III.
ALBERTIN PÄIVÄKIRJA
Albert Derizen vihot, jotka Philippe Lagier oli jättänyt Elisabetille, sisälsivät päiväkirjan hänen elämästään alkaen tammikuusta 1902 huhtikuuhun 1905, eli heidän avioliittonsa kuudennesta vuodesta eron aiheuttaneeseen kohtaukseen. Tottuneena säännöllisyyteen Elisabet avasi ensimäisen vihon ensimäiseltä sivulta. Totta puhuen se oli kummallinen päiväkirja, ja siitä oli vaikea selviytyä. Alussa hän ei tavannut muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, todellisesta elämästä tehtyjä havaintoja, sanomalehtikirjoitusten, esitelmien, kirjojen, kiireellisesti, muutamin rivein laadittuja suunnitelmia, lyhyitä selontekoja käynneistä joillakin historiallisilla paikoilla, kaikkea tuollaista tuottavalle kirjailijalle välttämätöntä valmistavaa työtä, joka tarjoaa hänen aivoilleen niiden tarvitsemaa päivittäistä ravintoa. Heti se tympäisi Elisabetia, joka oli huonosti tottunut itse ottamaan selkoa asioista. Taaskin tämä palaaminen kuolleeseen menneisyyteen tuntui hänestä turhalta. Hän oli jo vähällä jättää lukunsa, kun pieni sinisellä kynällä tehty risti veti hänen huomionsa puoleensa. Päivämäärä, joka myös oli kynänvedolla alleviivattu lisäsi hänen mielenkiintoaan: 25 p. toukok. 1903. Se oli heidän häittensä vuosipäivä. Viereiset neljä kapeampaa riviä varmaan tarkoittivat kiinnittää sen muistiin. Hämmästyen Elisabet otti selvää näistä neljästä säkeestä:
On kurjaa huokaella, itkeä ja pyytää. Lujana kanna taakkaa, jonka selkääs syytää sun kova kohtalosi alla tähtien ja, niinkuin minä, kärsi, kuole vaieten.
Mikään selitys ei seurannut tätä huolestuttavaa lainausta, joka ainakin hääpäiväksi oli kummallinen. Mitä se oikein tarkoitti? Minkä valituksen, minkä salaisen tuskan ilmaus se oli? Miksi tämä sininen risti oli siinä merkkinä? Elisebet hätkähti koko ruumiissaan, kuten jänis, joka turvallisesta piilostaan äkkiä kuulee koirien lähestyvän. Hän epäröi, lähteäkö tielle, jonka hän aavisti vaaralliseksi. Koska hänen käsityksensä miehensä petoksesta ei voinut muuttua, niin minkä hyväksi tämä tuskallinen retki menneisyyteen? Hän käänsi lehteä: taas sininen risti uuden kohdan vieressä, joka oli varustettu lainausmerkeillä!
»Oi teitä, nuoruuteni kuvat ja näyt, oi te lemmenkatseet, jumalaiset hetket, kuinka nopeaan te olette haihtuneet! Nyt muistelen teitä kuin vainajia.»
Elisabet koetti rauhoittua lainausmerkkeihin vetoamalla. Albert käytti näitä vihkoja muistinapuna, johon hän jäljensi ajatukset ja kuvat, mitkä kirjoissa herättivät hänen huomiotaan. Mitä huomiota silloin kannatti kiinnittää kirjalliseen pessimismiin, joka oli vailla yhteyttä todellisuuden kanssa? Sillä todellisuus toukokuussa 1903 ei ollut hänelle, Elisabetille, ollut muuta kuin sarja rauhallisia päiviä, ilman tapahtumia, ilman erikoisuuksia, päiviä sellaisia joita hän rakasti elää. Hän tarkasteli jatkoa, ja näki sinisten ristien lisääntyvän, ja niiden sijalle vähitellen tulevan katkonaisia viivoja, jotka ulottuivat pitkin koko sivun reunan. Philippe Lagier epäilemättä oli näin merkinnyt kohdat, joita hän aikoi käyttää hyväkseen oikeudenkäynnissä ja jotka näin ollen koskivat aviollista näytelmää, minkä alkua hän etsi varsin kaukaa. Elisabet ymmärsi, että Lagier näki viittauksen siihen niissä kohdissa, jotka olivat häntä loukanneet. Hänen siis tarvitsi vain noudattaa näitä tienviittoja.
Seuraavan ristin kohdalla hän ei enää voinut ylläpitää kuvittelultaan. Hänen omat muistonsa tulivat avuksi. Kesäkuussa 1903 Albert oli erään yhteiskunnallisen yrityksen hyväksi pitänyt Pariisissa esitelmän avioliitosta, jonka menestys oli ollut niin suuremmoinen, että hänen oli täytynyt toistaa se maaseudulla ja ulkomailla. Mutta tämän esitelmän johtavat aatteet löytyivät järjestämättöminä vihosta, josta Elisabet saattoi lukea seuraavaa:
»Naisen kasvatuksesta. — Kaksinkertainen vaara on vältettävä: sellainen kasvatus joka liiaksi painostaa naista, joka tekee hänestä heikon ja tunteilevan olennon, mutta hyvän taloudenhoitajan, hienotuntoisen ja varman seuralaisen, joka on huonosti selvillä miehensä puuhista ja talouden pikkuseikkoihin vajonnut, kykenemätön taas puolestaan muovailemaan miehiä ja naisia; ja sellainen kasvatus, joka pyrkii luomaan miehen kilpailijaa ja rikkoo perheen ehjyyden riistämällä siltä luonnollisen johtajansa. — Edellisessä tapauksessa nainen pitää avioliittoa muuttumattomana seikkana, lopullisena ratkaisuna. Hän ei ymmärrä, että onni on joka päivä voitettavissa ja menetettävissä, ja vaatii jatkuvaa huolenpitoa, alituista tarkkaavaisuutta. Hän lapsellisesti kuvittelee, että hänen miehensä omistus on hänelle kerta kaikkiaan vakuutettu oikeudellisen asiakirjan kautta. Senjälkeen hän ponnistuksista luopuen antaa asioiden mennä menojaan. Mitä voitaisiinkaan sinä aikana matkaansaattaa, minkä nämä naiset kuluttavat tyhjänpäiväisyyteen. Taloudenhoito toki menee latuaan, ja ateriat tarjotaan aikanaan. Mutta älyllisesti ja henkisesti mies on yksin. Nuori tyttö, joka ei ole päättänyt kehittää henkeänsä, ei ole oikeutettu myöntymään henkisesti etevän miehen kosintaan. — Jälkimäisessä tapauksessa nainen käsittää avioliiton tilaisuudeksi jossa hänen persoonallisuutensa pääsee vallitsemaan. Hänestä tulee heti kilpailija, jolla lisäksi on kaikki edut puolellaan. Mies jonka tulee toteuttaa elämänsuunnitelmansa — ja vastakohtana naisen elämälle ei miehen elämän yksinomaisena päämääränä voi koskaan olla rakkaus — kaipaa työnsä tehtyään kotoista lepoa, turvallisuutta, luottavaisuutta. Naisen asia on ymmärtää miehen elämä, tehdä se omakseen, kaunistaa sitä. Hänen luontaisen järkevyytensä tulee olla miehen pidäkkeenä, mutta ei kutistaa häntä. — Avioliitto solmitaan aineellisten soveliaisuusnäkökohtien perusteella; heti kun se on saatu pystyyn, kohdellaan sitä huolimattomasti. Ja sitten eräänä päivänä ihmetellään, kun huomataan itsensä toinen toisellensa vieraiksi. Hauras liitto! ja sen tekevät vielä hauraammaksi sukueroavaisuudet, sitä enemmän kuin nainen usein on enemmän kiintynyt omaansa eikä anna nimensiirron vaikuttaa itseensä. Naisten velttous ja ajattelemattomuus turmelee koteja enemmän kuin heidän väärä itsenäisyytensä ja heidän lemmenhimonsa. Valppaana pysyminen on puolet elämäntaidosta …»
Nämähän olivat vain yleisiä aatteita kasvatuksesta, vähän hajanaisia vielä, ja nainen aina empii asettamasta teorioja yhteyteen tosiseikkojen kanssa, jotka ovat ne aiheuttaneet, ja niitä suoranaisesti soveltamasta. Mutta muutamat alempana olevat rivit paljastivat selvästi esitelmöitsijän tarkoituksen.
»Tätä tullaan kuulemaan rauhallisesti, toimettomasti, poistuessa otetaan pikku ystävättäriltä vastaan onnittelulta mitä viehättävimmällä hymyllä, eikä mitään ymmärretä».
Tämä osui ja Elisabet nosti päätään. Hän muisti tämän esitelmän, jonka hänen miehensä oli lausunut vähän ylenkatseellisella, mutta ei loukkaavalla äänellä. Hän ei todellakaan ollut välittänyt ymmärtää muuta kuin että oli miellyttävää olla muita ylinnä ja hyvin liehakoituna. Toimettomana ja haluttomana oman mielipiteen muodostamiseen hän kernaasti myönsi kaikkien kuulemiensa puhujien olevan oikeassa. Mutta mitäpä hän olisi epäillyt, kun häntä ei oltu varoitettu? Ja mitä tarkoittivat nämä vihjaukset ja nämä pidätykset? Hän ei sitä vieläkään käsittänyt. Mitkä olivat hänen vikansa? Mitä moitteita häntä vastaan esitettiin? Lainauksilla ja yleisillä väitteillä ei hänelle voitu antaa tietoa niistä. Miksei puhua selvemmin?
Hän tarttui vihkoon uudelleen, hermostuneemmin, tällä kertaa tähystellen pienintäkin merkkiä, niinkuin varuillaan oleva vahtimies väijyy vihollista, jota hän pelkää ja jonka hän tietää tulevan.
Päiväkirjan jatko oli päivätty Saint-Martin-d'Uriagessa. Kesän tultua he olivat poistuneet Pariisista. Albertin, joka kirjoitteli Talonpojan historiaansa, ei enää ollut tarvis tehdä muistiinpanoja muista asioista, ja kokonainen pitkä katkelma käsitteli yksinomaan hänen sisäistä elämäänsä. Joko siksi, että hän vähitellen tottui suoraan puhumaan alakuloisuudestaan, tai siksi, että tämä alakuloisuus lisääntyessään teki hänet vähemmän itseään hillitseväksi, hän vähitellen, epäröiden, kadotti kainoutensa, joka esti häntä itseäänkään varten panemasta paperille sisäisiä asioitaan, ja joka tähän asti oli saattanut hänet piiloutumaan kirjallisten muisteloiden tai nimettömän valituksen varjoon:
Elokuu 1903. — »Vielä nykyään on maailmassa tilaa suurille sieluille. Niitä varten, jotka ovat yksin tai kaksin, on vielä paljon joutilaita paikkoja, joissa hiljaisten merien tuoksu henkää».
Yksin tai kaksin? Mistä Nietzsche onkaan saanut tällaisen luottamuksen rakkauteen? Joka tahtoo tuntea ajatuksensa elävää läsnäoloa, hän tarvitsee yksinäisyyttä. Sillä meidän ajatuksemme on mustasukkainen, levoton ja arka. Me olemme yksin kokiessamme korkeimpia tunteitamme. Taide, luonto, metafysiikka, menneisyytemme edellyttävät, jotta voisimme niihin tunkeutua, että me yksin katselemme niitä kasvoista kasvoihin. On tärkeätä avioliitossa säilyttää tämä yksinäisyytensä koskemattomana. Yhteiseen perintöön ei voi panna henkistä voimaansa. Naisellisen taidon asia kenties on kunnioittaa sitä, vetäytymällä syrjään sen edestä. Ellei hän vetäydy syrjään, hän painostaa sitä, heikontaa sitä, tappaa sen.
Mutta mistä johtuu silloin tuo ehdottoman henkisen yhteyden unelma, ja miksi tämä alakuloisuus, joka toisinaan voi olla niin katkera siitä, ettei tuo unelma ole toteutunut, kun sen seikan päinvastoin tulisi olla meille mieleen?
10 p. elokuuta. — Kävellyt pikku Marie-Louisen kanssa kastanjametsässä, Chamraussevuoren rinteillä. Pienistä kauriinjaloistaan hiustensa päähän asti hän aivan värisee elämää. Kun hän oli alkamaisillaan puhua, kehoitettiin häntä kättelemällä tervehtimään henkilöitä, jotka olivat huomaavaisia häntä kohtaan ja toivottivat hänelle hyvää päivää. Ja kun tuuli puisteli oksia, niin tyttö, vakuutettuna että nämä eleet tarkoittivat häntä, kohteliaasti vastasi heidän tervehdykseensä ojentamalla käsivartensa.
Äsken hän juoksi edelleni. Hänen jo pitkät kiharansa heilahtelivat juoksun tahdissa. Hän pysähtyi poimiakseen kukan, ruohon, tai vain maata, ja vei kaiken kasvoilleen. Saattaisi sanoa että hän viisivuotiaana tahtoi ottaa haltuunsa koko maailman. Kun hän palasi sanoi hän minulle:
— Isä, minä rakastan maailmaa?
— Maailmaa?
— Niin, rakastan kaikkea.
Minäkin, pikku tyttö, olen rakastanut kaikkea lemmen välityksellä, joka antaa täyteläisyytensä jokaiselle vaikutelmalle, jonka todellisuus meissä herättää. Nyt minua huvittaa seurata sinun kehitystäsi. Minun nuoruuteni on kuollut ja minä olen kolmenkymmenen seitsemän vuotias. Mutta mitäpä se minua liikuttaa. Huvittele sinä.
15 p. elokuuta. — Juhlapäivän johdosta vein Elisabetin ja Marie-Louisen kirkkoon. Kuluttaakseni aikaa messun kestäessä avasin penkille unohtuneen rukouskirjan. Olisin tarvinnut pihtiä, niin likainen ja kulunut se oli. Silmäni kiintyivät tähän raamatunlauseeseen: — Valvokaa ja rukoilkaa, sillä henki on altis, mutta liha on heikko, ja vähän edempänä toiseen: — Maailma käy perikatoon, koskei se harkitse sydämessään.
Siinä on ajateltavaa. Nämä lauseet ovat viisaita elämänohjeita. Sensijaan että valvoisimme, me annamme tottumuksen nukuttaa, tylsyttää tunteemme, kutistuttaa ne, heikentää ne. Harkitseminen merkitsee, että pysymme toimivina sisäisessä elämässämme, joka liian usein kuihtuu jokapäiväisten pikku puuhien keskellä. Me puudumme ilolle sensijaan että ylläpitäisimme tunnekykyämme.
Katselen ympärilleni. Kaikki nämä kelpo naiset lukevat tekstiä tai hakevat rukouksia. Kirjain riittää heille. Harkitseminen, valvominen — sekin on rukoilemista.
Ja tuo toinen sana, jota en ole koskaan voinut lukea väristystä tuntematta: Minä olen ylösnousemus ja elämä…
18 p. elokuuta. — Kuinka monet naiset, kykenemättöminä näkemään asiat oikeissa mitoissaan, tuntevatkaan palvelijattaren vaihdoksesta enemmän ikävyyttä kuin jostakin todellisesta surusta! Jospa he edes osaisivat olla niistä asioista puhumatta! Mutta koti on alttiina heidän ruikutuksilleen. Valmistaisin mieluummin vuoteeni ja pesisin huoneeni kuin munkki kuin täällä keskellä ylellisyyttä siedän tätä koko olentoni kutistumista, jonka pitkät turhanpäiväiset sananvaihdot ja palvelijarettelöt aiheuttavat. Emmehän me keskustele kenenkään kanssa vaatetuksemme yksityiskohdista. Samoin ei kodin järjestelyn tulisi herättää huomiota muuten kuin täsmällisellä ja miellyttävällä ulkonäöllään kuten hyvin pestyt kasvot. Pieni salaperäisyys soveltuu tälle sisäiselle hallitukselle. Mutta on parempi että tämä hallitus vaikka julkisenakin on olemassa, kuin että siitä luovuttaisiin kokonaan.
19 p. elokuuta. — Rakastan sitä mikä on odottamatonta, mutta Elisabet sitä kammoo. Philippe Lagier kiipesi tänä aamuna Uriageen meitä katsomaan. Tietysti minä pidätin hänet aamiaiselle. Pitkään aikaan en ollut puhellut niin suurella mielihyvällä. Yhdessä ollessamme me annamme mielikuvitustemme kiitää kuin ratsujen esteettömällä kentällä. Hän on sukkela, hieno, tarkkaälyinen, ja pystyy ironiaan, joka hyvästi paljastaa sanojen, käsitysten ja ihmisten nurean puolen. Hän vain ei ollut ilmoittanut meille tulostaan, ja keittäjätär on lähtenyt tiehensä. Olemme nähtävästi syöneet huonon aamiaisen. Minä en ole sitä huomannut eikä Philippe myöskään. Mutta hänen lähdettyään minä sain kuulla valituksia, ikäänkuin olisin tehnyt tyhmästi pidättäessäni ystäväni. Täten luonnollisuus hukkuu liialliseen huolehtimiseen.
30 p. elokuuta. — Kuinka vaikeata on varjella vapauttaan. Kymmeneen päivään en nyt ole voinut kirjoittaa riviäkään Talonpoikaani. Molay-Norrois'n perheen saapuminen Uriageen on mullistanut meidän tyynen elämämme, joka oli niin edullinen sille keskittymiselle, mitä pitkäaikainen työ vaatii. En voi kieltää Elisabetia ottamasta vastaan ja käymästä katsomassa vanhempiaan. Meidän tavallinen täkäläinen elämäntapamme on jokseenkin vakavaa niin nuorelle ihmiselle. Nyt on alituisia kutsuja, retkiä, juhlia. Hänen molemmat lomalla olevat veljensä ovat väsymättömiä eivätkä jätä meitä rauhaan. Ja minä olen niin heikko, minä jota pidetään tahtoihmisenä, että minä hukkaan aikaani turhaan, enkä kärsi siitä. Voidakseni syventyä työhöni, minä tarvitsen ulkoilma-elämää, pieniä retkiä vuorille ja metsiin, ja illalla vähän keskustelua tai musiikkia. Illalla on edessä ikävystyttävä kasino, ja päivällä on meidän erakkomajamme tullut laakson joutilaiden ihmisten kävelyiden päämääräksi. Asianajaja, lääkäri, virkamies saattaa vedota ammatillisiin velvollisuuksiinsa. Minulle sanotaan, että minähän voin lykätä työn huomiseen. Taloni ei ole turvassa tungettelijoilta, ja kuitenkin seudulla on älyniekkoja heidän käytettävänään.
Meidän poissaollessamme pitää äitini huolta lapsistamme Saint-Martinissa. Eilen illalla jäin yksikseni hänen kanssaan, onnistuttuani välttämään muutamain teikarien illatsun. Me juttelimme siihen saakka, kunnes Elisabet palasi, veljensä Olivier'n saattamana: se oli noita entisajan viehättäviä puheluita, joissa mieli muistoista johtuu tutkisteluihin, jommoisia minulla ei ole ollut naimisiin mentyäni. Elisabet hämmästyi nähdessään meidät niin virkeinä tällä myöhäisellä hetkellä. Vaikka kolme vuotta on kulunut, ei hän tunne äitiäni. Hän ei tule häntä koskaan tuntemaan. Jos minä onnettomuudekseni menettäisin hänet, miten yksinäni saisinkaan häntä surra. Elisabetin arvostelukyky ei tunkeudu pintaa syvemmälle, ja kuinkapa kuvittelisi hän niin yksinkertaisen ulkokuoren kätkevän niin etevän naisen? Hänen vanhempansa pakoittavat minut mukautumaan suhteisiinsa ja mielihaluihinsa. Minun tulee muka jatkuvasti osoittaa heille hämmästystäni ja kiitollisuuttani siitä, että he ovat hyväksyneet minut. Mutta miksi minä toiselta puolen yhä edelleen kallistan korvani heidän suosiolleen ja kohteliaisuuksilleen? Käyttäkööt he hyväkseen mainettani, jos sitä haluavat, mutta lakatkoot pitämästä minua näytteillä muka suosiessaan minua.
Ah Jumala! miten yksinään ihminen on tässä kahdenelämässä, ja mikä iva väittää kykenevänsä jotain vaikuttamaan aikaansa, kun kuuden vuoden kuluttua ei ole vaikuttanut mitään omassa kodissaan!
22 p. syyskuuta. — Muutamien sadepäivien jälkeen appivanhempani ovat palanneet Grenobleen, ja heidän mukanaan koko heidän seurapiirinsä. Pääsen taas rauhassa jatkamaan työtäni. Mutta Elisabet ikävystyy. En voi syyttää häntä keikailusta, en typerästä kuosin ihailusta, en liioitellusta huvinhalusta. Hänellä vain on tarve alituisesti saada ajankulukkeekseen joutavia pikkuseikkoja, ja tällainen pyyde on minulle sietämätön. Turhaan koetan saada häntä huvitetuksi lukemisesta, musiikista, uhkaavan syksyn aiheuttamista valonvaihdoksista, jopa työstänikin. Hän kuuntelee siivosti ja ajattelee muuta. Älykkäisyyttä häneltä ei puutu, mutta hän kammoo käyttää sitä. Hän tarvitsee rajoja, joihin voi kädellä koskea. Ja kun minä tahdon poistaa ne, hän heti rakentaa uusia.
12 p. lokak. — Äitini vuorostaan on tahtonut lähteä, pyynnöstäni huolimatta. Hän on aavistanut, vaikkei koskaan ole siitä puhunut, onneni repeämän. Tämä säännötön lähtö tekee sen minulle selväksi. Iltaisin puhelin mieluummin hänen kuin Elisabetin kanssa. Päivätyön jälkeen keskustelun tarjooma mielen puolilepo tyynnyttää ja virkistää minua. Ikä ei ole vähentänyt äitini intohimoista mielenkiintoa elämän kysymyksiin. Ja kaikkia asioita tarkastelee hän ylevältä näkökulmalta, mikä lyö leimansa keskusteluihin. Toinen pysyi syrjässä, kirjaillen jotain liinaa. Silloin hän ei ole halunnut häiritä kotielämäämme. Äitiparka, hän ei ole ymmärtänyt että hän jättää minut yksinäisyyteeni.
25 p. lokakuuta. — Olen yöhön saakka kävellyt Cham-rauseen sivuharjanteita pitkin. Kulkiessani kastanjametsän läpi, murtui askelteni alle jo paksu kerros kuolleita lehtiä. Rakastan kuulla sitä kipeätä valitusta. Ja ennenkuin menin sisään, annoin vielä laaksosta nousevain varjojen verhota itseni. Tämä hämärän tuoma eristys yhtyi muuhun eristykseeni.
Muutamissa päivissä syksy on muuttanut tämän seudun toiseksi. Molemmilta vastakkaisilta kukkuloilta hohtaa kokonainen väriasteikko, haalistuneesta vihreästä tummaan purppuraan saakka. Suuremmoinen kukkavihko, jossa asuu niiden kukkien alakuloisuus, joita pyhäinmiesten päivänä pannaan haudalle! Olin metsässä auringon laskiessa ja näin kauan vihreän ruskon puunrunkojen välistä. Sillä lehdettömät puut päästävät enemmän taivaanrantaa näkyviin kuten me iän mukana näemme kauemmas.
Tällä samalla paikalla olen ottanut osaa moniin muihin syksyn juhliin, ilman että minua tämä tuomitun kauneuden paljous on liikuttanut. Päinvastoin tunsin julmaa iloa musertaessani lehtikasoja, jotka olivat määrätyt kohta maatumaan. Olin nuorempi, ja nuoruus kätki minulta kuoleman, kenties myös rakkauden.
Olen tuntenut nämä lopun uhkaukset kipeästi kuin haavan. Olin taas tyydyttämätön ja täynnä halua. Minusta tuntui että palatessani saattoi lukea levottomuuteni kasvoiltani. Mutta lähimpämme eivät koskaan huomaa niitä sielunnäytelmiä, joita me läpikäymme. Kuinkapa hän huomaisikaan? Eilen illalla kerroin vanhan kertomuksen Pygmalionista Marie-Louiselle, joka aina tahtoo kuulla kuvauksia ja pakoittaa minut käymään ryöstöretkillä legendain ja jumalaistarujen joukossa; päästessäni kertomuksessani eteenpäin, otin itseni siihen mukaan. Minäkin olen pyytänyt rakkautta elävöittämään Galatean, mutta Galatea on jäänyt tunteettomaksi kuin kivijumalatar. Enkö ole tyytynyt kohtalooni, ja eikö hän ole kotini koristus? Enkö ole päättänyt hakea muualta niitä elämäntuntuja, jotka ovat välttämättömät voimakkaille hengille ja joita meille onneksi tarjoavat luonto, taide, ajattelu ja koko edesmenneen ihmisyys virran kulku. Intohimo on samaa kuin elää rajusti, ja tätä voimaa ei ole muulla kuin rakkaudella.
Mutta rakkaus ei voi tavallisessa elämässä kestää. Taikka täytyisi sitä hoitaa kuin puutarhaa, sensijaan että se jätetään päivien huomaan, joista jokainen vie siitä pirstaleen mukanaan. Huomata sen lasku, sen vähittäinen surkastuminen, sen luonteen muuttuminen on kenties pahempi kuin kadottaa se. Viimeiseksi jää ruumiillinen yhdysside, aiheuttamineen kierouksineen ja nöyryytyksineen. Ymmärryskin pysyy kauan orjuutettuna. Mutta uuvutettuna se ei enää puolustaudu. Kieltäytyisinkö siis myöntämästä itselleni näitä tappioita, näitä kurjuuksia ja näitä heikkouksia, jotka saattavat minut purkamaan mieleni, kaiken työni, suunnitelmieni, kunnianhimoni, ja tämänkin työn jälkeen, kun tiedän, ettei minua tulla seuraamaan eikä ymmärtämään? Irvikuva se on henkisestä läheisyydestä, jota ei ole enää, mutta jonka ulkokuori on ehjä. Eikö minun pitäisi ainakin käyttää tarmoni jäännöstä varjellakseni sieluani? …
Hämmästyneenä tästä myöhäisestä paluusta hän sisään astuessani nauraen kysyi:
— Osaatteko nähdä pimeässä kuin kissa?
Hänen naurunsa oli siro ja raikas, nuoren tytön nauru. Mutta pohjalta hän oli levoton, sen näin hyvin. Ulkonainen turvallisuuteni huolettaa häntä, enemmän kuin on syytä. Miksei hän sen enempää välitä yhteiselämästämme, jonka repeämää hän ei aavastakaan, niin sokea hän on!
Illalla kun keskustelu pysähtyi, mikä tapahtuu usein äitini lähdön jälkeen, hän kysyi minulta:
— Milloinka lähdemme Pariisiin?
— Milloin tahdotte, vastasin hänelle.
Tavallisesti koetan pitkittää myöhempään oleskeluamme täällä, sen rauhallisuus kun on niin edullinen työlleni. Mutta Pariisissa, tuossa levottomuudessa, joka näyttää toimeliaisuudelta, tuossa ulkonaisessa liikunnossa, joka kuluttaa aikamme ja kääntää huomiomme pois itsestämme, on piilevä ero meidän molempien välillä tuntuva vähemmän, ja ihminen ei mielellään katsele sitä syksyn saapuessa …
27 päivänä lokak. — Niin, tämä eristys ei voi enää jatkua. Mitään henkistä yhteyttä ei enää välillämme ole. Hellyyteni esti minua sitä itselleni tunnustamasta. Meidän vähäpätöiset keskustelumme tulevat minulle sietämättömiksi. Turhaan koetan häntä kohottaa maan kamaralta. Aina Elisabet antaa itsensä pudota takaisin. Hän kuuntelee minua hajamielisesti, vastaa tuskin, tai ryhtyy toiseen aineeseen, johonkin vaivaa vaatimattomaan itsekohtaiseen aineeseen. Ei edes hänen liian ohut äänensäkään sovellu syvällisen elämän sanoja lausumaan. Yritän lukea hänelle ääneen, ja hän keskeyttää minut turhan tautta. Joku lapsista on kutsunut häntä, jokin ääni kuuluu ulkoa, ja siitä on otettava selko. Ja jos minä loukkaannun, niin hän hämmästyy ja minä saan kaiken syyn.
Kun minä löydän historiasta, taikkapa sanomalehdistä — meidän niin eloisa aikamme ei sellaisia puutu — jonkun sellaisen jalomielisyyden tai rohkeuden ilmauksen, joka saattaa mieleni hehkumaan, palan halusta tulkita hänelle tunnettani. Hän on kuin marmori asioita kohtaan, jotka eivät koske häntä läheltä.
Hän antaa kulua ajan, ikäänkuin saisimme aina elää, nuoruuden, ikäänkuin se olisi vailla arvoa, rakkautemme, ikäänkuin se ei olisi meidän säilytettävämme. Ja hänen ilmeetön kauneutensa ärsyttää minua kuin muistona orjuudestani. Joskus minä sairaloisen hävityshalun yllyttämänä vaanin, kiihotan esiin jonkun tuollaisen typerän mietteen, joissa niin monet naiset paljastavat itsensä ja aiheuttavat meidät halveksimaan heitä. Mutta hän ei edes ole ymmärtämätön, niin että se antaisi minulle vapauteni. Hän on heittänyt mielensä kesannoksi kuin hyljätyn kauniin vainion. Hänen isänsä on liiaksi maailmanmies, hänen äitinsä harrastus kohdistuu liiaksi isään — ja miten turhaan! —, niin etteivät he aikanaan ole harjaannuttaneet häntä käyttämään oikein elämäänsä. Minä olen siihen puuttunut vasta kun se jo oli kiteytynyt kaavaansa. Tämä tunteen ja tahdon tylsyys jäähdyttää hänen sydämensä ja aivonsa kuin pakkanen sulan veden. Ja itse voitettuna en enää tunne itsessäni voimaa murtaakseni tämän jään. Mikä kohtalon isku tarvittaisiinkaan sitä taittamaan? …
28 päivänä lokak. — Huomenna lähdemme. Viimeinen kävely lapsukaisteni kanssa. Elisabet on sanonut syyksi matka-arkkujen pakkauksen päästäkseen mukaan tulemasta. Hänellä on aina jokin tekosyy, jonka nojalla hän voi hyljätä ehdotukseni lähteä ulos kanssani. Ruumiinliikunta ei miellytä häntä. Hän ei välitä saada raitista ilmaa muuta kuin vaunuissa tai automobiilissa taikkapa istuen puutarhassa niinkauan kuin kesää kestää. Rasitus on hänelle tuntematon, kunnon rasitus, joka antaa meille tilaisuuden mitata vastustuskykymme määrää, saada luottamusta itseemme. Hän on suhteestamme hävittänyt sen toveruuden ja sen ruumiillisen iloisuuden, jotka syntyvät juuri yhdessä kestetyistä rasituksista.
Olen pienokaisille kertonut heidän mielikertomuksensa, vanhan skotlantilaisen legendan nimeltä Onnen malja. Meidän maljassamme on halkeama, josta kaikki neste on vuotanut pois, mutta sitä ei ensi silmäyksellä huomaa. Mutta onko tämä hyödytön kysymys muodostunut aivan pakkoajatukseksi minulle? Tämä syksyn murheellinen kauneus, jota tänä iltana olen kukkulalta viimeisen kerran katsellut, ahdistaa sydäntäni. Ellen olekaan onnellinen, en ainakaan ole koskaan niin halunnut sitä olla … Vihko loppui tähän viimeiseen Saint-Martin-d'Uriagessa vietettyyn iltaan. Elisabet tahtoi, ennenkuin hän ryhtyi seuraavaan, hengähtää, viipyä vähän, levähtää. Hän tunsi rintansa kohoavan kiivaasti ja mielensä joutuneen sekasortoon. Näin syytetyksi tultuaan hän tahtoi puhdistautua omissa silmissään, ja etsi erehdystä ja kieroutta tästä uusien ajatusten kaaoksesta. Mutta se oli ikään kuin liian raskas taakka, jota hän ei jaksanut nostaa, ja tällaisesta ponnistuksesta päästäkseen hän mieluummin riensi jatkamaan lukuaan, aikoen myöhemmin kerta kaikkiaan vastata näihin moitteisiin.
Hän kuuli ulko-oven avautuvan ja vanhempiensa hillitysti keskustelevan. Heti hän sammutti valon, jottei hänen äitinsä tulisi kiusaukseen pistäytyä hänen huoneeseensa nähdessään hänen valvovan. Ollessaan tässä kuumeisessa henkisen hämmennyksen tilassa hän ei olisi sietänyt kenenkään läsnäoloa. Ja hämärässä hän kohdisti kaiken kiihoittuneen tarkkaavaisuutensa kuunnellakseen, mitenkä taloon vähitellen tuli hiljaisuus. Silloin hän uudelleen sytytti pienen lamppunsa, jonka lasi melkein oli ehtinyt jäähtyä. Kello oli yksitoista. Vaikka siihen menisi koko yö, tahtoi hän päästä nämä odottamattomat tunnustukset loppuun saakka.
Toisessa vihossa Albert, Pariisiin palanneena, näytti jättäneen maalle alakuloisuutensa. Pienet siniset ristit puuttuivat, eikä alussa ollut nähtävänä muuta kuin historiallisia muistiinpanoja, milloin luonnos jostakin kuulusta miehestä, jostakin eduskunnan istunnosta, jokin lyhyt matkakuvaus, tai sanomalehtikirjoituksen aihe. Vähitellen alkoi merkkejä näkyä uudestaan. Luottaen niiden varmaan opastukseen, Elisabet yhdisti toisiinsa nämä hajanaiset kohdat.
Joulukuussa. — Olin kuulemassa Orfeusta. Gluck yhtaikaa saa minut hehkumaan ja tyynnyttää minut. Mielenliikutus, jonka hän herättää, vahvistaa mieltä sensijaan että se sitä heikontaisi. Tunnen tarvetta kuunnella hänen tai sitten Beethovenin musiikkia. Avioliittoni ensi aikoina pyysin Elisabetia iltaisin soittamaan minulle sonaatteja. Mutta hänellä ei ole muuta kuin sormet. Vähitellen kuin salaisesta sopimuksesta me jätimme sikseen tämän iltapuuhan. Samoin olemme lopettaneet käyntimme museoissa ja matkamme: Elisabetia ne uuvuttivat suuresti ja hänen, valituksensa hermostuttivat minua. Nykyään me kumpikin liikumme omalla suunnallamme. Hän pysyy mieluummin rauhallisissa perheasioissaan kuin ottaa osaa ystävieni rohkeisiin keskusteluihin. Hänen kauneutensa saa ohikulkijat katsomaan taakseen, seuraelämässä kerää hän parven ympärilleen, varsinkin kun hän astuu sisään — sillä kiemailuun ja keskusteluun hän ei viitsi kuluttaa voimiaan, hänelle riittää, kun hän rauhassa saa nauttia valoista, puvuista ja omasta menestyksestään, — mutta minä luotan hänen välinpitämättömyyteensä ja hänen vilpittömyyteensä.
Minulla oli vieressäni parvella vaalea, ei enää nuori, ja vähän kuihtunut nainen. Hänen lempeät ja jokapäiväiset piirteensä eivät levossa ollessaan vetäneet puoleensa katsetta, joka niistä tavoitti vain velton ja ikävystyneen ilmeen. Mutta sattumalta minä erään näytöksen jälkeen käännyin häneen päin. Näin hänet kokonaan muuttuneena. Hänen vilkas ilmeensä, hänen silmäinsä hehku ilmaisi hänen mielenliikutuksensa. Hän särpi nykyhetkeä sieluunsa koko jännittyneellä ruumiillaan, koko terästyneellä hengellään. Minkä muutoksen mielihyvä voi kasvoissa synnyttää, ja miten se paljastaa luonteen! Osoitin häntä Elisabetille.
— Miltä hän teistä näyttää?
— Vanhalta ja vähäpätöiseltä.
Joulukuu. — Pusertaa elämästä kaikki, mitä suurin voimainponnistus voi siitä pusertaa, siinäkin on vielä onnea, ainoa joka kokonaan riippuu meistä itsestämme.
Helmikuu 1904. — Talonpojan historian ensi nidos ja Pascalin elämä ovat ilmestyneet molempien kustantajieni toimesta lyhyen väliajan perästä. Ne ovat jylhiä ja intohimoisia kirjoja, huonosti omansa naisia miellyttämään. Senvuoksi en ymmärräkään miksi saan niin paljon kirjeitä niiden johdosta. Useimmat näistä eivät sisällä mitään mielenkiintoista. Muutamat osoittavat, että kirjoittaja on hämmästyttävästi syventynyt teoksiini. Pariisin melskeessä se on luettava ansioksi.
En luule Elisabetin vielä leikanneen auki omia kappaleitaan. Luettuani hänelle iltaisin Saint-Martinissä muutamia lukuja, joihin olin tyytyväinen, ja hänen nähtyään korjausarkkien luvun, hänellä on kaikki syy välttää tätä päivätyötä. Pohjaltaan hän ei rakasta muuta elämää kuin sitä, minkä sattuma, ei hänen oma halunsa, on hänelle valmistanut. Grenoblessa, harmaassa ja hämärässä ympäristössä, hän oli onnellisempi. Hänen kohtalonsa käy hänelle yli voimain. Pariisi vaatii alituista ponnistusta, ja pariisilaiset ovat niin kestäviä senvuoksi, että tapahtuu alituista nopeaa valintaa, joka pian syrjäyttää tai musertaa heikot.
Kirjat, jotka ehdotan hänelle luettaviksi, hän selailee läpi tai ei lopeta niitä. Näin kerran, miten hän pysähtyi erään italialaisen romaanin viimeistä edelliselle sivulle, joka oli saattanut minut intoihini. Hän ei tuntenut tarvetta päästä selville juonen ratkaisusta. Mutta sensijaan hän palvoo teatteria, josta minä vain vähän nautin: siellähän tarvitsee vain istuutua nojatuoliinsa, niin tuodaan mielenliikutuksenne valmiina tarjottimella.
Helmikuu. — Iltakutsu rva de B:n luona. Miksi he minua oikein tavoittelevat? Siksikö, etten minä lähentele heitä? Maineeni vetää heitä puoleensa. Lapsellista uteliaisuutta: ikäänkuin ei löydettäisi parasta mitä kirjailijassa on, hänen teoksistaan. He aavistavat minun henkisen yksinäisyyteni. Eräs heistä sanoi minulle: »Teidän Pascalissamme on ylistetty yksinäisyyttä. Voisi sanoa, että se saattaa teidät haltioihinne, ja että te halveksitte naisia.» Halu siis pukeutuu ylenkatseen muotoon.
Maaliskuu. — Pieni seikkailun alku rva B:n kanssa. Minua miellyttää hänen mustain hiuksiensa ja hohtavanvalkoisen niskansa vastakohta, ja koko se elämänvoima, joka hänestä säteilee. Mutta hän on jonkunverran jokapäiväinen, kuten usein on näiden kauniiden olentojen laita, jotka elävät iloa varten.
Olen turhaan koettanut saattaa Elisabetia mustasukkaiseksi. Hän näyttää jakavan ihmiset kahteen ryhmään: kunniallisiin ihmisiin ja muihin, ja me kuulumme edelliseen ryhmään, joka on täysin turvallinen. Hän ei tunnusta mitään sovittelua, mitään vivahdusta, mitään halua, mitään intohimoa. Mutta minun ajatukseni on vapaa.
30 päivänä maalisk. — Kevät on tullut päivälleen tänä vuonna, mikä on harvinaista. Vaalea valo, kevyt auer leijuu katujen ja aukeain yllä. Puut peittyvät silmuihin ja hiirenkorvaan. Kävellessään, mihinkä talven kuluessa on tullut tottumattomaksi, tuntee miellyttävää raukeutta, ikäänkuin olisi riemastus painava.
Katselen ohikäyviä naisia, jotka ovat käyneet solakammiksi ohentuneessa vaatetuksessaan. Joku heistä, se on varma, on astuva elämääni, kuin avonaiseen puutarhaan. Haen silmilläni: kuka, pysähtymättä valitsemaan ketään. Viatonta kuvittelua, joka lepuuttaa ajatuksiani.
Huhtikuu. — Kuka? Olen hetkittäin kuin metsästäjä väijyksissä. Ja sitten taas heitän sikseen tämän hyödyttömän takaa-ajon.
Ensi lempeni kuvaa tunne-elämäni laatua. Olin viidentoista vuotias, ja nuori tyttö, jota rakastin, oli seitsemän- tai kahdeksantoista. Katselin häntä kaukaa, enkä uskaltanut puhutella häntä. Jo hänen pelkkä näkemisensä tuotti minulle iloa, jota vaivoin saatoin kestää. Kuinka olisin halunnut enempää? Tyttö arvasi tunteeni, ja hän tarjosi minulle sydämensä. Mutta minä työnsin hänet luotani, vakuuttaen hänelle että hän petti itseään uskoessaan minua rakastavansa. En voinut sallia, että rakkauteni lakkaisi olemasta kohottavaa kärsimystä.
Kun Elisabet käveli Grenoblen kaduilla, pysähdyin, en siksi, että voisin kauemmin häntä katsella, vaan koska en voinut astua eteenpäin.
Olen taas tässä kaihon ja odotuksen tilassa, eikä tunteellani ole esinettä. Kaikki ajatukseni ojentuvat tulevaisuuteen. Elisabet, Elisabet, kun te tulitte, luulin näkeväni päivännousun takananne. Miksi olette antanut varjojen langeta? Lietemme ääressä henkää kuolema ja yö. En voi enää kauemmin kestää tätä välitilaa, joka ei ole kärsimystä eikä iloa, tätä jähmettyneisyyttä, johon vajoon. Ettekö näe vaaraa? Jospa henkisen toimintakykyni lähteet näin kuihdutettuina menevät tukkoon? Miehen aivot ovat herkkä koneisto. Kömpelö käsi riittää saattamaan sen epäkuntoon. Nytkin jo minä uupumuksesta ryhdyn esitelmiin, sanomalehtikirjoituksiin, pikku tutkielmiin, kaikkiin näihin nopeasti käyviin töihin, jotka antavat meille itsellemme väärän kuvan toimintakyvystämme. Mutta te ette kyennyt antamaan minulle enempää rakkautta, ette minulle ettekä kenellekään …
25 päivänä huhtik. — Ensi viikolla on historioitsijain kokous Lontoossa. Minulta pyydetään esitelmää talonpojan tilasta Ranskassa ennen vallankumousta. Tähän ilmoitukseen päättyi Albert Derizen toinen vihko.