I.
OIKEUDENKÄYNNIN ENSIMÄINEN ASIAKIRJA
Avioeron tai pesäeron haku alkaa oikeuden puheenjohtajalle osoitetulla anomuksella: aviomies, joka pyytää aviositeen katkaisemista tai löyhentämistä, esittää siinä lyhyesti valituksensa ja vaatii virkamiestä, kuten laki määrää, ennen lopullisia vihamielisyyksiä tekemään — melkein aina turhan — sovitteluyrityksen. Tämä oikeudenkäynnin ensimäinen asiakirja herättää maaseudulla yleisesti tavatonta huomiota asianajajain toimistoissa. Apulaiset kiiruhtavat jättämään pulpettinsa rientääkseen asiakirjan kimppuun, jonka he kohta saavat jäljennettäväkseen, ja maistellakseen ikänsä mukaisella mielihalulla häväistysjuttua, jonka esittäjät ovat heille tunnettuja. Pieni kuuma jahtisaalis tuodaan siinä aivan heidän eteensä, mutta heidän julmuutensa on ajattelematonta.
Täten Derizen juttu, joka aamulla tuli Tabourinin asianajotoimistoon Grenoblessa, hra Salvagen, asianajajain vanhimman, lähettämässä kuoressa, aiheutti, että isännän poissaollessa hänen neljä apulaistaan kirjanoppinut Vitrolle, Dauras, Lestaque ja juoksupoika Malaunay, kokoontuivat yhteen. He ryhtyivät lukemaan hartaan näköisinä, mikä aiheutui siitä, että riitapuolet olivat niin huomattavia henkilöitä, ja kunniasta, jonka tämä varsin pariisilainen juttu tuotti asianajotoimistolle.
— Taas uusi miehisen itsekkyyden uhri! huudahti Vitrolle johtopäätöksen tapaan.
Ensimäinen apulainen oli ritarillinen, naisten puolustaja ja täynnä nurkka-isänmaallisuutta, jota hänen arkistojentuntemuksensa yllytti. Olihan hän eräästä tilastollisesta julkaisusta huomannut — mistäpä ei tilasto käy ottamaan selvää? — että »Dauphinén maakunnassa petettyjen aviomiesten lukumäärä on pienempi kuin kaikkialla muualla», arvelu, jonka eräs vanha kirjailija nimeltä Châteaumières de Grenaille oli lausunut jo kuudennellatoista vuosisadalla, vakuuttaen, että »Grenoblessa puhutaan melkein ihmeenä naisesta, joka lemmenseikoissa hairahtuu ja pilaa mainettaan»? Ei tarvittu mitään vähempää kuin nämä oppineet tuet, jotta ensimäinen apulainen rohkenisi lausua jotain epäedullista hra Derizesta, jonka nauttima suuri historiantutkijan maine uhkasi vaikuttaa hänen arvosteluunsa.
— Pyh! odottakaamme vasta-iskua, väitti nuori Malaunay, joka seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäisenä kierreltyänsä monissa toimistoissa oli jo ehtinyt omaksua mitä syvimmän epäilyn kannan siveysasioihin nähden.
Mutta hänen epäilyjänsä siedettiin huonosti, ja hän sai pitää puoliansa kolmea virkatoveriansa vastaan, jotka olivat nähneet sievän ja levollisen rva Derizen kadulla, yleisessä puistossa ja Isère-joen rantakäytävillä ja vakuuttivat liikutetuin ja yksimielisin lausein uuden suojattinsa viattomuutta:
— Olkoon menneeksi minun puolestani, myönnytteli juoksupoika välinpitämättömästi. Muuten aavistin tämän jutun ennakolta.
Hän esitti tämän taantuvan ennustuksensa arvovallalla, jonka antaa lukematon määrä, ei virallisesta paperista, vaan ristiinrastiin retkeillyn kaupungin kohtauksista ammennettuja huomioita.
— Minkä johdosta? tiedustivat Dauras ja Lestaque, joilla ei ollut kuin yksi ajatus kahta miestä kohti.
— Katsokaas eräänä päivänä museossa …
— Mitä sinulla oli tekemistä museossa?
— Minä kenties jäljensin jotain asiakirjaa. Eräänä päivänä hra Derize museossa näytteli tauluja vaimolleen. Minä olin heidän takanaan. He olivat pysähtyneet erään vanhan aivan kurttuisen taulun eteen, joka minusta oli näyttänyt hyvin rumalta ensi silmäyksellä …
— Minkä taiteilijan nimi siinä oli, kysyi Vitrolle, ennenkuin hän uskalsi ryhtyä sitä arvostamaan.
— Sitä en tiedä. Se on minulle yhdentekevää.
— Sinulla ei ole makua.
— Hän sanoi: »Katsokaa [Ranskassa kuten tunnettu aviopuolisot usein teitittelevät toisiaan] tätä muotokuvaa: miten siihen sisältyy kokonainen talonpojan elämä, jokapäiväisine taisteluineen, murheineen, ainaisine kihnuttamisineen, joka tuntuu sen sierettymistä näkyvän; miten sen lasimaisesta silmästä näkyy hänen unelmansa, ja kenties myös vähän alkohoolia …» Kaikki tämä esitettynä innostuksella. Ja vielä paljon muuta, jonka olen unohtanut. Minä näistä luennoista hyödyin. Rva Derize pysyi liikkumatonna kuin rajapyykki. Hän on kaunis, totta kyllä, mutta minusta hän on eloton. Näin toden totta tuon vanhuksen ilmielävänä seinälle ripustetun kehyksen sijasta.
— Entä sitten?
— Odottakaa. Vanhuksen vieressä oli nainen avokaulaisessa puvussa. Punainen puku, jossa oli kaikenmoisia hetaleita hihansuissa ja vyötäisillä. Rva Derize tutkisteli vaatetusta, te ymmärrätte; hän vastasi: »Silkki näyttää sametin päällä hyvin hyvältä». Silloin mies kiukustuneena lopetti puheensa sanomatta sanaakaan enää.
— Ja sitten? kysäsi Vitrolle.
— Sitten? ei mitään. Avioero, se siitä.
Kuulijakunta puhkesi ylenkatseelliseen nauruun, mikä loukkasi Malaunayta, joka kerskasi tarkkanäköisyydellään ja oli kovin arkatuntoinen. Nämä esteetiset esitykset olivat hämmästyttäneet kirjurijoukkoa, jotka odottivat uskalletumpaa kaskua. Isännän saapuminen lopetti mielipiteiden vaihdon. Olematta iäkäs oli hra Tabourin iäkkään näköinen, koska hänen ulkoasunsa oli laiminlyöty ja ikäänkuin hänen salkkujensa tomun peitossa. Monasti hän oli kadehtinut useimpien virkatoveriensa kaljupäätä, nopeasti kammalla sukaistessaan liian runsasta tukkaansa, joka itsepintaisesti pysyi rumassa taitteessaan kuten epäkiitollinen maa joka menee umpeen auran jälkeen. Huolenpito toimistostaan vallitsi hänen mieltään, niin ettei hän joutanut pitämään kunnossa pukuaan, joka miten kuten verhosi hänen ruumistaan ja epämääräisesti otti osaa hänen eleihinsä. Liiketoimilla oli häneen sellainen lumoava vaikutus, ettei hän niitä koskaan sekoittanut niihin inhimillisiin murhenäytelmiin, joita ne verhosivat: hän tarkasteli niitä sellaisinaan, ikäänkuin erikoisina tärkeinä henkilöinä, jotka elivät jokainen käärössään, niin ettei hänen tarvinnut ottaa huomioonsa tuomioiden ja oikeudenkäynnin heijastuksia häväistyissä tai hävitetyissä kodeissa. Ammatti-ihmiset ovat melkein kaikki näin rakennettuja, ja sentähden ei heitä ammattinsa kuluta.
— Mitä uutta? kysyi hän ensimäiseltä apulaiselta. Vitrolle ojensi asiakirjan.
— Anomus Derize.
— Ahaa!
Tämä uutinen sytytti hra Tabourinin kasvoilla kaikenmoisia pyyteitä, niinkuin valo, tunkeutuessaan huonosti tuuletettuun huoneeseen, vetää puoleensa ja panee tanssimaan hiutaleiden lauman. Hän lähestyi ikkunaa voidakseen paremmin lukea hra Salvagen pientä käsialaa. Apulaiset tarkastivat häntä uteliaina, paitsi Malaunay, joka haki tilaisuutta päästäkseen ulos. Ulkona oli kaunis kesäkuinen päivänpaiste, joka houkutteli kävelylle.
Tabourinin toimisto sijaitsee Saint-André aukealla, ensi kerroksessa vastapäätä oikeuspalatsia. Sinne johtaa pimeä ja likainen käytävä, joka päättyy alastomiin portaisiin: ylelliset sisäänkäytävät, jotka ovat ominaiset Pariisille ja monille ulkomaan kaupungeille, useimmiten puuttuvat ranskalaisella maaseudulla. Avarat huoneustot, korkeakattoiset, väljät ja mukavat, ottavat tulijan surkean kehnosti vastaan.
Sensijaan kuin Grenette aukea ennen oli ja vieläkin pääasiassa on Grenoblen liikekeskus, tämä Saint-André aukea taas on sen sydän, koska uskonnollinen, yhteiskunnallinen ja oikeudellinen elämä on keskittynyt sinne ja lisäksi on kuvapatsaitten kautta edustettu. Dauphinen menneisyys elää siellä, mutta sitä täytyy jonkunverran hakea, sillä tässä entisessä pääkaupungissa vanha kaikkialla häviää uuden alle. Kun saavutte asemalle, ette näe muuta kuin äskettäin rakennettuja kaupunginkortteleita, taloja, jotka tuskin ovat valmiit, ja väljiä valtakatuja, joiden näkemä poikkeuksetta päättyy kaukaisten vuorten kehään. Se on kukoistava tehdaskaupunki, arvelette, eilispäivän lapsi vailla jaloa verhoa ja historiallista väriä. Katujakin on nimitetty uudestaan: täten Vanhain Jesuiittain katu jonka varrella Stendhal syntyi nykyään käy nimellä Jean Jaques Rousseaun katu. Muutamat varustetut portit, jotka aukenivat valleille on säälimättä purettu, mutta jälelläolevat kiinnittävät kulkijan mieltä, joka vähitellen, noudattaessaan Vihreänsaaren mutkittelevia puistokäytäviä, keksi ympärysmuurin jäljet, huomaa Mont-Rachais'n rinteelle takertuneet vallitukset, aavistaa tästä puolustuskoneistosta entisyyden taistelut ja valmistautuu, keskellä selkeätä sisäkaupunkia, kohtaamaan jonkun noista todistuskappaleista, jotka tulkitsevat rodun tunnelaatua vuosisatojen kuluessa ja joiden itsepintaisuus on kyennyt vastustamaan arkkitehtien ja insinöörien yrityksiä. Saint-André aukealla hänen tulisi lopulta olla tyydytetty, mutta itse asiassa hän ei ole sitä kuin puoleksi. Äärimäisenä lännessä on kaupungintalon paksu torni, joka oli konnetaabeli de Lesdiguières'n palatsi, ja sitten, kohoten yläpuolelle matalien talojen, jotka sitä puristavat ja peittävät sen oven, on kirkko, jonka kunnianarvoisaan, kahdeksankulmaiseen kivitorniin on taitehikkaasti tehty kaksinkertaiset ikkuna-aukot suippokaaren muotoon. Mutta oikeuspalatsilla, jossa Dauphinen maapäivät kokoontuivat, on puoleksi gootilainen, puoleksi renessanssityylinen etusivu, jonka pinta on täällä kaavittu, tuolla korjattu ja joka auringossakin hohtaa sitä uutuuden kylmyyttä, jonka vasta ajan patina sulattaa: korkeintaan pikkunen esiinpistävä kappeli lämmittää silmää onnellisen koristelunsa kautta. Ja taas patsas, joka esittää Bayardia kuolevana puunrunkoa vastaan nojaten, on tiellä tällä ahtaalla aukealla eikä siihen sovi.
Akkunastaan ei hra Tabourin ollut koskaan huomannut näitä monia muistomerkkejä. Siitä saakka kun hän asettui tähän asuntoon ei hän ollut välittänyt muusta kuin oikeuspalatsin läheisyydestä, mikä oli hänelle arvokas varsinkin silloin kun hänen leininsä häntä rääkkäsi. Hyvä oikeusjuttu, johon kuuluu arvioiminen, uloshaku, pakkoluovutus, »koko sävelasteikko» sanoi hän innostuneesti, ja joka aiheuttaa runsaita maksuja, sisältää, esiintyessään asianajotoimiston siniseen kuoreen suljettuna, kiinteämpää viehätystä kuin maakunnallinen menneisyys ja kaikki sen muistot. Hän luki siis asianajajan lähetyksen ilman tunteilevaa uteliaisuutta ja huomautti ainoastaan, että rva Derizen tarkoitus näytti olevan vaatia pesäeroa de piano, s.o. ilman edelläkäypää anomusta, mikä seikka halventaisi taksaa.
— Oletteko saanut todisteet? tiedusti hän.
— En, herra asianajaja.
— On kysymys jostain kirjeestä?
— Se luultavasti säilytetään esitettäväksi vasta sovitteluyrityksen jälkeen.
— Hyvä. Te teette virallisen paperin valmiiksi, Vitrolle, viivyttelemättä.
Hän piti selvänä, että oikeusjutun olemassaolo alkaa vasta kun se on pantu käyntiin. Sitten hän siirtyi omaan työhuoneeseensa, ja asetti yksitellen pöydälle riviin kääröt, joita hän arveli tarvitsevansa oikeussalissa kello yhdeksän. Tämän koneellisen työn aikana hänen sisäinen tyytyväisyytensä saattoi hänet hymyilemään: tämä Derizen juttu, koko Grenoble oli odottanut sitä kaksi kuukautta, siitä saakka kuin rva Derize, syntyisin Molay-Norrois, oli jättänyt Pariisin, asettuakseen asumaan vanhempiensa luo. Ensi viikkoina olivat ihmiset pidättäneet itseänsä; sitten suupaltit ystävät tahtoivat esittää selityksiä: hra Derize matkusteli, todetakseen jonkun teoksen lähteitä, hän ei ollut voinut ottaa vaimoaan ja lapsiaan mukaansa, mutta hän tulisi viettämään lomansa Uriagessa, kuten hänen tapansa oli. Vähitellen toinen tarinan muunnos oli levinnyt. Asioita tuntevat henkilöt ennustivat avioeroa. Tuleeko hän käymään oikeutta Grenoblessa vaiko Pariisissa? kysyivät heti itseltään lakimiehet. Hra Tabourinille tätä kysymystä ei enää esiintynyt: hän näyttelisi kaikkein miellyttävintä osaa jutussa, joka epäilemättä tuottaisi vähän, mutta saisi suuren kuuluisuuden, koska siinä oli osallisena tunnettu historioitsija Albert Derize ja Molay-Norrois'n perhe. Tyytyväisenä hän siis avasi oven, joka eroitti hänet yksityisasunnostaan, ilmoittaakseen asiasta rva Tabourinille, joka oli mielissään tästä tuoreesta uutisesta — siitä hän sai keskustelunaihetta kokonaiseksi päiväksi. Ja hra Tabourinin mielestä tämä aviollisen arvonannon aiheuttama tekonsa lisäsi oikeusjutun lainvoimaisuutta: jo ennen kuin se oli tullut julkisuuteen oli se pantu käyntiin, ja hyvin!
Palatessaan hän tapasi hra Lagier'n, joka odotti häntä toimistossa. Philippe Lagier, joka ei vielä ollut neljääkymmentä täyttänyt, oli Grenoblen mainehikkaimpia asianajajia siviilioikeudessa. Hän oli pieni ja hento, väri hänen kasvoillaan oli kuihtunut, mutta piirteet olivat hienot, hiukset jo harmahtavat; hän näytti veltolta, mutta oikeudessa hän piti puoliaan kaikkein voimakkaimpia vastaan. Läpeensä hermostuneena ja kuihtuneena hän kuitenkin oli väsymätön julkisessa esiintymisessään, ja yksinäisten hetkiensä masennuksesta hän vaikeni. Hänen virkatoverinsa tiesivät, miten työ hänelle oli helppoa, he tunsivat hänen nykyaikaisuutensa, joka yksinkertaistuta vanhat menettelytavat, poisti lauseparsien koristukset, eleet, aineesta poikkeamiset, lyhensi, täsmällisenti, selventi puolustuspuheen siihen määrään, että se olisi kelvannut valmiiksi tuomioksi; mutta yleisesti moitittiin hänen epäkunnioittavaa tapaansa keskustella, jota korosti silmään puristettu nauhaton monokkeli, hänen liioiteltua ylenkatsettaan ammattiasioita kohtaan, vieläpä hänen melkein vimmaista harrastustaan veistotaiteita kohtaan, joka anasti kaikki hänen joutilaat hetkensä, ja jonka tyydyttämiseksi, hän kiersi Italian ja Flanderin museot heti kun loma oli alkanut, voidakseen näiltä retkiltä tuoda tauluja, piirroksia ja kuvia, joita hänen työhuoneensa oli tulvillaan — seikka joka hänen ammattitoveriensa suureksi hämmästykseksi ei vähentänyt hänen liiketuttaviensa määrää. Tiedettiin että hän oli Albert Derizen läheinen ystävä, koulu- ja yliopistotoveri; tämä senvuoksi epäilemättä antaisi hänelle asiansa ajettavaksi. Pörröisenä, mutta suutansa hienostelevasti muikistaen hra Tabourin riensi häntä kunnioittavasti tervehtimään:
— Hyvää päivää, herra asianajaja.
Hän liehakoi mielellään niitä, jotka saattoivat suosia häntä toimessaan. Philippe Lagier tapansa mukaan meni suoraan asiaan:
— Olen tavannut virkaveljeni Salvagen. Hän on teille lähettänyt
Derize-asiakirjan. Vaikkakin asianosaiset ovat kirjoissa Pariisissa,
olemme yksimieliset siitä, että pyydämme saada ottaa asian esille
Grenoblessa.
— Kiitän teitä, selitti asianajaja, ikäänkuin tähän toimenpiteeseen, jonka kautta oli tarkoitus välttää sanomalehtien julkisuutta, olisi ryhdytty yksinomaan hänen miellyttämisekseen.
Lagier asetteli monokkeliansa todetakseen vastauksen vakavuuden. Se oli sana, jonka hän aikoi lisätä lainopilliseen varastoonsa.
— Tahdotteko näyttää minulle asiakirjan?
— Se on jäljennettävänä.
— Haluan nähdä sitä tähdellisistä syistä. Pyyntöni ei ole sopimaton, koska se huomenna esitetään puolustettavalleni. Olen ilmoittanut haluni hra Salvagelle.
— Vitrolle, antakaa tänne anomus.
Täytyi olla loukkaamatta näin arvovaltaista ja luottamusta nauttivaa miestä. Ensimäinen apulainen nousi ja ojensi paperin hra Lagier'lle, jonka hra Tabourin vei työhuoneeseensa jättäen hänet sinne. Asianajaja vaipui heti lukemaan seuraavaa:
»Grenoblen alioikeuden hra puheenjohtajalle rva Albert Derize, syntyisin Elisabet Molay-Norrois, asuva Pariisissa, Bara-katu 9, hra Albert Derizen puoliso, jonka luona hän oikeudellisesti asuu, mutta todellisuudessa oleskellen Grenoblessa, Quai de la République, vanhempiensa hra ja rva Molay-Norrais'n luona, saa kunnian esittää seuraavaa:
»Että hän on solminut avioliiton 25 päivänä toukokuuta 1897 hra Albert
Derize'n kanssa Grenoblen määrin edessä; Että tästä avioliitosta on
syntynyt kaksi lasta, Marie-Louise, 10 päivänä kesäkuuta 1898, ja
Philippe 8 päivänä tammikuuta 1901.
»Että 6 päivänä viimekulunutta huhtikuuta kantaja, jonka hänen puolisonsa aikaisemmin oli oikeuttanut avaamaan kaikki hänelle hänen poissaollessaan saapuneet sähkösanomat ja pikakirjeet, täten tuli saamaan tietoonsa erään kirjeen, jonka hra Derizelle tässä muodossa oli lähettänyt nti A. de S.; että tämä kirje, sekä itse siinä käytettyjen sanojen että siihen sisältyvien viittausten kautta aikaisempiin kohtauksiin ja kirjevaihtoon sisälsi ilmeisen todistuksen kirjeenvaihtajien välillä olevasta suhteesta; Että hra Derize, kutsuttuna antamaan selityksiä, heti tunnusti rikollisen tunteensa ja loukkaavan käytöksensä kautta pakoitti vaimon lapsineen jättämään perheasunnon ja vetäytymään vanhempiensa luo Grenobleen.
»Että puoliso sen jälkeen, tehtyänsä matkan Saksaan yhdessä rakastajattarensa kanssa, on asettunut Pariisiin tämän läheisyyteen ja jatkuvasti ylläpitää hänen kanssaan aviorikollista yhteyttä.
»Että kantaja näiden olosuhteiden vallitessa aikoo puolisoaan vastaan esittää pesäeron pyynnön: näiden syiden perusteella kantaja päättää … jne, jne».
Sitten seurasivat sovittelukohtausta koskevat lainopilliset kaavat, ja päivämäärä, kesäkuu 1905, ilman päivää, jonka paikka oli jätetty täyttämättä.
Philippe Lagier ei katsellut oikeusjuttuja samalta kannalta kuin talon isäntä hra Tabourin, joka ei ottanut huomioon muuta kuin niiden ulkokuoren ja niistä saamansa tulon. Hän kernaasti kuvitteli mielessään, mitä ne kätkivät sisäänsä, se on, ne inhimilliset ristiriidat, joita ne esittävät, ja teki sen enemmän uteliaisuudesta kuin myötätunnosta, sillä nämä ristiriidat kiinnittivät hänen mieltään ilman että ne yhtään järkyttivät hänen epäilyänsä, johon sisältyi pohjalla piilevää välinpitämättömyyttä, suuri annos kyllästymistä ja myöskin sellaisen levottoman ja pettyneen hengen salaista kapinaa, joka paremmin tietää arvonsa kuin mitä hän osaa kykyjään käyttää. Hän nousi. Puoleksi avoimesta ovesta hän näki asianajajan, joka jakoi tehtäviä apulaisilleen, ja välillä rauhoitteli kahta eräälle penkille painautunutta ja kovin nolostuneen näköistä talonpoikaa, joiden omaisuutta hän pakkoluovutti, ja jotka hänen ystävällisten ilmeittensä ja köyhän asunsa vaikutuksesta epäröivät päästää kuuluville valituksiaan ja huokauksiaan. Miksi hyväksi häiritä häntä muurahaispuuhissaan? Lagier meni ikkunan luo, päättäen odottaa häntä kärsivällisesti. Kaksi kyyhkystä, jotka nokkivat aurinkoisella aukealla, lähti lentoon erään käräjöitsijäjoukon jalkain edestä, joka saapui oikeuspalatsiin ennen ovien avaamista, ja asettuivat suippokaarien apilaskoristeelle, joka kaunistaa Saint-Andrén kirkontornia. Katsellessaan tätä hänen edessään kohoavaa liiallisesti korjailtua muistomerkkiä, joka muistutti hänen mieleensä Albert Derizen kiihkeät soimaukset arkkitehtejä vastaan, hän palautti mieleensä asiakirjan raskaiden ja vanhentuneiden lauseparsien läpi sen näytelmän kolme henkilöä, joka lähipäivinä, huvitettujen virkamiesten edessä, saisi ratkaisunsa. Omituisen yhteensattuman kautta kaikki kolme olivat hänen elämässään esittäneet jotain osaa, vaikka erilaista.
Hänelle Albert Derize oli noita ystäviä, joita koulu lapsuudenaikana antaa ja jotka vaisto valitsee varmuudella, mitä meidän myöhemmillä, liian harkituilla ja epäröivillä etsiskelyillämme tuskin enää on. Mikä loistava ura hänellä jo oli takanaan kolmenkymmenen yhdeksän vuotiaana! Opintonsa päätettyään hän vähäksi aikaa tuli Arsenaalin alakirjastonhoitajaksi. Pysyen kaukanakin uskollisena maakunnalleen hän julkaisi toisen toisensa jälkeen: Lesdiguières'n, vuorten kuninkaan historian, jossa tämä kuudennentoista vuosisadan ovela ja taipumaton veijari oli kuvattu havainnollisesti kuin romaanihenkilö, ja vuonna 1789 Vizillessä pidetyn kokouksen historian, joka sisälsi läpileikkauksen mielten ja olojen tilasta Dauphine'ssa vallankumouksen aattona. Siitä lähtien seurasi häntä menestys. Akademia antoi hänelle Gabert'in suuren palkinnon hänen nuoruudestaan huolimatta. Muuan kustantaja, joka luotti hänen vakuutukseensa puuhan menestyksestä, pani hänet erään kirjakaupallisen yrityksen etunenään, jonka tarpeellisuutta hän kauan oli julistanut kirjallisissa piireissä: se oli kuukausittain ilmestyvä sarja suurten miesten elämäkertoja, joiden piti olla lyhyitä, selviä, kaunopuheisia ja samalla tarkkoja, sekä halpoja, minkä yrityksen kautta hän aikoi puistaa nuoren polven hereille ja näiden esikuvien kautta yllyttää sitä täyttämään päivänsä paremmalla sisällöllä. Itse hän mielensä monensuuntaisuudessa, jota jokainen kaunis elämän työ viehätti, aikoi käsitellä muutamia kaikkein vaikuttavimmista ja kaikkein yllyttävimmistä, Pascalia, Lavoisier'ta, Marceauta, Beethovenia. Ja tästä johtajan toimestaan huolimatta hän jatkoi vuodesta vuoteen uupumattomalla uutteruudella tieteellisiä töitään: hän kirjoitti Työmiehen historian nykyaikaisessa yhteiskunnassa, joka valmiina käsitti kuusi nidosta ja joka oli suuremmoinen esitys yhtymien, työvälineiden, käsityön, taloudellisten ja siveellisten olosuhteiden muutoksista; Talonpojan historian yhdeksännellätoista vuosisadalla, jossa hän päästi valloilleen rakkautensa maahan, maanviljelystöihin, maaelämään, minkä hän oli perinyt maanmuokkaaja-esi-isiltään; sommittelemalla uudelleen kokoon hävinneet yhteiskunnat, ranskalaiset ja ulkomaalaiset, ja vertailemalla niitä uusiin yhteiskuntiin tämä esitys näytti isänperinnön ja perhesiteen vaikuttavan voiman. Teoksen tuli käsittää neljä nidosta: toinen oli juuri ilmestynyt. Oppineet sellaiset kuin Le Play, Fustel de Coulange, Taine olisivat ilolla tervehtineet tätä oppilasta, joka jo oli mestari; heitä olisi miellyttänyt hänen todellisuuden pohjalla pysyttelevä menetelmänsä, hänen oppineisuutensa, hänen kunnioituksensa tosiseikkoja kohtaan, ja Tainea, joka oli enemmän taiteilija kuin muut, olisi viehättänyt hänen hehkuva kirjoitustapansa ja hänen historiallisten kuvauksiensa väritys.
Ajatuksissaan kiitämällä tämän niin täyteläisen elämänuran läpi, ja kun me tällaisissa kuvitteluissa lopulta aina päädymme itseemme, Philippe Lagier päätteli:
— Hänellä on ollut menestystä. Ja kuitenkaan hän ylipäänsä ei ollut minua etevämpi:
Sillä vaikka tämä ystävyys oli niin vanha ja syvä, tuntui siinä pieni kateuden oka. Liian usein hän surkutteli näköpiirinsä ahtautta, ympäristönsä viheliäisyyttä, voidakseen olla kadehtimatta sitä ilmavampaa, vapaampaa elämää, jonka Albert Derize oli osannut itselleen valloittaa. Hän oli tämän veroinen järjen terävyydessä, ja häntä etevämpi kyvyssä yllättää tilanteita ja luonteita irooniselta puolelta ja heti nähdä, minkä verran niissä oli totuutta. Mutta kuinka tämä osasikaan antaa laajakantoisuutta kaikelle mitä hän käsitteli ja havaitsi, kuinka hänestä säteili tarttuva elämänrakkaus, mikä sisäinen hehku alituisesti loisti hänen silmistään! Kaikki tämä auttamattomasti siirsi Lagier'n toiseen riviin. Ja kun hänen innostuksensa antoi aihetta odottaa jotain erehdystä, liioittelua, virhettä, kuten milloin tähystellään liian kirein purjein kulkevan laivan vaarallista menoa, hän jollakin tarkkanäköisellä peräsimen käännöllä taas tavoitti oikean suunnan. Täytyi tunnustaa, että tässä harkitsevassa järjessä ja hehkuvassa sydämessä asui harvinainen voima, ja kyky elävöittää hetket pelkällä läsnäolollaan, kuten hänen kirjansa elävöittivät ne hänen lukijoilleen.
Philippe Lagier'n puolueeton vertailu keskeytyi siihen, että hra
Tabourin pistäytyi sisään.
— Olen heti käytettävinänne, hra asianajaja. Nuo ihmiset tuolla tahtoisivat säilyttää pakkoluovutetut maansa.
Hän puhui mainituista sinipuseroisista talonpojista. Hän hävisi uudelleen heitä vakuuttamaan. Asianajaja saattoi taas solmia ajatuslankansa ehjäksi. Hänen mieleensä muistui, mitenkä epämiellyttävästi hän oli hämmästynyt saadessaan tiedon Albertin ja Elisabet Molay-Norrois'n kihlauksesta. Hänellä oli itsellään tähän aikaan aikomus pyytää nuoren naisen kättä, mutta hän epäröi, koska hän piti häntä liian nuorena — tämä oli yhdeksäntoista vuotta — ja liiaksi maailmannaisena, päättäen hänen puvuistaan, liian säännöllisen sievänä pehmeävärisine ihoineen, ihmettelevine silmineen ja raikkaasti kukoistavine poskineen, mikä oli tulevan lihavuuden viehättävä, mutta uhkaava merkki. Hän arveli epävarmuutensa haihtuvan ajan mukana, ja hänen olisi täytynyt väkisin voittaa itsensä, mikä aina on vaikeata. Kuitenkin hän pian oli karkoittanut mielestään tämän pienen sentimentaalisen unelman; vieläpä hän itseään erikoisesti pakoittamatta oli saattanut hääpäivänä pitää maljapuheen, jossa hän tavanomaiseen puheenparteen mukautuen julisti aviopuolisot toinen toistansa varten luoduiksi. Ja olihan se tottakin! Tämä jo kuuluisa nuori mies, jonka Molay-Norrois'n perhe oli turhamaisuudesta hyväksynyt, vaikka hän perheasemaltaan oli heitä alempana, vei kotiinsa Pariisiin naisen, joka oli pystyvä tuottamaan hänelle kunniaa ja auttava häntä hänen helpossa nousussaan kohti mainetta.
Miksei hän, Lagier, ollut ensimäisenä esittäytynyt? Hän oli varakkaampi, hienompaa sukua, Grenoblen asukas — mitä etuja hänellä olikaan. Alituisesti häntä kutsuttiin taloon. Ja Albert oli tullut sinne vain sattumalta eräänä päivänä. Kohtalo tahtoi, että Albert joka kohdassa pääsi hänen edelleen. Avioero-anomus, joka saattoi Albertin alakynteen elvytti hänen entisen kaunansa. Hän tunsi houkutusta nauttia tästä onnettomuudesta, joka huomenna annettaisiin julkisuudelle alttiiksi. Mutta ankarana itselleen hän heti tuomitsi itseään tästä.
»Tulenko minä pettämään hänet, sen sijaan että minun tulee häntä puolustaa? Mutta mitä on oikeastaan tapahtunut. Olin luullut ymmärtäväni että heidän avioliittonsa ensi aikoina Albert ei ollut onnellinen. Aivan nuoret tytöt ovat liian houkkoja, jotta voisi olla onnellinen avioliiton ensi aikoina. Tuttavallisuudestamme huolimatta ei hän koskaan antanut pienintäkään viittausta hankauksesta, jonka minä aavistin, sitä surematta. Surematta, se on totta! ihminen ei ole täydellinen. Sitten heidän taivaansa on kirkastunut. Olen voinut huomata, että hän on ympäröinyt vaimonsa vähän alentuvaisella, mutta herkällä huolenpidolla, olen lakannut kiinnittämästä huomiota heidän onneensa ja olen suostunut olemaan heidän toisen lapsensa kummina …»
Näiden muistojen ärsyttämänä hän sysäsi oven auki ja ehti näkemään, mitenkä talonpojat poistuessaan hyvästelivät hra Tabourinia, puristellen käsissään hattujaan ja moneen kertaan häntä kiittäen. Mistä he häntä kiittelivät? Siitäkö, että hän oli karkoittanut heidät konnuiltaan? Tämä paholainen miehekseen ei ollut tyytyväinen siihen, että oli pakkoluovuttanut heidän maansa, vaan vaati vielä heidän kiitollisuuttaan.
— He ovat ymmärtäneet, sanoi hän palatessaan.
— Mitä sitten?
— Etten tahtonut muuta kuin heidän parastaan.
Philippe Lagier luuli tätä kyynilliseksi pilaksi, mutta toimistossaan hra Tabourin ei koskaan puhunut muuta kuin vakavasti.
— Ilmeisesti, vastasi hän. Tässä on teidän paperinne.
— Kiitos. Juttu tulee luistamaan hyvin. Te tulette olemaan puolustaja?
— Odottakaahan. On ensinnäkin muutettava kotipaikkailmoitus. Hra Salvage ja minä olemme yhtä mieltä siitä, että aiomme ottaa asian esille Grenoblessa, välttääksemme pariisilaisia selittelyttä; mutta jotta tämä siirto kävisi mahdolliseksi, on teidän merkittävä hra Derizen kotipaikaksi Saint-Martin d'Uriage, jossa hän omistaa maata ja joka kuuluu tähän tuomiopiiriin.
— Niinpä kyllä, niinpä kyllä, myönnytteli asianajaja, ojentaen käsivartensa ikäänkuin kääröä tavoittaakseen.
— Sitten …
Mutta uusien liiketuttavien saapuminen keskeytti sananvaihdon, ja koska heillä oli tähdellisiä asioita, kävi hra Tabourin vaivantuneen näköiseksi. Philippi Lagier'n kävi häntä sääli, vaikka hän tavallisesti ei ollut kärsivällinen. Näytelmän kolmas henkilö, jonka hän tähän saakka oli pitänyt syrjässä, otti nyt hänen mielensä niin valtoihinsa, että hän sulki toimistoon vievän oven, tullakseen vähemmän häirityksi tässä kuvitellussa kohtauksessaan. Hän täydensi avioero-anomuksen paljastavat nimikirjaimet kokonaiseksi nimeksi. Anna de Sézery. Ja hän sai selvän kuvan nuoresta tytöstä, jonka hiuksilla oli tuo ruskea väri, mikä on kastanjan hedelmillä, kun ne putoavat puusta ennen korjuuta, jonka kasvoja oli mahdoton unohtaa suun pettyneen ilmeen takia, mikä oli niin omituisena vastakohtana heleiden poskien raikkaudelle, ja varsinkin soikeiden silmien takia, joista kultakipinät sädehtivät ja joiden hehkuvat pyyteet olivat niin vastakkaiset sille jonkummoiselle varhaisväsymykselle, jota hänen esiintymistapansa ilmaisi; vaikka hän oli solakka, kaunismuotoinen, voimakas, näytti hän uupuneena syntyneeltä, ikäänkuin hän pitäisi turhana yritystä tyydyttää liian suuria kaipauksiaan. Isänsä kera hän asui perhelinnassa Saint-Ismier'ssä, kylässä, joka on rakennettu kukkulalle, mikä vallitsee Granivaudanin avaraa laaksoa. Hänen vapaa käytöksensä, hänen uhkarohkeutensa ratsastusretkillä, hänen keskustelunsa, jossa hän toi julki laajan ja esteettömän lukeneisuutensa ja ilmaisi melkein oudoksuttavaa innostusta tämän maailman asioihin, hänen varsin epäiltävä, mutta näennäinen varallisuutensa, kaikki se kokosi hänen ympärilleen kirjavan ihailijaparven nuoria miehiä, johon Lagierkin kuului. Monen vuoden kuluessa hän oli Lagier'ssa herättänyt kiihkeän tunteen: häntä näytti miellyttävän tämän kylmä järki, joka kernaasti riipi maailman yltä pois valheellisen runoverhon ja toisinaan myöskin todellisen, ja kuitenkaan Lagier ei voinut uskoa olevansa suosittu enemmän kuin muut. Kuka saattoi sitä uskoa? Hän oli rakastanut häntä omalla tavallaan, täynnä empimistä ja epäluuloa, ja jos olisi ollut kysymys naimisiinmenosta hänen kanssaan, olisi hänessä herännyt lukemattomia vastasyitä. Mutta tuota naista ei silloin tyydyttänyt niin vähäpätöinen sielu, ja olisiko Lagier taas myöhemmin hänestä välittänyt? Albert Derize, jonka hän joskus saattoi ottamaan osaa kutsuihinsa, vaipui linnassa tutkimaan vanhoja asiakirjoja, jotka auttoivat häntä luomaan itselleen käsitystä muinaisesta Dauphinesta, ja kun hän otti osaa puheluun, kohteli hän nuorta tyttöä, hänen yltiöpäisyyksiään ja paradoksejaan toverin suorasukaisuudella ja vilpittömyydellä, jonka mielestään ei tarvitse osoittaa erikoista huomaavaisuutta. »Hän ajatteli jo silloin, muisti Philippe, pikku Elisabet Molayta, jota hän kohtasi kadulla tuntematta häntä. Ja vieläpä se oli hän, joka tytöstä puhumalla, saattoi minut kiinnittämään huomioni häneen.»
Isänsä kuollessa Anna de Sézerylle äkkiä selvisi pesän vararikko, joka jo oli vanha, mutta lykkäytynyt eteenpäin sen erikoisen voiman vaikutuksesta, mikä jonkun aikaa ylläpitää mureiksi käyneitä seiniä ja tilanteita, joiden perustus on ontto; päivästä päivään se kuitenkin oli käynyt yhä väistämättömämmäksi, ja siihen antoi selityksen eräs taitavasti salattu vanhuksen intohimo. Ihailijaparvi hajosi, linna myytiin, velkojat tyydytettiin melkein kokonaan — ja Anna de Sézery katosi. Ylväs kun oli, ei hän kenellekään antanut tietoa itsestään. Kerrottiin hänen ansaitsevan elatuksensa Englannissa antamalla soitto- ja kirjallisuustunteja eräässä ylhäisön tyttöjen täyshoitolassa. Vähitellen hänestä lakattiin puhumasta. Milloinkaan ei hän ollut käynyt kotiseudullaan. Kymmenen vuotta oli kulunut. Oliko siitä todella kymmenen vuotta? Ja jos niin oli, mitenkä saattoi hän niin suurella selvyydellä nähdä nämä liikuttavat, samalla kertaa surulliset ja kiihkoiset kasvot, niin nuoret ja niin epätoivoiset? Hänen täytyi nyt olla kolmenkymmenen kahden tai kolmen ikäinen. Ja nyt hän astui hänen elämäänsä tyvenesti kuin ainakin lapsuudenaikaiset vaikutelmat, jotka tuntevat lumousvoimansa.
Ja palatessaan hänen muistiinsa tämä outo kummittelija valitsi välittäjäkseen hänen parhaan ystävänsä. Kuinka Albert Derize oli mahtanut hänet löytää? Minkä äkillisen mielenmuutoksen kautta hän oli oppinut niin myöhään käsittämään tämän omituisen sekoituksen intomieltä ja masennusta? Hänet tunsi siitä intohimosta, jota hän herätti. Eivätkä hänen kullanvälkkyvät silmänsä muinoin vaatineet ehdotonta rakkautta, joka ei saanut pelätä kestettäviä tuskia eikä uhkaavia vaaroja? Ja keskellä huoneen vihreitä koteloita, jotka oli järjestetty säännöllisesti kuin ahdas porvarillinen elämä, Philippe Lagier, kyllästyneenä kohtaloonsa, kadehti sitä säälimätöntä onnea, jonka tämä nainen antoi.
Tämän onnen todistus hänellä oli mukanaan. Koneellisesti hän otti salkustaan ne kaksi kirjettä ja sähkösanoman, jotka hän oli saanut ystävältään avioliiton särkymisen jälkeen. Ne olivat kaksi lyhytsanaista lappusta, ilman mitään valituksia, mutta Albert oli liian ylpeä päästääkseen sellaisia näkyviin. Ensimäisessä hän pyysi Lagierta toimimaan hänen puolustus-asianajajanaan, siinä tapauksessa että vaaditaan avioeroa. Ja toisessa hän pyysi häntä välttämään Anna de Sézeryn nimen mainitsemista oikeudenkäynnin kuluessa ja tarjoutui vastapalveluksi alistumaan täydellisesti kaikkeen, mitä rva Derize lapsien suhteen vaati. Päinvastoin kuin olisi voinut odottaa hän asetti uuden intohimonsa kaikkien perhetunteittensa yläpuolelle, mutta halusi estää nuoren tytön nimeä tulemasta julkisuuteen, sillä hän ei tahtonut heittää varjoa hänen maineeseensa, koska hän ei tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, vaan aikoi tästä lähtien elää laeista ja yhteiskunnasta riippumatta. Samana aamuna hän, saatuansa tietää vaikeuksista, jotka olivat hänen ehdotuksensa tiellä, oli sähköttänyt saapuvansa iltapikajunalla ja osoitteekseen ilmoittanut äitinsä asunnon, boulevard des Adieux.
Nämä olivat näytelmän kolme henkilöä. Saadakseen käsityksen itse näytelmästä riitti kenties lukea tuo todistuskappale, josta avioero-anomus sisälsi viittauksen. Niinpian kuin hra Tabourin taas ilmestyi, pyysi Philippe, jonka mielikuvitus oli joutunut liikkeelle, sitä häneltä.
— Entä tuo kirje, josta on kysymys?
— En ole vielä saanut sitä. Te saatte tutustua siihen aikanansa.
— Hyvä. Sallikaa minun nyt suorittaa eräs tehtävä, jonka olen saanut.
— Palvelijanne!
— Aiotteko päästää skandaalia leviämään laajemmalle?
— Mitä skandaalia?
— Tähän juttuun on kolmas henkilö sekaantunut.
— Kukaan ei häntä tunne. Minäkään en tiedä hänen nimeään.
— Erehdytte. Huomenna tämä nimi on kaikkien huulilla.
— Valitettavasti.
— Emmekö voisi, kuten usein tehdään, sopia jostain muusta avioeron syystä? Me hyväksymme sen edeltäkäsin. Emme aio puolustautua.
— Te tiedätte, että oikeuden puheenjohtaja ei salli tällaista asian verhoamista molemminpuolisen suostumuksen kautta ja sitäpaitsi hra Salvage ei suostuisi vilpistelyyn. — Jospa puhuttelisin rva Derizeä?
— Hänen asianajajansa ilmoittaa minulle, ettei hän tahdo sekaantua mihinkään.
— Minun on kuitenkin tavattava häntä ennenkuin oikeudenkäynti on alkanut. Odottakaa huomiseen, ennenkuin laaditte anomuksenne valmiiksi. Sovittu, eikö niin?
Hra Tabourin teki pelästyneesti vastaan väittävän eleen:
— Ettehän toki sitä ajattele. Juttu, joka minun on pantava käyntiin.
— Hyvä, hyvä: ette te sitä menetä. On oikeuden istuntoaika. Tulkaa mukaani. Minun on puhuttava teidän kansanne kahdesta tai kolmesta muusta asiakirjasta.
Ja molemmat suuntasivat kulkunsa kohti oikeuspalatsia. Heti heidän mentyään kokoontuivat apulaiset vaihtamaan mielipiteitä.
— Huomasitteko, miten hra Lagier oli huolestuneen näköinen? kysyi
Vitrolle.
Ja haaveileva Malaunay vakuutti umpimähkään:
— Hän on rakastunut rva Derizeen eikä tahdo voida ryhtyä ajamaan asiaa häntä vastaan.
Molemmat muut väittivät vastaan:
— Mitä sinä siitä tiedät?
— Mies rakastaa aina parhaan ystävänsä vaimoa. Sillä juoksupojan ihmistuntemus oli pessimistinen.
— Odottaessaan hän on ottanut haltuunsa anomuspaperin, lopetti Vitrolle.
— Se ei tule takaisin, sutkautti pikku mies.
— Lyökäämme vetoa, huusivat kuorossa Dauras ja Lestaque.
Ja he löivät vetoa Derizen avioerosta kuten kilpa-ajoista. Malaunay yksin pani vetoa sen puolesta, että aviomies voittaisi.
Täten katsojain välttämätön kuoro nauruillaan säesti kolmen ihmisen murhenäytelmää, jonka lakimiehet ryhtyivät laatimaan virallisen asiakirjan muotoon, yhtä ammattimaisella kaavamaisuudella kuin välinpitämättömyydellä.