V.
ELISABETIN HERÄÄMINEN
Vihossa oli enää vain valkeita sivuja jälellä. Albert oli jättänyt päiväkirjansa tähän, ja tämä äkillinen vaikeneminen, näin pitkällisen tunnustuksen jälkeen, sekin oli omalla tavallaan kaunopuheinen. Elisabet käänsi lehdet aina viimeiseen saakka, tavoittaen sellaista tuskaa, joka olisi toistaiseksi vapauttanut hänet ajattelemasta. Viimeiselle sivulle päästyään hän kadotti kaiken ulkonaisen tekosyyn päästäkseen ajatuksiaan pakoon. Hän katseli kelloa: se oli kolme aamulla. Ruumis kuumeisena hän koneellisesti laahusti akkunan luo, jonka hän avasi. Menehtymäisillään hän haki tukea, hän tahtoi huutaa jonkun avukseen. Yön hiljaisuus pidätti häntä ääneen valittamasta. Kuutamon sijasta, jonka hän äsken oli nähnyt paistavan, hän huomasi vastassaan pimeyden ja palasi takaisin sammuttaakseen lamppunsa. Sitten hän nojasi kyynäspäihin ja katseli ulos.
Hän ei voinut eroittaa muuta kuin niittyjen epämääräisen rinteen, ja laakson toisella puolella vuorien hämärän massan. Mutta taivaan avaruudesta, tummasta kuin sametti, loistivat lukemattomat tähdet. Joka kerran kun hän palasi iltakutsuista oli hän saattanut nähdä tämänkaltaisia öitä. Kuitenkin tämä yö oli ainoa laatuaan, oli uusi. Ahneesti hengitti hän lauhaa yöilmaa. Puutarhan ruusupensastot ja puiston kuuset täyttivät sen hyvällä terveellisellä tuoksulla, joka hyväili häntä kuin ystävän käsi. Liiaksi kuumentuneella poskellaan hän tunsi kylmän ja suloisen kosketuksen, ja hän nojautui enemmän ulos, paremmin tunteakseen sen suomaa huojennusta. Ja kiitollisena hän huomasi kaikki nämä tähdet, joiden nimetön paljous ei koskaan ollut huvittanut häntä muuta kuin kokonaisuutena, hän näki niiden erilaiset valot, niiden alituisen värjynnän. Niistä varsinkin yksi, joka tuikki lähellä Quatre-Seigneurs vuoren harjaa, vaihtui nopeasti valoltaan, ollen vuorotellen vihreä ja punainen kuin opaali. Täten yö, jossa hänen välinpitämättömyytensä tähän saakka oli nähnyt vain elottoman kaaoksen, liikutti häntä, tuntui säälivän ja tukevan häntä kuin elävä olento, kuin ainoa elävä olento, joka kykeni huojentamaan hänen epätoivoaan.
Mutta tämä sama yö, jonka ylevää, ääretöntä tyyneyttä hän yksinäisenä ja turvattomana huusi avukseen, ympäröi kesäisellä raikkaudellaan Albertin ja Annan rakkautta. Äkillisesti muuttaen mieltään hän kammoksui sitä ja toivotteli tulevaksi päivää, joka ollen rakastaville vähemmän suopea, samalla olisi hänelle vähemmän tuskallinen. Kestettyään viisi kuukautta alistuvaisuudella ja tyyneydellä sitä, että hänet oli hyljätty, hänen mielensä nyt nousi kapinaan, ja hän väänteli käsiään, syytäen soimauksiaan pimeyteen. Tietämättömyys, loukattu omanarvontunto, ylenkatse eivät enää suojelleet häntä mustasukkaista vimmaa vastaan, joka valtasi hänet. He olivat yhdessä tällä hetkellä, iho ihoa vastaan, ja nyt myöhään hän ymmärsi sen intohimon voiman, joka oli kiidättänyt heidät toisiaan kohti, ja jonka hän itse lähtönsä kautta oli päästänyt valloilleen. Nyt hän kuvitteli mieleensä tämän Anna de Sézeryn jonka hän oli kodissaan ottanut vastaan olematta varuillaan hänen hehkuvan elämänintonsa suhteen, jota hän ei ollut katsellut muuta kuin huomatakseen hänen puutteensa, jota hän siihen saakka ei ollut ajatellut muuta kuin mitä alhaisimpien juonien punojaksi. Hän oli nyt näkevinään hänen kullanhohtavat silmänsä, hänen mielenliikutuksia janoavat kasvonsa, hänestä uhoavan henkevän nautinnonhimon. Hän vihasi tätä ihmistä, samalla kun hän teki hänelle oikeutta: kun väkivaltainen tunne valtaa meidät, lakkaamme olemasta pikkumaisia. Hän yllytti kärsimystään, kuin olisi hänet nyt juuri petetty.
Huhuileva huuto, joka kaikui jonkun matkan päässä, värähdytti koko hänen olemustaan. Se oli huhuilu, joita paimenet huutavat toisilleen kummulta kummulle; se oli venytetty, ikävöivä huuto ja sitä seurasi kimeä juoksutus, joka tuntui pilkkaavan edellistä. Se uudistui kerran, sitten toisen, yhä etäisempänä ja heikompana. Hiljaisuus antoi sille hyvän taustan, korosti sen kaksinkertaista, yhtaikaa ivallista ja kärsivää sävyä. Oliko se lemmen merkki vai jonkun paimenen lähtö? Elisabet, mieli tasapainosta poissa, odotti sen toistuvan. Ajatusten suuntaaminen omaan itseen uuvutti häntä niin, että hän halusi lepuuttaa mieltään jollakin ulkonaisella ilmiöllä, jollakin särehtivällä soitolla, joka tulkitsisi hänen tuskaansa. Mutta hiljaisuus palautti hänet takaisin yksinäiseen rakkauteensa. Oliko hän ennenkin tuntenut rakkautta, vai kokiko hän sitä nyt, näin haavoitettuna, ensi kerran? Se poisti vastustamattomalla, jyrkällä ja varmalla eleellä kaiken sen inhon, joka oli hänessä kasaantunut viime viikkojen kuluessa, kun hänelle paljastui kaikki salattu viheliäisyys ympäristössään. Philippe Lagier'llekin hän antoi anteeksi hänen häpeämättömän tunnustuksensa, senjohdosta mitä tämä oli hänelle lausunut Grenoblessa — se palasi hänen mieleensä kuin toteutunut ennustus.
— Rakastaa silloin kuin teitä rakastetaan, oli hän sanonut, silloin kuin teitä varjellaan kaikilta vaikeuksilta ja vaivoilta, mitä ansiota teillä siitä on! Rakastaa silloin kuin teidät on hyljätty, petetty, unohdettu, kun sydäntänne poljetaan, se vasta on rakkautta.
Miksi hänen mielensä silloin oli noussut kapinaan näitä niin sattuvia sanoja vastaan? Albert oli kaiken yötä polkenut hänen sydäntään: oliko hän koskaan rakastanut häntä kuten tänä yönä, jolloin hänen silmänsä aukenivat selkiselälleen elämän pimeyteen. Aamu, jolloin Albert ensi kerran oli kuiskannut hänen korvaansa sanat, joita jokainen nuori tyttö odottaa ja joista hän ei hämmästy, iltapäivä, jolloin hänen sulhasensa arasti oli koskettanut huulillaan hänen poskeaan Saint-Martin-d'Uriagessa, ilta, jolloin hän oli tullut Albertin vaimoksi, osaamatta edes tarjota hänelle hellyyttänsä, mikään ei tuonut hänen mieleensä muistoja, jotka voimassa olisivat olleet häntä nyt murtavan masennuksen veroisia. Täytyikö ihmisen kadottaa onnensa, ymmärtääkseen sen arvoa? Ja olipa hän kadottanut sen, sitä vieläkään ymmärtämättä. Jotta hänen nöyryytyksensä olisi täydellinen, oli hänen vielä opittava tuntemaan toinen rakkaus, joka jäi häneen kuin tarttuva tauti ja jonka hehku uhkasi tuhota hänet.
Yön viimeisten tuntien lisääntyvä viive ei pystynyt tyynnyttämään hänen verensä kuumetta. Koskettaessaan hänen kasvojaan lämpeni tuulenhenki. Hän puristi molemmin käsin akkunapieliä pysyäkseen pystyssä. Tämä ajatusten ja niin raskaiden ja yhtaikaisten ajatusten paino musersi hänet. Kuiskaukset, sitten pienet tukahdutetut nyyhkytykset, jotka kuuluivat lastenkamarista, saattoivat hänet tarkkaavasti kääntymään ympäri, mutta eivät saaneet häntä poistumaan paikaltaan. — Vastoin tapaansa hän ei lähestynyt väliovea, vaan apuun rientämättä antoi Marie-Louisen, jonka äänen hän kuuli, taistella painajaista vastaan. Hän sulkeutui mykkänä epätoivoonsa, ja Albertin päiväkirjan itsekkäisyydessään niin julma viimeinen lause tuli sekin hänelle ymmärrettäväksi. Kun hän pystyi menemään tytön luo, oli tämä jo rauhoittunut.
»Onnen … malja …» ajatteli Elisabet muistellen viimeisiä sanoja, mitä lapsi oli lausunut.
Hän oli sitä pidellyt käsissään, jumalaista maljaa. Hän oli saanut sen kuin aarteen, johon hänellä oli oikeus, ja tuskin siihen silmäten hän hajamielisesti oli siitä nauttinut, ja sitten oli hän antanut riistää sen itseltään.
Kuinka hän ei edes ollut aavistanut, mitä kaikkea ihmisoleminen voi sisältää? Hän ei enää puolustautunut Albertin soimauksilta. Puolustautuminen oli samaa kuin lisätä kilpailijan vaikutusta. Mieluummin hän itse oli syyllinen. Totta se oli, hänen luonaan tuntui kuoleman henkäys eikä elämän hehku. Lämpöisen kirkkauden sijasta siellä viipyi yö ja kylmyys.
»Miksei, vaikeroi hän menneisyyttään tuomiten, miksei hän ole sanonut sitä minulle. Minä olin niin nuori, niin lapsellinen ja tietämätön. Enkö olisi voinut muuttaa tapojani? Nuoret tytöt eivät tiedä sellaista. Heille ei sanota, että jokaisen pitää rakentaa talonsa, varjella liettänsä. He kasaavat kiviä umpimähkään ja ensi tuuli hajoittaa heidän tuhkansa. On väärin, ettei heitä auteta.»
Mutta hänen muistonsa antoi hänelle epäröimättä vastauksen. Hänen mieleensä palautuivat kaikki ne tapaukset, niin lukuisat varsinkin heidän avioliittonsa alussa, jolloin Albert oli koettanut puistella hänet hereille tunnottomuudestaan, antaa hänelle hieman elämäntarmoa. Matkalla, takan ääressä, talvella Pariisissa, Saint-Martinin pengermällä kesällä, Albert elävöitti häntä varten menneisyyden, luonnon, taiteen, kirjat, haihtuvan nykyhetken. Miten paljon aikaa ja voimia hän olikaan käyttänyt herättääkseen hänen mielenkiintoaan, saadakseen häntä innostumaan, lisätäkseen hänen päiviensä arvoa. Liikutettuna hän sieltä etsi ja löysi hellyyden ilmauksia.
»Hän on rakastanut minua. Hän on rakastanut minua ennen tuota toista. Kun hän minulle innostuksella ja tunteella puheli mielitöistään tai entisistä oloista, puhui hän minulle rakkaudesta. Ymmärtääkseen elämää täytyy rakastaa, täytyy rakastaa. Nyt sen havaitsen.»
Hän oli elämää vastaan asettanut sen muurin, jota vastaan on turha hyökätä: liikkumattomuuden voiman. Hänen vastustuksensa oli kestänyt joka hetki. Elämä oli hänelle merkinnyt: olla virran vietävänä. Mutta täyttihän hän joka päivä perheenemännän tavalliset tehtävät ja äidin velvollisuudet, jotka nekin olivat niin helpot. Miksi vaatia enempää? Katkeruus, joka joskus ilmeni hänen puolisossaan, jonka tämä vapaasti voitti, mutta joka usein ilmestyi hänen piirteisiinsä kun hän astui kotiinsa, loukkasi Elisabetia kuin vääryys. Nyt hän ymmärsi sen. Hänen kodistaan puuttui elävä henki, jopa iloinen mielikin, joka olisi tehnyt halvimmatkin puuhat, vaatimattomimmatkin toimet merkityksellisiksi, joka olisi levittänyt ympärilleen sitä sopusointua, mielen keveyttä ja seesteyttä, mikä sallii ajatuksen miehen päästä mietiskelyittensä päähän saakka, keskittää ne ja levittää ne sitten julkisuuteen, ei hämärin lausein, vaan tyynellä arvovallalla, mikä kykenee levähdyttämään ja virkistämään muita ihmisiä ja hetkeksi heille pysähdyttämään ohikiitävän ajan, selvittääkseen heille sen tarkoituksen. Täten Elisabetille sekavassa ja intohimoisessa näkemyksessä selveni se osa, jota kohtalo häneltä odotti, ja jota hän ei ollut täyttänyt.
Hänen lapsensakin olivat osanneet panna enemmän arvoa isäänsä. Ottaessaan hänet vastaan nauruillaan ja ilonhuudahduksillaan ja alituisesti vaatiessaan häntä keksimään uusia leikkejä tai kertomuksia, he vaistomaisesti osoittivat hänelle tulevaa huomiota. He tunsivat, mitenkä hänen läsnäolonsa, hänen koskaan raukeamaton toimeliaisuutensa saattoi tehdä heidän elämänilonsa kaksinkertaiseksi. Ja Albert itse ei koskaan kohdannut muuta kuin velttoutta tai välinpitämättömyyttä, ikäänkuin hän voimastaan huolimatta ei joskus vuorostaan kokisi välttämättömän levon ja virkistyksen tarvetta. Vuodesta vuoteen oli hän tuntenut itsensä yhä yksinäisemmäksi ja tyydyttämättömämmäksi. Ja toiset naiset, jotka vainusivat tämän eristyneisyyden, vaanivat ja tunnustelivat sitä, juuri täten tunnustaen hänen ylemmyytensä. Ja Elisabet ei ollut aavistanut tätä uhkaa päänsä päällä. Hän ei ollut oivaltanut Anna de Sézeryn aikeita, niin oivallettavat kuin ne olivatkin. Mahdotonta oli kieltää, että hän itse oli onnettomuutensa alku ja syy.
Äkkiä hän vetäytyi pois akkunasta, nähden edessään kuin ilmestyksenä kaikkein julmimman kohdan päiväkirjasta, sen joka antoi niin syvän silmäyksen miehen sydämeen, mutta joka kuvasi rakkauden mysteeriota ja kohtalokkuutta, joka uskalsi sanoa, ettei ihminen koskaan, ei edes onnessakaan, voi olla varma pyyteestään. Elisabet ojensi käsivartensa eteenpäin torjuakseen tätä. Ei, ei, hänelle olisi riittänyt, voidakseen voittaa kilpailijansa, jos hän olisi ollut varuillaan. Mutta hänet oli yllätetty unessa ja aseetonna. Hänen tappionsa oli kai korjaamaton. Toinen oli liian hyvin ymmärtänyt sen minkä hän itse oli laiminlyönyt. Päästyään tälle viimeiselle pysäkille ohjattoman ajatuksensa päättömässä riennossa hän raukeni epätoivoonsa. Miksei häntä oltu yhtä julmasti haavoitettu silloin kuin hän sai tiedon puolisonsa petoksesta? Tuska oli siis kuten rakkauskin kuilu, jonka syvyyttä ei koskaan voitu tyystin mitata. Tämä mietintä, jota hän ei ohjannut, vaan joka tempasi hänet mukaansa, ja joka oli verrattavissa kuolinvalvontaan jonkun sukulaisvainajan vuoteen ääressä, muunsi hetkellisesti hänen käsityskykynsä, mutta ei hänen uskallustaan. Hän näki selvästi itseensä, mutta osasi paremmin arvioida heikkoutensa ja heittäytyi sen valtaan. Miksi hyväksi huomata erehdyksensä niin myöhään, kun kaikki on kadotettu?
Yö poistui hiipivin askelin. Vuorten parmailla alkoi kuultaa aikainen aamunsarastus, kullanhohtavana vihreällä, niin raikkaalla ja puhtaalla taivaalla. Tähtijoukot hajosivat, hupenivat eetteriin, kuin lumi päivänpaisteessa. Kyynelien huuhtomilla kasvoillaan tunsi Elisabet äkkiä auringon. Häirittynä kärsimyksessään hän värisi ja nosti kätensä silmilleen ikäänkuin torjuakseen niistä tämän uskaliaan kosketuksen. Mutta sormien lomitse tunkeutui valo. Ja hänen ympärillään virkosi uuteen eloon puutarha, niitty, metsä, koko luonto. Puut, jotka äsken vielä muodostivat yhtenäisen massan, erkanivat toisistaan ja seisoivat vierekkäin kullanvälkkyvässä kirkkaudessa, joka kohosi ja valtasi taivaan. Lehdoissa linnut täysin kurkuin ylistivät päivän paluuta. Elämä otti epäröimättä, varmalla eleellä, haltuun alueensa. Silloin hänetkin valtasi mieletön elämän halu.
Elää? hän ei sitä osannut, mutta hän aikoi koettaa. Hän aikoi taistella kömpelyyttään, tietämättömyyttään, tunnottomuuttaan vastaan. Itsensä hyväksi? Se oli liian myöhään. Lastensa hyväksi, jotka eivät saaneet olla samanlaisia kuin hän. Mutta eikö ollut kovaa, että jo oli pakko ajatella toisten onnea eikä omaansa? Arkana hän lähestyi kuvastintaan, ja aamurusko kulmillaan kuten kukkasilla, hän näki kasvonsa niin tuoreina, vaikka kalpeina ja punasilmäisinä, että toivo lävisti hänen sydämensä kuin auringon vasama. »Minä olen niin nuori. Hän ei ole niin nuori kuin minä.» Hän yritti hymyillä kuvalleen, mutta ei onnistunut. Puhkeava päivä valeli hänet hehkuvalla loistollaan. Kuitenkin hän värisi kylmästä: »Päivä, elämä. Ne eivät lämmitä minua.» Kääntyen kuvastimesta pois hän keskitti ajatuksensa, uupuneen ajatusparkansa yhteen ainoaan pisteeseen, josta tuli hänen toimintansa kiinnekohta kuten aurinko oli maailman:
»Nyt, niin nyt tiedän, että rakastan häntä. Enkä odota häneltä mitään muuta kuin kärsimystä.»
Ja tässä kärsimyksestä haltioitumisessa hän epämääräisesti ymmärsi, että elämä joka häntä nyt odotti jo oli toinen kuin ennen.