III.
KANTAJA
Tuntia myöhemmin Philippe Lagier pyysi päästä rva Derizen puheille. Oliko hän tapaava häntä yksinään vai rva Molay-Norrois'n seurassa? Hän tiesi, etteivät tähän kokemussyyt paljoa pystyneet, kun hän kerran oli piintynyt jyrkkään ja kaavamaiseen käsitykseensä, jota hänen miehensä ei kehdannut ruveta kumoamaan ja jonka häneen oli istuttanut jäykkä hra Salvage, yksi noita maaseudun tietäjiä, joille siveellisyyden valvonta kuuluu. Rva Molay-Norrois saattoi tehdä tyhjäksi suurimman osan hänen vaikutusvallastaan. Sensijaan hänen varsin tuttavallinen suhteensa nuoreen perheeseen, jonka hän usein oli ollut tilaisuudessa pyytämään luokseen Grenoblessa, ja jonka luo hänet ystävällisesti oli otettu asumaan hänen oleskellessaan Pariisissa, oikeuttivat hänet siihen tavattomaan toimenpiteeseen, jota hän juuri oli yrittämässä ja jota vain hän saattoi yrittää — ei suinkaan asianajajana, mikä olisi ollut sopimatonta, vaan ystävänä ennen jutun käyntiinpanoa. Hän aikoi vielä koettaa saada välien katkaisemisen vältetyksi, panna perustuksen sovinnolle. Molemmat asianosaiset olivat antaneet hänelle niin vähän selvitystä erimielisyyden syntymisen jälkeen. Hänen paras tiedonlähteensähän oli oikeuden puheenjohtajalle osoitettu anomus: se sisälsi täsmällisiä aikamääriä ja tosiseikkoja. Mutta ovatko tosiseikat ja aikamäärät koskaan selittäneet mitään tunteiden alalla? Kuinka paljon paremmin joku kasvojen ilme, joku uhmaa, vihaa tai tuskaa tulkitseva sana saattaa kuvastella näiden näytelmien sisäistä todellisuutta!
Ikkunasta katsellessaan, miten vuolas ja liejuinen Isère virtasi ohi, Philippe käytännön miehen tavoin, joka valmistuu kohtauksiin ja aavistaa esteet, tahtoi saada mielikuvan rva Derizen luonteensuunnasta. Ja hän huomasi, ettei hän tätä tuntenut. Persoonallisuus ilmenee siinä, että yksilö välittömästi vastaa olosuhteiden asettamiin kysymyksiin. Niistä voi aavistaa luonteen suoruuden tai vilpillisyyden, tyyneyden tai intomielen, ratkaisujen ylevämielisyyden tai oveluuden, paitsi kun ovat kysymyksessä sellaiset monimutkaiset luonteet, joita liialliset mietiskelyt ja epäröinnit ovat muovailleet ja jommoinen harvoin esiintyy nuorissa ihmisissä. Mutta useampivuotisesta seurustelusta huolimatta ei Albertin puoliso ollut hänelle antanut minkäänlaista tietoa itsestään, mikä ei johtunut erikoisesta pidättyväisyydestä, vaan siitä, että oli mahdoton tehdä mitään johtopäätöksiä näistä jokapäiväisistä, rakastettavista, kepeän pariisilaisen sulon sirostamista keskusteluista, jotka eivät milloinkaan olleet syviä eivätkä luontaisesti pulpahtelevia. Turhaan hän silmäänsä tavoitteli hänen rva Derizen henkisen olennon ääriviivoja — ne karttoivat hänen erittelyään, haihtuivat kuin savu tuuleen.
Rva Derize saapui hänen luokseen. Hän tuli yksinään, mutta heti hän turvautui rva Molay-Norrois'han.
— Äitini saapuu kohta. Otaksun, että hän voi ottaa osaa keskusteluumme.
— Tietysti, rauhoitteli Philippe, päättäen viivyttelemättä käyttää hyväkseen tätä lyhyttä kahdenoloa, jonka sattuma hänelle tarjosi.
Hän ei saanut hukata aikaa, ja kuitenkin he aluksi vaihtoivat muutamia tuollaisia joutavia vuorosanoja, jotka aina käyvät kiistan edellä — välttämättömältä näyttävä johdanto kuten kahakka ennen taistelua. Rva Derize kertoi rauhallisesti omasta ja lastensa terveydestä, ilmaisi pian lähtevänsä Uriageen, missä hän viettäisi kesänsä Grenoblen helteitä välttääkseen. Philippe tutkisteli häntä hämmästyneenä ja myös vähän ärtyneenä. Rva Derizellä oli yllään se hieno tumman sinipunainen puku, jota hän rva Passerat'n luona oli kuullut kehuttavan, ja nyt hän paremmin huomasi, miten hieno se oli. Mutta näitä arvoituksellisia ja viehättäviä kasvoja hän enimmin tutki. Ei elämä eikä viimeisten kuukausien suru ollut jättänyt niihin mitään jälkeä. Niin kauan kuin hän saattoi muistaa taaksepäin, oli hän aina nähnyt rva Derizen samanlaisena, kauniinvärisenä, puhtaana ja sileänä kuin kukka, ilman yhtäkään varjoa tai uurretta. Ei edes hänen vaaleain hiuksiensa ja mustain silmiensä vastakohta kyennyt herättämään erikoisuuden vaikutusta ja hänen olentonsa arvoitus tuntui yhä odottavan ratkaisuaan tulevaisuudelta eikä piilevän menneisyydessä.
Huomatessaan, että toinen häntä tarkasteli, rva Derize lievästi punastui. Veri tulvi helposti hänen poskilleen. Philippe selitti:
— Teidän tavaton nuoruutenne hämmästyttää minua joka kerran kuin tapaan teidät. Teitä varmaankin nimitetään neidiksi myymälässä.
Tämä kohteliaisuus miellytti häntä.
— Se on totta, sanoi hän, ja minulla on suuria lapsia ja olen ollut kahdeksan vuotta naimisissa.
Philippe Lagier ei lisännyt, että jokainen kohtaus hänessä herätti melkein ärtyneen vaikutelman, johon sekaantui mielipahaa, itsepäistä myötätuntoa, ylenkatsetta ja vastustushalua; sitten koko tämä ristiriitaisten tunteiden hyöky taantui ritarillisesti suojelevaksi suopeudeksi ystävän kaunista rouvaa kohtaan.
Näiden jokapäiväisyyksien jälkeen Philippe tapansa mukaan äkisti kävi asiaansa.
— Te olette tehnyt päätöksenne?
— Minkä suhteen? kysyi rva Derize, vaikka oli ymmärtänyt.
— Että eroatte Albertista.
Hän näytti puusta pudonneelta.
— Oh tietysti, senjälkeen mitä on tapahtunut. Heti asianajaja ilmaisi aikeensa:
— Miestä ei saa arvostella yhden tapauksen, vaan koko elämän mukaan.
Rva Derize huomautti ettei hän puhunut anteeksiannosta, vaan oikeudesta ja hämmästyneenä hän toisti:
— Koko elämän?
— Se on selvä. Minä olen tuntenut hänet ennen teitä. Oletteko koskaan tiennyt, miten vanha rva Derize, teidän anoppinne, oli velkaantuneessa asemassa miehensä kuoleman jälkeen. Onko Albert koskaan kertonut teille niistä uhrauksista ja itsekieltäymyksistä, joihin tämä ihailtava nainen sai alistua, voidakseen antaa pojalleen kunnon kasvatuksen, ja tämän omasta työteliäästä nuoruudesta, joka oli hyödyllinen ja tuloksekas jo silloin, kun me muut vain haaskasimme aikaamme. Miksi ette ole mennyt neuvottelemaan rva Derizen kanssa?
Hän oli innostunut, enemmän kuin oikeuden edessä. Se todisti ettei nuori nainen ollut hänelle yhdentekevä. Ja jos hän ei ollut hänelle yhdentekevä, miksi hyväksi tämä kömpelö yritys? Tunteillamme on omituiset tapansa purkautua ilmoille. Luonnollisella äänellä lausutulla sanalla rva Derize palautti keskustelun sävyn tavalliseksi:
— Minulla on vanhempani. Sitäpaitsi en ole sekaantunut perheasioihin.
Hän saattoi Philippen takaisin asiaan. Tämä katseli häntä, hänen ruusuisia kasvojaan, tarkkapiirteisiä ja rauhallisia, hänen liian hyvin siveltyjä hiuksiaan, hänen kauniita tyyniä silmiään ja tuota pientä ahdasta otsaa, joka oli suljettu kuin kielletty ovi. Ja tästä hetkestä alkaen, tuon ratkaisevan äänensävyn ja muistojensa ärsyttämänä hän ajoi ystävänsä asiaa käyttämättä tavallisia aseitaan, ivaa, terävyyttä, johdonmukaisuutta, vaan purevasti, mielikarvaudella, melkein suuresti kammoomallansa kaunopuheisuudella.
— Mennessään teidän kanssanne naimisiin, Albert lahjoitti teille nimen, joka oli miltei kuuluisa, — se on tullut siksi senjälkeen — sekä hänen työnsä että hänen lahjakkaisuutensa kautta, joka on samanarvoinen kuin omaisuus. Nuorelle runsaslahjaiselle naiselle merkitsee jotakin päästä näin väljään elämään, näin vaihtelevaan ja alati uudistuvaan, päästä tutustumaan aikamme ensi maisiin neroihin, nykyajan kaikkien suurten virtausten keskelle. On jonkun arvoista se että kaikkialla missä kulkeekin on uteliaisuuden ja myötätunnon esineenä, ettei tarvitse muuta kuin avata silmänsä ja korvansa saadakseen hengenravintoa, se minkä saamme tutustumalla suuriin henkiin, että täten saa ottaa osaa aikamme koko yleiseen elämään. Näyttää tuskin voivan olla kadehdittavampaa kohtaloa. Olen varma siitä, että monet ystävättäristänne viettävät uinuvaa elämää keskinkertaisuudessa.
— He saavat pitää puolisonsa kokonaan.
Olihan se naisen luonnollinen vastaus. Yleinen elämä, nykyajan suuret virtaukset, mitä ne ovat muuta kuin merkityksettömiä ja onnen rinnalla vähän naurettavia sanoja. Elisabet ei ollut mennyt naimisiin auttaakseen puolisoaan saamaan vaikutusvaltaa, esittämään jotain osaa, vaan yksinkertaisesti ollakseen onnellinen. Mitä tahtoi tämä asianajaja liioitteluineen? Tämäpä vaan jatkoi:
— Puoliso, jonka vaimo kokonaan omistaa, on vähäpätöinen mies, hyvä rouva. Naisen elämä voi saada täyden sisällön rakkaudesta. Mutta me miehet tarvitsemme muita päämääriä. Eikä ole toista innostuttavampaa kuin se mikä Albertilla on.
— Totta on, että hänellä on kaunis elämän ura.
Saadakseen häneltä jonkun selityksen Philippe Lagier uskalsi sanoa:
— Hän oli enemmän näkyvissä, alttiimpana lähestymisille kuin muut.
Kenties onnenne tarvitsi suurempaa valvontaa.
Rva Derize torjui kuivasti tämän tunkeilevan hyökkäyksen:
— En suvaitse poliisia perheessäni.
Philippe teki masentuneen eleen.
Rva Derize palautti Albertin ystävän mieleen kaikki hänen omaksi hyväkseen puhuvat seikat, jotka tämä epäoikeutetusti unohti: hänen perheensä aseman, hänen suhteensa, hänen varallisuutensa. Hän ei mennyt naimisiin tyhjin käsin. Hänellä oli oikeus puolellaan. Koko Grenoble oli sitä mieltä. Albert Derize, joka oli halpaa syntyperää ja vailla omaisuutta, oli kaikkien mielestä tehnyt hyvän naimiskaupan ottaessaan puolisokseen nti Molay-Norrois'n. Molay-Norrois'n suvulla oli arvossapidetty nimi, ja he elivät jokseenkin komeasti. Totta kyllä hän kahden veljen takia, jotka kuluttivat paljon rahaa ja joista toinen oli upseeri, toinen lähetystön sihteeri, ei ollut saanut myötäjäisinä kuin kaksisataatuhatta frangia, joista neljäsosa vielä oli perimättä; ja hänen totunnaiset tapansa eivät sallineet hänelle mitään kieltäymyksiä asunsa, asuntonsa, palveluskuntansa suhteen, joten hänen puolisonsa niillä kolmella tai neljälläkymmenellä tuhannella frangilla, jotka hän vuosittain ansaitsi, jaksoi ainoastaan pitää hänet sillä tasolla, johon hän kuului. Mutta tuttuahan oli, että perheen varallisuus oli peräisin hänestä tai ainakin oli oleva: se oli tunnustettu tosiseikka, jota oli mahdoton kumota ja jota kaikki maailman työt eivät muuttaisi.
Huonosti vakuutettuna Philippe ravisti päätään. Albertin maineesta tuli tie huipuille ja hänen työnsä velvoitti. Ja melkein ärtyneenä hän katseli itsepäistä otsaa, joka puoleksi peittyi lapsentukan alle, näitä niin tyyniä, niin laupeita silmiä, joista heijastui järkähtämätön vakaumus.
Puolestaan vakuuttaakseen vastustajansa rva Derize lausui heidän yksinkertaisen väittelynsä ponsilauseena:
— Minä olen täyttänyt omat velvollisuuteni, ja hän on pettänyt omansa.
Näin esitettynä ristiriita kylläkin yksinkertaistui. Mutta asianajaja ei tahtonut sitä siten esitetyksi:
— Kuulkaa, rouva, puhun teille ystävänä, vilpittömänä ystävänä. Olen ollut asianajajana monessa avioerossa: enkä ole koskaan, kuuletteko, en koskaan nähnyt, että viat olisivat kokonaan toisen asianomaisen.
Hän ei lisännyt, mitä hänen kokemuksensa jo ammoin oli osoittanut; että kodin turvallisuus, sopu, eheys riippuu vaimosta enemmän kuin miehestä; vaimo rakentaa tai hajoittaa perheen kuten varallisuudenkin.
— Viat? Mitkä ovat minun vikani? kysyi rva Derize hymyillen. Olisin utelias tietämään sen.
— Minä en vielä tunne niitä, mutta olen varma siitä, että niitä on.
Loukkaantuneena tästä varmuudesta rva Derize uhmasi:
— Todellakin? Sanokaa ne.
Lagier palasi taas ivalliseen sävyynsä:
— Joskus kenties sanon ne teille.
Asianajaja oli ensimäinen, joka ei kohdellut häntä uhrina, joka ei surkutellut häntä kuin pientä rohkeata marttyyriä, ja vaikka hän tunsi ettei tämä vastustus ollut vihamielistä, hän kuitenkin pahastui siitä. Lopettaakseen lyhyeen hän selitti:
— Kaikki on meidän välillämme lopussa. Minä en …
Hän pysähtyi, epäröiden tehdä huulille tullutta tunnustusta. Mitä lisäisi hän? Saadakseen sen tietää Philippe toisti vihjaisevalla äänellä.
— Te ette …?
— Minä en rakasta häntä enää.
— Silloin ette ole häntä rakastanutkaan.
— Kuinka?
— Ette ole. Rakastaa silloin kun teitä rakastetaan, kun tieltänne poistetaan kaikki ponnistus, kaikki vaivannäkö, kun elämänne tasoitetaan leveäksi tieksi, jolla ette voi kompastua, mitä vaikeaa se silloin on? Miten voi ihminen todistaa rakkautensa? Rakastamalla silloin kun on hyljätty, unohdettu, kun teidät on jätetty yksiksenne, taistelemaan kaikkien vaikeuksien kanssa, tai vieläpä silloin, kun sydämenne yli kuljetaan, se on rakastamista.
— Se on itsensä tahraamista. Minulla on ylpeyteni, kunnioitukseni itseäni kohtaan. Kukin ymmärtää sen omalla tavallaan.
Ja lujasti vakuutettuna asiansa oikeudesta hän kysyi:
— Tämänkö tehtävän puolisoni on jättänyt teille suoritettavaksi?
Philippe vastasi melkein lyhyesti, kuin olisi hänelle tuottanut tiedotonta mielihyvää rouvan pahoinpiteleminen:
— Ei, hyvä rouva, Albert ei ole pyytänyt minua tekemään mitään sovitteluyrityksiä.
— Niinkö!
— Tehtäväni on toinen, lisäsi hän huomaamatta tätä huudahdusta, joka saattoi merkitä ylenkatsetta.
— Olette kauan odottanut.
Samalla, kuin korostaen näitä sanoja, rva Molay-Norrois astui saliin. Hänellä oli vielä hattunsa ja päivänvarjonsa. Kuultuaan hra Lagier'n vieraskäynnistä, hän heti riensi avuksi tyttärelleen, jota hän yhä kohteli kuin pikkutyttöä ja jonka asioita hän mielellään vallitsi. Peli oli silloin menetetty, mutta se oli vietävä perille, koska se oli alettukin. Aikoessaan esittää ystävänsä toivomukset Philippe paremmin käsitti, miten uskallettua, melkein sopimatonta oli käydä käsiksi suoraan asiaan. Hän kuitenkin päätti niin tehdä. Olihan hän loppujen lopuksi vain välittäjä. Edelleen olosuhteet tekivät tämän ratkaisun järjellisimmäksi. Hän selitti naisille, minkä vaikean kysymyksen avioero lapsiin nähden aiheutti.
— Albert ei tule niitä minulta ottamaan, sanoi päättävästi Elisabet.
— Tietenkään hän ei tule niitä teiltä ottamaan. Mutta hän tulee vaatimaan ne luokseen muutamiksi kuukausiksi joka vuosi.
— Muutamiksi kuukausiksi?
— Niin, ja mikä surullinen kohtalo lapsille, kun heistä kiistellään, kun heitä vedetään kahteen suuntaan.
— Ei, ei, en tahdo jakaa heitä hänen kanssaan. Hän on unohtanut meidät.
Jättäköön hän meidät tästä lähtien rauhaan.
Rva Derize ei tarvinnut äitinsä avustusta osatakseen puolustaa oikeuksiaan. Philippe Lagier luuli hetken sopivaksi ilmaistakseen ystävänsä toivomuksen:
— Niin suurta surua kuin se hänelle tuottaakin on hän valmis luopumaan isän-oikeuksistaan, alistumaan kaikkiin teidän vaatimuksiinne, mutta yhdellä ehdolla.
— Millä? kysyivät naiset.
— Te tiedätte, että avio- tai pesäero oikeudessa voidaan saada, ja usein saadaan ilman että todellisia vaikuttimia mainitaan, vain siten, että esitetään jutun laadun mukainen loukkaava kirje tai syyksi mainitaan poistuminen kodista. Asianosaisten tarvitsee vain tehdä keskinäinen sopimus, jos tahtovat välttää häväistysjuttua, jos eivät halua antaa aineksia ilkeämielisille juoruille.
— Millä ehdolla? toisti Elisabet voimatta arvata.
Philippe kiirehtimättä monensi puhetaidollisia varakeinojansa:
— Laki yleensä kyllä kieltää tällaiset keskinäiset sopimukset, mutta lainkäyttö sallii sellaisen tapahtua. Ja kuinka voitaisiin totuus saada selville? Tämän kautta oikeudenkäynti yksinkertaistuu, ja yleisö kääntää huomionsa pois jutusta, joka on muuttunut jokapäiväiseksi.
— No niin? kysyi nuori nainen, joka välitti vain omasta tapauksestaan.
— No niin, Albert alistuu edeltäkäsin kaikkiin vaatimuksiin, joita te suvaitsette hänelle asettaa … sillä edellytyksellä ettei asiaa käsiteltäessä mainita mitään nimeä.
— Ah! pääsi välittömästi. Elisabetin huulilta, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. Kaksi sekuntia myöhemmin kyyneleet olivat kuivaneet, ja viehättävät kasvot saaneet takaisin koskemattoman tuoreutensa, niin että Philippe saattoi epäillä, oliko tätä hetkellistä järkytystä ollutkaan.
Mutta rva Molay-Norrois päästi närkästyksensä kuuluville:
Mikä viheliäinen mies! Hän tahtoo säilyttää rikostoverinsa kunnian!
Ja kääntyen tyttärensä puoleen hän yllytti tätä hylkäämään ehdotuksen:
— Sinun asiasi ei ole alistua ehtoihin, vaan sanella ne. Tuomarit, jotka ovat selvillä miehesi käytöksestä, kyllä tulevat jättämään lapset sinun huomaasi. Kuinka he voivat uskoa heidät, vaikkapa vain muutamiksi tunneiksi, miehelle, joka on hyljännyt heidät ja tuntematta omantunnon soimausta yhä vielä vain välittää rakastajattarestaan? Huono puoliso on huono isä.
— Tuomarit eivät kernaasti kiellä isältä oikeutta huolehtia lapsistaan.
— Itse hän on sen itseltään kieltänyt. Vaatiko hän heidät itselleen, kun tyttäreni lähti talosta? Ja hänhän selittää olevansa valmis luopumaan heistä ainiaaksi — ainiaaksi! — jos tuon naisen tahrattu maine pelastetaan! Eikö se ole kauheata?
— Te väärennätte, hyvä rouva, Albertin tunteita. On velvoituksia, joista ritarillinen mies ei voi vapautua menettämättä arvoansa.
— Hänellä ei ole velvoituksia muuta kuin kotiansa kohtaan.
Kääntyen rva Derizen puoleen, Philippe tulkitsi hänelle lyhyen kohdan
Albertin toisesta kirjeestä:
— Entäpä jos se on hellyyden muisto, harras kunnioitus, joka tekee hänelle vastenmieliseksi ruveta riistämään lapsia pois heidän äidiltään? Entä jos hän siten osoittaa jatkuvaa arvonantoaan ja luottamustaan? … Mitä tulee vuotuiseen määrärahaan, jonka hän aikoo heille varata, pyytää hän teitä itseänne määräämään sen suuruuden.
Tämä lauseen loppu, joka helpotti taloudellista järjestelyä, mihin nuoren naisen ajatus ei ollut vielä ollenkaan suuntautunut, aiheutti hänessä närkästystä.
— Ei ole kysymys siitä, sanoi hän hyvin päättäväisesti.
Vähän hämmästyneenä tästä epäitsekkyydestä, joka hänestä näytti edellisistä vastauksista poikkeavalta, Philippe turvautui toiseen perusteeseen:
— Mitä etua teillä siitä on, jos aiheutatte häväistysjutun oikeuden edessä? Mitä hyötyä se teille tuottaa? Eikö teille riitä se, että ero langetetaan teidän eduksenne ja te itse saatte päättää sen seurauksista! Harkitkaa, jos haluatte, muutamia päiviä, rouva, ennenkuin teette päätöksen, joka voi olla seurauksiltaan niin tärkeä.
Elisabet silmäsi äitiinsä kuin neuvoa pyytääkseen. Hänen sileälle otsalleen oli uurtautunut pieni kohtisuora ryppy kulmakarvojen välille. Hänen kasvonsa, koko hänen ruumiinsa jännittyi tavattomaan, poikkeukselliseen tahdonponnistukseen, joka ei ollut missään yhteydessä hänen ilmeensä sievän lapsellisuuden ja hänen eleittensä tavallisen välinpitämättömyyden kanssa. Hän ei odottanut rva Molay-Norrois'n mielipiteen ilmaisua.
— Olen harkinnut valmiiksi, lausui hän. Hylkään ehdotuksen. En tahdo valehdella. Sanon koko totuuden; sen pahempi niille, joihin se osuu.
— Oikein! hyväksyi hänen äitinsä, samalla tuntien pienen omantunnonvaivan, koska hän jätti noudattamatta hra Molay-Norrois'n neuvoa, jonka tämä varoittaen oli antanut naisille tyttärensä paluusta saakka, nim. välttää ikävän huomion herättämistä. Mutta vanha rouva oli noita kunniallisia intomielisiä ja suoraluonteisia naisia, joita heidän vilkas tunne-elämänsä johtaa.
Philippe Lagier oli valmistautunut tähän vastaukseen. Nuoren naisen päättäväinen ja reipas käytös ei ollut hänelle vastenmielinen ja näytti hänestä olevan huomionarvoinen uutuus tässä ihmisessä. Hän ei hyljännyt sovittelua kostonhalusta ja katkeruudesta, vaan koska hänestä avioliiton särkymisen seuraukset olivat vähemmän merkitseviä kuin särkyminen itse. Totuushan antoi varsin varman toimintaohjeen, mutta miten vaikea sitä oli seurata ja vielä vaikeampi toisen omaksua? Elisabet, joka oli yksinkertainen ja harkitsi vähän, piti selvimpänä omaksua sen: ja ainakin hän valitsi sen omasta alotteestaan, olematta toisen vaikutuksen alaisena.
— Muuten, lisäsi rva Molay, hra Salvage on meille luvannut, että ero julistetaan pian, ilman anomuskirjan esittämistä.
— Se riippuu todistuskappaleesta, väitti asianajaja, joka on hallussanne ja jota minä en tunne.
— Todistuskappaleesta?
— Niin, kirjeestä, johon on viitattu. Elisabet punastui kuin pahanteossa yllätettynä ja katsoi velvollisuudekseen antaa siitä selityksen:
— Se oli kirje, joka tuli pikasanoman kuoressa. Albertin poissaollessa avasin hänen pyynnöstään sähkö- ja pikasanomat ilmoittaakseni hänelle niiden sisällön. Kirjeitä en avannut koskaan. Hän oli pyytänyt minua tekemään tämän palveluksen avioliittomme ensi aikoina. Totta puhuen olin jo kauan sitten lakannut sitä hänelle tekemästä. Sinä päivänä hän kärsimättömästi odotti oikaisuvedoksia, joita ei kuulunut. Hän oli mennyt ulos. Minun tuli telefonoida hänelle kun ne saapuivat. Olin ajatellut, että hän sai niistä ilmoituksen. Se on sattuma. Täten sain tietää …
Hänelle näytti olevan tärkeätä osoittaa ettei hän pitänyt silmällä puolisonsa kirjevaihtoa ja että kaikki vakoilu olisi ollut hänelle arvotonta. Vielä enemmän kuin hänen sanansa ilmaisivat hänen kasvonsa vastalausetta jo sellaista ajatustakin kohtaan. Ja tämä mielen suoruus antoi hänen nuoruudelleen enemmän välitöntä viehätystä.
— Tahdotteko näyttää minulle tuon kirjeen? kysyi Philippe, joka joko uteliaisuudesta tai myötätunnosta meni vähän pitkälle tehtävänsä täyttämisessä.
— Mutta … miksi?
— Saan lukea sen ennemmin tai myöhemmin. Jos annatte minun tutustua siihen, tulen minä yksin saamaan siitä tietoa ennen jutun alkuunpanoa. Muussa tapauksessa se joutuu kiertelemään asianajajain toimistoissa. Olen tullut tänne sovittelijana enkä asianajajana. Muistelen meidän hyviä suhteitamme. Ja jos olosuhteet ehdottomasti tuomitsevat Albertin, pyydän häntä valitsemaan toisen puolustajan.
— Ei, sanoi Elisabet lämminneenä, te olette hänen ystävänsä, on oikein että puolustatte häntä. Te olette jo sen alkanut. Olin juuri lähettämäisilläni pois tuon kirjeen teidän saapuessanne; asianajaja on jo kaksi kertaa pyytänyt minulta sitä. Minulla ei nyt enää ole salaisuuksia, elämäni on joutunut julkisuuden käsiin, kaikki on minulle yhdentekevää. Menen hakemaan sen teille.
Hän ei huomannut, että hän antoi julkisuuden käsiin toisen ihmisen elämän.
Hänen poissaollessaan rva Molay-Norrois tunnusti Philippelle, että hän kiiruhti viemään Uriageen nuoren naisen, jota pelkkä oikeudenkäynnin ajatus väsytti, ja pikkulapset, joiden tarvitsi päästä maalle. Philippe kyseli näitä, ja heti rouvan vihamieliset kasvot silisivät, ja niiden hyväntahtoisesta hymystä näkyi isoäiti, joka paljon seurustellessaan lasten kanssa saa takaisin luottavaa välittömyyttä.
— Kas tässä, lukekaa nopeaan, sanoi Elisabet palatessaan, ojentaen hänelle kirjekuoren, jota hänen sormensa tuskin pitelivät, ikäänkuin ne olisivat peläten koskettaneet palavaa kekälettä.
— Hra Lagier on kysellyt lapsia, selitti hänen äitinsä nopeasti. Missä he ovat?
— Huoneessani. Menkäämme niitä hakemaan, äiti. Philippe ymmärsi, etteivät he tahtoneet olla läsnä kun hän luki kirjettä, ja hänkin mieluummin oli kahden kesken entisen ihailtunsa kanssa.
Anna de Sézery, Elisabet Molay-Norrois, nämä hänen nuoruutensa helmet eivät lakanneet hänen mieltään liikuttamasta Albert Derizen elämän läpi. Mitä oli tullut Saint-Ismier'n nuoresta valtiattaresta, joka niin saattoi hämmästyttää ihmisen mielialojensa puuskilla? Niinkuin hän jo tämä aamuna oli tullut, hän nytkin saapui muistin kutsumana, soikeine kullanvälkkyvine silmineen, alaspäin taipuvine suupielineen, kasvoillaan tuo kaksinkertainen odotuksen ja välinpitämättömyyden ilme. Mutta yli näiden kasvojen oli ajan täytynyt käydä. Hän katseli käsialaa ja tunsi sen, vaikka se oli tullut pystymmäksi ja voimakkaammaksi, sen äkillisistä käänteistä, sen puolinaisista kirjaimista. Ja hän luki pysähtymättä nämä kahdeksan postipaperin sivua, jotka kahisivat hänen sormissaan kuin kellastuneet lehdet, jotka taittuvat askelten alla:
Pariisissa, tänään perjantaina.
»Vasta eilenkö te minut jätitte, ystäväni, rakkaani? Minusta tuntuu, että siitä on kauan jo, ja kuten näette, tulen minä ensin teidän luoksenne. Minä niin pelkään nyt jokaista hetkeä, joka palaamatta menee; vuosieni lisänä ne pian riistävät minulta nuoruuteni. Kun olin pikku tyttö, joka ylpeili ihailijaparvesta ympärillään, ja kun te tulitte Saint-Ismier'hen, yritin joskus vähän keikailla teille miellyttääkseni teitä. Se ei ole luonteeni mukaista, ja minä osaan sitä niin huonosti, etten onnistunut. Ette varmaankaan silloin aavistanut hellyyttäni? Se on kymmenen vuotta vanhempi kuin teidän. Kaukaa se on saattanut teitä, kun ette siitä mitään tienneet. Ah jospa rakkaus riittäisi hävittämään ajan? Mutta eikö se että saa rakkautta, riitä valaisemaan pimeitä päiviä? Senjälkeen kuin olen sanonut hyvästit vanhalle talolleni Sézeryssä, joka myötiin, maalleni, puilleni, en juuri ole tiennyt muista kuin tällaisista. Kun laiva kuletti minua Englantiin, kumarruin sillalta katsomaan vettä ja unelmani kiisivät pois kuin vesi. Minusta tuntui että heitin sydämeni sinne syvyyteen. Kuinka paljon ylpeyttä on vaadittu jaksaakseni viettää tuota halpaa elämää. Ja mitä ponnistuksia — pelkään nyt, että ne ovat kuluttaneet minua ja saattavat kääntää teidät minusta pois — voidakseni saavuttaa sen työteliään elämäntason, joka on sallinut minun kohdata teidät. Kuinka mieluisia on minulle palauttaa muistiin tämä kohtaus. Siitä on vuosi. Te olitte saapunut Lontooseen, ottaaksenne osaa tuohon historiantutkijain kokoukseen. Muistatteko käyntimme Towerissa. Näen vieläkin mielessäni paikan, jossa kuningattaret Anna Boleyn ja Catherina Howard mestattiin. Te palautitte elämään nämä onnettomat vainajat, ja minäkin nousin haudastani: voin sen kernaasti nyt tunnustaa teille. Kellään toisella ihmisellä ei ole sellaista kykyä elävöittää menneisyys, kivet ja sydämetkin, jotka eivät kylliksi elä.
Kuitenkaan en yrittänyt uudestaan tavata teitä, kun kuukautta myöhemmin asetuin Pariisiin, saadessani tätini da Liévillen jättämän pienen perinnön, joka on tehnyt minut riippumattomaksi. Pelkäsin liiaksi teidän välinpitämättömyyttäni ja omaa muistoani. Sitten kesä eroitti meidät, ja minä tahdoin vapautua tunteesta, joka valtasi olentoni enemmän kuin ennen. Mutta syksyllä te palasitte. Se on niin levoton ja ohikiitävä aika, että joka päivä on raskas merkityksestään. Sielu on silloin täynnä ahdistusta, täynnä alistumista ja toivoa. Tuntee kulkevansa kohti kuolemaa ja toivovansa uudestisyntymistä. Minä puolestani en koskaan ole voinut olla iloinen syksyllä, varsinkaan nyt kun alituisesti huomaan, miten hauras ja epävakainen on haihtuva nuoruus.
»Kuinka olisin torjunut teidät, kun tarjouduitte näyttämään minulle tuntemattoman Pariisin, historiallisen Pariisin, jossa haamut vielä asuvat? Pikkutyttönä Sézeryssä rakastin esi-isäin kuvia, ja kun minua huvitti pelätä hiukan, kuvittelin heidän yöllä kummittelevan. Oi meidän viehättäviä kävelyjämme päivänpaahtamilla rantakäytävillä, tai syrjäkatuja myöten, jotka te tunsitte ja joilla kutsuitte eloon suuria varjoja! Entä Saint-Germain, Malmaison, ja tuo Chantilly, jossa kävimme myöhään syksyllä, kun metsä on lehdetön ja kun voi nähdä niin kauas sen sisään, sen sydämeen saakka. Jokainen meidän retkemme liitti meidät lujemmin toisiimme. Epäilemättä ne ravitsivat meidän tutkijavaistojamme, meidän älyllisiä pyyteitämme. Usein — muistatteko sitä? — käsittelimme toinen toisensa jälkeen noita merkillisiä olettamuksia, jotka tyydyttävät meidän ijäisyystarvettamme. Mutta rakkautta me molemmat janosimme! Minä, minä vapisen edelleen. Te vakuutitte minulle eilen illalla, että teidän elämänne ei enää voi olla vailla minun elämääni. Ja minun on teidän niin kauan kuin tahdotte. Lempeästi se virratkoon omaanne, sitä koskaan vahingoittamatta. Antakaa sen palvella teitä, sitä anastamatta. Jospa tietäisitte! Minulla ei enää ole luottamusta: se ei koskaan ole ollut erikoisen eloisa minussa, ja nämä viimeiset kymmenen vuotta ovat sen hävittäneet. En enää usko onneen, jonka voin tarjota, ja uhraisin elämäni teidän puolestanne. Kohdelkaa lempeydellä heikkouttani, rakkauttani: tunnen itseni niin vanhaksi, ja niin uudeksi yht'aikaa, ja minä rakastan teitä.
Anna».
Käytännön mies on aina vähän epäilevällä kannalla rakkauskirjeiden tunteenpurkauksiin nähden. Tosiseikoista, jotka liittyvät melkein jokaiseen asiakirjakääröön, hän tietää, mikä kaunistelunhalu tai lyhytnäköisyys ne on sepittänyt. Mutta Philippe oli kylliksi ennen muinoin seurustellut Sézeryn linnassa tunteakseen nuoren tytön vilpittömyyden tästä intohimoisesta hehkusta ja tästä ennakolta valmiista alistumisesta. Hän aavisti hänessä vain lisääntynyttä alakuloisuutta ja ikäänkuin salaista ikävöintiä. Silmät varmaankin olivat vähemmän kullanvälkkyvät, suu enemmän uurtunut, koko ruumis laihempi. Yleensä hän varmaankin osaksi oli menettänyt ruumiillisen viehätyksensä, mikä seikka selitti hänen voittamattoman tulevaisuuden-pelkonsa, ja Lagier oli kylliksi julma nauttiakseen kaikista näistä kuvista, jotka tekivät hänet vähemmän tavoiteltavaksi.
Rva Derize palasi ensimäisenä molempine lapsineen. Hänen tietämättään tehty vertailu oli hänelle -eduksi. Viehättävässä seurassaan ja nuoruutensa koko loistossa Philippe arvosti hänet tavattoman puoleensa-vetäväksi.
— Te olette lukenut sen? kysyi hän, kun Philippe oli syleillyt
Marie-Louisea ja pikku Philippeä, kummipoikaansa.
— Kyllä, rouva, mutta tästä kirjeestä päättäen hän ei ollut Albertin rakastajatar.
Tällainen tulkinta saattoi rva Derizen ymmälleen:
— Älkää tehkö pilkkaa minusta: se on väärin.
Ammattitaitonsa ohjaamana Philippe oli keksinyt perusteen, jota hän koetti selittää rouvalle, ensin vakuuteltuaan aikomustensa vilpittömyyttä.
— Ah, rouva … Teidän, Albertin uhallakin etsin jotain keinoa välttää välien särkymistä. Minusta näyttää, että jos olisitte tahtoneet, olisitte helposti vieneet voiton teidän … kilpailijastanne. He rakastavat toisiaan vain aivoillaan. Kirjeessähän viitataan vain kohtauksiin, joita he ovat panneet toimeen yhdessä katsellakseen historiallisia paikkoja, ja se on saattanut heidät jonkunmoiseen yhteiseen henkiseen kiihoitukseen.
Rva Molay-Norrois vuorostaan astui sisään olematta erikoisen tervetullut. Muutamilla ihmisillä on etuoikeuksia. Lempeästi pyysi Elisabet häntä viemään lapset pois. Marie-Louisella, joka oli isänsä näköinen, oli tämän syvät silmät, aina täynnä uteliaisuutta, ja jonkunverran terävät piirteet, ja hän katseli ja kuunteli Philippeä tarkkaavasta; hänen varhaiskypsyytensä antoi äidille aihetta olla varuillaan, sillä heidän lähdettyään Pariisista hän usein teki nolostuttavia kysymyksiä. Pyöreä pikku poika taas itsepäisesti nyki tyynyn tupsua, jonka hän kiiruhti repimään irti saadakseen viedä jotain mukanaan.
Päästyään taas kahdenkesken asianajajan kanssa, nuori nainen pani kirjeen takaisin kuoreensa.
— Nyt kun te olette sen lukenut, ei asianajaja sitä enää tarvitse. Minä en enää näytä sitä muuta kuin viime hetkellä, eikö niin?
— Niin on parempi.
Täten meni myttyyn Tabourin'in asianajotoimiston apulaisten suunnitelma: kysymättä päämiehensä mieltä olivat nämä kahteen kertaan ja virallisella tavalla pyytäneet saada anomuskirjassa mainitun todistuskappaleen, ainoastaan siinä tieteellisessä tarkoituksessa, että voisivat muodostaa itselleen vakaumuksen.
Sitten Elisabet pyysi anteeksi, että hän oli ihan tavallinen nainen, ettei hänellä ollut mitään sielua, joka kulki kohti kuolemaa ja oli täynnä odotusta, mitään syksyn henkeä, ja ettei hän ymmärtänyt mitään psykologisista hienouksista. Mutta kun hän ei ollut tottunut ironiaan, ei hän kauan siinä pysytellyt.
— Muuten ei Albert itsekään ole kieltänyt.
— Niinkö! mitenkä hän on puolustautunut?
— Hän ei ole puolustautunut ollenkaan: hän syytti minua.
— Teitä?
— Niin, hän rohkeni sen tehdä. Hän valitti tiesi mitä kärsimiänsä kuviteltuja onnettomuuksia, joita hän turhaan yritti luetella. Ja kun häneltä kysyin: — Mitä teiltä sitten puuttuu? — vastasi hän: — Teiltä ei mitään, mutta minulta kaikki. — Sehän on järjetöntä puhetta. Ja kun minä uhkasin lähteä pois lapsineni, ei hän edes yrittänytkään pidättää minua. Ymmärrättekö nyt, että kaikki on välillämme lopussa? Nyt hän elää yhdessä tuon naisen kanssa, jota te pyydätte minua säästämään. Hän on melkein vanha, melkein ruma; pitäköön hänet. Minä en enää tahdo kuulla mistään puhuttavan. Kaikki on lopussa, ainiaaksi, niin ainiaaksi. Minun täytyy päästä rauhaan.
Hän vuodatti muutamia vilpittömiä kyyneleitä, kylliksi, jotta ne puhuivat hänen puolestaan, mutta ei niin paljon, että ne olisivat tahranneet hänen ihoaan. Mutta tämä kohtuullinen määrä ei ollut laskettu. Hänen itserakkautensa kärsi yhtä paljon kuin hänen rakkautensa. Philippe aavisti sen ja katseli suuremmalla mielenkiinnolla sileätä ja arvoituksellista pikku otsaa, jota hyvin suittu tukka varjosti, kauniita kyyneltyneitä silmiä ja koko hänen uhkuvaa nuoruuttaan, jota suru ei voinut rumentaa. Se antoi hänen lohdutteluilleen enemmän vakuutuksen pontta, ja hyvästellessään rva Derizeä ja rva Molay-Norroista, joka viivyttelemättä palasi tyttärensä luo kuin uskollinen vahtiväki, hänellä ei ollut mitään syytä onnitella itseään siitä vähän sekavasta tavasta, millä hän oli tehtävänsä täyttänyt. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa ystävänsä saapumista, ilmoittaakseen hänelle yrityksen rauenneen tyhjään. Anna de Sézery oli joutuva julkisen häväistyksen esineeksi. Elisabet Derize oli oikeudessa saava eron, joka jo nyt oli lopullinen.
Poistuessaan hän Isèren rantakäytävällä sivuutti pikku apulaisen Malaunayn tätä huomaamatta. Mutta tämä joka tunsi talon ja mielellään kuljeskeli sen seutuvilla, onnitteli tämän kohtauksen johdosta teräväjärkisyyttään: voitonvarmana hän nyökkäsi päätään, veti keuhkoihinsa tähän aikaan jo vilvastuvaa illan ilmaa ja sanoi itsekseen:
— Se on selvä: hän pettää suojattinsa. Oliko viisasta panna vetoa asiamiehen voiton puolesta?