II
ENSIMÄISET TUOMARIT
Molay-Norrois'n perheellä oli hallussaan Quai de la Républiquen varrella, ensi kerroksessa, avara huoneusto, jonka ikkunoista kahdeksan oli Isèreen päin. Joen vesi, joka virtaa nopeaan ja korkeudeltaan alituisesti muuttuu, milloin ollen matala, milloin pyrkien yli äyräiden, on peräisin suuren Aiquille Roussen jäätiköiltä eikä ole läpikuultavaa, mutta näyttää raikkaalta ja kylmältä. Sillan toisella puolen alkaa ahdas joen oikeanpuolinen kaupunginosa, jonka selustana on Rachais-vuoren muuri ja jota vallitsevat Sainte-Marie d'En-Haut'n linnakkeet ja luostari. Vercarsin vuori vasemmalla ja Saint-Eynardin oikealla ovat jokseenkin avaran taivaanrannan päätepisteinä. Tuntee olevansa suljettu niiden kehään, mutta tilavuutta ja hyvää ilmaa on silti.
Tämä huoneusto kuului vanhaan taloon, jonka Lesdiguières oli pannut kuntoon rakastajatartaan, Marie Vignonia varten; tämä oli erään silkkikauppiaan vaimo: mies, joka ei tähän ylellisyyteen suostunut, sai surmansa, Ja vaimo, joka siihen suostui mielellään, tuli myöhemmin konnetaabelin puolisoksi ja asettui asumaan hänen palatsiinsa. Mutta kuten Grenoblessa käy, ei menneisyys ollut jättänyt jälkiä, vaan taloa saattoi luulla uudeksi, tämä historiallinen muisto, joka muinoin oli houkutellut Albert Derizeä, oli saattanut hänet löytämään Elisabet Molayn, joka silloin vielä oli melkein lapsi.
Asianajajalle antamansa lupauksen mukaan saapui Philippe Lagier iltapäivällä suorittamaan arkaluontoista asiaansa rva Derizen luokse, kun hän portaissa kohtasi hra Molay-Norrois'n, joka oli tulossa niitä alas.
— Mikä miellyttävä yllätys! Vihollisen vieraskäynti.
Kuudestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ei hra Molay-Norrois ollut mikään vanhus. Hänen harvat hiuksensa ja Henrik IV tyyliin leikattu partansa reunustivat valkoisella hänen vereviä ystävällisen näköisiä kasvojaan. Vaaleansinisistä silmistä pilkahti pieni alakuloisuus, jota hymy ja ilmeiden ja eleiden luontainen iloisuus yritti peittää. Hän oli puettu huolellisesti, harmaaseen pitkääntakkiin, harmaaseen sylinterihattuun, kiiltokenkiin, joita puoleksi peittivät harmaat säärystimet, ja sotilaallisesta tottumuksesta — hän oli ollut ratsuväen upseeri — hän piti vartalonsa suorana ja melkein jäykkänä. Hänen laihuutensa teki hienon vaikutuksen ja auttoi häntä säilyttämään nuorekkaan ulkonäön, jota hän naisvalloituksissa käytti hyväkseen.
— Minä en tule vihollisena, sanoi Philippe. Tahtoisin keskustella rva tyttärenne kanssa välttääksemme tätä onnetonta oikeusjuttua. Te voisitte siinä olla meille apuna.
— Tyttäreni ei ole kotona. Talon naiset ovat rva Passerat'n luona, jolla tänään on vastaanottopäivänsä.
Philippe Lagier, joka oli alemmalla partaalla, nosti katseensa nähdäkseen puhuteltavaansa. Tämän ilme oli miellyttävä ja päivänpaisteinen, viaton kuin lapsen. Olihan hänen tunnettu suhteensa rva Passerathan ajan kuluessa tullut melkein kunnioitusta herättäväksi, ja hän kai tiesi paremmin kuin kukaan muu, mikä on sopivaisuuden sääntöjen mukaista ja mikä ei!
»Talossa kenties ei oteta vastaan», ajatteli asianajaja.
— Mutta jos tahdotte tulla minun kanssani, sanoi hra Molay-Norrois, niin menkäämme yhdessä. Meidän tarvitsee vain mennä Isèren poikki.
— Mielihyvällä.
Tosiaankin oli vain mentävä Iséren poikki. Passerat-huvila on rakennettu joen toiselle rannalle, melkein kivisillan suuhun. Siihen kuuluu päärakennus, oikealla kyljellä siipirakennus ja vasemmalla pieni torni. Tämä ahdas torni, joka näytti turhalta ja rakennustaiteellisesti epäilyttävältä, oli kuitenkin saanut esittää vaatimatonta osaansa hälyytyspaikkana: väitettiin, että eräs sen ikkunoista, joka tavallisesti oli suljettu, merkitsevästi avautui, kun poissa oli hra Passerat, joka oli erään paikallisen Akademian esimies ja erinäisten tehdasyhtiöiden johtaja: Quai de la Républiquelta näkee varsin hyvästi vastapäätä olevalle Quai de Francelle. Talo, nuorena ja sirona keskellä vanhaa kaupunginosaa, ei ole vailla viehätystä, jonka sen asema sille antaa ja joka olisi voittanut, jos tätä yksinkertaisella tavalla olisi käytetty hyväksi. Se ikäänkuin takertuu kiinni kallioon, joka suojelee sitä tuulelta. Sinne tullaan ristikkoportin kautta, josta päästään kellarikerrokseen ja joka holvikäytävän kautta on yhteydessä taloushuoneiden ja autovajan kanssa. Tuore viiniköynnös verhoaa seiniä. Joenpuoleinen pengermä on muodostettu puutarhaksi, ja koko etusivun ikkunoista, varsinkin ylemmistä kerroksista, koska muutamat joen äyräälle istutetut akasiat jonkunverran häiritsevät katsetta, aukeaa Dauphinéen alppien mahtava näkemä, Belledonnan ja Sept-Laux'n koko vuorimassa, joiden lunta kesä ei aina sulata ja jotka aurinko panee hehkumaan. Kirkkaina talvi-iltoina, kun lumi auringonlaskussa alkaa välkkyä ja vaihtelee mantelikukan väreissä, hyväilee tämä näytelmä katsetta suloisemmilla soinnuilla kuin kaikki kevään merkit.
Sillalla hra Molay-Norrois pysähtyi avatakseen päivänvarjonsa ja lausui mietteensä:
— Kun ennenaikaan naitti tyttärensä, vapautui samalla kaikesta vastuunalaisuudesta. Nykyään lapset alituisesti mullistavat kotejansa eivätkä vanhemmat koskaan voi olla rauhallisia.
— Niin, myönsi Philippe, mikään ei enää ole pysyvää.
— Avioeron mahdottomuus merkitsi perheiden turvallisuutta. Avioliittoa pidettiin kunniassa silloinkin, kun siihen lyötiin haavoja. Sitä kohdeltiin huomaavaisuudella, kohteliaisuudella. Mutta ei ole enää olemassa kohteliaisuutta. Demokratia on hävittänyt sen.
— Kenties se johtuu siitä, että meillä on vähemmän aikaa käytettävissä sen hyväksi.
— Se aika ei olisi hukkaan heitetty, nuori mies. Mielissään tästä puhuttelutavasta asianajaja tunsi halua olla samaa mieltä. Komea vanhus puheli taas:
— Hienotuntoisuus, sivistynyt käytöstapa, elämäntaito ovat kadonneita ominaisuuksia. Huudetaan kaduilla sellaista mikä olisi salattava. Saatte nähdä, minkälaisen paperin teidän virkaveljenne, tuo jäykkä Salvage, perheeni vanha ystävä, on laatinut. Oli noita vanhoja ystäviä, virkamiehiä, asianajajia, lääkäreitä, mikä maanvaiva, hyvä ystävä! Heidän kanssaan täytyy neuvotella ja he käyttävät sitä hyväkseen, noiden vanhojen menettelytapojen nimessä, joita he ylläpitävät, saattaakseen teidät perikatoon, raahatakseen heidät oikeuteen, tehdäkseen teistä lopun.
— Olen nähnyt anomuskirjan.
— No mitä ajattelette siitä? Totuus! kaikki he ovat sen puolella. Ikäänkuin totuus saattaisi olla epähieno! Ikäänkuin yhteiskunta, joka on jonkunverran monimutkainen ja huolehtii elämänilostaan, voisi tulla toimeen ilman ulkokultaisuutta. Ja koko maailman he panevat noihin tunnustuksiin. Ennen aikaan vaiteliaisuus kuului hyvään tapaan.
— Sovittakaa heidät.
— Mahdotonta. Pistäysin Pariisissa tapaamassa vävyäni; hän oli livistänyt Saksaan neitinsä kanssa. Poikani, Olivier ja Victor, tahtoivat haastaa hänet kaksintaisteluun. Se oli ajattelematonta, mutta jalosti tarkoitettu. Vaivoin sain heidät pidätetyiksi. Eikö se ole uskomatonta. Oppinut mies, kunnianhimoinen ihminen, menee turmelemaan tulevaisuutensa, kadottamaan mahdollisuutensa päästä Akademiaan. Tyhmyyksiensä kautta ei saa kotia turmella. Ja hän rakasti Elisabetia. Hän rakastaa häntä kenties vieläkin. Kuka ei ole rakastanut kahta naista yhtaikaa? Mutta kas tämä, hän on ylpeä. Kun hän kömpelyydessään on saattanut itsensä kiikkiin, niin hän sensijaan että kieltäisi, rupeaa itsepäiseksi. Minä tunnen hänet: hän ei palaa. Sitä sanotaan luonteen lujuudeksi — ja elämä ei ole muuta kuin tinkimistä!
— Entä rva Derize?
— Naiset ovat hyvin kiihtyneitä. He yllyttävät toinen toistaan: he puhuvat asiasta kaiken aikaa. Minä olen ylläpitänyt heidän kärsivällisyyttään kaksi kuukautta, mutta nyt se on lopussa.
— Asia on siis lopullisesti ratkaistu?
- Se on valitettavasti luultavaa.
He saapuivat Passerat-huvilan edustalle. Philippe ei olisi halunnut tulla sisään.
— Ettekö voisi ilmoittaa rva tyttärellenne, että haluan häntä tavata?
Kello on neljä; kello kuusi tulen hänen luokseen.
— Ei, ei, käykää sisään: saatte järjestää asianne hänen kanssaan.
Hän hoiti talonisännän tehtäviä, kuin olisi hän kotonaan. Rva Tabourin ei näyttänyt hukanneen aikaa: rva Passerat'n salongissa oli harvoin nähty niin suurta vierastulvaa kesäkuussa, jolloin ihmiset jo alkavat poistua kaupungista helteen takia, jonka vuorten kehä tuntuu sinne keskittävän; siirrytään ympäröiviin linnoihin, varjoisen Uriageen tai kaukaisempiin paikkoihin. Aviomies, jolla oli vain yksi intohimo, arkeologia, ei edes yrittänyt seurassa peittää pelästyneen kirjastorotan ilmettään, jota on häiritty nakertelemasta vanhoja kirjojaan: mutta torstaikutsussa hänellä kuitenkin oli vähän helpompi tulla toimeen, koska hän oli kiitollinen kaikille näille henkilöille siitä, että he tyytyivät lasiin mehua tai teetä ja johonkin leivokseen, kun hän sensijaan iltakutsuissa laski menojen suuruutta — sillä varallisuus ei estänyt häntä olemasta saita — mikä teki hänet toraiseksi. Puhumattakaan siitä että hän olisi ollut talon herra ei hänen mieltään enää kysytty missään asiassa, sillä tekosyyllä että hänen määräyksensä olivat vanhanaikaisia, kun sensijaan hra Molay-Norrois'n taipumusta perintömuotoihin miedonsi nykypäiväisten tarpeiden tarkka taju, ja hän sentähden nautti luottamusta, joka osaltaan oli vaikuttanut yllämainitun akkunatarinan leviämiseen. Ja molemmat olivat erikoisesti joutuneet pyörteeseen senjälkeen kun rva Passerat vihollisten ympäröimänä sai taistella yhtaikaa vuosia vastaan, joita kaikkiaan oli neljäkymmentäviisi ja kuihduttavaa laihuutta vastaan, joka samalla kun se oli edullinen korkeakaulaisissa puvuissa, oli suureksi vahingoksi avokaulaisissa. Hän hoiti itseään lihotakseen, mutta menetti saavutuksensa ruumiillisen levottomuutensa ja sisäisen kiintymyksensä kautta. Hän oli kaunis nainen, tukka ruskea, nenä käyrä, hän oli päättäväinen ja voimakasääninen. Häntä miellytti levittää iloa ympärilleen otettuaan ensin siitä hyvän osan itselleen. Itsevaltiaana ja hyväsydämisenä hän käsitteli elämää suoruudella, joka juuri häneltä itseltään puuttui, ja hänen arkaileva puolisonsa tuli, tahtoi tai ei, temmatuksi mukaan tämän häikäilemättömän menettelyn kautta, joka ratkaisi hänen epäröintinsä.
Molemmat tulokkaat tapasivat täyden salin. Keskipiste oli rva Derize, jota onniteltiin, syleiltiin, mieliteltiin, joka ei tiennyt, ketä hänen tuli kuunnella, hukkumaisillaan näihin rakas ystävä, pikku raukka, mieshirviöt huudahduksiin, jotka hän otti vastaan ilman ihastusta. Ei hänen äitinsä, joka ei mielellään jättänyt häntä yksin koettelemukseensa, eikä hän itse ollut aavistanut asianajajan petosta. He olivat tulleet kutsuun aavistamatta mitään.
— Seuramaailma panee aina syyn poissaolevaan niskoille, oli rva
Molay-Norrois vakuuttanut tyttärelleen. Säilytä asemasi mukainen
arvokkuus. Mutta pidä lujasti kiini siitä, että oikeus on puolellasi.
Vaikutusvaltainen rva Passerat on meille hyväntahtoinen.
Rva Molay-Norrois, miellyttävä, suora luonne ja niin ehdottoman uskollinen, että se saattoi tuottaa vaivaa ja tuntua sokeudelta, ei koskaan ollut harjaantunut tarkkanäköisyyteen. Hän oli varsin hyvin säilynyt viidestäkymmenestä ikävuodestaan huolimatta, asultaan varsin hieno huolimatta liiaksi puuteroiduista kasvoistaan, ja hänen esiintymisessään ilmeni samalla kertaa, mikä ei ole harvinaista, paljon ulkonaista toimeliaisuutta ja vähän persoonallisuutta, Hän saattoi huomaamattaan lukea uudelleen kirjan, jonka hän oli lukenut muutamia viikkoja aikaisemmin. Ylenmäärin herkässä vastaanottavaisuudessaan hän oli alttiina kaikille vaikutuksille, asioiden arvoasteet menivät häneltä sekaisin, ja täten hänestä vieraskäynti saattoi näyttää yhtä tähdelliseltä kuin joku lastensa tulevaisuutta koskeva päätös. Tällä hetkellä Elisabetin oikeusjuttu, jota hän yllytti taisteluun, kokonaan vallitsi hänen mieltään, mikä seikka ilmaisi hänen liikuttavaa luottamustaan omaan kohtaloonsa.
Vähän ymmällä näin suuresta menestyksestä hän kuitenkin saattoi todeta tyttärensä triumfin, ja koska hänellä oli hyvin suuri kunnioitus yleistä mielipidettä kohtaan, oli hän mielissään siitä että hän oli tietämättään aikaansaanut tämän pienen kansanäänestyksen seuramaailmassa. Oli vielä olemassa oikeus, joka puolusti viattomia ja häpeäpilkulla merkitsi syylliset. Sankarittareksi muuttunut rva Derize punasteli kuin nuori tyttö. Mutta naiset tottuvat nopeasti juhlatapoihin: näin kenties oli tapana menetellä avioero-tapauksissa, kuten tunkeudutaan sakaristoon vihkimyksen jälkeen, kuten murheellisin ilmein puristetaan omaisten kättä hautajaisten jälkeen. Hän mukautui niinhyvin kuin taisi tähän odottamattomaan juhlamenoon, ja hänen pidättyväisyytensä herätti hyväksymistä. Rakas lapsi ei valittanut, ei syyttänyt ketään. Hänen kauneutensa puhui hänen puolestaan. Hän oli vähän suurehko ja hänen pieni lihavuutensa pyöristi hänen olkapäidensä, hänen rintansa, hänen lanteidensa viivan; hänen pukunsa ja hattunsa olivat tummaa sinipunaista, jonka sävyä yksityisissä keskusteluissa kehuttiin erinomaisen maukkaaksi: hänen vaatimattoman hieno asunsa oli naisen, joka jotakuta omaista surematta tunsi huolen, murheen, kohtalon kovuuden. Hänen pieni päänsä, hänen silkkiset hiuksensa, lapsen hiukset, luonnostaan kiharat, mutta kammattuina liian kireälle, väriltään tuota vaalean tukan sävyä, joka on suloinen kuin hyväily, mustat silmät, joiden tummuutta tukan vastakkainen väri miedonsi, kaunismuotoinen, vaikka vähän ohut ja terävä nenä, englannittarien ihonväri, piirteet puhtaat ja ikäänkuin äsken pestyt, kasvoilla terveyden ja toimettoman kunniallisuuden ilme, tällaisena hän ei ilmaissut juuri muuta kuin hämmästynyttä ja tyytyväistä nuoruutta, tyytyväistä itseensä ja hämmästynyttä elämän odottamattomasta mutkallisuudesta, — elämän jonka hän epäilemättä oli aikonut suorittaa rauhallisesti, kuten yhtämittaisen matkan hyvissä ajoneuvoissa. Kahdenkymmenenseitsemän vuotiaana hän näytti kahdenkymmenen ikäiseltä, ja uraansa vasta alkavalta. Todellakin täytyi rva Passerat'lla olla suuri luontainen hyvyys tai ratkaiseva vaikutusvalta voidessaan ponnistuksetta suosia tätä lasta, joka omisti niin kadehdittavia iän ja ulkomuodon etuja.
Huomatessaan Philippe Lagier'n armottoman monokkelin rva Molay-Norrois ja rva Derize kokivat samaa vaivautuneen kainouden tunnetta ja sen vaikutuksesta lempeästi irroittautuivat lukuisien ja liian innokkaiden ystävättäriensä kehästä. Philippe koetti päästä kahdenkesken nuoren naisen kanssa, mutta onnistui vasta monen tempun jälkeen juuri kun tämä oli pois lähdössä.
— Keskusteluako haluatte? vastasi hän Philippe'n pyyntöön pienellä kurkkuäänellä, joka niin pian käy hermostuttavaksi, sopimattomalta kun se tuntuu kaikkeen vakavaan sananvaihtoon. Mutta te ette ole meidän puolellamme.
Hän ei käsittänyt miksi keskustelu olisi tarpeen, koska hänellä kerta kaikkiaan oli oma mielipiteensä, vieläpä sama kuin kaikkien muiden. Philippe ei hellittänyt: hänen vanha ystävyytensä antoi hänelle oikeuden sitä pyytää.
— Minulla on eräs tiedonanto teille.
— Kenen puolelta?
— Albertin.
— En tunne häntä enää.
Tämä sanottiin kuivakiskoisella ja ratkaisevalla äänellä.
— On kysymys lapsistanne, jatkoi yhä Philippe, heidän huolenpidostaan.
Eikö teillä enää ole luottamusta minuun?
Rva Derize ei todellakaan saattanut epäillä hänen aikomustensa vilpittömyyttä. Kenties uteliaisuus, kenties se seikka, että hän oli katkaissut välit menneisyytensä kanssa vähemmän kuin itse aavistikaan, saattoi hänet äkkiä antamaan suostumuksensa ilman että asianajajan tarvitsi sen enempää ponnistella.
— Olkoon menneeksi. Tunnin kuluttua tapaatte minut vanhempieni luona, kotonani …
Ja hänen lähtönsä häntä innokkaasti kaitsevan äidin ja isän seurassa, joka oli ymmärtänyt välttämättömäksi antaa hänelle julkista tukeansa, oli oikea riemukulku, kuten sopii henkilöille, jotka päivän kuosi on korottanut kunniasijalle.
Tämä lähtö oli myös helpotus. Seurassa, jossa tuhlataan onnitteluja ja mielistelyjä, esiintyy aika ajoin tarve vapautua tästä kaikkia uuvuttavasta tunneliikutuksen tilasta. Mutta silti ei pyritä takaisin totuuden pohjalle. Seuramaailma elää liioitteluissa ja menee toisesta äärimäisyydestä toiseen; ensin tuhlattuaan niitä puolustukseen se nyt käyttää niitä iskeäkseen uhrejaan.
— Tiedetäänkö hänen nimensä, kysyi arkana rva Bonnard-Basson, jonka sementillä hankittu rikkaus polveutui eilispäivältä, ja joka oli päästetty seuraelämään varallisuutensa, hyväntahtoisuutensa ja nöyryytensä takia.
— Kenen nimi?
— Tarkoitan … rikostoverin.
Anna de Sézery; koko maailma sen tiesi, ainakin koko maailma tahtoi olla sen tietävinään, koska se jää alakynteen, joka vasta saa uutisen tietää.
Joku mainitsi hänen nimensä, ja kaikki hyväksyivät sen tietäväisen näköisinä. Kuinka oli häntä arvosteltava? Hänen aateluutensa aiheutti hetkisen epäilyä. Ennenkuin mitään puhuttiin, syntyi salaperäinen yhteisymmärrys, ja se määräsi mielipiteiden suunnan. Joku naisista muisti miten hän nuorena tyttönä ennen oli riippumaton ja ylpeä ja mielellään asettui ennakkoluulojen yläpuolelle. Hän ei ollut jättänyt miellyttävää muistoa jälkeensä. Sittenhän hän oli vararikkoutunut ja sortunut niin syvälle, että hänen täytyi ottaa vastaan opettajan, niin, opettajan, melkein palvelijan paikka eikä hän enää ollut puolustettavissa. Hän oli itse säädystään vaipunut. Hänet kuvailtiin juonittelijaksi. Ihmiset, jotka elämässä saavat taistella suuria vastuksia vastaan ja hakea paikkoja ja suosituksia, tulevat helposti juonittelusta epäillyiksi. Väitettiin että hän suunnattomasti mielitteli miehiä, tietysti vaan päästäkseen naimisiin. Hän muka näet oli kiukuissaan siitä, että hän oli jäänyt vanhaksipiiaksi; kolmenkymmenenneljän tai -viiden vuotiaana — seura oli jalomielinen — käy vaikeaksi saada mies. Tämä liioiteltu luku jonka joku tomppeli oli esittänyt loukkaamisen tarkoituksessa, osui tuntuvaan osaan läsnäolijoita. Mutta kukaan ei ottanut sitä itseensä.
— Kolmekymmentä yksi, oikaisi ilman muuta Philippe Lagier. Sehän on nuoruutta nykyaikana.
Hän sai muutamia pahansuopia silmäniskuja, ja kerrottiin juttu eräästä vanhasta, leinin vaivaamasta miljonainomistaja lordista, jota hän muka oli saattanut tämän matkoilla; mutta kertojatar sekoitti mielivaltaisesti paikat ja päivämäärät eikä maininnut lähteitään, joten häneen lankesi epäilyn varjo. Ja koko tämän suunpurkamisen ajan Philippellä oli silmäinsä edessä, vielä selvempänä kuin eilen, nuo kauniit surumieliset kasvot, murheelliset silmät, joista kultakipinät sädehtivät.
Häneltä tiedusteltiin neidin tulevaisuutta.
— Saattaako hän naida hänet? kysyivät häneltä yhteisestä sopimuksesta rvat de Vimelle ja Bonnard-Basson, jotka hellä ystävyys yhdisti toisiinsa senjälkeen kuin jälkimäisen työteliäs puoliso oli edellisen tyhjäntoimittajamiehelle hankkinut edullisen johtajanpaikan.
— Kenet?
— Tietysti hra Albert Derizen.
— Rva Derize ei pyydä muuta kuin pesäeroa, selitti joku.
— Ah, niin, sehän on tapa. Järjetön tapa, laukaisi eräs nuori närkästynyt nainen. Täytyy voida alkaa elämänsä uudelleen.
— Useampiako kertoja?
— Niin monta kuin on tarpeen.
Eräs entinen oikeudenneuvos hra Prémeraux, joka kuului rva Passerat'n salonkiin kiinteästi kuin joku sen nojatuolista, kiiruhti tarjoamaan viisauttaan:
— Pesäero muuttuu nykyään avioeroksi määräajan kuluttua.
— Siinäpä näette, huudahdettiin. Te huomaatte, että neiti ymmärtää asiansa.
Virkamies selitti tarkemmin:
— Pykälä 298, joka siinä tapauksessa että ero johtui aviorikoksesta, kielsi syyllisen aviovaimon naimasta rikostoveriaan, on äskettäin kumottu.
— Hän tiesi sen, vakuutti eräs naisista varmana.
Silmiään räpäyttämättä Philippe Lagier lisäsi:
— Tietysti. Nykyään kysytään lakimiehen neuvoa, ennenkuin ruvetaan rakastamaan.
Hra Prémeraux, jonka mielen kolme tai neljäkymmentä oikeuden palvelukseen käytettyä vuotta oli rauhoittanut, kadehti tätä nenäkkäisyyttä. Naiset, jotka huonosti ymmärsivät ironiaa, eivät kiinnittäneet mitään huomiota tähän lauseeseen, vaan keskustelu luisui luonnostaan Albert Derizeen. Voitaisiinko häntä arvostella ystävänsä läsnäollessa? Mitä vielä! Hra Lagier oli juuri hiljaisella äänellä puhutellut kaunista rva Derizeä: olihan se jo puolinainen petos? Vainuttiin, aavistettiin, toivottiin hänellä olevan salaista taipumusta rouvaa kohtaan, samalla ennustuskyvyllä, joka on muutamilla rouvilla, kun he pöytäsijoja valitsemalla osaavat yllättää sympatioja, herättää tunteita, ja tämän menettelyn kautta onnistuvat tekemään vastaanottonsa huvittavammiksi. Ennenkuin ryhdyttiin käsittelemään miestä, ylistettiin rouvaa. Hänen älykkäisyyttään kiitettiin vielä enemmän kuin hänen kauneuttaan, hänen alistuneisuuttaan enemmän kuin hänen nuoruuttaan.
Lopuksi luiskahti rva de Vimelle takaa-ajon etunenään:
— Kuinka hän varustettuna näin monella oivallisella ominaisuudella, jotka me kaikki tunnustamme, on saattanut naida miehen, joka on niin vaatimatonta sukuperää?
— Aivan niin, yhtyi rva Bonnard-Basson, joka polveutui menestyksen suosimista talokauppiaista.
Kuitenkin myönnettiin, että syytetyllä oli lieventäviä asianhaaroja puolellaan.
— Hän oli tunnettu, palkittu, melkein kuuluisa. Mutta eräs vanha rouva ratkaisi:
— Kirjailijalla ei voi olla muuta kuuluisuutta kuin Akademia.
Olisi kuitenkin voitu käyttää hänen ikäänsä selitysperusteena, mutta se aihe oli jo liiaksi kulunut.
— Ei ole mitään ikävämpää kuin tällaiset säätyeroavaisuudet, lausui taas rikkiviisas rva de Vimelle. Mutta on ihan luonnollista, että alhaissäätyinen ja seikkailijatar yhtyvät ja vetävät toinen toistaan puoleensa.
Ja ollakseen vielä jyrkempi kuin tämänvuotinen ystävänsä rva Bonnard-Basson, joka luonnostaan orjailevana haki tilaisuutta tätä mielistelläkseen, rohkeni kaksinkertaisen nimensä perusteella lausua:
— Sanottakoon mitä tahansa, vain vanhat suvut osaavat olla aiheuttamatta häväistysjuttuja.
Hän unohti, että Sézeryn suku oli esittänyt huomattavaa osaa Dauphiné'n historiassa, ja varsinkin uskonsodissa, joihin he olivat ottaneet osaa Lesdiguières'n kanssa. Mutta logiikka ei ole seurakeskustelujen vahva puoli.
Philippe Lagier'n oli vaikea sietää näitä hyökkäyksiä. Vaikeneminen oli samaa kuin hyväksyminen, mutta miten vastata kaikille yht'aikaa? Hän ymmärsi hyvin, että näiden naisten pääperuste oli Albert Derizen syntyperä. Ja tämä peruste tuntui hänestä mitä omituisimmalta, kun hän tunsi hänen äitinsä, rva Derizen menneisyyden, mikä oli itse järjestys, uutteruus, kunniallisuus, ja sen korkean siveellisen tason, minkä aavisti ympärillään heti, kun astui hänen kotiinsa, jos vain pystyi tajuamaan henkistä ja siveellistä hienoutta.
— Oletteko lukeneet toisen nidoksen Talonpojan historiaa? kysyi hän astuakseen näyttämölle. Häneen voisi sovittaa rva de Staëlin sana maamiehestämme Mounierstä, joka hänen mielestään oli intohimo yhtyneenä järkeen.
— Intohimo todellakin, toisti hienosti eräs naisista.
— Se on värikästä ja se on täsmällistä. Sen menestys on ollut suuri.
Se käännetään kaikille kielille, kuten hänen Työmiehen historiansa.
Rva Passerat puuttui puheeseen:
— Hänen lahjojaan ei kukaan epäile.
— Herttuatar de Béard, joka on oppinut, on ottanut ne lempikirjoikseen.
Derizet seurustelivat heillä.
»Hän osaa puolustaa asiaansa», ajatteli neuvos Prémeraux.
Beardit kuuluvat Ranskan suuriin sukuihin ja kaikkein vanhimpiin. Mutta mistä nykyään tunnetaan vanhat suvut? Älkää aina etsikö heitä arvonimien mukaan, se olisi karkea erehdys. Heidät tunnetaan siitä kunniallisuuden ja jalomielisyyden perinnöstä, jonka he ovat säilyttäneet. Ja juuri nämä ominaisuudet tavataan koskemattomina Derizeillä.
Kuorossa kävivät naiset uskalikon kimppuun:
— Te olette hra Derizen ystävä.
— Hänen asianajajansa.
— Te puolustatte häntä.
— Se kuuluu ammattiinne.
Rva de Vimelle, nenä ohuena kuin partaveitsen terä, ampui tämän viimeisen nuolen.
— Palvelijanne, vastasi Philippe. Kuka ei tarvitse puolustusta?
Ja hän käytti hyväkseen liikettä, joka syntyi virvoketarjottimien ympärillä, ottaakseen jäähyväiset. Hra Prémeraux yhtyi häneen portaissa.
— Pelkään että olette hankkinut itsellenne vihollisia, vihjasi varovainen oikeusneuvos.
Asianajaja, jota taistelu huvitti, hymyily tyytyväisyydestä.
— Kun naiset ovat kysymyksessä on vihollisuus aina parempi kuin välinpitämättömyys.
Jatkaakseen keskustelua hän lisäsi:
— Saatan teitä Grenette aukealle asti.
Ja heti hän taas jatkoi:
— Miksi tämä äkkipikainen tuomio? Toista ylistellään ja toista murjotaan tuntematta kiistan perusteitakaan.
— Se johtuu siitä, että rva Derize on tehnyt vieraskäyntejä, selitti hra Prémeraux. Enempää ei tarvita yleisen mielipiteen muuttamiseksi.
He saapuivat Kaupunginpuistoon, jonka katve, paahteisten katujen jälkeen, vuodatti miellyttävää vilpoisuutta heidän ylitseen. Se on pieni englantilaistyylinen puisto jonka puut, jalavat ja plataanit, ovat päässeet vapaasti kasvamaan ja oksaverkollaan kattavat kosteanvihreitä nurmikoita. Punanokkainen musta joutsen solui pienellä lammikolla pikku saarta kohti, jossa sen pesäpaikka oli. Kuului suihkulähteen solinaa. Kukkiva lehmuskuja levitti huumaavia tuoksuja kuin hienoa pölyä. Tänä helteisenä hetkenä puisto oli kuin rauhan, raukeuden ja suloisen unelmoimisen asumus.
Oikeusneuvos otti hatun päästään tervehtiäkseen tätä miellyttävää aistimusta, mutta Philippe Lagier ei ollut altis luonnonvaikutelmille.
— Ei, jatkoi hän aseita riisumatta, sanonpa teille, mikä se seuramaailmaa ärsyttää: se että yritetään olla ottamatta sitä lukuun.
— Seuramaailma on oikeassa, arveli entinen tuomari. Mutta Philippe ei häntä kuullut.
— Ajatelkaa toki: kohdellaan halveksuvasti yleistä mielipidettä ja taitoa mukauttaa huvi sovinnaisuuden vaatimuksiin! Niinpä seuramaailma kammoaa kaikkea rehellistä intohimoa. Mitä luulette rva Passerat'n siitä ajattelevan, joka yht'aikaa osaa omistaa kaksi aviomiestä, toisen taloudellista asemaansa, toisen ulkonaista edustusta varten?
— Armahtakaa minua ja vaietkaa. Syön päivällistä hänen luonaan joka sunnuntai ja hänen keittiönsä on paras Grenoblessa.
— Entä tuo pyöreä rva Bonnard-Basson, joka etsii hienommista rakastajaa keikaillakseen hänellä?
— Se on kauppamaailman kunnianosoitus ylhäisöä kohtaan.
— Tai tuo kirpeä rva de Vimelle, joka tietää kirpeytensä, joka käyttää sitä hyväkseen puutteenalaisessa taloudessaan.
— Hän on hyvä perheenemäntä.
— Lukuunottamatta kaikkea mitä ei tiedetä. Elämää kokeneen suopealla hymyllä vanhus tyynnytteli kumppaniaan.
— Te kiihdytte. Elämän suuri vaikeus on tyytyminen osaansa. Kukin toivoo toisenlaista kohtaloa itselleen ja pyrkii omaansa muuttamaan, mutta tekee sen vain mutkikkaaksi. Tämä on suuri hairahdusten aiheuttaja. Joku määrä filosofiaa ja tinkimistä, uteliaisuutemme ja mielihalujemme kohtuullinen tyydyttäminen viljelemällä jotakin sellaista harrastusta, joka antaa sisällystä elämällemme ketään vahingoittamatta, taide, lueskelu, matkustus, pöydän ilot, seuraelämä, jopa hurjistelukin, taikkapa kohtuullinen rahapula, jokapäiväinen työ, lasten kasvatus, kas se riittää tyynnyttämään kiihkeimmätkin yltiöpäät. Mutta intohimo, se todellakin on peljättävä. Se riehuu sivistyneen yhteiskuntamme keskuudessa kuin sokea koruesineillä kukkuroidussa salissa. Se on ajettava ovesta ulos. Eipä se edes anna onnea niillekään lapsellisille olennoille, jotka siltä sitä odottavat.
— Onnea siltä ei odotetakaan.
— Vaan mitä sitten?
— Elämän hehkua.
Hra Prémeraux katseli häntä kuin jotain museokalua.
— Te olette nuori.
— Se on minulle sanottu jo tänään.
— Te ette vielä ole saaneet silmiänne auki.
— Minä? huudahti Philippe hämmästyneenä ja loukkaantuneena. Hän kuvitteli olevansa vapaa kaikista harhaluuloista.
— Juuri te! Tuomari ei saa olla juttuun sekaantunut. Ja te sekoitatte oman itsenne alituisesti arvosteluihinne. Mutta rauhoittukaa, useimmat ihmiset avaavat silmänsä vain kerran elämässä.
— Vain kerran?
— Niin. Se tapahtuu heidän kuollessaan. Ja silloin kiiruhdetaan ne sulkemaan.