I
KIHLAJAISET.
Minä olin Jamilen sulhanen. Uskon, että vanhempamme olivat jo aikoja sitten asiasta sopineet. Hänen äitinsä ja minun äitini olivat hellästi toisiinsa kiintyneet ja voivat viettää kokonaisia tunteja keskustellen toistensa kanssa pienistä talousasioista, juoden marjamehuja ja maistellen makeisia. Minä olin menettänyt isäni Deir-el-Kamarin verilöylyssä ollessani tuskin kahdeksan vuoden ikäinen. Myöhemmin sain kuulla hänen sinne lähteneen, koska edeniläinen Josef Karam, maroniittien johtaja, joka oli pikemmin munkki kuin sotilas, oli nukahtanut Kesruaniin sen sijaan että olisi rientänyt druusien uhkaaman kaupunkimme avuksi, ja isäni ei palannut siltä retkeltänsä. Vanhempiemme pellot ja niityt rajoittuivat toisiinsa vuoristossa. Toisinaan vuohet ja lampaat eivät rajoista välittäneet, mutta jos laumain kaitsijat valittivat asiasta isännilleen, heille vain naurettiin. Naapuruussuhde muodostuu vain harvoin sellaiseksi.
Hänen isänsä piti minua kuin omana poikanaan, kenties siitä syystä, ettei minulla enää isää ollut. Rašid-el-Hame oli mahtava ja kunnioitettu šeikki, jonka käskyjä ei ollut hyvä mennä rikkomaan. Hän johti taloansa ja talonpoikiansa oikeamielisesti ja komeasti. Sen seikan, että hän suhtautui kärsivällisesti karjamme aiheuttamiin vahinkoihin, otaksun johtuneen minua koskevista suunnitelmista, sillä tavallisissa oloissa hän vaati oikeuksilleen täyttä tunnustusta. Tulin tuon tietämään eräänä päivänä — kauheana päivänä.
Butros, hänen vanhempi poikansa, oli täsmälleen ikäiseni, vaikka olikin kooltaan, voimiltaan ja päättäväisyydeltään minua melkoisempi. Me olimme kuin veljekset. Ihmisellä on useinkin veljenään henkilö, jota äiti ei ole synnyttänyt. Me leikimme yhdessä, ratsastimme, metsästimme, ammuimme pyssyllä ja pistooleilla. Hän oli minua notkeampi ja voimakkaampi; vain opinnoissa pääsin etusijalle, mutta silloisissa oloissa ei kirjallinen sivistys suuria merkinnyt. Minullakin oli siitä vain se hyöty, että aloin käsittää kaikkea nurinkurisesti. Butros suojeli minua samoinkuin sisariansa Jamilea ja Muntahaa ja pientä veljeänsä Mikhaelia. Suojeleminen oli hänen halunaan samoinkuin johtajana-oleminen. Hän osoitti jo poikaiällään sitä käskemistaitoa, aloitekykyisyyttä ja yritteliäisyyttä, joka luo päälliköitä.
— Jamile on oleva sinun vaimosi, selitti hän minulle eräänä päivänä minun saavuttuani viidentoista vuoden ikään ja Jamilen täytettyä kymmenen.
Niin sovittiin siitä, että Jamile tulisi vaimokseni. Eikö hän ollutkin jo sisareni? Sellainen asian edelleenkehittyminen olisi varsin luonnollista. Ei kumminkaan liene hyvä, jos ne henkilöt, joiden on määrä kerran solmia elämän-liitto, elävät lapsuudessaan liian tuttavallisissa suhteissa. Rakkaus vaatinee enemmän tuntematonta ja tietämätöntä. Rakastava tahtoisi saada omakseen rakastamansa olennon koko menneisyyden, ikäänkuin se olisi häneltä anastettu. Mutta kun tuo menneisyys kokonaisuudessaan kietoutuu oinaan menneisyyteemme aina etäisintä lapsuusikäämme myöten, niin se ei enää herätä meissä uteliaisuutta ja siitä on haihtunut kiehtova tuoksu. Älkää kummastelko näitä mietteitäni! Afrikan öiden aikana, kulkiessani valtausretkillä Rhodesiassa, minä kertailin usein mielessäni Libanonin muistoja tyhjentääkseni sakkaan asti niiden katkeruuden ja uneksin, kuinka olisi voinut käydä ja kuinka ei ole käynyt!
Me olimme viettäneet erossa muutamia vuosia, mutta vuosia, joina sydämet eivät ole vielä valveutuneet: hän sisarten luona Tripolissa, minä Anturan lazaristien luona Beirutin takana. Hän oppi helposti, samoin minä. Me puhuimme kumpikin mielellämme ranskaa. Ranskankielen puhuminen oli hienouden merkki. Ranska oli meitä auttanut verilöylyjen aikana; me olimme nähneet punahousuisia sotilaitanne, joka tapauksessa minä; Jamile lienee ollut liian pieni voidakseen säilyttää heidän muistoansa. Kotiseudullamme tiedettiin, että Ranska oli auttanut meitä aina ennenkin. Me kuvittelimme sitä meren toisella puolen sijaitsevana, itämaiden kristittyjä suosivana ja mainion armeijan omistajana.
Meidän keskuudessamme on tapana, että nuoret tytöt menevät naimisiin neljännentoista ja kuudennentoista ikävuotensa välillä, nuoret miehet suunnilleen kahdenkymmenen ikään ehdittyään. Minä olin saavuttamassa viimeksimainittua iän vaihetta, ja Jamile täytti pian viisitoista. Me olimme yksimieliset emmekä ollenkaan kiirehtineet. Sukulaisemmekin olivat niin varmat tulevaisuudesta, etteivät ollenkaan meitä yllyttäneet. Saamatta asiasta lopullista selkoa olen usein itseltäni kysynyt, kuinka äkkiä muutuin, kuinka aloin yhtäkkiä rakastaa pientä sisartani rakkaudella, joka on useimmille ihmisille tuntematon ja jonka tuntemista ei pidä itselleen toivoella. Kiihkeiden tunteiden portista on helppo astua sisään; ulos pääseminen on vaikeata ja tuskaista. Mutta mitä hyötyä onkaan siitä, että yrittää selittää asioita, kun kaikki peittyy pimeään? Minä muistan, kuinka se tapahtui, mutta minkätähden, ja minkätähden juuri tuona päivänä eikä päivää ennen tai jälkeen?
Butros oli ottanut meidät, hänet ja minut, mukaansa lähtiessään läheiseen Hasrunin kylään hakemaan kuivattuja luumuja ja aprikooseja, jotka ovat Hasrunin erikoisuutena. Oli talvipäivä, jo myöhäinen iltapuoli, ja tie oli lumen peitossa. Paluumatkalla Butros jätti meidät lähtien virittämään satimia sakaaleille. Hänellä oli aina mielessään metsästys- tai kalastussuunnitelmia, ja hän uskoi minun huostaani sisarensa, morsiameni. Olimme odotelleet verrattain kauan, ja kun tulin koskettaneeksi Jamilen kättä — sattumalta, sillä en sitä etsinyt — tunsin sen olevan jääkylmän. Otin hänen molemmat kätensä omiin käsiini, kuin kuolleet pikkulinnut, lämmittääkseni ne ja palauttaakseni ne elämään. Vähitellen niihin palasi lämpö, ja minä pitelin niitä yhä.
— Päästä, virkkoi Jamile nauraen.
— En vielä…
Minä puristin niitä ja painoin huuleni niitä vasten. Hän näytti hieman hämmästyneeltä, mutta pysyi rauhallisena. Se uudenlainen levottomuus, jota sain kokea, ei ollut häntä hipaissutkaan. Suloinen puhe on sydänten side. Ensimmäisiin hyväilyihin sisältyy paljonkin kaunopuheisuutta. Me olimme yksin tiellä, joka hohteli valkoisena jo tummenneessa maisemassa.
— Lähdetään, virkkoi hän.
— Lähdetään, sanoin minäkin
Minä en olisikaan voinut enempää kestää. Tuo pelkkä kosketus oli sytyttänyt minut paloon. Meille oli varattu hehkutettua viiniä. Mutta minä olin muutenkin humaltunut.
Olin löytänyt Jamilen. Tietänette, että Jamile merkitsee kauneutta ja Muntaha norjuutta. Hänessä yhtyivät toisiinsa norjuus ja kauneus. Minä olin siihen asti kohdellut häntä kumppanina, toisena Butrosina, melkein yhtä uskaliaana ja yhtä voimakkaana. Hän kykeni nousemaan raisun ratsun selkään ja ampui peltopyitä ja viiriäisiä meidän pyssyillämme. Minä en kysynyt häneltä milloinkaan, oliko hän väsynyt. Eikö hän ollutkin kookkaampi kuin seutujemme tytöt yleensä, pitempi ja kauniimmin kasvanut? Yhtäkkiä minusta tuntui kuin en olisi häntä milloinkaan ennen nähnyt. Ja kenties en ollutkaan häntä milloinkaan ennen katsellut. Kuinka harvat ihmiset osaavatkaan käytellä silmiänsä! Me voimme nähdä ihmeitä joutumatta häikäistyiksi. Niin olin minäkin elänyt Jamilen vaiheilla välinpitämättömänä, ja nyt minun täytyi alinomaa ajatella, kuinka kaunis hän oli ja kuinka käsittämätöntä, etten ollut sitä aikaisemmin havainnut.
Hän oli suora ja solakka kuin nuori poppeli. Hänen vaaleanruskeissa hiuksissaan, jotka jakautuivat useiksi nauhoin kierretyiksi palmikoiksi, näkyi vaaleita heijastuksia. Ne ympäröivät pitkää ja soreaa kaulaa. Kenen mieleen onkaan johtunut verrata toisen kaulaa norsunluiseen torniin? Hänen poskensa olivat keltahohtoiset, niissä oli se kullanvivahdus, jonka luo ihoon raikas ilma, mutta siinä, missä iho oli tavallisesti peitossa, hihan suojasta kohoavassa käsivarressa, niskassa, joka tuli näkyviin hänen kohottaessaan taaksepäin häilähtänyttä huntua, minä yllätin sellaisen valkeuden, jota en ollut voinut kuvitellakaan ja jota en ollut nähnyt yhdessäkään elävässä olennossa Libanonillamme, missä kaikkien nuorten tyttöjen hiukset ovat tummat kuin vuohilauman villa. Tuosta valkeudesta aiheutui minulle riemunhurmiota ja kiduttavaa tuskaa, ikäänkuin se olisi hiihtänyt toiveitani ja kohonnut niiden yli, kuin olisin arvannut hänet saavuttamattomaksi, korkeuksien neitseelliseksi lumeksi, jossa ei ole milloinkaan näkyvä ihmisen askelen jälkeä. Koko hänen ruumiissaan näytti nyt ilmenevän uudenlainen sulo, hänen vartensa oli norja kuin viiniköynnös ja liikkuva kuin virtaava vesi, joka paneutuu rantojensa muotoon. En ajatellut häntä enää muuten kuin sellaisessa läpikuultoisessa puvussa ja moitin omaa uskaliaisuuttani, joka ilmeni minulle pyhyydenloukkauksena. Mutta hänen silmänsä olivat ihmeen kirkkaat, siniset kuin tyven meri Tripolin edustalla, nähtynä seetrien luota seesteisenä päivänä. Vasta myöhemmin näin niissä toisenlaisen hohteen, polttavan ja peloittavan. Mutta silloin ei mikään ennustanut sellaista, enempää kuin kukaan voi arvata myrskyn nousevan meren siinnellessä tyynenä.
Hän oli ehtinyt siihen epämääräiseen ja häipyvään vaiheeseen, jossa lapsi ja nainen vielä muodostavat erottamattoman yhteyden, jolloin epävalmis saa meidät kenties sitäkin enemmän uskomaan tulevaan täydellisyyteen, jolloin lapsellinen vilpittömyys lieventää loistoa, joka muuten tuntuisi melkein julkealta. Hänen valkoinen hameensa ja liinansa lisäsivät nekin osaltaan hänen herättämäänsä puhtauden vaikutelmaa. Ja hänen äänensä, joka sekin kuului aivan uudelta, oli niin raikas, että teki mieleni maistaa sitä lähteessään, huulien ja hampaiden välissä. Hänen hampaansa olivat valkoisemmat kuin pesualtaasta nousevat karitsat, huulet kapeat, purppuraisen nauhan kaltaiset.
* * * * *
Hasrunista palattuani sanoin äidilleni:
— Eikö aika ole tullut?
Hän ymmärsi hämmentyneen ilmeeni nojalla, mikä oli kysymyksessä. Naiset näet ajattelevat aina rakkautta, elleivät omaansa niin lastensa rakkautta. Mutta hän vain nauroi asialle, joka ankarasti kuohutti mieltäni:
— Epäilemättä, myönsi hän. Talo on avara. Onhan täällä sijaa. Milloin sinua huvittaa.
Milloin minua huvitti? Oliko tosiaankin kysymyksessä minun huvini? Siihen saakka olin pitänyt Jamilen kanssa solmittavaa liittoa järjellisenä ja mieluisena päämääränä, josta olisi huvia kaikille, minulle, hänelle, molemmille perheille, vieläpä koko Bšarren kylälle, joka oli jo kauan tapahtumaa odottanut, tulisi osaltaan siitä nauttimaan ja järjestäisi juhlia ja kisoja meidän kunniaksemme. Mutta nyt tuo sana »huvi» koski minuun kuin solvaus. Solmittava liitto tuntui nyt värisyttävänä riemuna, jota tuskin uskaltaa odottaa läheisessä tulevaisuudessa.
Minusta tuntui, että äidistäni puuttui vakavuutta ja että hän jutteli sangen kevytmielisesti. Sovimme kuitenkin siitä, että oli käännyttävä seurakunnan papin puoleen ja pyydettävä häntä esittämään kosintamme šeikki Rašid-el-Hamelle. Kosinta oli pelkkä muodollisuus: Jamile oli varattu jo aikoja sitten minua varten. Mutta totunnaiset tavat määräsivät, miten oli meneteltävä.
Sielunpaimenemme oli toivonut minua vävykseen ja olisi mielellään tarjonnut minulle vanhemman tyttärensä Sufian. Te tietänette, että meidän keskuudessamme papeilla on oikeus mennä naimisiin. Meidän paimenemme kasvatti seitsenpäistä pesyettään kaikuvin äänin ja nopein elein. Hänen vilkas ja päättävä käyttäytymisensä oli tuottanut hänelle lisänimen 'kapteeni’. Kookkaille vartaloineen, mustine partoineen, käskevine katseineen ja jyrkkine äänenpainoilleen hän tosiaankin vaikutti voimallisesti. Kun kävimme hänen luonaan, äitini ja minä, luulimme hänen meidät nielaisevan. Hän esitti vastaväitteen toisensa jälkeen:
— Tuo Jamile ei ole kenenkään näköinen. Mistä hän onkaan saanut siniset silmänsä ja maidonkarvaisen hipiänsä? Etkö siis voi valita itsellesi sellaista vaimoa kuin kaikki muut? Eihän näillä main ole puutetta kauniista ruskeista tytöistä. Kukapa etsiikään itselleen vaimon, joka herättää huomiota…
— Se on pojan tarkoitus, vastasi äitini.
Minä olin vaiti ja purin huultani, yhtäkkiä inhoten tuota jumalanmiestä, joka oli uskaltanut tarkoin katsella Jamilea, koska oli keksinyt vertauksen, jota en ollut minäkään kyennyt löytämään ja jonka keksiminen edellytti enemmän kuin hänen kullanhohtoisten kasvojensa näkemistä. Mutta eikö hän sittenkin ollut oikeassa, ja eikö ole sallimuksen kiusaamista, jos uskoo kohtalonsa sellaisen nuoren tytön käsiin, joka eroaa kaikista ikätovereistaan, ja eikö ole parempi valita vaimo niiden tavallisten ihmisten joukosta, joiden kanssa eläen ei tarvitse pelätä yli-inhimillisiä iloja eikä suruja?
Pappi suoritti kuitenkin tehtävänsä tyydytykseksemme, ja me lähdimme, äitini ja minä, Hamen avaraan kartanoon kuullaksemme suostumuksen itse. Jamilen isä ja äiti ottivat meidät vastaan erittäin upeasti, ikäänkuin olisimme olleet hyvinkin vanhat tuttavat. Butros, ystäväni ja veljeni, saapui onneksi kesken tätä virallista vastaanottoa ja syleili minua niin että olin tukehtua. Šeikin pyhästä arvokkuudesta huolimatta hän selitti suorasukaiseen tapaansa:
— Pitää mennä hakemaan Jamile.
Vanhempien suostumus oli siihen aikaan niin tärkeä, ettei joudutettu siihen liittämään itsensä morsiamen myönteistä vastausta. Jamile ilmaantui mitä luontevimpana, samanlaisena kuin oli ollut edellisenä päivänä, ollenkaan hämmentymättä, ihan tyynenä. Ja minua harmitti tuo levollisuus, joka ei tullut ollenkaan minun osakseni. Hän ojensi kuitenkin minulle kätensä ja loi minuun syvän katseen, käsi oli lämmin ja leppoisa, mutta minä kaipasin niitä kylmiä kätösiä, joita olin lämmittänyt.
— Suudelkaa toisianne, komensi Butros.
Oliko se mahdollista, julkisesti? Minä epäröin, mutta Butros osasi käskeä niin, että kaikki vastustus raukeni. Minä kosketin huulillani Jamilen kultahohtoista poskea, kyllin pitkän hetken tutakseni sen sulon, mutta liian vähän aikaa havaitakseni, oliko tyttö vavahtanut. Hän näytti yhä tyyneltä ja huolettomalta, prinsessalta, joka ottaa vastaan kunnianosoituksia suopeasti, mutta kenties välinpitämättömästi.
Meidän ympärillemme kokoontuneet sukulaiset, jotka olivat järjestyneet koko huoneen seinämän täyttäville sohville, haltioituivat ja heltyivät, kuten ainakin sellaisissa juhlallisissa tilaisuuksissa. Minä kuulin heidän sanovan toisilleen: »Katsokaahan, kuinka sopiva pari!…» Meidän kokomme, ikämme, sukumme ja varallisuutemmekin olivat tosiaan hyvin toisiinsa soveltuvat. Entä sydämemme? Kaikki uskoivat varmaan, että nekin olivat sopusointuiset. Minäkään en sitä epäillyt. Ajattelin, että nuorten tyttöjen tulee olla nuoriin miehiin verraten viattomampia ja elellä tietämättä mitään siitä himosta joka meitä kalvaa, — ja varsinkin tuon, jonka tunikka jätti paljaiksi valkoiset, lumihohtoiset käsivarret. Hän hymyili kaikille, ilmeisesti tyytyväisenä siihen, että oli suuren perhetapahtuman sankarittarena. Sillävälin kiertelivät tarjottimet kukkuroinaan virvokejuomia, granaattiomenan mehua, tuoksuvin yrtein höystettyjä viinejä, makeisia, leivoksia, pistasiamanteleja ja säilyhedelmiä ennen illan alku- ja pääateriaa. Syömisen ja juomisen näet oli määrä jatkua aina myöhäiseen yöhön asti.
Kapteeni, toisin sanoen pappi, oli saapunut siunaamaan kihlaustamme. Hän silmäili ärtyneesti Jamilen kauneutta ja minun onneani. Mutta suurenmoiset valmistelut saivat hänet jälleen seestymään: olihan hän saapunut erääseen Bšarren varakkaimpiin kuuluvaan kartanoon suorittamaan virkansa tehtävää.
Minä painoin Jamilen sormeen sen pienen kultarenkaan, joka oli iäisen lupauksemme vertauskuvana. Yleistä tapaa noudattaen lahjoitin hänelle sitäpaitsi rannerenkaan ja kultavanteen, jonka piti kaartaa hänen otsaansa ja hiuksiansa. Korut ihastuttivat häntä, ja hänen silmiensä täysi sulo oli lahjojen! korvauksena.
— Milloin vietetään häät? tiedusteli pappi.
Kevät oli tullut; se tulee meillä huhtikuun lopulla, vuoristossakin. Puutarhojen puut olivat kukassaan. Mutta Hamen talon parvekkeelta voi nähdä Libanonin rinteet, jotka olivat ihan valkoiset aina seetristöön saakka.
— Kun tuolla ei ole enää lunta, selitti šeikki.
Tämä päätös siirsi asian elokuuhun, kentiespä syyskuuhunkin. Rašid-el-Hame ei pitänyt kiirettä; siihen mentäessä hän tulisi korjaamaan kaikki sadot. Maan herrana hän odotti sen paljastumista.
— Siihen on sangen pitkä aika, huomautti Butros, joka piti nopeista ratkaisuista ja inhosi odotuksessa riutumista.
Minä silmäilin Jamilea. Hän ei ilmaissut tyytyväisyyttä enempää kuin tyytymättömyyttäkään: hän hymyili. Näytti siltä kuin hänen mielestään asia ei olisi ollenkaan koskenut meitä. Hän ei pitänyt kiirettä, vaan pysyi rauhallisena. Minä puolestani en uskaltanut kannattaa veljeni Butrosin mielipidettä, koska pelkäsin loukkaavani Jamilea. Ne kirjat, joita olin Anturassa tutkinut, olivat kenties tehneet minulle mitä huonoimman palveluksen totuttamalla minua harkitsemaan sen sijaan että olisin antautunut sen voima- ja vallitsemisvietin johdettavaksi, jonka harjoittaminen tekee meidät onnellisiksi. Ihminen kenties tarvitsee enemmän arvovaltaisuutta herättääkseen naisessa pelon tunnetta ja siihen liittyvää halua tulla valloitetuksi ja alistetuksi. Kenties… mutta ihminen on, mikä on, ja minä rakastin Jamilea siinä määrin, etten voinut käyttäytyä häikäilemättömästi.
Niin määrättiin hääpäivämme. Se riippui auringon kuumuudesta eikä meidän tunteittemme hehkusta. Joka aamu herätessäni minä riensin parvekkeelle yllyttämään taivaallista liittolaistamme: »Aurinko, aurinko, kiiruhda päättämään työsi. Suuntaa kaikkein kuumimmat säteesi vuorten valkoisiin kupeisiin, sytytä ne tuleen kuin metsät ja anna kaivatun sulan veden valua pelloillemme ja puutarhoihimme!…» Ja aurinko teki joka päivä tehtäväänsä, mutta talvi oli ollut ankara ja lunta oli satanut runsaasti. Hanget väistyivät hitaasti, luovuttaen vähitellen vallastaan Libanonin rinteet, mutta säilyen huipuilla ja kruunaten Kornet-es-Saudan laen, jota jalkamme nyt polkevat ja jota silloin kirosin monet kerrat. Vihdoin, eräänä seesteisenä aamuna elokuun alussa, riensin riemuissani ja hypähdellen kuin gaselli Hamen taloon:
— Lumi on poissa, Jamile, lumi on poissa!
Morsiameni oli ihan ihmeissään, kun näki minun pitävän sellaista melua aivan tavallisesta asiasta. Minä en ollut antanut hänelle säännöllisesti tietoa auringon suorittaman työn edistymisestä. Hän ei osannut ilman muuta liittää toisiinsa tuota uutista ja naimisiinmenomme päivää.
— Tosiaankin, lumi on poissa, virkkoi hän tarkasteltuaan vuoria kauniilla merenvärisillä silmillään, vain tuolla alhaalla, eräässä rotkossa, sitä vielä on.
— Rotkoissa sitä on aina, huomautin minä närkästyneenä. Se ei asiaan vaikuta.
— Minä suostun mielelläni, sanoi hän, hymyllään minua hyvittäen.
— Menkäämme ilmoittamaan asiasta isällesi.
— Minkätähden? Näkeehän hän sen itsekin.
Minä selitin hänelle vihdoin sellaisen toteamisen täyden merkityksen. Hän suvaitsi olla yhtä mieltä, mutta minä olin toivonut suurempaa riemastusta. Meidän keskuudessamme kihlautuneet nauttivat sangen suurta vapautta; sukulaiset eivät heitä liiaksi vartioi. Me siis ilmoitimme šeikille, että Libanonin lumet olivat tiessään. Hän tahtoi nähdä asian omin silmin.
— Hyvä, selitti hän sitten, seetrijuhlan jälkeen me teidät naitamme.
Seetri juhlaa vietetään kirkastuksenpäivänä. Minä en aavistanut sen voivan muodostua kohtalokkaaksi onnelleni, kun luulin saaneeni hänet jo omakseni… Mutta kuka rakastavainen onkaan varma onnestaan?…