IV.
VASTAAJA
Albert Derizen äiti piteli jonkun aikaa kädessään avattua sähkösanomaa, jossa hänen poikansa ilmoitti saapuvansa iltajunalla. Hän oli hämmästynyt ja tyytyväinen. Sitten hänen ensi huolensa oli mennä keittiöön, sillä hän kernaasti säästi kaiken lisävaivan palvelijattareltaan, joka oli melkein yhtä vanha kuin hänkin ja joka paikkaansa koskaan vaihtamatta oli palvellut häntä neljäkymmentä vuotta.
— Fauchette [Fauchette = pikku Fanny], syömme päivällisen vasta puoli kahdeksan.
Vanhus, jolle tämä siro ja ylen nuorekas nimi kuului, käänsi emäntäänsä päin pahasti sierettyneet kasvonsa, joita ällistys venytti:
— Puoli kahdeksanko, rouva!
Hänen luostarimaisen säännöllisessä päiväjärjestyksessään tällainen viivästys oli merkkitapaus, melkein skandaali. Mutta kuultuaan, että sen aiheutti Albert herra, hänen suunsa näytti venyvän korviin saakka jonkunmoisen hymyn vallassa, ja hänen pienet harmaat silmänsä räpyttelivät törröttävien kulmakarvojen alla kuin osuisi niihin liian voimakas valo. Vaikkakin Albert herra kaikin tavoin oli paljon varttunut, ei hän lakannut vanhukselle kuulumasta, koska tämä oli häntä syntymästä hoidellut. Kuvailipa vanhus häntä jatkuvasti pikkulapseksi mielessään ja rasitti häntä hänen saapuessaan joutavalla pikkuseikkoihin kohdistuvalla huolenpidollaan, hän muistutteli hänen mieleensä entisiä noloja tapauksia, mitenkä hän kerran esimerkiksi oli kärventänyt istuimensa, asettuessaan hiillosastialle. Vaikkakaan vanhus ei ollut tekemisissä juuri muun kuin kattiloidensa kanssa, oli hän kyllä huomannut, että rouvalla jonkun aikaa oli ollut huolia, ja olihan hän kuullut ilkeiden naapurien kertovan asioita jotka häntä tyrmistyttivät ja sisälsivät viittauksia johonkin noista häpeämättömistä naisista, joiden pelkkä näkeminen vaati häntä tekemään ristinmerkin! Heti hän aikoi mättää kadotetun pojan täyteen vihanneksia ja leivoksia ja ehdotti kaikkia ruokia, joita Albert herra entisajoista saakka oli kunnioittanut jollakin suosiolla, mitä seikkaa hän unohti yhtä vähän kuin sotilas voittojansa. Täytyi rajoittaa tämä into kotiliemeen, lihahyytelöön, parsaan ja ohukaisiin aprikoosihillon kanssa.
— Panemme hänet asumaan minun huoneeseeni lisäsi rva Derize. Minä otan esiin peitteitä ja lakanoita.
— Entä rouva itse?
— Minä asetun etelänpuoleiseen pikku huoneeseen.
— Aurinko osuu sinne pahasti.
— Niin, mutta hän kaipaa lepoa, vietettyään päivän junassa.
Ja molemmat vanhat naiset, jotka yhteinen antaumus liitti toisiinsa, valmistautuivat toimekkaasti parhaansa mukaan ottamaan vastaan nuorta miestä, joka vallitsi heidän äidillisiä sydämiään. Mutta sillä aikaa kuin Fauchette, kieli jonkunverran suusta ulkona, vaipui pitämään huolta paistinpannustaan, rva Derize, avatessaan kaappejaan ja suunnitellen huoneiden järjestelyä, ei voinut olla tuntematta levottomuutta. Hän oli heti tulkinnut onnelliseen suuntaan Albertin sähkösanoman: tämä paluu oli sovinnon alkusoitto, se merkitsi etääntymistä Pariisista, jota hän jo kaukaa kavahti, sitä tuntemattakin, huonona kaupunkina, jossa käsitykset totuudesta ja erehdyksestä vääristyvät ja lopuksi menevät sekaisin. Ajatus, että hän sai poikansa itselleen, kokonaan itselleen, oli myös hänelle mieleen. Tavallisesti hän vaimoineen ja lapsineen asettui asumaan Molay-Norrois'n perheeseen, jonka huoneusto oli mukavampi ja tilavampi. Tämä poikkeaminen totutusta tavasta, joka hänessä ei suinkaan herättänyt vastustusta, oli hänelle pieni korvaus. Kuinka hän oli poikaansa hellittelevä ja lellittelevä! Ei kuitenkaan liikaa: ei ensinnäkään pidä hemmotella miehiä, ja toiseksi hän ansaitsi saada toria. Ensi kerran, lakattuaan olemasta lapsi, oli Albert aiheuttanut hänelle todellista surua. Hän ei hyväksynyt, hän ei käsittänyt poikansa käytöstä. Hänen käsityksensä mukaan avioliitto oli särkymätön ja pyhä side, jonka kuolema yksin saattoi katkaista, ja jota, mitä häneen tuli, kuolemakaan ei ollut katkaissut, murtaessaan säälimättömästi onnen, joka oli kestänyt liian vähän aikaa. Miten kävi lasten, jos kummallakin puolisolla oli vapaus alkaa elämänsä uudestaan? Eiväthän he olleet pyytäneet päästä tähän maailmaan, ja eikö ollut niiden velvollisuus, jotka olivat heidät elämään toimittaneet, antaa heille se totinen valaistus, jota perheen perinnäinen elämä merkitsee? Onko koskaan mitään toteutettu ilman määrättyä päämäärää ja ehdotonta velvollisuuteensa alistumista. Tämän hän oli kirjoittanut pojalleen heti kuultuaan Elisabetin poistumisesta, ja petoksesta, joka oli sen aiheuttanut. Olipa hän itse tahtonut lähteä Pariisiin, mutta Albert oli hänelle ilmoittanut poistuvansa sieltä. Viisi kertaa hän hitaine, vielä varmoine askelineen oli mennyt miniänsä luo, mikä hänen ansiokseen luettakoon, taivuttaakseen tätä kärsivällisyyteen ja anteeksiantoon, alistuen Molay-Norrois'n perheen syyttelyihin ja heidän epäystävälliseksi käyneeseen kohteluunsa, erikoisesti ajaen Marie-Louisen ja Philippen, noiden viattomien uhrien asiaa. Mutta hänen ei ollut onnistunut liikuttaa Elisabetin mieltä eikä vakuuttaa häntä; tämän kaavamainen jyrkkä päätös oli voittamaton este. Toiselta puolen hän tunsi poikansa Albertin ehjän, käskevän, vieläpä ylpeän luonteen, jommoinen on tavallinen muita etevämmillä ihmisillä; se oli joskus tuottanut hänelle kärsimystä, hän kun oli niin luottava kiintymyksessään, mielenjaloudessaan ja suoruudessaan. Eikä voi vaatia muita sietämään sitä mitä äiti sietää. Kun Elisabet oli kärsimänsä loukkauksen jälkeen vetäytynyt pois, oli hän menetellyt oikeutensa mukaisesti. Albertin asia oli luopua intohimostaan ja solmia ehjiksi katkenneet siteet. Mutta hän tunsi hyvin, miten vaikea tämän oli taipua. Ja kun hän tarkemmin mietti, haihtui heikko toivo, minkä vähäinen sininen paperi oli hänessä herättänyt, niinkuin linnut, jotka lennossaan sattumalta ovat eksyneet huoneeseen ja kiihkeästi kaipaavat takaisin ulos.
Hänen kulkiessaan edestakaisin tunkeutui avatuista akkunoista hiukan vilpoisuutta huoneeseen keskipäivän helteen jälkeen. Kesäkuussa viipyy valo kauan, eikä vielä ollut iltakaan, vaan se välihetki, jolloin uupunut aurinko kiiruhtamatta valmistautuu painumaan taivaanrannan taa. Rva Derize vähän surkutellen totesi tämän lopun uhkan, vaikkakaan tuon ei tarvinnut olla välittömästi käsillä, vaan oikeutti vielä tekemään suunnitelmia. Oli käsillä hetki, jolloin hänellä oli tapana käydä läheisellä Saint-Rochin hautausmaalla. Vainajat saivat aina odottaa. Hän tyytyi panemaan vähän vettä maljakkoon, asettaen sen huoneen pesukaapille, erään valokuvan eteen, jonka piirteet aika oli tahrinut, ja jotka eivät olleet koskaan varmaankaan olleet erikoisen tarkat. Vieläpä hän vähän asetteli kukkia syrjään, jotta muotokuva tuli paremmin näkyviin.
»Tässä on, ajatteli vanha rouva, hänen isänsä hänelle puhuva. Jospa hän olisi voinut Albertin kasvattaa!»
Rva Derize asui kaupungin länsipäässä kaupunginosassa, joka melkein kuului maaseutuun. Boulevard des Adieux[= hyvästijättöjen puistokatu] noudattaa entisiä valleja, joille on istutettu suuria puita ja joiden rinteitä peittää nurmikko. Portti, joka sen katkaisee ja jolla on sama alakuloinen nimi [Boulevard des Adieux = hyvästijättöjen puistokatu], johtaa Vihreänsaareen kauniiseen kävelypuistoon, minkä läpi on mentävä, ennenkuin päästään hautausmaalle. Kaikkien hautajaissaattojen täytyy mennä tätä tietä. Kuoleman tietoisuus lepää seudun yllä. Senpätähden eivät vuokralaiset sinne mielellään pyrikään, vaikka sieltä näkee lehviä ja vihreitä rinteitä ja vasemmalla, lehtinurmien ja lehmusten oksain välitse, vähän Rachais'n ja Saint-Eyvardin vuorta, joiden kalliot auringon laskiessa tulevat loistavan värisiksi, ruusunkarvaisiksi ja sinipunaisiksi vuorotellen.
Rva Derizellä oli hallussaan pieni huoneustonsa, johon kuului kuusi huonetta toisessa kerroksessa boulevardin ja Lesdigueres'n kadun kulmassa, vasta poikansa naimisen jälkeen. Hän oli luullut elämäntehtävänsä silloin päätetyksi, ja poistunut tänne hautojen läheisyyteen. Siihen saakka hän, koska Albert oli hänen luonaan, oli asunut uusissa kaupunginosissa Saint-Andrén kävelypaikan läheisyydessä: nuoret ihmiset tarvitsevat nähdäkseen liikettä ja toimintaa eikä hiljaisia katuja ja tyhjyyden muistutuksia. Kun hän näki hänelle syntyvän uuden kodin ja tunsi miten hänen käydessään Grenoblessa Molay-Norrois'n seurapiiri, jonka turhamaisuutta tyydytti pojan lisääntyvä maine, veti häntä puoleensa ja vähän otti hänet valtaansakin, niin hän itsestään alkoi lähestyä sitä soppea, jonne sisältyi hänen nuoruutensa ja hänen onnensa. Siellä lepäsivät hänen vanhempansa, joita hän sai kiittää onnellisen lapsuuden kehittämästä vastustuskyvystä, hänen puolisonsa, jonka hän oli kadottanut nelivuotisen avioliiton jälkeen ja jonka muisto pysyi hänelle vielä elävänä kolmenkymmenenkuuden vuoden kuluttua. Hänestä tuntui ettei hänellä koskaan ollut aikaa surra häntä kyllikseen ja että hänellä oli velka maksettavana: vanhuuden lähestyessä me tarvitsemme aurinkoa ja lämpöä, ja me tavoitamme niitä parhailta menneiltä päiviltämme. Hänen puolisonsa oli päättänyt päivänsä työkykynsä täydessä kukoistuksessa, äkillisen, satunnaisen tapaturman häntä kohdatessa, juuri kun hän oli pannut pystyyn erään noita liikevoimalaitoksia, jotka nykyään ovat Dauphinén onni, ne kun käyttävät hyväkseen sen virtoja, sen valkoista kivihiiltä. Niittämättä siitä kunniaa, hän oli edeltäkävijä. Se oli toinen nousuyritys Derizein suvussa: isä jo oli suistunut ennenkuin hän oli saavuttanut menestystä. Täten suvut usein sisältävät epätäydellisiä luonnoksia johonkin jälkeläiseen, joka on heidät kunniaan korottava, tai katkaisee päinvastainen kohtalo niiden terveen kehityksen ja estää niitä puhkeamasta kukkaan.
On tunnettua, minkä vaarallisen kauden uusi teollisuus melkein aina saa läpikäydä käyntiinpanonsa alussa. Mieluummin kuin hän alistui uhkapeliin oli Albertin äiti, jolta itseltään puuttui kaikki varallisuus, vaatinut pesän selvitystä. Tämä selvitys ei ollut jättänyt hänen lapselleen muuta kuin Saint-Martin d'Uriagessa sijaitsevan maatilan; se oli melkein vuoristossa, ja siihen kuului asuinrakennus, maanviljelystä, metsää ja niittyä. Se ei tuottanut kuin vähän yli kaksi tuhatta markkaa eikä ollut kokonaan veloista vapaa Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän vetäytynyt sinne: kirkon läheisyys ja maaseudun rauha houkuttelivat häntä. Albert oli vain kolmen vuotias. Hän oli tästä lähtien äidin päämäärä. Hän tahtoi pojan ottavan korvauksen isän ja isoisän rauenneista elämänaikeista. Saadakseen apulähteitä ja paremmin opettaakseen poikaansa hän aluksi avasi pienen lastenkoulun, ja kun poika varttui, hän hänelle pyysi ja sai Grenoblen postitoimistossa paikan, joka aluksi oli vaatimaton, mutta vähitellen muuttui hänen järjestysaistinsa, älykkäisyytensä ja hallinnollisen kykynsä mukaiseksi. Antamalla pojan etsiä omaa tehtäväänsä, löytää sen ja toteuttaa sitä, aavistamalla itse ensimäisenä hänen arvonsa, antoi äiti hänelle elämän toiseen kertaan. Poika korvasi hänen rakkautensa nopealla menestyksellään, kykynsä kehittymisellä, hellyydellään, joka tosin ei ollut pilvetön eikä alituinen, vaan hyvinkin pidätetty huonoina aikoina, mutta joka hetkittäin saattoi olla niin luottava, niin herkkä, niin syvä, että vanha rouva sitä ajatellessaan tunsi silmänsä kostuvan ja mielensä täyttyvän. Niinpiankuin poika alkoi ansaita, vaati hän äitiään luopumaan kaikesta työstä: hänenhän tuli astua äidin sijaan! Hänen mennessään naimisiin hänen isänperintönsä, Saint-Martinin maatila, jonka hän muuten oli vapauttanut kaikista kiinnityksistään, siirrettiin hänelle ja se antoi hänelle jonkunmoista ulkonaista asemaa Molay-Norrois'n perheen rinnalla. Mutta sen tulot hän edelleenkin luovutti äidilleen ja niihin hän vielä lisäsi pienen vuosikoron, salaa, sillä hän ei tahtonut sekoittaa ketään, ei vaimoaankaan sen ankaran taistelun kaikkiin sokkeloihin, jota hän äitineen oli kohtaloa vastaan käynyt, ettei siitä lankeisi mikään varjo liian aikaisin kuolleen isän muistolle.
Mikään ei niin toisiinsa liitä voimakkaita sieluja kuin yhdessä kestetyt koettelemukset. Jo pelkkä yhteinen ruumiillinen rasitus herättää toveruuden ja yhteisvastuun tunnetta. Näinä kamppailun vuosina olivat rva Derizen ja hänen poikansa välit tulleet poikkeuksellisen läheisiksi. Voidakseen seurata poikaa hänen opinnoissaan, oli äiti täydentänyt sivistystään. Millä opetuskyvyllä ja kunnioituksella poika olikaan häntä siinä auttanut, samalla kun hän edelleenkin pyysi äidiltä neuvoja pysyäkseen hänen oppilaanaan! Ja kuinka osasikaan jälkimäinen tyynnyttää hänen kunnianhimoiset pyyteensä, kehittää hänessä tuota niin vaikeasti saavutettavaa hyvettä, joka ponteville luonteille on vaikein oppia ja kuitenkin on niin välttämätön, ettei mikään into, mikään työnteon nopeus voi sitä korvata: kärsivällisyyttä. Ikäänkuin asettaisi äiti poikansa itseään korkeammalle, hän saattoi hänet karttamaan voimiensa hajoittamista, kykynsä pirstoamista ja hävittämistä sanomalehti- ja esitelmätoimen kautta, kaikkien tällaisten vähäpätöisten puuhain kautta, joissa ensi menestys yllyttää jatkamaan ja joihin tottuminen pian tulee vaaralliseksi, ne kun tyydyttävät toiminnantarvetta samalla kun ne antavat tälle miellyttävät rajat. Vaistomaisesti ja voimatta sitä itselleen selittää — häntähän itseään hymyilytti kun hän pojalleen tunnusti taikauskoisen kunnioituksensa paksuja kirjoja kohtaan — hän ymmärsi, että vain keskittyminen yhteen ainoaan aikeeseen, kestävyyden siihen yhtyessä, tekee pysyvästi arvokkaat tulokset mahdollisiksi. Täten äiti kehoitti poikaansa pitkällisten ponnistusten uralle ja epäilemättä osaltaan vaikutti Työmiehen historian syntymiseen, joka nykyään on niin hyödyllinen, ja Talonpojan historian muodostumiseen, jonka tuli antaa kuva talonpojan elämästä ja näyttää sen ikuinen ylevyys.
Kuitenkaan ei äiti koskaan suostunut seuraamaan poikaansa Pariisiin, joko siksi, että hän pelkäsi tuntevansa itsensä kodittomaksi totunnaisen ympäristönsä ulkopuolella, tai siksi että hän — harkiten siinä aivan oikein — ei tahtonut vallata paikkaa, joka pian tuli kuulumaan toiselle naiselle. Säännöllisen kirjevaihdon kautta hän nykyään kaukaa ylläpiti yhteyttä poikansa kanssa ja lomat liittivät heidät yhteen maatilalleen Saint-Martiniin. Albertin avioliitto toi mukanaan suuria muutoksia heidän niin suuressa määrin yhteiseen elämäänsä. Äiti mukautui siihen, mutta hän kärsi siitä kenenkään saamatta sitä tietää. Hänen ei edes tarvinnut vapaaehtoisesti supistaa vaikutusvaltaansa, niinkuin hän jo kauan sitten oli itsekseen luvannut tekevänsä. Albert oli hyvin rakastunut Elisabetiin, joka epäröi ja jonka vanhemmat antoivat hänen jonkun aikaa odottaa suostumustaan, ikäänkuin vielä enemmän korostaakseen, mitä suosiota he hänelle osoittivat, ja nuoruudelle ominaiselle kiihkolla ja unohtamiskyvyllä hän kokonaan kääntyi lempensä puoleen. Äiti luuli menettävänsä hänet kokonaan. Uusi perhe, jonka helmaan hän astui, oli loistavampi, viehättävämpi, eli hienommassa ympäristössä; se liehitteli häntä ja lumosi hänet. Hän ei ollut syntynyt kyllästyneenä, kuten tuollaiset velttoutuneet nuoret miehet, joita mikään ei hämmästytä eikä mikään huvita: mielihalulla hän maistoi seuraelämän ja ylellisyyden huvituksia. Kirjailijoissa ja taiteilijoissa, joiden kyky vaatii vaarinottoa ja ulkomaailman kosketusta, on usein joku tällainen puoli, joka on altis seuraelämän kaikkein jokapäiväisimmille viettelyksille. Molay-Norrois'n perheen suhteet olivat laajat, heidän vierasvaraisuutensa erinomainen. Katsellessaan nuorta vaimoaan Albert näki tuntemattoman valon loistavan elämänsä yli. Näihin aikoihin hänen äitinsä asettui asumaan boulevard des Adieuxlle ja alkoi lähestyä menneisyyttä, johon jo heittyy kuoleman varjo, kuten vaeltaja vielä valaistulta vuorelta laskeutuu tasangolle. Myöhemmin hän surren huomasi, ettei hänen miniänsä ollut täyttänyt hänen tärkeätä neuvonantajan paikkaansa, joka vaatii jokapäiväistä tarkkaavaisuutta ja ponnistusta. Hän pelkäsi, että Albert läpikokonaisessa luonteessaan menisi päähän saakka nykyistä onnetonta uraansa, sillä siltä se hänestä näytti. Kun äiti sentähden taas tarttui asioihin hienolla vaistolla ja lempeydellä, ei hän sillä yrittänyt uudelleen ottaa haltuunsa paikkaa, josta hän oli luopunut. Mutta kuitenkin kaikki palasi järjestykseen ja tyyntyi kuten vedet, joita myrsky uhkaa ja kuitenkin taas karttaa. Albert teki moninkerroin enemmän ansiotyötä, kaksinkertaisti tulonsa, saattoi helposti tyydyttää uudet menonsa, ja etsi vain tarkempaa yksinäisyyttä voidakseen sepittää suurta teostaan, joka edistyi hitaammin, mutta sai osakseen yhtä paljon teräväjärkisyyttä, hengen hehkua ja voimaa. Elisabet puolestaan valvoi lastensa ruumiillista terveyttä, teki vieraskäyntejä, esiintyi hienossa asussa ja säilytti kauniit kasvonsa ihmettelevinä ja tyveninä. Ja tämä onnen ulkokuori kätki sisäänsä sielunnäytelmän, joka äkkiä paljastui, ja joka äidissä aiheutti itsesoimauksia siitä, ettei hän ollut aavistanut sitä silloin, kun vaara olisi vielä ollut torjuttavissa …
Täten rva Derize odotti ja pelkäsi poikansa tuloa. Hän tulisi lämpimästi ottamaan hänet vastaan, se oli varma — hänen eristyksessäänhän sellainen tapaus oli juhla — mutta hän ei pojaltaan peittäisi paheksumistaan. Lapset varsinkaan eivät hänelle sallineet mitään empimistä. Koko äidillisellä arvovallallaan, vieläpä kaikkien entisten uhraustensa nimessä, joita hän tavallisesti niin vähän muisti, hän aikoi vastustaa tätä hylkäystä, joka ei saattanut olla lopullinen. Ja velvollisuuteensa kiintyen vaimoparka joka näki päivän laskevan ja hämärän yllättävän, tunsi alakuloisuuden ja pelon saavan yhä enemmän valtaa itsessään, ja tunsi itsensä sitä vanhemmaksi kuta enemmän tulonhetki lähestyi.
Huone oli valmis, päivällinen niinikään. Jopa alkoi Fauchette valitella junain järjestelmällistä myöhästymistä, kun ovikello soi.
— Se on hän, sanoi palvelijatar, astuen kompuroiden ovelle.
Käytävän päässä, jonka lisääntyvässä hämärässä hänen tummaa pukuaan tuskin eroitti, äiti pidätti hengitystään, syvemmin liikutettuna kuin jos hän löytäisi lapsensa taudin jälkeen. Heti reipas ja varma tervehdys päivää, Fauchette palautti hänen tasapainonsa. Hänen rakas poikansa kenties ei ollut kovinkaan paljon muuttunut.
— Albert, sinäkö se olet?
— Mamma.
Hän nimitti häntä näin eikä äiti, silloinkuin hän erikoisesti tahtoi osoittaa hellyyttään hänelle, antaa hänelle takaisin holhoojavaltaansa niinkuin pikkupoikana ollessaan. Ensi sanallaan hän hellytti äitinsä sydämen. Tultuaan valaistuista portaista hän eroitti hänet huonosti täällä varjossa. Äiti astui eteenpäin ja he lankesivat toistensa kaulaan. Sitten poika vei hänet pieneen saliin missä oli valoa ja ottipa hän vielä pois lampun varjostimen nähdäkseen hänet paremmin. Joka käynnillään hän iloisin ilmein ryhtyi tähän pikku tarkasteluun ja hänen läpitunkeva katseensa, joka viipyi esineissä, arvosteli, olivatko terveys ja ikä varovasti pidelleet hänen vanhaa äitiään hänen poissaollessaan. Jälkimäinen käytti puolestaan hetkeä hyväkseen lukeakseen mitä voi, poikansa kasvoista.
Ruumiillisesti he olivat vain vähän toistensa kaltaisia: poika oli korkeavartaloinen ja hyvinmuodostunut, piirteet kauniit ja vähän karkeasti veistetyt, tilava otsa, jota jatkoi kaljun alku, ruskeat, pienet ja syvään vaipuneet silmät, joihin hänen olentonsa hehku keskittyi ja liikkeissä tuo sulavuus, joka antaa niin paljon viehätysvoimaa vielä nuorelle miehelle; äiti taas oli hento, kalpea, kuihtunut, riutunut, hänelläkin persoonallisuuden merkki silmissään, vaaleansinisessä katseessaan, joiden syvä ilme yht'aikaa tulkitsi tarkkanäköisyyttä ja mielenjaloutta — ikäänkuin merkkinä luontaisesta ja peruuttamattomasta sielun ylevyydestä yhtyneenä varmaan arvostelukykyyn.
Heidän päästessään keskinäiseen kosketukseen muutamien merkityksettömäin lauseiden välityksellä, ilmestyi Fauchette kasvoillaan rukoileva ja traagillinen ilme, josta he eivät voineet erehtyä: viivyttelemättä oli käytävä ruokasaliin. Sehän on hyvä keino päästä toistensa parempaan ymmärtämiseen ja yksimielisyyteen, ja kuitenkin he muutamien lauseiden jälkeen vaipuivat vaitioloon ja uudelleen tunsivat etääntyvänsä toisistaan. Molemmat ajattelivat he sitä, mistä eivät puhuneet. Palvelijattaren korjattua liemen pois rva Derize, joka itse hämmästyi tyyneyttä, mikä hänessä oli seurannut levottomuutta, ryhtyi oikopäätä hyökkäykseen.
— Sinä tulet sopiaksesi vaimosi kanssa?
Albert nosti painunutta päätään ja kaikkein arvovaltaisimmalla, kaikkein ratkaisevammalla äänenpainollaan hän vastasi:
— En.
Hänen äitinsä empi aina ennenkuin hän ryhtyi johonkin, mutta hänen kerran otettuaan askeleensa kaikki pelko haihtui. Pojan töykeä torjumus ei häntä pidättänyt.
— Kuule, Albert, alkoi hän, ihminen voi joutua viettelyksiin ja hairahtua. Uskon niin. Ilman Jumalan apua olemme kaikki heikkoja, ja sen sinä varmaan olet unohtanut. Mutta jolla on koti ja lapsia, hän kuuluu niille. Mikään maailmassa ei voi niistä vapauttaa.
Heti hän saattoi lukea kehoittelunsa tulokset poikansa kovettuneista piirteistä. Hänellä oli etäännyttävin, Iuokseenpäästämättömin ilmeensä: hänen ympärillään kohosivat korkeat muurit. Suosikkina ja voimakkaana hän ilmaisi ajatuksensa peittelemättä:
— En halunnut keskustella tästä kanssanne, äiti. Mitä se hyödyttäisi? Mutta te teette väärin tuomitessanne minua. Kotiliesi — nimikin sen jo sanoo — elää, lämmittää, valaisee. Mutta omani ääressä minä hengitin myrkkyä, joka vähitellen tukehdutti minut. Olen antanut Elisabetille hänelle sopivan elämän. Häneltä ei puuttunut mitään. Mutta minä tukehduin. En ole tavoitellut eroamme. Hän sen on tahtonut, ilman oikeutta. Itse asiassa olemme olleet toisistamme erossa jo vuosikausia, ja siihen on hän yksin vikapää.
— Eiköhän sinulta ole puuttunut kärsivällisyyttä hänen kanssaan? Ja kuinka voit verrata hairahdustasi hänen vikoihinsa, jos hänellä niitä on ollut vähäisiä.
— En tunnusta mitään vikaa itsessäni.
— Niinkö!
— Te, te olette ollut onnellinen.
Rva Derize lausui lempeästi:
— Kolmekymmentäkuusi vuotta sitten kuoli onneni.
— Se on totta. Mutta kuolema surmaa yhdellä iskulla. Se voi jättää elähdyttävän muiston jälelle. Se on vähemmän masentava kuin tällainen hidas ja pysähtymätön vajoaminen jokapäiväisyyteen, hirvittävään ikävystymiseen. Meidän välillämme oli paksut väliseinät.
— Ei, sinun kaltaisesi mies on aina vähän eristetty. Mitä merkitsevät tuollaiset tunteiden eroavaisuudet todellisten kärsimysten, sairauden, kurjuuden, kaikkien todellisten surujen rinnalla, joita kohtalo tuo mukanaan? Täytyy osata mukautua elämäänsä.
— Minä en ole mikään murtunut.
— Mukautuminen ei merkitse murtumista.
Albert teki kyllästyneen eleen kuin lopettaakseen lyhyeen:
— Elkäämme puhelko enää. Te ette voi ymmärtää minua.
— Sinun asiasi on ymmärtää, ja sinä tulet kyllä sen tekemään, mutta liika myöhään.
Tämän keskustelun aikana Fauchette, edestakaisin kulkiessaan, oli joka hetki vähällä läikähyttää yli jonkun ruokalajin tai särkeä jonkun lautasen, sillä joka käynnillään hän kauhulla huomasi, että hänen isäntäväkensä oli epäsovussa. Hänen antimiinsa ei kiinnitetty mitään huomiota: ettei rouva sitä tehnyt, meni vielä mukiin, häntä olisi saattanut ruokkia keitetyllä lihalla ja perunoilla päivästä päivään ilman että hän olisi sitä huomannut, mutta Albert herra, joka pienenä oli sellainen herkkusuu ja jolla oli niin hieno maku, hän joka oli omansa panemaan arvoa lihahyytelölle! Siis oli todellakin siellä kaukana hänen päänsä pantu sekaisin, ja Pariisi oli sen tehnyt!
Jälkiruuan aikana Albert ensimäisenä katkaisi pitkällisen vaitiolon, joka oli seurannut hänen äitinsä viime sanoja, ja hän kysyi:
— Onko Elisabet käynyt teitä katsomassa?
— Vain yhden kerran.
— Entä te?
— Olen käynyt siellä viisi kertaa.
Ikäänkuin pyytääkseen anteeksi ettei hän vielä useammin ollut uudistanut sovitteluyrityksiään, hän lisäsi:
— En oikein viihdy heillä.
Poika oli vähällä syleillä äitiänsä tämän sanan vuoksi, joka itsestään oli tullut vaimoparan huulille:
— Minäkin äiti, olen aina viihtynyt huonosti … omassa kodissani.
Äiti katui, että oli ilmaissut ajatuksensa, ja taas he vaikenivat, Fauchetten heitä närkästyneenä katsellessa ja ryhtyessä toisella vapaalla kädellään korjaamaan pöytää: Albert herra oli ahminut ohukaisensa kuin lääkkeen, ilmaisematta mitään mielihyvää!
Kahvin, onnettoman keittäjättären viimeisen toivon tullessa, jonka hän tarjosi kiehuvana vanhan hyvän tavan mukaan, Albert vihdoin puhkesi lausumaan sanaa, jota hänen äitinsä odotti hänen tulostaan saakka ja joiden pelkkä viipyminen loukkasi häntä syvästi:
— Entä lapset?
— He voivat hyvin, sanoi hän, silmien kostuessa.
— Te saatte nähdä heitä.
— Usein. Menen joskus Kaupunginpuistoon tavatakseni heitä. Mutta he eivät aina ole siellä.
— Te, te saatte heitä nähdä.
Tämä sanottiin pohjattomalla alakuloisuudella, mutta ikäänkuin väistämättömän tosiseikan ilmauksena. Äiti nousi tuolistaan, tuli poikansa luo, ja pani molemmat kädet hänen hartioilleen:
— Albert, oma Albertini, ethän heitä hylkää?
— Emme voi ryöstää heitä itsellemme, mutisi hän matalalla äänellä ja jäykistyen. Se olisi vielä pahempaa.
Mutta hän lisäsi vastoin tahtoaan:
— Ettekö luule, että se on minulle kyllin vaikeata? Äiti aavisti hänen mielenliikutuksensa ja kumartui vielä enemmän hänen puoleensa. Silloin poika otti hänet käsivarsiinsa:
— Äiti … Voi erehtyä rakkaudessaan, rakastaa useampia kertoja. Mutta äiti on vain yksi. En saa kiistellä heitä omaltaan.
— Marie-Louise, Philippe … luetteli vilpittömästi rva Derize, vedoten näiden kahden nimen voimaan.
Silloin poika vuorostaan nousi vapautuakseen äidillisestä syleilystä:
— Oh! elkää riistäkö minulta rohkeuttani. Olen sen tarpeessa, vakuutan sen teille.
— Tarvitsisit sitä vähemmän voidaksesi palata meidän luoksemme.
Hän sanoi sen hartaasti, hän pani ääneensä kaiken lämpönsä, hän ojensi käsivartensa kuin ottaakseen voiton itselleen. Fauchette, joka tuli ottamaan pois tarjotintaan, pysähtyi kynnykselle, tietämättä pitikö hänen näiden tunteenpurkausten edessä tulla sisään vaiko poistua. Albert puolestaan tiesi hyvin, että kaikki yritykset olivat turhia ja hänen tarvitsi vain, melkein arasti, lausua muutama sana, osoittaakseen niiden tyhjiin raukeamisen.
— Te ette tunne häntä, jota rakastan.
Ei ollut vielä ollut hänestä kysymys. Hänestä varmaankaan ei tuonnempana olisi enempää puhetta. Sillä pelkkä viittaus hänen olemassaoloonsa eroitti heidät toisistaan. Rva Derize vetäytyi vähän pois: mitä saattoi hän vastata? Mainitessaan lapset oli hän toivonut voittavansa kaikki esteet, mutta tuntematon este näytti säilyttäneen kaiken voimansa.
— Entä matkatavarasi? kysyi hän kotvan kuluttua, estääkseen painostavan raskaan vaitiolon loppumattomiin jatkumasta.
Näin aineelliset yksityisseikat saattavat selvittää jonkun tilanteen.
Hän selitti:
— Huoneesi on tuo. Se on minun.
— Lähden kohta takaisin.
— Niin pianko?
Mutta tämä vastustus ei tarkoittanut sitä iloa, johon äiti edeltäpäin oli vahvistanut, saadessaan hänet itselleen ja tavatessaan hänet suunnilleen samana kuin ennen. Se oli epäitsekäs valitus, joka melkein heti pääsi ilmoille tänä pelkona:
— Tulet rasittamaan itseäsi.
Fauchette, joka oli korjannut pöydän puhtaaksi ja kokosi muruja, säesti tätä huomautusta lohduttomalla ilmeellään. Albert ei hievahtanut. Hän oli tyytymätön ja sulkeutui itseensä.
— Milloinka palaat? kysyi äiti valmiina tyytymään pienimpäänkin ajan ropoon. Tänä kesänäkö?
— En voi.
Aikoiko hän siis jättää kaiken, vaimonsa, lapsensa, kotimaansa? Äiti oli kiusauksessa mutista: »Miksi siis olet ollenkaan tullut?» Hänen käyntinsä tuli uhkaavammaksi kuin hänen poissaolonsa. Tällä hetkellä soi ovikello. Se oli harvinaista näin myöhäisellä hetkellä.
— Onko avattava? kysyi vanha palvelijatar.
Se on Philippe Lagier, sanoi Albert. Olen pyytänyt häntä viettämään illan täällä. Lähden takaisin pikajunalla kello kymmenen ja neljäkymmentä.
Rva Derize meni poikansa edellä saliin ottaakseen vastaan asianajajan. Philippe, joka tunsi kunnioitusta häntä kohtaan, kumarsi hänelle ja suuteli hänen kättään, mikä aina vähän hämmästytti vaimoparkaa. Hän ymmärsi Albertin tehneen Grenoblen matkan tätä kohtausta varten ja hänen aikovan palata lapsiaan näkemättä. Taistelu kai oli menetetty. Ja koska hänen läsnäolonsa oli turha, hän jätti molemmat miehet kahdenkesken. Asianajaja tunsi sääliä häntä kohtaan ja pidätti häntä hetken sanoakseen surkutellen:
— Olen koettanut sovittaa heidät, rouva, vakuutan sen teille.
Äidin epätoivo, jonka hän ymmärsi ja ystävän luottamus selkeennyttivät hänen tunteensa, joita entiset muistot ja Elisabetin kauneus olivat sekoittaneet.
— No niin? tiedusteli Albert kärsimättömänä heti kun he olivat kahden.
— No niin, hän hylkää ehdotuksen.
Lagier esitti lyhyen kuvauksen päivästään, toisti varsin tarkkaan oikeuden puheenjohtajalle jätetyn anomuksen sisällön, ja kun hän ryhtyi kuvaamaan käyntiään Molay-Norrois'lla, hän koetti korostaa Elisabetia määräävää vaikutusta: vääryydellisen kohtalon alaisena tämä uskoi palvelevansa vain totuutta.
Albert, joka siihen saakka oli kuunnellut vaieten, hätkähti viimeisistä sanoistaan.
— Totuutta? Totuuttako hän tahtoo? Hyvä on, minäkin tulen sen sanomaan.
Heijastakaamme täysi valo sisäiseen elämäämme.
Philippe hämmästyi tätä äkillistä suuttumusta:
— Mistä siis tahdot häntä moittia?
— Minä? En mistään ja kaikesta. Eikö elämässä ole muuta kuin juhlallisia tapauksia, joita on helppo merkitä ja määritellä? Suurimmat onnettomuudet eivät ole vaikeimmat sietää. Olen katsos yksinäisyydessäni — tarkoitan kotiani — päivästä päivään merkinnyt muistiin vaikutelmani näiden viime vuosien kuluessa. Sattumalta olen tuonut mukanani nämä vihot. Kas tässä, jätän ne sinun haltuusi. Sieltä löydät todisteluperusteita. Tulen täydentämään ne. Saat sanoa kaiken oikeuden edessä, koskapa hän vaatii kaiken sanottavaksi. Ja minä tulen kiistelemään häneltä lapsiamme.
— Olen äsken nähnyt heidät, sanoi asianajaja ottaessaan haltuunsa vihot. He voivat hyvin.
Jyrkällä eleellä Albert pysähdytti ystävänsä, ikäänkuin vakuuttaakseen, että tämä aihe kuului yksin hänelle:
— Tiedän.
Philippe Lagier, joka siis tuli ajamaan hänen asiaansa, aavisti kaiken välittelyn turhaksi. Ystävänsä synkällä otsalla, hänen silmäinsä kovassa katseessa, koko kiusatussa ja sisäänpäinkääntyneessä kasvojenilmeessä hän uteliaana näki sen intohimon tekemät merkit, josta Albert vaikeni. Ja tähän kieltäytymiseen siitä puhumasta sisältyi harvinainen kyky keskittyä yhteen ainoaan aiheeseen. Kaikki tunnustus on vähentämistä: se hajoittaa kipinän sitä pyhää tulta, jossa sielu tahtoo palaa. Näkymättömänä Anna de Sézery oli läsnä tässä huoneessa ja vallitsi heitä.
— Onko kaikki lopussa? Etkö tule sopimaan Elisabetin kanssa?
— En koskaan.
Elisabet oli lausunut saman ratkaisevan sanan. Se ei enää kaivannut muuta kuin oikeuden vahvistusta.
— Ja minä tulen pyytämään avioeroa, lausui Albert. Ja koska tahdotaan tahria hänen maineensa, menen naimisiin …
Hän pysähtyi äkkiä, nimeä lausumatta. Kirjoissaan hän usein oli osoittanut perhesiteen merkityksen ja purkamattoman avioliiton hyödyn, kuten hänen oppi-isänsä Auguste Comte. Millä arvovallalla saattaisi hän senjälkeen puolustaa tällaisia historiallisia johtopäätöksiä? Hän jatkoi:
— Ja nyt kysymykseen aineellisista järjestelyistä. Tietysti vaimoni taas ryhtyy hoitamaan omaisuuttaan. Olen jo pyytänyt notaariotamme palauttamaan sen hänelle. Ja minä aion antaa lapsilleni, siihen saakka kunnes oikeus jättää heidät minun haltuuni, ainakin joksikin osaksi vuotta, tuhannen frangin määrärahan kuukautta kohti.
— Jos menet uudelleen naimisiin, ei oikeus tule jättämään niitä sinulle.
Mitään vastaamatta hän meni kutsumaan äitiään, joka istui viereisessä huoneessa, liikkumattomana ja masentuneena katsellen kaikkia ystävällisen vastaanoton valmistelujaan, ainoata kaunista lakanaparia, joka huolellisesti oli menestyksen päiviltä säilytetty, maljakossa olevia kukkia, valokuvaa. Hän nousi ja seurasi poikaansa tottelevaisesti kuin tuomittu.
— On aika lähteä. Philippe saattaa minua asemalle.
— Hyvä.
Lähtiessään Albert havaitsi äitinsä liikkumattomuuden ja kuiskasi hänen korvaansa puristaen häntä rintaansa vasten:
— Olen saattanut teille paljon kärsimystä, äiti.
— Kyllä, paljon.
— Mutta te ette saa hyljätä minua.
— Oi, minä …
— Uskon teidän huomaanne Marie-Louisen ja Philippen. Kaukaa te pidätte heitä silmällä, te näette heidät joskus. Jos teidän täytyy sietää ikävyyksiä heidän tähtensä, siedättehän ne.
— Sen sinä tiedät.
— Näkemiin, äiti, palaan takaisin.
— Jumala sinua varjelkoon.
Ovi sulkeutui. Albert oli unohtanut Fauchetten, joka odotti vuoroaan ja pyyhki silmiään esiliinaansa. Hitaammin askelin rva Derize palasi takaisin pieneen tyhjään saliin. Hän meni akkunan ääreen, voidakseen vielä nähdä poikansa tämän poistuessa talosta. Hän ajatteli:
»Hän ei ole tullut minua varten, ei Elisabetia eikä lapsia varten. Kerran kuitenkin, tiedän sen, olen siitä varma, hän tulee heitä varten, meitä varten. Se tapahtuu kenties kyllä myöhään. Kunpa ei paha, jonka hän on tehnyt, silloin olisi korjaamaton!»
Alhaalta Albert kohottaessaan päätään, näki ikkunan valaistun neliön ja sen kehyksessä tumman hahmon. Mutta hän ei kuullut, mitenkä hänen äitinsä, eteenpäin kumartuneena, kutsui häntä rukoilevalla äänellä. Ja ajoneuvoissa, joihin hän ystävänsä kanssa astui asemalle mennäkseen, ei hän lausunut sanaakaan.