VII
AUENNEET SILMÄT
Päivällisen jälkeen, jonka yhteinen rasitus kaikesta huolimatta teki sydämelliseksi, Elisabet vei Marie-Louisen ja Philippen pois, itse toimittaakseen heidät makuulle. Hetkeä myöhemmin hän yksinään palasi saliin, jossa hänen miehensä, takan edessä liikkumattomana, ahdistuneena, odotti hänen paluutaan, ja ojensi tälle kaksi kirjettä. Hänellä oli sama pelokas ilme, jonka Albert oli nähnyt Premolin raunioilla.
— Lukekaa, kuiskasi Elisabet. Kun lapset, nukkuvat, palaan.
Albert luki ensin Elisabetin Anna de Sézeryltä saaman kirjeen, ja niinkuin myrsky panee järven uinuvat vedet liikkeelle, niin herätti tämän tietoisen luopumisen paljastus eloon kaikki hänen hehkuvat muistonsa, jotka hän oli sydämeensä haudannut. Hetken hän taipui niiden alle, ne valtasivat hänet, veivät hänet mukaansa. Mitä oli tuosta naisesta tullut, jonka hän ei ollut aavistanut sellaiseen uhraukseen pystyväksi? Toinen, Philippe Lagier'lle osoitettu kirje, sen hänelle ilmaisi. Indiassa, turvakodissa hän suoritti laupeudensisaren tehtäviä ja löysi siitä sisällystä poikkeukselliselle sielulleen. Eikä hän tulisi enää kirjoittamaan. Naisen vaistolla hän sieltä kaukaa aavisti, miten hänen rakastajansa vastustaisi onneansa, ja antoi tämän ymmärtää, minkälaista mielenrauhaa hän uudessa elämässään löysi, ynnä ilmaisi halunsa saada kuulla, ettei hänen uhrauksensa ollut jäänyt vaikutuksetta.
Epävarmuus voi teidän keskuudessanne jatkua läpi elämän, oli hän sanonut kilpailijattarelleen, jota hän hieman masensi ylevämielisyydellään. Albert vihasi epävarmuutta, ja hänen oli pakko päättää ennen Elisabetin paluuta. Olosuhteet eivät sallineet hänen epäröidä nyt kun hänen kuohuva mielensä etsi suuntaa. Olihan Elisabet yhtä ylevämielinen kuin nti de Sézerykin, kun hän ei tahtonut takaisin saamastaan asemasta kiittää epävarmaa tilannetta, vaan palautti toiselle hänen entisen vaikutusvoimansa! Minkälaista ylemmyyttä molemmat osoittivatkaan rakkaudessaan! Olkoon mies minkälainen tahansa, tällä kilparadalla hän aina joutuu tappiolle, ja jos hän tahtoo aiheuttaa edullisen tuomion itsestään, on hänen pakko käyttää jatkuvia ponnistuksia, luodakseen siten jonkin kestävän teoksen, jonkun tanakan rakennuksen: rakkaus ei koskaan valtaa häntä kokonaan eikä ainiaaksi.
Aika kului. Kuinka oli hänen otettava Elisabet vastaan? Hän ei voinut muuta kuin sulkea tämä syliinsä, palauttaa häneen luottamus ja mielenrauha. Ja hänen oli Elisabetilta salattava oma haavansa. Anna kaukaisena, kadotettuna, pakonsa ihannoimana jäisi hänen elämäänsä kuin salaperäiseksi jumaluudeksi, jolle salaa osoitetaan kunnioitusta. Monet mies-sydämet kätkevät tällaista idealia eikä kukaan sitä aavista, kun he käyvät jokapäiväiseen työhönsä. Se on itsekunkin salattu puutarha. Erikseen oli hän hoitava tätä salattua puutarhaansa eikä antava vaimolleen aihetta pienimpäänkään epäilykseen, pienimpäänkään kärsimykseen.
Näin pitkälle hän oli päässyt päätöksissään, kun hän näki edessään Elisabetin. Tämä oli tullut huoneeseen hänen huomaamattaan. Odottaen sanaa, jonka hän lausuisi, Elisabet jännittyi häntä kohti, ruumis taipuen levottomuudesta kuin vanamo, jota kukan raskaus painaa. Silloin Albert otti molemmat kirjeet ja heitti ne tuleen. He näkivät niiden käpristyvän, muuntuvan ja muuttuvan tuhaksi ja kun kaikki oli lopussa, hän veti Elisabetin luokseen, koettaen hymyillä, jottei herättäisi hänessä levottomuutta:
— Katso. Kotiliesi on ne niellyt. Sinua minä rakastan.
Epäselvällä äänellä Elisabet kysyi:
— Entä hän?
— Säälin häntä suuresti!
— Ainoastaan säälitkö?
— Niin.
Näin julmasti hän hautasi Anna de Sézeryn.
Mutta Elisabet katseli häntä suurilla kysyvillä silmillään, ja tämä katse vaivasi häntä. Albert tunsi sen tunkeutuvan itseensä terävänä tutkaimena. Elisabet oli liian paljon miettinyt, kärsinyt ja elänyt, jotta hän näki miehensä syvimmätkin ajatukset. Tämä ponnistus, jonka järkyttävä jälki näkyi Elisabetin kasvoista, jonka kautta hän kivi kiveltä oli uudelleen rakentanut heidän hävitetyn kotinsa, se voitti Albertin ja hän pelkäsi valehdella vaimolleen, ja ottaen lempeästi tämän kasvot käsiensä väliin, tuodakseen hänet lähemmäksi itseään, hän kuiskasi hänen korvaansa:
— Elisabet, älä katso minuun niin. Niin, tuo Annan kirje on koskenut minuun. Mutta se on mennyttä nyt, vannon sen sinulle. Oli hänen rakkautensa mikä tahansa, me kuljimme hänen kanssaan kohti kuolemaa. Sinun kanssasi menemme kohti elämää.
— Oma Albertini!
— Minkä kierroksen olemmekaan tehneet tullaksemme lähtökohtaamme takaisin.
— Olen niin uupunut.
Albert painoi rakkaat kasvot olalleen.
Näin on minun hyvä olla, sanoi Elisabet antautuen.
Hänen vaivansa, hänen raskas vaivansa ei ollut turha ollut. Hän oli rakentanut eheäksi perheen, joka oli hänen huomaansa jätetty. Tuskallisesti hän oli oppinut, että me olemme paljon enemmän vastuunalaisia pikkuseikoista kuin suurista, joissa olosuhteilla on suurempi osuus, ja että meidän tulee päivästä päivään itse solmia onnemme hauras ketju. Tulevaisuus oli antava hänelle korvauksen. Nuoruutensa harhakuvaa hän ei ollut voinut ylläpitää. Mutta hän ymmärsi paremmin, ja hänen miehensä hänen kanssaan, inhimillisen hellyyden vastustuskyvyn, kun sitä ylläpitää pyhä lupaus ja lasten näkyvä side. Tarmolla, jota hän ei itsekään olisi voinut aavistaa, hän oli tehnyt kaikkein vaikeimman työn, rakentanut uudelleen sen, mikä oli hävitetty. Ja tämä työ oli muuttanut hänet toiseksi, oli tehnyt hänet enemmän rakkauden arvoiseksi, kehittänyt kukkaansa hänen sulonsa ja ymmärryksensä. Tämän kestävän rohkeutensa ynnä nuoruutensa kautta hän oli voittanut kilpailijansa ja hänen puolisonsa tunsi sen, intohimonsa kahleiden vihdoin kirvottua.
— Olen oppinut rakastamaan sinua, sanoi Elisabet.
— Vaimoni.
Tämä Albertin sana oli senjälkeen tulkitseva hänen sydämensä äänen ja hän sulki huulillaan silmät, jotka vähitellen olivat auenneet kohti elämää.