Kun silmät aukenevat

by Henry Bordeaux

IV.

ANNA DE SÉZERY.

Vain yksi vihko oli enää jälellä. Sen ensimäisellä valkoiseksi jätetyllä sivulla oli tämä lyijykynällä tehty huomautus: Hävitettävä lukematta, kuin varovaisuuskeinona tapaturman varalta.

Omantunnontarkkana Elisabet epäröi kääntää lehteä. Oliko hänellä oikeutta mennä eteenpäin? Mutta Philippe Lagier, joka sanoi olevansa Albertin valtuutettu, ei ollut pannut mitään rajoituksia jättäessään hänen haltuunsa käärön. Valmistauduttiin siis siihen, että hän tutustuisi siihen kokonaisuudessaan. Ja itse asiassa hänen epäröintiinsä liittyi vaistomaista pelkoa. Hän aavisti, että olisi vähemmän kysymystä hänestä ja enemmän eräästä toisesta, ja jo edeltäpäin hän kaipasi syytöksiä, joita häneen oli kohdistettu, ja joita hän kenties ei enää tapaisi. Lopuksi hän tunsi suurta vastenmielisyyttä kuulla puhuttavan tästä naisesta, joka oli astumaisillaan näyttämölle, naisesta jonka hän tahtoi unohtaa ja jota hän halveksi.

Mutta hän oli kadottanut sorean tyyneytensä, sisäisen rauhansa, ja yritettyään turhaan vapautua heränneen uteliaisuutensa vallasta, hän kiihkeästi kävi luettavaansa käsiksi.

Ei ollut enää ristejä. Täyttämättä jäänyt vihko oli kokonaisuudessaan omistettu Albertin sisäisen elämän, hänen uuden elämänsä kuvaukselle.

Lontoossa, 3 päivänä toukok. 1904. — Imperial Instituten saliin, Kensingtonissa, jossa pidin esitelmäni talonpojan tilasta ennen vallankumousta, mahtuu tuhatkunta ihmistä. Hallitus oli lähettänyt sinne edustajansa. Lordimaijori, Cityn sheriffit, Ranskan lähettiläs ja pääkonsuli, Kuninkaallisen Akademian lähetystö oli kuulijain joukossa. Pieni ranskalainen talonpoikaisparka, jota minä näin kuljettelen kautta pääkaupunkien, kuinka kadehdinkaan toisinaan työtäsi, jota saat tehdä vapaan taivaan alla, ja otsasi hedelmällistä hikeä. Asianajaja ja valtiomies saavat puhuessaan kokea taistelun yllykettä, sensijaan kuin minulla esitelmöidessäni usein on joutavan paraadin vaikutelma.

Jälestäpäin minut esitettiin koko tälle viralliselle maailmalle ja suurelle naisjoukolle, luonnollisesti. Minun puutteellinen englanninkielentaitoni mutkisti toimitusta paljon. Tämän ohimarssinnan loppupäässä, joka oli samantapainen kuin meillä Ranskassa toimitetaan sakaristossa, suurissa vihkiäisissä, lähestyi minua nuori nainen ja lausui ranskaksi.

— Ettekö tunne minua?,

— Neiti de Sézery!

— Niin. En siis ole muuttunut.

— Tuskin, neiti.

— Se johtuu siitä, että te juuri olette nuorentanut minua kymmenen vuotta, puhuessanne Dauphinésta, jota en ole saanut nähdä. Kiitän teitä.

— Te asutte Lontoossa?

— Kyllä. Ettekö käy katsomassa?

— Huomenna olemme kutsutut Historialliseen seuraan, ja illalla Ranskan lähetystöön.

— Minä olen saanut kutsun lähetystöön. Huomenna siis tavataan. Jätän teidät ihailijattarienne haltuun.

Hän poistui hänelle ominaisella välinpitämättömällä ja veltolla tavalla, niinkuin hän käveli meidän pienillä vuoriretkeilyillämmekin, jolloin en koskaan nähnyt häntä uupuneena. Hänen mustasulkainen hattunsa ei kyennyt peittämään hänen vaaleiden kastanjanväristen hiustensa hehkuvaa väriä.

4 päivänä toukok. — En päässyt hänen seuraansa ennenkuin vasta jokseenkin myöhään illalla. En paljonkaan ole oma herrani. Pöydässä näin kaukaa hänet keimailevan naapurinsa kanssa, jonka puhtaaksi ajellut kasvot minusta näyttivät vähäpätöisiltä, niiden jokseenkin runsaasta verevyydestä huolimatta.

Hänellä oli malvanvärinen puku, tuota sinipunervaa väriä, joka muistuttaa hortensian himmentyneitä sävyjä. Hänen kävellessään kaikki hänen ruumiinsa viivat tuntuivat nauttivan vapaudestaan. Olan yli menevä nauha jätti hänen hartiansa kaarevan viivan paljaaksi. Olisin luullut häntä laihemmaksi. Hänen ihonvärinsä sopeutui hyvin puvun vaaleaan sinipunervaan; sen sävy oli vähän kullankarvainen, kuin olisi aurinko sitä hyväillyt.

Vaikka eilen tunsin hänet epäröimättä — hänhän on niin erikoinen! — niin kuitenkin vain kohteliaisuudesta vähensin hänen ikäänsä kymmenen vuotta. Mutta tänä iltana hän on yhtä nuori kuin käydessäni Saint-Ismièrin linnassa. On totta, että Saint-Ismier'ssä huomioni tuskin kiintyi häneen. Mihin olinkaan niin kiintynyt? Kuinka mielenkiintoista on kymmenen vuoden kuluttua jonkun ihmisen kasvoilta löytää elämän jättämät jäljet, ja kuinka lohdullista on elvyttää niihin nuoruuden voima. Kuitenkin on hän muuttunut. Siellä kotona häntä pidettiin nuorena riippumattomana tyttönä, uskalikkona niinhyvin tunteen kuin ajattelun alalla. Nyt minusta hänessä on enemmän hillintää, naisellista viehkeyttä; hänestä uhoo sellaisten ihmisten määrittelemätön tuntu, joiden elämässä on syvyyksiä ja joiden luottamus tulee vähitellen voittaa. Sillä näillä soikeilla silmillä on pitkät ripset suojellakseen niiden epävarmaa katsetta, näillä silmillä, joissa rakastunut Philippe Lagier uskoi näkevänsä kultakipunoita.

Ympärillämme oli englannittaria, joiden ihonväriä ei voi verrata muuta kuin päivänlaskun kultaamaan lumeen. Hän ei ollut kaunein, puuttuipa siitä paljonkin, ja tuskin saattoi häntä sanoa kauniiksi ollenkaan. Tiedän toisen naisen, joka paremmin sietäisi vertailun vastakohtineen mustain silmäinsä ja lastenhiustensa välillä. Mutta edellisen viehätystä ei huomaakaan muuta kuin vähitellen. Hän on niiden vesien kaltainen, joiden läpikuultavuuden aluksi kieltää, koskei pohjaa näy. Hänen kasvoillaan esim., jotka eivät tee niin nuorta vaikutusta kuin hänen ruumiinsa, on niin vaihteleva ilme! Levätessään hän ilmaisee ne kolmekymmentä ikävuottaan, jotka hän varmaan on täyttänyt. Silloin hänen alaspainuneet suupielensä, sinertävä siimakehä, joka antaa katseelle alakuloisen sävyn, pienet rypyt kulmakarvojen yhtymäkohdassa paljastavat ne taistelun ja huolen vuodet, joita minä en tunne, mutta jotka saatan kuvitella. Hänen innostuessaan — hän puheli minulle kirjastani Beethovenin elämä — nämä murheelliset merkit häipyvät ja unohtuvat. Kullankarvainen iho värittyy hienosti, ja silmissä huomaan minäkin kultakipunoita, valopilkkuja, jotka eivät johdu lamppujen heijastumisesta silmäterään, vaan sisäisestä hehkusta. Hänen vakavansävyinen äänensä vihdoin, jonka nousun ja laskun lievä englantilainen murteellisuus on tehnyt laulavammaksi, ja joka ryhtyy ranskalaisiin sanoihin korostamatta niitä, ikäänkuin se epäröisi ottaa niitä, kun ei ole niitä pitkään aikaan käyttänyt — tämä ääni säestää niitä soitolla, joka muistossa antaa niille lisää merkitystä.

Tällaiset viralliset illatsut päästävät ihmisen eristymään joukon humuun kuin metsän hiljaisuuteen.

Tulee ikä, jolloin tunteittemme alalla kaikki paikat ovat vallatut. Ihminen silloin ei kohtaa uusia naiskasvojakaan jonkunverran ihmettelemättä ja vaivautumatta tästä joutavasta häiriöstä. Mutta vuosien kuluttua tavatessamme jonkun, jonka todellista arvoa emme ole aavistaneet, ja joka meille oli pelkästään miellyttävä, tällaisen ihmisen löydöllä on yhdistyneenä uutuuden viehätykseen se etu, että se liittyy omaan menneeseen nuoruuteemme ja on luontainen osa siitä.

Minusta tuntuu että minulle nti de Sézery on tällainen löytö.

Kun hän tahtoi lähteä, minä umpimähkään tarjouduin häntä saattamaan.

— Jos haluatte, vastasi hän minulle aikeitaan ilmaisematta. Hänen olentoonsa oli palannut sen entinen melkein tuskallinen liikkumattomuus.

Minulta kului enemmän kuin häneltä aikaa hyvästelyyn, esittämäni muka virallisen osan vuoksi. Kun poistuin lähetystöstä, en enää häntä tavannut. Hän oli jo asettunut tuollaisiin kahden suuren pyörän väliin ripustettuihin rattaisiin, joita nimitetään hansome'iksi. Hän kutsui minua ja minä nousin hänen viereensä. Me ajoimme Hyde-Parkin läpi, ja sen kostea vihreys välkkyi paikotellen sähkölamppujen valossa, joita vallitsevan hienon sumun takia ympäröitsi monivärinen valokehä. Silloin tällöin sivuutimme nopeat ajoneuvot, mutta puisto oli melkein autio. Oli jo myöhä. Vilkkaan keskustelumme jälkeen vaikenimme nyt. Keskellä tätä suunnattoman suurta kaupunkia, jonka kieltä huonosti osaan, koin yksinäisyyden tunnetta, joka vastustamattomasti muistutti mieleeni syyskävelyni Dauphinen metsässä. Mutta nyt eivät jaloissani kahisseet kuolleet lehdet, vaan vuodet. Ajatuksemme kulkivat samaa rataa, sillä hän keskeytti hiljaisuuden sanomalla:

— Epäröin, saapuako tänä iltana. Olisin ollut oikeassa. Minusta tuntuu, ikäänkuin olisin tehnyt pyhiinvaellusmatkan Saint-Ismier'hen. Se oli niin kaukana, ja nyt taas niin lähellä.

Katselin häntä. Miten voimakkaasti vaikuttaakaan meihin kärsimyksen ilme kasvoilla, joiden ääriviivat meitä miellyttävät. Mutta hän jo kieltäytyi ajatustaan enempää paljastamasta ja kysyi melkein välinpitämättömänä:

— Te lähdette huomenna?

— En, vasta ylihuomenna. Tahdon nähdä Lontoon Towerin ja käydä
Kansallisgalleriassa.

Vähän myöhemmin lisäsin:

— Ja käydä teitä katsomassa, jos sallitte.

— Teiltä ei riitä aikaa siihen.

— Minä otan siihen aikaa.

— Odottakaahan. Minä olen vapaa huomenna. Minäpä tulen teitä hakemaan huomenna hotellistanne. Hotelli?…

— Northumberland. Northumberland avenue.

— Kello kymmenen. Tower ei ole avoinna ennenkuin kello kymmenen. Tulen teidän oppaaksenne. Tahdotteko?

— Mielelläni. Kukaan täällä ei ymmärrä minun englantiani. Ja te syötte aamiaista kanssani.

— Yhdellä ehdolla. Te syötte päivällistä illalla Bladen Lodgessa.

— Bladen Lodgessa?

— Niin Bolton Gardens. Minun luonani. Minun hallussani on eräs hotellin huvimaja. Onko teillä lyijykynää, korttia. Sukkelaan. Tulemme perille. Tässä osoitteeni.

Sangen leveä katu, jota noudatimme, Bolton Gardens, oli reunustettu yksityishotelleilla, joiden edessä oli pikku puutarha. Rattaat pysähtyivät. Nti de Sézery sanoi minulle: näkemiin, hyppäsi harvinaisella notkeudella korkealta astinlaudalta alas ja huusi ilmaan ajurille, jota en nähnyt, Northumberland-kadun nimen. Hän nousi portaita ylös kadottaessani hänet näkyvistä.

Olin huomisillaksi kutsuttu lady Barlettin luo yhdessä englantilaisen valioseuran kanssa. Tämä etujeni ja seuravelvollisuuksieni unohtaminen on jokseenkin koulupoikamaista. Hansomit kävivät runsaammiksi. Ne luisuivat jalkakäytävillä olevien lyhtyjen välillä, hevosen juostessa pitkin askelin, ikäänkuin vapaana, niin keveät ovat rattaat. Melkein jokaisessa saatoin eroittaa miehen ja naisen iltavaipassa. Lähestyin teatterien tienoota, joista ihmiset tähän aikaan poistuivat. Tässä Lontoon vilinässä puristin rintaani vastaan erästä uutta ajatusta.

5 päivänä toukok. — Tuskin tunnen historioitsijalle mielenkiintoisempaa paikkaa kuin Lontoon Tower. Englannin menneisyys täynnä verta ja kauhua on jäänyt sen viimeiseksi vangiksi. Sen kaksitoista tornia, jotka sisäpihaa ympäröivät ja joiden muureja aamu-usva hyväili, muistuttavat mustia kantajia, jotka saattoivat ruumiita. Ne suojelivat Edward IV:n, Richard III:n, Henrik VIII:n, Maria Tudorin rikoksia. Niiden ei tarvitse soimata itseään mistään: kullakin on kaameat muistonsa.

Minulla oli erikoinen lupa käydä katsomassa Saint Peter ad Vincula-kirkkoa ja viereistä hautausmaata, josta Macaulay on sanonut, ettei maailmassa ole surun väkevämmin kyllästämää paikkaa, koska kuoleman siellä tekee vielä raskaammaksi äärettömän onnettomuuden ja hirvittävien kohtaloiden muisto. Kirkkoon, joka on liian korjattu, on haudattu Anna Boleyn, Catherine Howard ja Jane Grey, joka teloitettiin seitsemäntoista vuotiaana ja joka lyhyessä nuoruudessaankaan ei hetkeäkään lakannut aavistamasta mestauslavaa. Meille näytettiin tarkalleen se paikka, jossa kaikki kolme teloitettiin.

Tämä käynti oli minussa herättänyt jonkunmoisen historiallisen päihtymyksen. Minä tein jonkunverran haltioituneena saattajattarelleni selkoa Yorkin ja Tudorin sukujen synkeistä vaiheista. Äkkiä, peläten joutuvani naurettavaksi, keskeytin puheeni:

— Mutta minä ikävystytän teitä varmaan.

Ja minä silmäsin häntä. Näen hänet vieläkin sellaisena kuin silloin: kasvot kohotettuina minuun päin ja ikäänkuin pienentyneinä tarkkaavaisuuden vaikutuksesta, soikeat silmät vain vähän avoimina, ikäänkuin puristaen kokoon loistettansa niinkuin ikkunaverhot, jotka puoleksi suljettuina antavat määrätyn muodon niistä huolimatta sisääntunkeutuville auringon säteille. Hän viivähti silmänräpäyksen tai kaksi ennenkuin hän vastasi minulle hymyillen.

— Olisin mielelläni itkenyt Jane Greyn kohtaloa. Se on vahinko: lumous on haihtunut.

Kun lähdimme Towerista, kohtasi meitä sen kihisevän Cityn sijasta, jonka läpi me tullessamme olimme hitaasti käyneet, täysi erämaa. Vastakohta oli hämmästyttävä. Hän selitti minulle:

— Tänään on lauantai ja vielä lisäksi puolipäivä. Kaikki pankit, kaikki kauppahuoneet, kaikki pörssit suljetaan tänään puolenpäivän aikaan. Viikottainen lepo kestää kolmekymmentäkuusi tuntia. Englantilainen syöksyy päistikkaa liiketoimiinsa, suorittaa ne kuumeisella kiireellä ja hakee sitten lepoa.

— Te pidätte englantilaisesta elämästä?

Millä ylväällä äänensävyllä hän minulle vastasikaan:

— Olen täällä vapaa.

En uskaltanut tehdä hänelle kysymyksiä. Sulasta suosiosta, hyvin ystävällisesti hän muutamin sanoin selitti minulle, kuinka hän oli saavuttanut riippumattomuutensa, meidän syödessämme aamiaista hotellin suuressa hallissa. Eräs vanha ystävätär — Saint-Ismier'n ajoilta — joka oli naimisissa Lontoossa, oli suositellut häntä miss Pearsonille.

— Miss Pearsonille?

— Niin, miss Pearson on merkitsevä henkilö täällä. Ettekö nähnyt häntä lähetystössä? Hän johtaa erästä nuorten tyttöjen sisäoppilaitosta. Mutta se ei ole ranskalaiseen tapaan muodostettu. Se ei ota kuin kaksikymmentäviisi valittua oppilasta kauniiseen hotelliinsa, johon te eilen minua saatoitte. Se on hyvin kallis, maksu on kaksisataaneljäkymmentä puntaa. Siellä ei ole muita kuin ylhäisön nuoria tyttöjä. Lontoon parhaat opettajat tulevat sinne pitämään luentoja. Siellä ratsastetaan, seurustellaan. Olen opettanut siellä soitantoa ja ranskalaista kirjallisuutta. Minun pelastukseni on ollut se, että olen vähän liikaa rakastanut Beethovenia ja Chateaubriandia. Nyt olen miss Pearsonin ystävä ja osuuskumppani; hän on yhtä hyvä kuin älykäs. Tänä iltana saatte syödä päivällistä hänen kanssaan.

— Asutteko yhdessä?

— Emme, Englannissa pidetään enemmän riippumattomuudesta. Hän on antanut haltuuni huvimajan, jolla on oma uloskäytävä. Mutta me käymme usein toistemme luona.

Lopettaakseen nämä niukat tunnustuksensa hän lisäsi hymyillen, mutta vähän punastuen.

— Minä ansaitsen paljon rahaa. Ainakin ollakseni nainen. Olisitteko voinut uskoa, käydessänne isäni luona, että minä pystyisin tulkitsemaan meidän vanhoja asiakirjojamme teidän Dauphinén-historiaanne varten. Sillä te teitte pilaa minun oppineisuudestani, joka oli jokseenkin kirjava ja satunnainen.

— En minä tehnyt pilaa siitä.

— Kyllä vaan! Minä olin teille silloin varsin vastenmielinen, tunnustakaa pois.

— Te erehdytte. Joka tapauksessa te erehdytte, jos luulette sitä nyt.

Oli varsin turhaa yrittää kohteliaisuuksilla muuttaa toisenlaisiksi niitä toverillisia suhteita, jotka me eilen olimme solmineet ja jotka niin hyvin soveltuvat englantilaisiin tapoihin. Hän oli kyllin ymmärtäväinen ollakseen niihin kiinnittämättä mitään huomiota, ja omaa ajatuskulkuaan noudattaen hän lopuksi sanoi:

— Olen tehnyt paljon työtä.

Silloin kysyin häneltä, mutta välttäen tungettelevaisuutta:

— Te lähditte jokseenkin äkkiä, kahdeksan, yhdeksän vuotta takaperin.
Liityittekö heti miss Pearsoniin?

— En heti. Kolmen vuoden kuluttua.

Hän silmäsi minuun, sitten hän painoi päänsä munaputingin yli, joka oli tuotu hänen eteensä. Mutta sensijaan että hän lusikallaan olisi ottanut vaniljasosetta, hän koneellisesti vei suuhunsa leivänpalan. Seurasin hänen eleitään. Näin uudelleen samat masennuksen merkit, jotka eilen olivat herättäneet huomiotani; ja vaikka en osaisi selittää millä perusteella, olin heti varma, ehdottoman varma siitä, että hän näiden kolmen tuntemattoman vuoden kuluessa ei aina ollut syönyt kyllikseen.

Hänen ajatuksensa varmaan oli kulkenut saman tien kuin minunkin.

— Emme enää ole mitään velkaa sinne kotiin, sanoi hän hieman voittoisella ilmeellä. Voin siis palata sinne, milloin haluan.

Annoin näiden viime sanojen jäädä vastausta vaille. Ymmärsin ne paremmin kuin kukaan. Minäkin olen mielihyväkseni voinut työni tuotteilla tyydyttää isäni viimeisen velallisen. Mutta tiedän, ettei ihminen näistä maineettomista taisteluista pyydä itselleen kiitosta eikä sääliä, ja minä säästin hänet molemmilta.

Meidän tarvitsi vain mennä Trafalgar Squaren yli päästäksemme Kansallisgalleriaan. Minun oli pakko tyytyä katsomaan vain muutamia englantilaisten mestarien tauluja. Minulla on koko joukko ystäviä hajalla ympäri maailmaa. Gainsborough'n Musidora, tuo yhtaikaa heleän ja hekumallisen kauneuden runoelma, Romneyn lady Hamilton, liehittelevä bakkantinainen kullankarvaisine ihoineen, molemmat haihtuvina ja hehkuvina vaaleine kutrineen, ikäänkuin päivän kirkkauteen sulautuen, sitten muutamia Turner'in merimaalauksia, ulapalla näkyviä ilotulituksia, joiden valonpaljous tekee muut muodot hämäriksi, — nähdäkseni kaiken tuon uudestaan, olisin valmis toistamaan matkan. Saattajattareni hengitti taidetta sieluunsa kuin luonnollista ilmakehäänsä. Yhteinen innostus liitti meidät toisiimme. Yhteisesti me tulkitsimme vaikutelmiamme. Harvoin olen museossa kokenut sellaista mielihyvää, sillä sitä lisäsi se ilo, jota tunsin hänen kokevan.

— Teiltä puuttuu, sanoi hän minulle, englantilaisen maaseudun tuntemus. Se saattaisi teidät vielä paremmin ymmärtämään maalaajiamme. Nurmikoille ja puille antaa ilman kosteus erikoisen loisteen. Ratsastusretkeni ovat saattaneet minut huomaamaan sen. Tällaiset retket ovat minun paras ajankulukkeeni. Minä vaan en ole yksin eikä hevonen ole omani.

Minun läsnäoloni kaiken aikaa herätti hänessä eloon entisyyden muistoja. Hänen katseensa himmeni, ja hänen ylistäessään minulle tuota valaistua kosteutta, vertasin sitä näihin silmiin, jotka verhottuina tulivat ilmehikkäämmiksi.

Minulla oli vaikeata jättää hänet vähäksikin aikaa, minähän kohta menisin häntä tapaamaan. Muutamassa tunnissa ehtii tavallisesti kyllästyä parhaaseenkin seuraan, ja tarvitaan taitoa osatakseen lähteä aikanaan ja jättääkseen miellyttävän vaikutelman jälkeensä. Meidän tuttavallisuutemme taas jatkuessaan paljasti minulle uusia puolia hänessä.

En tavannut häntä yksinään. Miss Pearson ja hra Portal, ranskankielen opettaja, olivat myös kutsutut. Jälkimäinen oli hyvin nuori, varsin hieno mies ja varmasti rakastunut nti de Sézery'in. Mitä tulee miss Pearsoniin, niin odotin tapaavani vanhan opettajattaren, mutta tämä oli näöltään tuskin neljänkymmenen ikäinen, ja hänen hieno, vaikka tumma vaatetuksensa kantoi enemmän suurmaailman naisen kuin oppilaitoksen johtajattaren leimaa. Päivällisen jälkeen hän näytti meille ohjelmaa, jolla oli tämä päällekirjoitus: Kuninkaalliset meri- ja sotaturnajaiset, ja tarjoutui viemään meidät Olympian saliin, missä tämä ratsasnäyte esitettiin.

— Teille on, hän vakuutti minulle, tämä näytelmä huvittavampi kuin kaikki meidän teatterimme. Minulla on aitio.

Täten päätettiin tehdä. Minulle osoitettiin se suosio, että pääsin samaan hansomiin kuin miss Pearson, mutta koko matkan kuluessa hän ei minulle puhunut mistään muusta kuin nti de Sézerystä.

— Hän on, miten sanottekaan? hyvin lumoava nuori nainen. Te tunnette hänet ennen minua. Hän on uskollinen ja äärimäisyyksiin menevä. Kun hänet tutustutettiin minuun, tahtoi hän lähteä Indiaan, antautuakseen sairasten ja lasten hoitoon. Vieläkin hän silloin tällöin pyytää päästä lähtemään. Suurella vaivalla saan hänet pidätetyksi. Hän ei ole luotu tavallista elämää varten. Lord Howard, tiedättekö? ette; no niin, arvossapidetty miljoonanomistaja lord Howard on pyytänyt häntä vaimokseen. Nti de Sézery olisi tullut merkitseväksi henkilöksi Englannissa. Hän hylkäsi tarjouksen. Lord Howard on iäkäs. Hra Portal on varaton ja maineeton, mutta nuori ja rakastettava. Hän on jumaloinut nti de Sézery'ä jo kauan. Tämä kuuntelee nuoren miehen kosintaa, mutta ei tee päätöstään.

— Hän kuuntelee …

— Niin, meillä kuunnellaan kauan nuoria miehiä, ennenkuin päätetään. Teidän luonanne sensijaan täytyy heti myöntää tai kieltää, kun ei vielä tunne omaa mieltään.

Näiden tunnustusten tekemästä epämiellyttävästä vaikutuksesta saatoin huomata, että nti de Sézery, jolle kenties en ollut omistanut yhtään ajatusta yhdeksän vuoden kuluessa, ei ollut tarvinnut kuin kaksi päivää lakatakseen olemasta minulle yhdentekevä. Olin tyytyväinen tavatessamme toisen parin saliin tullessa, mutta olin olevinani erikoisen huvitettu miss Pearsonin puhelusta.

Tämä ratsasnäyte — ratsuväen, tykistöpatterien ja lopuksi meriväen tykistön kilpailu — kuvasi minulle englantilaista imperialismia. Olympiaan mahtuu kymmenentuhatta katsojaa. Se oli kukkurallaan yleisöä. Eläköönhuutoja kohotettiin voittajille. Meriväki varsinkin herätti innostusta. Suunnaton ylpeys paisutti ja kiihoitti tämän joukon mieltä, kun toinen toisensa jälkeen marssivat ohi sotilassoittokunnat, kuninkaallinen kaarti punaisissa puvuissaan, kummallisissa karvapäähineissään, skotlantilaiset lievetakeissaan ja sääret paljaina. Säkkipillit herättivät mielessäni eloon surumielisiä maisemia ja tarinoita, mutta terävä-ääniset huilut puistattivat hermojani kuin Rudyard Kiplingin kertomukset. Ne vallitsivat rumpujen pärinää, vaikka palikat putosivat ylhäältä koko käsivarren korkeudelta kireille nahoille kuin tahtoisivat ne särkeä nämä.

Tudorien aikaisten turnajaisten näyte saattoi meidät lähtemään pois ja me menimme juomaan teetä nti de Sézeryn luo. Kutsuin naisia pistäytymään Pariisissa. He lupasivat suopeasti epätodennäköisen käyntinsä, ja tämä oli hyvästimme. Hra Portal saattoi minua, ja tarjoutui näyttämään minulle yöllistä Piccadillyä, mutta minulla oli kiire päästä yksikseni, saadakseni itsekseni selvitellä tämän päivän tulokset.

6 päivänä toukok. — Merellä katselin Doveriin päin, niinkauan kuin saatoin nähdä sen rantaharjut ja linnakkeet.

Toukokuu. — Saatan paremmin sietää kotiani. En odota mitään, mutta ajatukseni ovat löytäneet suunnan.

12 päivänä kesäk. — Kellään naisella ei ole hänen samalla kertaa notkeata ja velttoa käyntiään, ei hänen kultakipunaisia soikeita silmiään, eikä hänen äänensä epäröiviä muuntelulta. Kävellessäni Pariisissa en voi sekoittaa häntä kehenkään toiseen kulkijaan. Tänä iltana menin Luxembourgin puiston läpi; noudattaessani pengermää, joka on Medicien suihkulähteen yläpuolella, hämmästyin tuntiessani hänet, ja vieläpä hämmästyksessäni annoin hänen mennä ohi, kunnes hän pysähtyi, punastui ja ojensi minulle kätensä:

— Minua ilahduttaa nähdä teitä.

Te täällä neiti? Te pistäytte meilläkin kenties? Barakatu on aivan tässä lähellä.

Huomasin että hän oli puettu mustiin.

Liian suorasukaisena jättääkseen minut epätietoisuuteen päämäärästään, hän selitti:

— Ei, menen kotiin.

— Kotiin?

— Niin, sanoi hän hymyillen, Cassini katu tähtitornin vieressä. Vanhanaikaisella tädilläni de Liévillellä on siellä pieni huoneusto. Hän on minulle jättänyt vuokraoikeutensa, ehdolla että luovun opetustoimestani. Vanha naisparka, hän saattoi vaivoin sietää minun lankeemustani, kuten hän sitä nimitti. Hän on ainoa sukulainen, joka perheen vararikossa on minulle osoittanut jotain myötätuntoa. Hän tarjoutui ottamaan minut luokseen, mutta minä pidin riippumattomuudesta enemmän.

— Te olette nyt rikas.

— Oh! kahdeksan tai kymmenen tuhatta frangia korkoja. Jos suostun ehtoihin.

— Kuinka ette suostuisi?

— Minun täytyy jättää Lontoo, alkaa uutta elämää. Se on vähän myöhään.
Minun iälläni.

— Te ette aio naida lord Howardia … tai hra Portalia?

— Kuka on teille siitä puhunut?

Vastakohtana hänen nuorelle naurulleen oli hänen surupukunsa, hänen huomautuksensa iästään. Kuitenkaan ei hän antanut minulle suoraa vastausta.

— En olisi koskaan tahtonut palata Ranskaan. Tämä paluu panee mieleni kuohuksiin enemmän kuin olisin aavistanut. Se riistää minulta rohkeuteni ja päättäväisyyteni, joka minulle siellä oli luonnollinen. Kuinka voimme olla erilaisia eri seutujen vaikutuksesta. Täällä tunnen itseni aivan heikoksi.

Soimasin häntä siitä ettei hän ollut minulle ilmoittanut tuloansa, tarjosin hänelle palveluksiani, ja kutsuin hänet aamiaiselle seuraavaksi päiväksi. Hän antoi paljon pyytää itseään ja myöntyi. Vuorotellen viehättyneenä ja huolestuneena on hän päättämättömämpi ja tarmottomampi kuin Englannissa.

Keskustellessamme olimme pysähtyneet kaiteen ääreen, joka reunustaa pengermää. Kahden geranium-maljakon välistä näimme jalkaimme juuressa suuren keskusaltaan, kukkakiehkurat ja taustana puiden lehvistön, joka rajoittaa puiston näköpiiriä. Loistavaa pärskettä suihkusi kastelutorvista. Lapset leikkivät. Voimaton vanhus, vaimonsa tukemana, hengitti ahneesti ja ikäänkuin viimeistä kertaa illan ilmaa. Kyyhkyset tavoittelivat toisiaan päittemme päällä, ja niistä yksi asettui kivijumalattaren ojennetulle kädelle. Oli se hurmaava hetki, jolloin maailma näyttää kullanhohtoiselta, ja jolloin miehen aivot työn jälkeen huonosti puolustautuvat tällaisten aistimusten suloa vastaan.

Katselin häntä, hänen poistuessaan Tähtitornin katua myöten, kunnes hän katosi näkyvistä. Kuitenkin hän oli minulle enemmän mieleen Lontoossa, urhoollisesti taistelevana ja hieman kukistettuna.

13 päivänä kesäk. — Pyytäessäni häntä käymään meillä, ei minulla ollut muuta ajatusta kuin solmia miellyttäviä suhteita ja vieläpä antaa Elisabetille ystävätär, jolla olisi häneen terveellinen vaikutus toimeliaan älynsä ja sen viehättävän eloisuuden kautta, jota hänen läsnäolonsa herättää. Todellakaan ei minulla ollut muuta ajatusta. Siinäkin tapauksessa, että hän herätti minussa intohimoisempaa mielenkiintoa itseään kohtaan, oli tämä tunne ainaiseksi jäävä sielun sisäiseen kammioon, jossa jokainen on vapaa. Olisin yksinäni kokenut sen hehkun ja katkeruuden.

Anna de Sézeryn lähdettyä kyselin Elisabetilta hänen saamaansa vaikutelmaa. Olin aamulla tehnyt selkoa tästä kohtalosta: mitenkä hän kohtalon iskun saatuaan taas oli kohottautunut pystyyn.

— Niin, tiedän että hän on ollut kaunis, vastasi Elisabet minulle.
Mutta hänellä on esim. vähän hiuksia ja liian suuri suu.

Minä en ollut sitä huomannut. Mutta minä tunnen hänen silmänsä, hänen kasvonsa, hänen vartalonsa. Miksi niin kohtuuton arvostelu? Minä en kysynyt hänen ulkonaista kuvaansa! Kun kaikki on tehty helpoksi, kun ei ole tarvittu ponnistusta eikä vaivaa, miksi esiintyä niin surkean ylenkatseellisesti? On sanoja niin kömpelöitä, että ne kiintyvät muistiimme kuin rajapyykit ja osoittavat meille, mikä etäisyys meidät eroittaa heistä, jotka ovat ne lausuneet.

25 päivänä kesäk. — Tämän epäonnistuneen yrityksen jälkeen en enää yrittänyt houkutella Anna de Sézeryä kotiini. Olemme melkein naapureita: käyn häntä katsomassa Cassini-kadulla. Se on pieni autio katu, jonka suun Tähtitorninkadun puut peittävät näkymättömiin. Kukaan ei siellä kulje, ja siellä voi kuvitella olevansa kaukana Pariisista. Molemmat olemme lähdössä pois, hän Lontooseen, missä hänen on katkaistava siteet menneisyytensä kanssa ja minä maalle. Jokainen käynti saattaa olla viimeinen. Mutta lähtömme lykkäytyvät päivästä päivään. Työni jälkeen tapaan hänet illalla hänen palatessaan asioiltaan, ja meille molemmille soveltuu raukeudessamme pieni pakinahetki hyvin.

— Englannissa, huomautti hän minulle melkein tämän uuden ystävyyden alussa, voisin usein kutsua teidät luokseni ilman että se olisi sopimatonta. Täällä, en tiedä…

Mutta mehän kohta lähdemme! Ja ilman tuttavuuttamme hän olisi hukkunut
Pariisiin kuten minä elämääni.

27 päivänä kesäk. — Pikku Maria-Louise tiedusteli minulta, miksen enää iltasin vie häntä kävelylle.

29 päivänä kesäk. — Kävin Anna de Sézeryn kanssa Carnavalet'n museossa. Vallankumouksen historia on tunteita kiihoittava aihe, josta voi ammentaa loppumattomasti.

On päätetty, että minä ensi talvena tulen näyttämään hänelle kokonaisen tuntemattoman Pariisin, joka kantaa merkkiä vuosisadoista ja suurista miehistä. Hänen kanssaan ei puhelulla ole rajoja. Olemme aina hieman vaivautuneet saapuessani; mutta ensimäinen keskustelunaihe karkoittaa sen. Hän vakuuttaa minulle, että minä saatan hänet elämään älyllistä elämää, joka on tuntematon Lontoossa.

30 päivänä kesäk. — Hyvästijättö.

— Te menette naimisiin Englannissa.

— En ole aikonut.

— Saatte nähdä, että menette.

— Olen kolmenkymmenen ikäinen. Pelkään etten enää voi päättää. Kun minä olin aivan nuori, vaadin niin paljon elämältä, ja rakkaudelta!

— Entä nyt?

— Nyt vaadin vielä enemmän …

— Ettekö aio tulla Dauphinéhen.

— Miksi niin? Menkää minun puolestani jonain päivänä Saint-Ismier'hen. Te sanotte minulle sitten palattuanne, eikö linnaa ole uusittu, eikö puiston puita ole karsittu tai kaadettu, eikö minun entinen tienooni ole muutettu toisennäköiseksi. Haluan että niin olisi.

Olen jättänyt hänelle huonot hyvästit. Eron tunne jähmetti sanat huulilleni. Entä hän? Englantilaiset tavat ovat totuttaneet hänet tällaisiin toverisuhteisiin, tällaisiin ystävyyksien, jotka ovat harvinaisempia ja vaikeampia meillä. Minun ymmärtäväisyyteni ja hänen luontainen nuoruutensa on toivoakseni tekevä meidän ystävyytemme pitkä-ikäiseksi.

Saint-Martin d'Uriage. — Heinäkuu. — Kirje Lontoosta, luottavainen ja tyyni, liian tyyni, kuten tuollaiset kesäpäivät, joita kammoan, jolloin ei ainoakaan lehti liiku poutaisessa ilmassa.

Elokuu. — Nykyään saapuvat hänen kirjeensä säännöllisesti kanavan toiselta puolen. Täällä on totuttu näkemään näitä englantilaisia postimerkkejä. Onhan luonnollista, että viime matkani on minulle jättänyt suhteita ylläpidettäviksi.

Syyskuu. — Viikosta viikkoon tämä omituinen ystävyys kasvaa lujemmaksi, etäisyydestä huolimatta, joka meidät eroittaa. Ja minä mukaudun siihen, mitä tämä ystävyys pakostakin sisältää toteutumatonta ja epätäydellistä, sen mielenkiintoisuuden takia, minkä se antaa elämälleni. Näinä syyskuun päivinä, joiden himmentynyt kirkkaus jo on lopun merkki, sattuu minulle, että olen hänelle uskoton, että unohdan hänet katsellessani ensimäisten lehtien leijumista maahan, niiden irtautuessa ilman näkyväistä syytä, taikka illan ahdistavaa rauhaa. Ellei juuri hän minun tietämättäni anna näille vaikutelmille uutta mielenkiintoisuutta? Meidän rakkautemme laajentuu siinä määrin, että se tahtoo sekaantua kaikkeen, mitä ajatuksistamme pärskähtelee jokaiseen neljään ilmansuuntaan ja kaikkeen, mikä luonnossa lakkaamatta vaikuttaa aisteihimme, ja vihdoin se yhteen ainoaan pisteeseen kokoaa kaiken kykymme tuntea. Olenko todella kirjoittanut: meidän rakkautemme?

28 päivänä syyskuuta. — Hänen kirjeensä on päivätty Pariisissa. Hän on lopullisesti jättänyt Englannin. — »Kymmenen vuotta jätän taakseni, hän sanoo minulle, vuodet jotka ovat kaikille heidän kauneimpansa, ja jotka minusta tuntuvat olevan kypsän ikäni vuodet. Olenko vanhapiika vaiko vasta-alkaja? En tiedä enää. Näen nuoruuteni takanani, enkä ole siitä nauttinut. Olen niin paljon elänyt, ja niin vähän! Elämäni on keventynyt, olen huoleton ja heikko myöskin. Kanavan tällä puolen kadotan kaiken luottamuksen itseeni, ja huomaan olevani epävarma. Kaipaan englantilaista elämäntapaa. Ranskassa te ette kyllin tunne ulkoilmaelämän iloa, riippumattomuutta, suhteiden suoruutta. Täten me olemme toisillemme antaneet ystävyytemme: tiedättekö, että se suuresti velvoittaa meitä ja että se on vakava keskinen sopimus? Pelkään, ettette ole siitä kyllin selvillä, ja ennenkuin tapaamme, muistutan teille siitä …»

Oliko viimeisten kirjeitteni sävy tullut liian intohimoiseksi? Ajatukseni kiitävät häntä kohti kuin nuolet. Eivätkö ne osuisi hänen sydämeensä?

Pariisi, 15 päivänä lokak. — Olen tullut Pariisiin historiallisia tutkimuksiani varten, joita ilman teokseni ei mennyt eteenpäin. Olen jättänyt vaimoni ja lapseni Grenobleen: me yhdymme marraskuun alussa.

Ei, minä olen tullut nähdäkseni häntä, ja minä saan nähdä häntä vapaasti joka päivä, samaan aikaan illalla.

18 päivänä lokak. — Meillä on ollut ensimäinen keskustelumme. Hän oli lehdestä lukenut, että eräs hänen englantilainen ystävättärensä, joka oli eronnut miehestään, oli mennyt uusiin naimisiin.

— Onko hänellä lapsia? kysyin minä.

— On kyllä. Miksi niin?

— Koska lapset minun mielestäni tekevät avioliiton eroittamattomaksi.

Hämmästyneenä hän kysyi minulta:

— Onko tuo jokin uskonnollinen vakaumus?

— Minulla ei ole uskontoa. Katolisuushan muuten ei salli avioeroa missään tapauksessa. On muita syitä.

Selvitin hänelle syyni: yhteiskunnallinen etu ja perheen perustava merkitys. Niitä vastaan hän luonnollisesti esiintoi yksilön oikeudet.

— Tulee ennen kaikkea olla rehellinen. Perhe ei voi pysyä koossa ilman rehellisyyttä.

Jo Dauphinéssa hän taittoi peitsensä näitä muuttumattomuusperiaatteita vastaan, joita ei nykyään voi puolustaa olematta rohkea. Elämä on vahvistanut häntä tässä uhmamielisyydessä.

— Tunteemme voivat muuttua, sanoin hänelle. Tosiseikat, jotka ovat niistä johtuneet eivät muutu. Nämä tosiseikat ovat voineet aikaansaada vastuunalaisuutta, synnyttää velvoituksia.

— Ne eivät saa aiheuttaa vapauden menetystä.

— Mutta vapaita ihmisiä ei ole olemassa.

— Silloin ei ole totuutta myöskään?

Minä puolustin tuota niin pilkattua viheliäistä valhetta, joka tekee ihmisten olon rauhalliseksi yhteiskunnassa, koska kaikki eivät siedä kuulla totuutta. Hetkisen hän inhosi minua. En voinut sitä sietää, vaan luovuin tästä pilkallisesta sävystä, joka liian helposti sallii meidän kevytmielisyydellä käsitellä vakavia asioita.

— Me emme ole vapaita muuta kuin sisäelämässämme. Avioliiton päätarkoitus ei ole aviopuolisoiden onni.

Hän hätkähti.

— Niin, ei ole. Se on perheen perustaminen, se on lapsi. Se antaa avioliitolle sen määräävän luonteen. Lapsen syntymisen jälkeen tämän olemus lakkaa olemasta sarja kokeita. Se lopettaa sen tunteellisen levottomuuden kauden, josta luonto ei yhtään välitä. Ja jos se ei sitä lopeta, niin se ainakin ylläpitää selvää suuntaa, josta emme enää vaurioitta voi poistua.

Hänen kuunnellessaan vastaamatta otin hänen pöydältään nidoksen
Byronia, jota hän käänsi.

— Varokaa näitä romantikkoja. Heidän antimensa ovat myrkyllisiä. He tekevät maailmasta meidän henkemme heijastuksen. Siten meillä, »toteuttaaksemme» itsemme, on kaikki oikeudet. Meidän persoonallisuutemme heidän mielestään antaa maailmalle sen arvon. Jota ohjattavampi se on, sitä voimakkaammalta se heistä tuntuu. Heillä on heikot sydämet niinkuin heikot aivotkin.

Älyllisen tottumukseni mukaisesti olin innostunut puolustaessani näin yhteiskunnallista järjestystä, jolle olin uhrannut niin paljon ajattelua ja vaivaa. Kullanhohtavilla silmillään, joihin voi kiteytyä kaihoisa ja kaihtava ilme, ja jotka silloin muistuttavat villieläinten ilmettä häkissään, hän katseli minua sanattomana, ja hänen katseensa vaivasi minua.

— Entä jos rakkaus tulee liian myöhään, sanoi hän vihdoin, eikö se ansaitse mitään uhrausta?

En ollut ottanut huomioon sitä, mikä aina on otettava huomioon, vaikka kuinka älykäs nainen olisi kysymyksessä; yleisten aatteidemme välitön sovittaminen tapahtuvaan elämään.

— Niin, sanoi hän laulavalla äänellään, kotiliesi kytee kauan hiljaisena tulena. Ja sydämensä voi aina murtaa. Eikö totta?

Nämä sanat hän lausui täydellisesti vapaana kaikista itsekohtaisista vihjauksista. Minulla ei ollut oikeutta nähdä siinä tunnustusta, jota väristen odotin. Minä senvuoksi vaikenin. Antautuessani tähän keskusteluun en ollut odottanut tulevani lyödyksi omilla aseillani.

Avonaisesta akkunasta saapui hämärä, vaikkakaan läheiset kadun puut, ollen jo puoleksi lehdettöminä, eivät enää tee päivänlaskua aikaisemmaksi. Ja lähtiessäni hänen luotaan oli mielessäni sanomaton epävarmuus ja masennus.

20 päivänä lokak. — Kukaan ei tiedä minun palanneen Pariisiin. Kuitenkin pistäysin tänään, kun nti de Sézeryn ovi oli kiinni, vanhan ystäväni tri Heaumen luona, jonka liialliset aivoponnistukset ovat auttamattomasti kuluttaneet loppuun. Tapasin hänet istuutuneena tai ennemminkin kytkettynä työpöytänsä ääreen, josta hän ei enää kykene nousemaan. Vain hänen silmänsä ovat eloisat ja tuskalliset. Jo matkan päästä tuntee että hänen poskensa ovat kylmät. Äärimäisellä voimainponnistuksella hän yrittää saada valmiiksi esitystä hermotaudeista. Senjälkeen on kuolema hänet korjaava.

— Jos lakkaan tekemästä työtä, tulee vaivani sietämättömäksi, hän sanoi.

Hänen vaivansa on onneton avioliitto, joka vähitellen on murtanut hänet. Lastensa takia on hän kärsinyt kaiken valittamatta. Ihailin häntä tähän saakka: nyt häntä säälin.

22 päivänä lokak. — Ulkoelämän puute oli Annan terveydelle vahingoksi. Nykyään lähdemme ulos yhdessä joka iltapäivä. Palattuamme juomme teetä ja hän laulaa minulle Griegiä tai Schumannia tai minulle tuntemattomia uusien venäläisten säveltäjien Mussargskyn tai Rimsky Korsakovin palasia. Hänen hyvä sävelmuistinsa sallii meidän olla sytyttämättä lamppuja, ennenkuin täysi yö on saapunut. Hämärän helmassa on hyvä olla. Mutta hänen puolipimeässä salissaan hänen äänensä on puristuksissa kuten hänen sielunsa hänen elämässään.

Pariisi on suloinen salatuille tunteille. Siellä tuntee olevansa eksynyt ja vapaa kuin erämaassa.

Milloin minkin historiallisen tai romaanihenkilön johdosta me usein tulemme puhuneeksi rakkaudesta. Lopuksi minä täydellä vakavuudella asetin hänelle tämän kysymyksen, joka minua vaivasi:

— Oletteko te jo rakastanut?

— Oh, kuinka en olisi, vastasi hän nauraen. Kolmenkymmenen ikäisenä!

— Tuo ei ole mikään vastaus.

— No niin, olen. Huvittaako se teitä?

— Paljon. Useampia kertojako?

— En, yhden vain. Ja muina kertoina vähän.

— Kertokaa.

Mutta hän tuli äkkiä vakavaksi:

— Joka kertoo rakkaudestaan, hävittää siitä osan.

— Yhäkö te rakastatte?

— Elkää kyselkö salaisuuksiani.

Tämä kohtaus tapahtui Luxembourgin puistossa päivän laskiessa. Nuori nainen oli kääntänyt päänsä pois. Häntä vastapäätä, syystuulen raastamien puiden takana oli leimuava taivas. Rummun päryytys ilmoitti meille että oli lähdettävä. Katselin tuota viehkeää ja taipuisaa ruumista, jota jo oli hyväilty. Kuinka olisin voinut sitä epäillä? Hänen naisellinen viehätyksensä on niin ehdoton. Olen aina muistava tämän paikan, jossa olen hirvittävästi kärsinyt mustasukkaisuutta.

23 päivänä lokak. — En voi enää vallita tunne-elämääni. Keskellä töitänikin lähtevät ajatukseni pakosta liitelemään, eivätkä ne palaa takaisin muuta kuin haavoittuneina tai raukeina. Näen, mitenkä ajaudun virran mukana.

En tavoitellut mitään monimutkaista onnea. Mutta hän, jonka elämännäkemystä olen koettanut väljentää, ei koskaan saata tietää, kuinka suuresti olen pettynyt hänen suhteensa. En pyytänyt häneltä mitään mahdottomia. Olisi riittänyt, jos hän olisi mukautunut asemaansa. Mutta usein ei käsitetä mitä merkitsee tämä sana: mukautua.

Onko varma, etten ole hakemassa vääriä puolustelulta intohimolle, joka valtaa minut? Elisabet on pysytellyt syrjässä olennaisesta elämästäni. Ellei hän olisi sitä tehnyt, olisinko silloin varmempi sydämestäni? Sieluumme jää aina joku meille tuntematon ala, jonka olosuhteet paljastavat meille, ja hämmästyksellä me nuoruuden haihtuessa huomaamme, miten täynnä me olemme haluja ja miten tahtomme on heikko.

Voimattomana koen tätä ristiriitaisten tunteitten luodetta ja vuoksea. Eikö kukin niistä ilmaise jotakin minuuteni osaa? Onnelliset ne, jotka kykenevät muovailemaan olentonsa ehjäksi yhteydeksi ja jotka tuntevat rajansa! Olen jättänyt vanhat työni sikseen ryhtyäkseni uuteen. Käyn innolla siihen käsiksi ja äkkiä taas pysähdyn uupuneena. Vuorotellen tunnen itseni voimakkaammaksi, vuorotellen heikommaksi. Intoutuminen ei ole muuta kuin ohimenevä tila, ja sen ulkopuolella en enää ole mitään.

25 päivänä lokak. — Jokainen päivä joka menee, on minulle lähenevän eron ja etääntymisen merkki. Vapautemme rajoitus on minulle oleva tuskallinen. Ja vuodenajan epävakaisuus yhtyy siihen levottomuuteen, joka minussa lisääntyy.

Tänä iltana oli niin kaunista, että me menimme Boulognen metsään avonaisissa vaunuissa. Meidän täytyy kauan valita hevosia, lähtiessämme yhdessä ulos: hän ei siedä ajurin lyövän niitä.

— Miksi ei käytetä englantilaisia valjaita, kysyy hän kaipauksella.

Kävelimme jonkun aikaa vierekkäin Mortemartin lehtokujaa, Auteuilin puolessa. Sitä tietä kuljetaan vähän, ja kellastuneita lehtiä ei oltu poistettu. Niitä oli kasoittain tien syrjässä. Tuulenhenkäys kieritti niitä, ja sitten ne taas laskeutuivat lepoon. Ne jotka vielä riippuivat oksista vapisivat värisevin äänin. Odotimme näkevämme niiden putoovan. Pois lähtiessämme osoitti Anna niitä minulle:

— Minusta tuntuu kuin hylkäisimme turvattomia olentoja.

Ja silloin niistä yksi irtaantui, ikäänkuin epäröi hetkisen ja vaipui sitten polvilleni kuin kuolettavasti haavoitettu perhonen. Se oli aivan kullanhohtava pyökin lehti. Katselin Annaa ja huomasin hänen kalpeutensa.

— Paleleeko teitä?

— Hiukan. Päivä oli laskenut meidän huomaamattamme. Maasta uhosi epämiellyttävä kosteus; aamullinen sade ei ollut ehtinyt haihtua. Puiden alla leijui sumu. Ilman, jota hengitimme, täytyi olla täynnä höyryjä. Paremman puutteessa pyysin ajurilta peitteen ja verhosin sillä ystäväni hartiat. Hän ei estellyt, vaan hymyili minulle kiitokseksi. Tässä oudossa vaatetuksessa vaikutti minuun hänen viehätyksensä herkemmin kuin koskaan. Porte Dauphinén kohdalla löysimme suljetut vaunut.

28 päivänä lokak. — Miksi olenkaan puhunut? Hän oli suostunut viettämään päivän Chantillyssä. Huomenna emme enää voisi sitä tehdä. Söimme aamiaista vartijan luona, Reine Blanche nimisen linnan luona. Päivä oli niin leuto, että saatoimme jäädä taivasalle, mistä meillä oli näköala yli Camellen säännöllisen lammen ja metsänrinteiden epävarmoine ääriviivoineen. Aina metsän sisustaan saakka saatoimme eroittaa puiden mustat rungot, yhä solakampina kuta edempänä ne olivat, samalla kuin tanner oli täynnä niiden vesoja. Niissä oli kuitenkin kylliksi lehtiä, jotta silmäämme loistivat kaukaa kuin kukkavihkona niiden kullan- ja kuparinhohtoiset värisävyt.

Ehdotin, että jalkaisin kävelisimme erästä hiekottamatonta tietä. Hänen hatustaan riippui, niskassa liehuen, noita valkeita huntuja, joita naisilla nykyään on ja jotka tuntuvat saattelevan kasvoja ilmassa kuin lokit laivaa merellä. Silloin tällöin katselin hänen kävelyään. Hän astui niin keveästi yli keltaisten lehtien, että ne tuskin kahisivat. Seurasin hänen liikkeittensä pehmeyttä. Hänen soikeista kullanhohtavista silmistään säihkyi ilo. Aurinko paistoi jo vinottain — päivät ovat tulleet niin lyhyiksi! — metsään, jonka näköpiirin se meille valaisi. Miellyttävä metsä, jonka laajuus ei ole ahdistava kuten saksalaisten metsäin ja jonka säännöllisyys lepuuttaa ja rauhoittaa sensijaan, että se vaikuttaisi painostavasti, ja joka houkuttelee metsästyksiin, juhliin, haaveileviin kävelyihin. Tien poikki kulkeva hirvi katseli meitä pelotta. Tablen tienristeyksessä näimme kaikki siitä lähtevät kaksitoista tietä tyhjinä; lehväholviensa alla ne muistuttivat kahtatoista ohutta sädettä.

Paluumme oli hitaampi. Tunsin hänen olevan hyvin lähellä itseäni. Minun ei olisi tarvinnut muuta kuin kumartua hiukan tavoittaakseni hänet käsivarsiini. Mutta hänen silmäinsä ilme jää usein vähän etäiseksi. Hidastutin vielä askeleita ja sanoin hänelle:

— Miksi tunnemme niin voimakkaasti elämän, kun olemme yhdessä?

— Koska olemme ystäviä.

— Me emme ole ystäviä.

Hän ymmärsi heti mihin minä tahdoin tällä päästä. Hänen kasvonsa ovat liiaksi ilmehikkäät, etten niistä lukisi hänen mielialaansa. Ne olivat sekasortoiset. Hän koetti estää minua sanomasta enempää.

— Elkäämme puhuko enempää, pyyteli hän.

Se oli liian myöhään. Hän sai tietää, mikä paikka hänellä minun sydämessäni oli. Yhteenpuristetuin hampain, kokonaan väristen ja jännitettynä, yllätettynä kuin vesi joka jäätyy, hän kuunteli rakkaudentunnustustani. Olenko siis erehtynyt, nähdessäni miten hän jälkeenpäin laukesi ja keventyi? Hän ei salannut minulta hämmennystään eikä iloaankaan:

— Minun olisi pitänyt keskeyttää teidät, mutta en rohjennut. Antakaa minulle anteeksi. En ole ollut onnellinen, ja on niin mairittelevaa naiselle kuulla miehen sellaisen kuin te sanovan minulle tällaista; se on minulle kuin päivänpaiste joka lankee metsään. En ole osannut vastustaa sitä. Olkaa suopea minulle. Miksi olette tullut niin myöhään elämääni.

— Liian myöhään?

— Niin.

— Olen unohtanut: tehän rakastatte yhä?

Hän karkoitti mielenliikutukseni hymyllä:

— Kyllä, kenties.

— Palatkaamme takaisin, sanoin vähän jyrkästi. Pariisin juna lähtee, kello viisi.

— Menkäämme seuraavalla.

— Ei, Anna, nyt on parempi palata.

Ja minä selitin hänelle rauhallisesti, kuin välttämättömänä järjestelynä, että oli parempi meidän lakata toisiamme näkemästä, ainakin joksikin aikaa. Olin hämmästynyt levollisuutta, joka minussa seurasi haltioitumista. Hän pani vastaan pontevasti, melkein väkivaltaisesti.

— Ei, en tahdo kadottaa teitä. Te olette tullut välttämättömäksi minun henkiselle elämälleni. Sen jälkeen kuin olen teidät kohdannut, ovat synkät päiväni käyneet valoisiksi. En tahdo langeta takaisin entiseen välinpitämättömyyden tilaani. Tämä odottamaton purkaus hämmästytti minua:

— Entä minä?

— Eikö mies voi rakastaa epäitsekkäästä? Olen auttava teitä.

— Unohtamaan teidät?

— Niin. Se ei teille ole vaikeaa. Nähdessänne minut usein, ei teiltä ole jäävä huomaamatta, että minä en enää ole kaunis. Vilpitön ystävyys ei ole mikään mahdottomuus. Ettekö tahdo yrittää? Minä pyydän teitä.

Hänen pyynnössään tuntui outo hellittämättömyys. Minkä kumman käänteen kautta se nyt oli hän, joka rukoili minua. Minä sanoin lopuksi:

— Elkäämme ratkaisko mitään, Anna. Olosuhteet ratkaisevat puolestamme.

— Ei, ei olosuhteet. Me itse. Vakuutan teille, että me sen voimme.

Tämän keskustelun kuluessa hämy lisääntyi. Oksien lomitse siinti punainen rusko. Täytyi kiiruhtaa, kylmyyttä välttääkseen. Vaunuissa me vaan katselimme puhelematta. Vähitellen valo, joka oli puunrunkojen taustaverhona, oheni, ja metsä syleili meitä salaperäisempänä. Pyöristä ei lähtenyt mitään ääntä, ei kuulunut muuta kuin hevosten kavionkapse niiden vaipuessa tien paksuun hiekkaan. Se oli kaiuton, säännöllinen ääni. Mikään ei hajoittanut tunteitamme. Tartuin hänen käteensä, joka oli jäänyt paljaaksi ja vein sen huulilleni. Se oli jääkylmä; kuitenkin sen kosketus oli minulle polttava.

— Olemmehan ystäviä, eikö niin? sanoi hän minulle myöhemmin, erotessaan minusta.

Hän hymyili. Pelkäsin olevani narri enkä luvannut mitään. Luonnon, taiteen antamat vaikutelmat, jotka jo monen pitkän vuoden kuluessa olen saanut yksin kokea, jotka halusin yksin kokea, voidakseni paremmin imeä niistä mehun, ne minä nyt haluan kokea hänen kanssaan. Hän on lisännyt hengityskelpoisen ilman määrää sisäisessä maailmassani.

Marraskuu. — En ole juuri poistunut kotoa viimeisenä viitenätoista päivänä. Koetin vaipua työhöni. Siihen aikaan päivästä, jolloin minulla oli tapana käydä häntä katsomassa, valtasi minut ikäänkuin kuumekohtaus. Voimatta kestää enempää, minä sanoin sen hänelle eilen illalla:

— Miksi ette tule tänne, vastasi hän minulle nauraen. Minä antaisin teille kiniiniä.

Joulukuu. — Joka kerran kuin palaan Cassini-kadulta, kun astun kynnykseni yli, tuntuu minusta, että panen naamion kasvoilleni, että kätken varastettua esinettä. Se on tuskallisen häpeän tunne. Mutta saamani vastaanotto poistaa sen minulta heti. Ei voi verrata toisiinsa sitä älyllistä kiihoitusta, minkä minulle antavat loppumattomat puheluni Annan kanssa, ja sitä latteata lepoa mikä minua kotona odottaa. Minä tarvitsen nykyään tätä levottomuutta, tätä hehkua tunteakseni eläväni. Ja minä totun tähän kaksinaiseen elämään.

Kuinka saattaa nainen tällä tavoin sokeasti alistua pahimpaan eroista, henkiseen eroon. Oltuani seitsemän vuotta naimisissa minä yhä vielä sitä ihmettelen. Hän on vailla uteliaisuutta kuten epäluuloakin. Elämän jokapäiväinen nuotti tyydyttää häntä. Katselin häntä juuri lampun ääressä. Hän näyttää tuskin kahdenkymmenen ikäiseltä, eikä hänen muuttumattomista kasvoistaan heijastu mitään sydämen levottomuutta, mitään persoonallista ajatusta. Hän ei huomaa minun outoa iloani eikä epätoivoani. Hän on minua muinoin katsellut kerran kaikkiaan, enkä nyt ymmärrä, miten olen saattanut häntä miellyttää. En enää usko hänen rakkauteensa. Kuitenkin olen niin heikko ja niin mutkikas, että hänen nuoruutensa yhä liikuttaa minua, ja että minun niin turha haluni koettaa elävöittää häntä ei ole kokonaan hävinnyt. Olen rakastanut häntä liiaksi, jotta hänen onnensa tai vaivansa koskaan voisivat tulla minulle yhdentekeviksi, ja minä heittäydyn nautinnolla vaaraan, joka meitä uhkaa. Kuta nuorempia me olemme, sitä vähemmän me kykenemme näkemään tunteittemme esinettä semmoisena kuin se on. Me muovailemme sen, me luomme sen uudelleen mielemme mukaan, ja kun meille selviää erehdyksemme, niin me syytämme tätä esinettä sensijaan että syyttäisimme omaa harhanäön kykyämme. Mehän voisimme vielä käyttää hyväksemme totuutta, jolla toisenlaisenakin yhä on viehätyksensä. Mutta me emme anna sille anteeksi että se on pettänyt meidät.

Mikä minussa herättää intohimoista harrastusta, ei edes liikuta Elisabetia. Hän ei tiedä mitään elämän rikkaudesta tai hän halveksii sitä. Huolimattomuudesta tai välinpitämättömyydestä hän ei viitsi siitä ammentaa, ja kutistaa sen yhä ahtaammaksi kun minä koen sitä laajentaa. Me elämme vierekkäin, mutta hän ei tiedä minusta mitään eikä tule koskaan tietämään. Välillämme ei ole mitään vaikeuksia eikä mitään tuttavallisuutta. Se on kotinurkan rauhaa, samaa rauhaa kuin niin monissa muissa kodeissa, jotka salaisesti ovat hajaantuneet, useinkaan tietämättä miksi. Lapset ja Pariisin hälinä verhoavat riittävästi näennäisellä sovulla tämän salaisen kuilun.

28 päivänä jouluk. — Marie-Louise ja Philippe ovat kutsutut kahteen lastennäytäntöön samana päivänä. Philippen luonteen mukaista olisi jäädä pois molemmista, mutta hänen sisarensa ei aio luopua kummastakaan. Häntä kehoitetaan valitsemaan; hän siirtyy ajatuksissaan toisesta toiseen, ja kun hänen päätöstään pidetään valmiina, niin hän peruuttaa sen. Hänen ilontarpeena ei mukaudu »paikan yhteyteen».

Kuinka hyvin hänet ymmärrän, ja miten elämä on riittämätön meitä tyydyttämään.

1 päivänä tammik. 1905. — Mitä tarjoo meille tämä uusi vuosi?

Tällaisina perhejuhlain päivinä Anna on niin surullinen, ja tahtoo peittää sen minulta.

— Ei voi olla kaiholla muistelematta englantilaista joulua, sanoi hän minulle hymyllä, jonka hänen suunsa alaspäin kääntyneet suupielet osoittivat pakoitetuksi.

Pari kolme englantilaista ystävätärtä on tullut häntä ohimennessään ylitsevuotavalla sydämellä syleilemään. Heidän lähdettyään, minä kysyin:

— Kaikki ihmiset syleilevät toisiaan nyt. Eikö jo ole minun vuoroni?

Hän purskahti nauruun. Minun syksyllinen kiihoitukseni on lauennut tai ennemminkin kiteytynyt minuun, kuten ruskeat lehdet Gallé'n maljakon reunoissa, jonka olen hänelle muistoksi lahjoittanut. Minkä olin luullut mahdottomaksi, toteutui vähitellen. Vaikeasti määriteltävä, vähän epävarma, mutta kestävä side kasvaa välillemme. Minulle on arvokkaampi hänen katseensa kuin hänen silmänsä, hänen äänensä kuin hänen huulensa, hänen ystävyytensä kuin minun pyyteeni.

2 päivänä tammik. — Tri Heaume kuoli eilen, huolimatta tästä niin sopimattomasta ajankohdasta. Näin hänet kuolinvuoteellaan. Hän oli taas ryhdikäs kuin ennen. Hänen kasvoillaan oli ylevä rauha ja seesteys, mikä on hämmästyttävä huomata piirteissä, joita ei ole koskaan nähnyt muuta kuin vaivattuina ja tuskallisina, — joka hämmästyttää ja vetää puoleensa.

Pohjaltaan hän jumaloi elämää. Se oli hänen ainoa uskontonsa. Sensijaan että olisi lopettanut hermotautien esityksensä, hän oli aloittanut tutkimusta mielenliikutusten laeista. Hän kartutti syitä pidentää päiviänsä, ja senvuoksi hän ei pelännyt olla uskoton suurelle työlleen, kuten kaikki maailmassa oli ollut uskoton hänelle.

Hänen vieressään valitteli hänen vaimonsa, ikäänkuin ei olisi koskaan tajunnut tämän nyt sammuvan hengen harvinaista voimaa.

Tunto kaikesta tässä tuhotusta voimasta ei antanut minulle rauhaa, vaan menin Annan luo purkamaan mietteitäni. Vaietessammekin pääsevät ajatuksemme kuuluville. Kotonani ei omillani ole kaikua.

Tammikuu. — Kävimme yhdessä Conciergerie-vankilassa. Eräs hänen esi-isistään on mestattu tässä pihassa, syyskuun murhien ensi päivänä.

— Hän on ilmestynyt minulle kerran, vakuuttaa Anna minulle.

Keskustelumme ovat alussa aina jonkunverran hajanaisia. Hänen huoleton ilmeensä saattaa minut liiaksi olemaan varuillani; mutta pian näen taas hänen vilpittömyytensä, hänen syvän sielunsa. Tarvitaan aina aikaa ehtiäksemme mukautua toisiimme.

Hän ei yritä herättää luottamustani kertomustaan kohtaan. Minä tiedustan umpimähkään:

— Missä ja milloin?

— Tahdotteko tietää? Eräässä asianajotoimistossa. — Ilmestykselle omituinen paikka.

— Niin, minua neuvottiin luopumaan isäni perinnöstä. Hän katseli minuun vakavasti, näyttäen minulle haavaansa. Kuolleet yllyttävät meitä aina alistumaan. Heillä ei ole siitä ikävyyksiä. Siihen aikaan uskoin, ettei ole hyödyttömiä uhrauksia.

— Entä nyt?

— Kaikki uhraukset ovat hyödyttömiä.

Ja hänen kullanhohtavat silmänsä tuijottivat minuun rohkeasti kuin uhittelisi hän minua. Muistin hänen ylvään eleensä Lontoossa hänen tunnustaessaan minulle, että hän oli suorittanut perheen viimeisen velan.

Kävellessämme pitkin rantakäytävää, Notre-Dame-kirkon takana hän alkoi puhua minulle lapsuudestaan ja ensi nuoruudestaan Dauphinessa. Siihen aiheeseen hän harvoin käy käsiksi. Hän muistaa tarkemmin kuin minä meidän entiset kohtauksemme. Hän palauttaa muistiini unohtuneita seikkoja. Minä olin silloin arka, raju ja ylpeä.

— Vähän naurettava, eikö totta? Hän vastasi minulle vakavasti:

— Minä olin aavistanut teidän ylemmyytenne.

— Minkä ylemmyyden?

— Teidän intohimoisen halunne nähdä asiat niinkuin ne ovat, mutta Philippe Lagier'llahan oli sama halu; varsinkin teidän voimanne, joka esti teitä koskaan kokemasta välinpitämättömyyden tilaa, tuon voiman, josta lukemattomat elämän lähdesuonet kumpuavat.

— Kiitos, sanoin hänelle nauraen. Te hukutatte minut ylistyksiinne.

Mutta hänen ilmeensä pysyi vakavana.

25 päivänä tammik. — Loppuneet ovat kävelymme Pariisissa, meidän nopeat puhelumme takan ääressä, ainakin vähäksi aikaa. Hän lähtee tänä iltana Lontooseen, minne miss Pearson on kutsunut hänet viettämään kuusi viikkoa.

Jokin asia, joka on vaikeampi kuin hänen lähtönsä, tekee hyvästijättömme surulliseksi. Löydämmekö tämän vähän monensekaisen ystävyyden, joka meille on antanut harvinaisia iloja, koskemattomana hänen palatessaan? Ilmaisin hänelle epäilykseni.

— Olen puoleksi englantilainen, vastasi hän. Tuo maa on niin puoleensavetävä sen kautta, että se opettaa ihmisiä hallitsemaan itsensä, ja senkautta, että ihmistenkeskeisten suhteitten suoruus siellä on niiden kestävyydentakeena. Eikö teidän ole tätä maata kiittäminen ystävyydestä, josta puhutte? Ranskatar ei olisi teiltä sitä pyytänyt.

— Onko tämä teidän ainoa ystävyytenne, Anna? En tunne elämäänne siellä meren takana. Mutta minä olen levoton. Levoton ja mustasukkainen.

— Eikö teillä ole luottamusta minuun? Se, mikä minussa on olennaista, sehän on teidän.

— Entä muu?

— Siitä ei kannata puhua.

Nämä sanat ne jättivät minuun alakuloisen epävarmuuden.

26 päivänä maalisk. — Kun näin hänet taas kahden kuukauden kuluttua, saatoin todeta lähtöhetken aavistuksen oikeaksi. Jokin selittämätön tai selittämättä jäänyt seikka on muuttanut suhteemme toisenlaiseksi. Anna käyttäytyy hillitymmin, hän melkein kaihtaa minua hetkittäin. Onkohan pelkkä aika riittävä palauttamaan sopusointuisen yhteisymmärryksemme entiselleen.

Hänen kirjeensä, vaikka ne olivat pitkät ja monet ja täynnä yksityisseikkoja hänen elämästään, antoivat minun aavistaa sitä. Jokin toinen tunne on valtaamaisillaan hänet tai pelkää hän sitoa itseään, koska rakastaa riippumattomuuttaan.

2 päivänä huhtik. — Vähitellen meidän entinen puheluintomme on lähentänyt meidät toisiimme. Hänen mielensä hehkuu ja hän on taas entisensä, mutta äkkiä hänen kasvonsa jähmettyvät kuin katuisi hän antautumistaan. Hänessä tapahtuu kohtalokas näytelmä, josta minä en tiedä mitään.

5 päivänä huhtik. — Tiedän nyt. Ja paljastuksen tuottaman järkytyksen jälkeen viivyn minä onnellisessa raukeuden tilassa, jolloin ihminen ylläpitää ja syventää vaikutelmaa, jota hän tahtoo pysyttää nykyisyydessä eikä jättää menneisyyden huomaan.

Tänä aamuna sain kirjeen miss Pearsonilta, missä tämä pyytää minua käyttämään vaikutusvaltaani Annaan yllyttääkseni häntä naimisiin, mainitun lord Howardin kanssa, joka jo kauan on häntä tavoitellut. Hra Portalista ei enää puhuta. Englannissa kysymykset varallisuudesta, asemasta, suhteista ovat etualalla. Miss Pearson luetteli kaikki tällaisen liiton edut, joka antaisi ystävättärellemme hänelle tulevan aseman. Hän vetosi pontevasti siihen luottamukseen, mitä nti de Sézery oli osoittanut minua kohtaan.

Tämä outo tehtävä saattoi mieleni hämmennyksiin. Kuitenkin menin Annan luo tavalliseen aikaani ja ojensin hänelle kirjeen ilman muuta. Näen vieläkin mielessäni, mitenkä hänen silmissään leimahti.

— Miss Pearson kyllästyttää minua, sanoi hän suuttuen. Hänellä ei ollut oikeutta tähän. Miksi esti hän minua lähtemästä Intiaan?

— Oletteko tahtonut lähteä?

— Kyllä, viime kuussa.

— Ilmoittamatta minulle mitään. Miksi niin?

— Minä teen mitä haluttaa.

Se että hän näin tylysti työnsi luotaan ystävyyteni, loukkasi minua.
Nousin lähteäkseni.

— Siinä tapauksessa osaatte tehdä päätöksenne ilman minua.

Hän riensi minua pidättämään. En koskaan vielä ollut nähnyt häntä niin haltioissaan enkä niin kalpeana. Hänen kullanhohtavat silmänsä verhoutuivat. Niiden kärsivä ilme riisuu aseet käsistäni.

— Ei, ei, sanoi hän. Teidän on valittava minun puolestani.

Tämän hehkun voittamana tein masentuneen eleen:

— Oh! minä…

— Puhukaa.

— Minkälainen olisi elämäni ilman teitä.

Heti loisto taas palasi hänen katseeseensa ja valaisi koko hänen kasvojaan, jotka ilmeen näin vaihtuessa ilmaisevat hänen ajatuksensa. En voinut olla sitä huomaamatta.

— Älköön siis minulle enää koskaan puhuttako tästä avioliitosta.

Mutta minä hillitsin itseni ja puhuin ulkokohtaisesti:

— Ei ole kysymys minusta, Anna. Tämä avioliitto antaisi teille, joskaan ei nuoruudessa uneksimaanne iloa, kuitenkin rauhaa ja sitä virkistystä, jonka oman maun ja persoonallisen arvon mukainen asema helposti tuottaa.

— Te ette siis enää rakasta minua?

— Minun rakkaudestani ei ole kysymys.

— Te uhraatte sen? Minä en enää pysty sellaiseen uhraukseen. Elämä on pyytänyt minulta liiaksi niitä.

— Teiltä?

— Ette siis ole ymmärtänyt … Kymmenen vuoden kuluessa …

Hän oli aivan lähellä minua. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käsivarteni, kun hän jo nojautui rintaani vasten ja painoi päänsä olalleni.

— Anna.

— Älkäämme enää puhuko mitään. Häpeän niin itseäni.

Tunsin miten hän värisi kiireestä kantapäähän. Miten kauan pysyimme siinä asennossa? Näiden sekasortoisten hetkien yllä lepäsi raskas paino, vuosien paino. Huoneessa jatkui huhtikuun iltahämärä, kevään kutsu. Rakkautemme saattoi meidät vapisemaan toistemme sylissä. Kun hän taas hillitsi itseänsä, kohotti hän hieman alaspäin taipuneita kasvojaan ja hymyili minulle pienen mielistelevän tytön hymyä. Kosketin huulillani hänen hehkuvaa poskeaan. Olisin tahtonut ylettyä hänen huuliinsa, tavoittaa niistä äänen joka oli paljastanut hänen salaisuutensa. Hän ei sallinut minun tehdä sitä. Äkillisellä liikkeellä hän etääntyi minusta.

Ei, ei, kuiskasi hän pelästyneenä. Hellyytemme täytyy riittää meille.

Hän lisäsi:

— Se oli ensimäinen suuteloni. Hämmästyneenä toistin:

— Ensimäinen?

Hän punastui ihastuttavasti.

Niin, tällä iälläni! Nyt tahtoisin kuolla. Silloin se olisi viimeinen.

— Anna-.

Näin väritti alakuloisuus onnemme. Mitenkä voimme nyt yhdistää tulevaisuuden menneisyyteen? Älkäämme katselko niin kauas. Tyytykäämme tänä iltana tuntemaan kaikella voimallamme. Huomenna teemme pysyvät päätökset.

6 päivänä huhtik.— Kello yksitoista illalla. — Kotini on murtunut. Koskaan en olisi itse murtanut sitä, ja Anna tiesi sen. En voi kuvailla tuon kohtauksen kauheutta. Olen aivan lamaannuksissa. Marie-Louise, Philippe, enkö enää koskaan saa teitä nähdä. Mutta sallinko riistää heidät itseltäni? Elisabet on käsittänyt väärin, rumentanut, tahrannut rakkautemme: silloin minä panin vastaan. Hän soimasi minua valheistani, ja hän oli kykenemätön käsittämään tai kuulemaan totuutta elämästämme. Hän on niin tahtonut: minä olen vapaa. Eikä minua jätä ajatus: kuinka ei Anna antautuisi minulle, nyt kun minulla ei ole jälellä muuta kuin rakkauteni …