei, te ette saata unohtaa. Ja minä en tahdo, että onnestani saan kiittää hänen uhraustaan. Olen teidän palattuanne koettanut unohtaa. En voi.

Ihmetellen ja ahdistuneena tämän salaperäisen vihjauksen johdosta
Albert kysyi:

— Hänen uhrauksensa? Minkä uhrauksen? Minä en ymmärrä.

— Aivan niin. Ettehän te voi ymmärtää.

Ja yhä samalla pelästyneellä ja ahdistuneella äänellä hän lisäsi tämän hämärän ilmoituksen:

— Tänä iltana te ymmärrätte. Tänä iltana saatte valita.

Albert ei saanut mitään muuta selitystä. Oli palattava metsänhoitajan taloon. Lapset haettiin ja alettiin painua kohti Saint-Martinia. Paluu oli yhtä säälittävän surullinen kuin meno oli ollut iloinen. Vaistomaisesti lapset ottivat osaa vaikenevien vanhempiensa suruun. He aavistivat heitä taas eroittavan kuilun. Jopa kääntyi erään tien mutkassa Marie-Louise isänsä puoleen kysyen:

— Isä, ethän sinä vielä lähde pois taas?

Hän ei saanut vastausta. Albert vaipui ajatuksiinsa eikä hajamielisenä pitänyt tiestä huolta. Päivä painui iltaan. Tähän vuodenaikaan ne ovat niin lyhyet. Hämärä, joka alhaalla verhosi laaksojen syvennykset, alkoi eroittaa erikseen vuorten siintäviä autereisia huippuja. Premolin metsästä tultiin kedoille, missä kukkavihkoina kohosivat kastanjat kullan- ja ruosteenkarvaisine lehvineen. Vähän umpimähkään kulkien retkeilijät poikkesivat oikotielle, millä pian huomasivat eksyneensä.

— Missä me olemme? kysyi Elisabet.

Hän kääntyi miehensä puoleen niin suurella antaumuksella ja turvallisuudella, että tämä siinä näki merkin tulevastakin luottamuksesta. Hän käyttäytyi niin herkän naisellisesti asettumaan miehensä turviin, ja miten hyvin hän kuitenkin oli osannut hallita talonsa, sillä aikaa kuin hän oli jättänyt sen omiin hoteisiinsa. Albert pääsi helposti suunnasta selville. Mutta oli pakko taas kiivetä rinnettä ylös. Yö yllätti heidät tiellä. Aasi, selässään molemmat lapset, eteni laimeasti ja pimeyttä kammoksuva paksu Philippe vaati parempaa saattajaa kuin Pikkuaivot olivat.

— Eikö sinua väsytä? kysyi Albert usein vaimoltaan.

— Ei, ei.

Kuitenkin Elisabet viivytti askeleitaan. Tuntien hänet raukeaksi, sääli Albert häntä yhä enemmän, ja hellitteli häntä lemmellä, joka ympäröi ja huuhtoo esinettään kuin meri saarta. Vihdoin retkikunta saapui Saint-Martiniin, juomaan ajettujen karjalaumojen saattamana ja niihin ikäänkuin hukkuen. Hämärässä eteni hitaasti lehmäin ja lampaiden virta. Paimenet kutsuivat hajaantuneita elukoitaan. Puukaukaloon johdetun veden ympärillä oli tungos suurin. Mutta tämä epäjärjestyskin oli rauhallista. Illan lepo laskeutui yli tämän vuoristonsopen.

Päästyään sisään kysyi Albert Elisabetilta:

— Annatko nyt minulle selityksen? Tiellä ajattelin vaan sitä.

— Heti kun lapset c#l saatu nukkumaan, vastasi Elisabet.