II
KARKELOT SEETRIEN ALLA.
Kirkastuksenpäivänä koko Bšarren seudun asukkaat lähtevät seetristöön, samoin Edenin tienoon asukkaat ja kaikki ne kyläkunnat, jotka riippuvat rypäleterttujen tavoin Kadišan rotkojen yläpuolella. Kaksi tai kolme tuhatta ihmistä tulee viettämään tätä päivää ikivanhojen puiden siimeeseen; kuunnellaan messua ulkosalla, aterioidaan nurmella, karkeloidaan ja palataan kotiin auringon mennessä mailleen. Siihen aikaan ei ollut olemassa ympärysmuuria, ja väkijoukko levisi vapaasti metsikköön. Patriarkkamme, joka viettää kesää vuoristossa, tuli itse toimittamaan jumalanpalvelusta, jos hänen korkea ikänsä sen salli. Sinä vuonna hän oli luovuttanut tehtävän »kapteenille», joka oli tuonut kerallaan lukuisan poikueensa. Sufia, vanhin tytär, oli kihlautumisestani saakka olevinaan masentunut ja murheellinen, ja tuo seikka huvitti säälimätöntä Jamilea.
Juhlaa suosi helteinen sää. Libanonin rinteillä ei tosiaankaan ollut enää lunta, ei rotkoissakaan. Tuskin löytyi hieman viileyttä seetrien alta, joiden siimes on tumma kuin Bšarren tytärten suortuvat. En puhu Jamilen vaaleista hiuksista. Siimes oli niin suloinen, että teki mieli siitä kiittää suuria puita, jotka levittivät eläviä oksiaan meidän suojaksemme. Te tunnette nyt seetrit ettekä niinmuodoin ihmettele, jos vertaan niitä suojeleviin jumaluusolentoihin, joista kertovat roomalaiset tai kreikkalaiset kirjailijat, kuten Anturan koulussa sain tietää. Vaikka se Libanonin kuvernööri, joka on rakennuttanut niiden ympärille suojelevan muurin, ei kuulukaan maroniitteihin, olen kuitenkin hänelle kiitollinen hänen innostaan. Mutta vain se, joka on nähnyt ne lasten muodostaman piirin keskellä, tuntee niiden isällisen majesteettisuuden; silloin ne näyttävät hymyilevän vuosisatojen takaista hymyä ja tarjoutuvan noiden pienten käsivartten leikkiin, jotka monin kerroin toisiinsa yhtyen tuskin ulottuvat niiden valtavien runkojen ympäri.
Jumalanpalveluksen jälkeen olimme asettuneet nauttimaan eväsvarojamme matoille siihen metsänlaitaan, josta avautuu näköala vuoren karuille ja violetiltavivahtaville kupeille sen solan puolella, joka johtaa Baalbekiin. Lähellä odottelevat ratsumme hirnuivat ja kuopivat aika ajoin. Olimme riisuneet päällysnuttumme, Butros ja minä ja samoin šeikki. Nuoret tytöt, morsiameni ja hänen sisarensa Muntaha, joka oli kahta vuotta nuorempi, ruskeahipiäinen, poski kuin granaattiomenan puolikas, aina naurusuinen ja jo keimaileva, ja muutamat heidän ystävättärensä, Abla, Nala ja Rahil, olivat ripustaneet valkoiset huntunsa puiden oksiin antaakseen hiustensa nauttia vapaasta ilmasta. Heidän joukossaan oleva Jamile oli kuin kuningatar hoviseuransa keskellä. Hän ei näyttänyt sitä huomaavan, mutta huomasi sen kuitenkin: arvasin sen hänen kaikkien teittensä luontevuudesta. Ja riemuisin tunnoin ajattelin, että hän tulisi omakseni muutaman päivän kuluttua. Jottei kiihkeä kaipaukseni olisi minua kerrassaan riuduttanut, yritin kääntää katsettani pois tuosta liian hurmaavasta näystä, jonka minulle tarjosi hänen pelkkä olemassaolonsa.
Minun ollessani niissä mietteissä kosketti kyynäspäätäni Butros, joka lepäsi vieressäni aasin kuljettamilla tyynyillä.
— Muukalaisia, sanoi hän aivan hiljaa osoittaen erästä ryhmää, joka ilmaantui puiden alle ja nähtävästi etsi paikkaa, mihin sijoittua.
Etunenässä ratsasti kaksi nuorta miestä oivallisilla hevosilla, joiden harjat oli palmikoitu. Kullankirjaellut satulat olivat punaiset, satulaloimet silkkiä, kudotuissa silavöissä kimalteli erivärisiä helmiä, ja jalustinten vaski välkkyi. Nuorten miesten puku oli upeampi kuin maroniittisessa Libanonissamme, missä oli jo aljettu luopua perinnäistavoista ja hylätä vanhat vaatekappaleet abaije ja kumbaz. Palattuani kotimaahani olen yrittänyt ottaa jälleen käytäntöön entisiä pukuja siten esittäen vastalauseeni sellaista välinpitämättömyyttä vastaan, mutta huomaan hyvin, että nuoriso pitää yritystäni pelkkänä naamiohuvina. Muistojeni nojalla minulla kuitenkin oli siihen omat syyni. Molemmat päälliköt olivat niin kauniit, että oli mahdoton olla heitä huomaamatta. Ryhti oli ylväs, hieno musta parta suipoksi leikattu, pitkulaiset silmät tummat ja samalla säihkyvät, kasvojen soikio piirtyi keffijen valkoisten laskosten väliin, joita piti koossa aghal-vanne, voimakas ja täyteläinen rinta paisutti silkkistä abaije-nuttua, joka oli toisella sinipunerva, toisella punainen ja tuli näkyviin hulmuavien harsojen peitosta. Sinipunerva vaikutti emiiriltä, toinen vain hänen kumppaniltaan. Osittain ratsain, osittain jalan kulkeva seurue toi mukanaan telttoja, mattoja ja ruokavaroja. Metsästyspalvelijat, jotka kuljettivat koiria talutusnuorassa, päättivät kulkueen. Oksien lomitse sattui valonsäteitä tuohon liikkuvaan jonoon, jonka kaikki varukset hohtelivat kuin jalokivet.
— Muhamettilaisia, lisäsi Butros katsellen heitä jo vihan ilmein. Mitä niillä on täällä tekemistä?
Mutta šeikki Rašid-el-Hame, joka hänkin oli silmäillyt tulijoita levottomasti, kohotti sormen huulilleen luoden Butrosiin käskevän katseen. Zahlen ja Deïr-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet vasta suunnilleen kaksitoista vuotta sitten; Josef Karamin Kesruanissa nostattama kapina oli vieläkin äskeisempi. Ei voinut toivoa apua Ranskastakaan, joka juuri silloin oli ollut tuhoisassa sodassa, eikä olisi voinut tulla itämaisten ystäviensä avuksi. Tunnussana oli kärsivällisyys. Meidän piti sietää vanhoja vihollisiamme, joilla oli valta käsissään, vieläpä ottaa heidät arvokkaasti vastaan, jos he saapuivat kyliimme. Eräänlainen Jumalan rauha oli vallitsemassa kristityn väestön ja muhamettilaisten välisissä suhteissa. Oli ennen kaikkea tärkeätä, ettei sitä rikottu. Kuumaverisen Butrosin piti niinmuodoin esiintyä sopuisana ja vieraanvaraisena.
Hänellä oli kyllin tilaisuutta hillitä luonnollista vihaan taipumusta, sillä upea kulkue sijoittui läheisyyteemme ja levitti mattonsa ja korinsa samoinkuin me. Nuorten tyttöjen ryhmässä se oli herättänyt vilkasta mielenkiintoa, mutta minä olin ilokseni huomannut, että Jamile yksin ei ollut siitä ollenkaan välittänyt. Hän näytti tuntevan suoranaista pettymystäkin havaitessaan yleisen huomion kääntyvän pois hänestä itsestään, kun luuli oikeudenmukaisesti sitä kiinnittävänsä ja tyydyttävänsä. Hänen isänsä osoitti suurta tyytymättömyyttä tämän uteliaisuudenpuuskan johdosta. Hänen mielestään olisi ollut soveliasta osoittaa muukalaisille ainoastaan välinpitämättömyyttä. Sitten hän viittasi eräälle ikäiselleen miehelle, joka kuului puiden alle läheisyyteemme sijoittuneeseen seurueeseen ja jonka tunsin erääksi Akkarin seudun maroniitiksi; hän oli käynyt toisinaan kauppamatkoilla meidän puolessamme. Mies totteli viittausta, lähestyi ja kuului antavan pyydettyjä tietoja.
— Niin, muhamettilaisia, Akkarin seudulta. Erittäin hyvää väkeä, jalosukuisia. Sinipunervan nimi on Omar-bei-el-Hussein, punaisen Abdulrašak-bei-el-Osman. He ovat harhaantuneet tieltään. Eivät tahdo mitään pahaa kristityille. Ajattelevat vain matkansa jatkamista. Me elelemme hyvässä sovussa heidän kanssaan kotipuolessani. Siellä on laita toisin kuin teidän laaksossanne.
Meidän laaksomme, Kadišan laakso, on maroniittien uskon tyyssija, Libanonin linnoitus. Siinä asuu yksinomaan kristittyjä. Muhamettilaisen olisi mahdoton elää täällä. Mutta Akkarin maassa on asia toinen. Tripolin pohjoispuolella sijaitseva Akkarin seutu alenee vuoristosta porrasmaisesti kohti merta. Viimeisinä porrasaskelmina ovat matalahkot kukkulat pengermänä sen laajan tasangon yläpuolella, missä kasvaa koko Syyrian paras vilja, vehnä, ohra ja maissi. Siinä on se vilja-aitta, josta ammentavat rannikon kaupungit. Minä olin käynyt siellä kerran ostamassa hevosta ja mattoja, ja muistiini oli jäänyt omituinen äkkijyrkkien kallioiden ja laakeriruusutarhojen sekava rykelmä. Akkarin maa näet kasvattaa rotevia ja kestäviä hevosia, joiden kauneus on moitteeton, ja korkealla sijaitsevien laaksojen kylissä naiset valmistavat kotonaan punapohjaisia mattoja reunusteineen ja ruusuke- tai kukkakoristeineen, karkeata kudelmaa, mutta halpahintaisia ja käytännöllisiä. En ollut käynyt siellä kuin yhden ainoan kerran, mutta minun oli onnettomuudekseni määrä palata sinne aivan pian.
Nuo Akkarin nuoret jalosukuiset, jotka parhaillaan aterioivat ja joivat puhdasta vettä, joutuivat varmaan mieluisan hämmästyksen valtaan nähdessään šeikin tyttäret paljastettuine kasvoineen ja hiuksineen. He katselivat vähän väliä meihin päin. Minä en ajatellut ilmaista mitään mustasukkaisuutta, sitä vähemmän, kun arastelevampi, punainen ratsumies, näytti kiintyneen pikku Muntahan pyöreihin poskiin ja somiin ilmeisiin. Yksityiskohtaisen tarkastelun jälkeen oli sinipunerva uppoutunut unelmiin, joiden esineenä näyttivät olevan seetrien viheriät holvit. Mutta sitten tuo haave yhtäkkiä haihtui, ikäänkuin hän olisi joutunut paljoa ihmeellisemmän lumouksen valtoihin, ja hänen silmänsä, joiden säihkyvä ilme esti minua heti huomaamasta niiden esinettä, laajenivat ja saivat erinomaisen ja epäilyttävän hohteen. Hänen silmänsä eivät olleetkaan mustat, kuten olin luullut, vaan ruskeat ja kullantäplikkäät. Koko silmäterä oli kullan kiertämä. Niiden katse oli tähdätty kuin jousi, josta kohta nuoli sinkoaa. Hän tahtoi, vaati, määräsi. Hän käski matkan päästä. Tai pikemmin näytti kuin hän olisi houkutellut luokseen vallatakseen, siepatakseen, ryöstääkseen, omistaakseen, kuin hänellä olisi ollut pelottavat sieppoelimet, joita ei kukaan kyennyt väistämään, kuin hän olisi vaikuttanut lumoavasti, taiallisesti, vastustamattoman houkuttelevasti. Hänessä hehkui riuduttava intohimo, joka näkyi silmiini kuin etäinen tulipalo sumun seasta. Minä tiesin kokeneeni itse samaa intohimoa eräänä talvi-iltana, lumessa ja pakkasessa, tuntien koko olemukseni olevan tulessa. Sitten sen väkivaltaisuus näytti vähitellen hiipuvan pois ja sen tulisuus muuttuvan tuskalliseksi aneluksi, hurjanhartaaksi rukoukseksi. Minäkin olin kokenut tuon epäilyn ja rukoilun vaiheen. Ja siitä syystä en voinut nyt erehtyä.
Minun ei tarvinnut etsiä tuon katseen esinettä. Yksin Jamile voi aiheuttaa tuon kaksoisilmeen. Oliko ketään toista naista olemassakaan hänen rinnallaan? Muukalainen uskalsi himoita ja hartaasti pyytää omakseen minun morsiantani. Hyvä; tuolle koiralle oli siitä koituva hämmennys ja häpeä. Muhamettilaisen osoittama kunnioitus on maroniittitytölle pelkkää nöyryytystä, sitäkin enemmän jalosyntyiselle maroniittitytölle, joka tuntee heimonsa historian ja sen vihan määrän, joka on kasautunut vuosisataisissa taisteluissa ja verilöylyissä. Minä en ollenkaan pelännyt, mielessäni oli vain salainen kiihtymys, verrattava siihen, jonka oli aiheuttanut pappi halveksien puhuessaan Jamilen liian valkoisesta hipiästä. En voinut pelätä, koska minua suojeli vallihauta, syvempi kuin Kadišan jyrkkäreunaiset rotkot, vallihauta, jonka olivat kaivaneet ammoin menneet ajat jättäen sen meille perinnöksi. En voinut ollenkaan pelätä siirtäessäni katseeni sinipunervasta ja kääntyessäni näkemään sen olennon tyyniä ja seesteisiä kasvoja, joka oli lapsuudestaan saakka minulle määrätty ja joka tulisi muutaman päivän kuluttua omakseni. Siitä näystä odotin turvallisesti itselleni vahvistusta ja mielenrauhaa.
Jamile lepäsi matolla nojaten patjoihin, jotka kohottivat hänen tenhoisaa poveansa. Voidakseen paremmin pitää päätään koholla hän tuki sitä oikealla kädellään. Hänen ruskeat palmikkonsa, joissa oli tavallisten nauhatupsujen sijassa hohtelevia sekiinejä, hyväilivät hänen olkapäitänsä. Auringonsäde näkyi pilkahtavan hänen sormiensa lomitse poskea kultaamaan. Minua hämmästytti hänen jännittyneiden kasvojensa ankara ilme. Hetken, yhden ainoan tuokion ajan, luulin hänen tuolla leppymättömällä ankaruudellaan ilmaisevan muukalaiseen kohdistuvaa ylenkatsetta. Mutta kuinka pian huomasinkaan erehdykseni! Jamilekin katseli häntä. Myrsky oli myllertänyt kauniit silmät, joissa olin nähnyt tyvenen meren sinen. Kaikki aikaisemmat herkät ja hellät tunnot, vanhempiin kohdistuva rakkaus, naimisiinmenon mielihyvä, tulevaiset toiveet, pakenivat täysin purjein kuin hajaantuneet alukset, jotka eivät enää milloinkaan palaa satamaan. Minä näin niiden häipyvän ulapalle toisen toisensa jälkeen. Niitä kiidättivät valkoharjaiset aallot, loistavat ja valovälkkeiset. Niin katselin hämmästyneenä ja epätoivoisena uutta näkyä, joka oli edellistä odottamattomampi ja traagillisempi: tuota hämyistä ja kiihkeätä Jamilea, joka oli muutaman tuokion kuluessa joutunut kerrassaan intohimonsa valtaan, ruumiineen, sieluineen, sydämineen, niinkuin on laita naisten, jotka syöksyvät kaikkineen rakkauteen, onnensa ja vaadittaessa henkensäkin uhalla.
Minä olin järkytyksen vallassa ja kuin paikalleni naulittu tuon nähdessäni. En kyennyt huutamaan enkä apua kutsumaan. Kuivunut kurkkuni ei olisi antanut ääntä. Ja kidutukseni jatkui yhä. He eivät kääntäneet katseitaan toisistaan, he tarttuivat toisiinsa silmin niinkuin ruumis tarttuu toiseen, he kietoutuivat toisiinsa, ottivat toisensa omakseen, vaikka näkemässä oli satoja ihmisiä, jotka aterioivat seetrien varjossa ja olivat kyllin tylsät sietääkseen sellaista häpeätä tai ollakseen sitä huomaamatta…
Olen kuullut pitkän elämäni aikana paljonkin kertomuksia, joiden aiheena ovat olleet lemmenseikat. Niissä kerrotaan usein naisista, jotka voittaa viettelijä kärsivällisesti juoniansa punoen. En ole milloinkaan uskonut sellaisia juttuja. Nainen voitetaan ensimmäisellä katseella tai häntä ei voiteta milloinkaan. Hänen sydämensä kutsuu toista sydäntä; hänen ruumiinsa huutaa luokseen toista ruumista. Jos hän ne kohtaa, hän voi puolustautua miten mielii, salata itseltään oman häviönsä, mutta on sittenkin voitettu. Tuona hetkenä arvasin heti, ettei morsiameni ollut enää minun. Mutta hän ei voinut kuulua kenellekään toiselle. Meidän loukkaamattomat vuoremme olisivat kauhusta vavahtaneet.
He olivat nyt innoittuneet toisistaan, kysyneinä tai kauhistuneina. Omituinen ilmiö: minä aloin heti epäillä näkemääni. Puheeseen liittyy määrätty merkitys, josta on hankala etääntyä, vaikka lausuma olisi sekava ja hämäräkin. Mutta katse? Mikä on katseen määrätty merkitys? Katse voi aina kieltää itsensä, se voidaan aina selittää eri tavoin. Uskaliainkin katse voi väittää esineen osuneen sattumalta tielle tai selittäytyä oman mielen ajatuksesta johtuvaksi. Enkö ollut joutunut harha-aistimuksen uhriksi? Herättikö liian kauan hillitty tunteeni minussa raivoisaa mustasukkaisuutta? Jamilen piirteiden jännitys oli lauennut, hän painoi päänsä alas näyttäen siinä asennossa, pitkine silmäripsineen ja otsalta jaettuine hiuksineen, madonnalta. Minä soimasin itseäni väärämieliseksi: teki melkein mieleni pyytää häneltä anteeksi. Mutta heidän katseensa olivatkin jo jälleen rajusti yhtyneet.
Butros, joka oli kysynyt minulta jotakin monet kerrat saamatta mitään vastausta, kosketti olkapäätäni:
— Oletko kuuro? Oletpa hupsun näköinen! Aivan kuin seisova lintukoira.
Minkä riistan oletkaan löytänyt?
Minä olin löytänyt melkoisen riistan. Mieltäni ahdisti siinä määrin, etten voinut valehdella.
— Jamile katselee muukalaista, sanoin minä.
Butros puhkesi raikuvaan nauruun, joka sai tytöt kääntymään päin.
— Katselkoon! Ovathan silmät vapaat. Meidän naisemme eivät ole hunnutetut kuten heidän. Sopiihan heidän katsella saastaisia otuksia.
Oliko Jamile ymmärtänyt vihjauksen? Hänen kullanhohtoiset poskensa punastuivat; eikö tuo puna merkinnyt tunnustusta?
Butros oli kavahtanut seisaalleen ja keräsi nuorisoa karkeloon. Eri tahoilta tuli soittoniekkoja kuuntelemaan hänen määräyksiään. Seetristöön johtavan tien hankaluuden vuoksi ei ollut tuotu isoa rumpua, mutta huiluja ja jouhisoittimia oli ja lisäksi laulajoita, jotka olivat tottuneet esittämään niitä loputtomia ja haikeita laulelmia, joiden tehtävänä on tuuditella karavaaneja. Butros kiihti heidän intoansa, järjesti nuorison jonoksi jälkeensä, otti oikeaan käteensä punaisen liinan ja aloitti. Te tunnette kansallistanssimme, dabken! Koko jono siirtyy paikaltaan nykäyksittäin, peräytyy puolen askelta askelen edettyään ja liikkuu hitaasti kaaressa. Ystäväni, veljeni oli verraton kaikissa ruumiinharjoituksissa. Hän johti tanssin kulkua niin arvovaltaisesti, että kaikki kumppanit taipuivat häntä tottelemaan. Jalka ojennettuna, rinta koholla, vapaana, voittajan ilmein, hän oli kuin metsien kuningas, joka majesteettisesti johti joukkoaan suurten puiden alla ajasta toiseen siirtyneiden pyhien menojen mukaisesti.
Kaikki olivat nousseet matoiltaan ja muodostivat laajan kehän karkelevien ympärille. Ainoastaan muhamettilaisten ryhmä jatkoi kemujaan näennäisesti ollenkaan välittämättä meidän juhlastamme. Samassa minä käsitin, että Butrosilla oli oma suunnitelmansa. Hän oli ollut laskevinaan leikkiä sisarensa muukalaiseen kohdistamasta huomiosta, mutta todellisuudessa hänen ylpeytensä oli loukattu; hän oli ajatellut heti kostaa, ja minä näin hänen kostonsa lähestyvän. Hän suuntasi karkelevan joukon pettämättömän varmasti kohti Akkarin miehiä ja heidän saattuettaan. Liikkeen hitaus ja puolittainen peräytyminen saattoi johtaa harhaan, mutta he lähestyivät sittenkin. Ei kestäisi kauan, kun Butros ensimmäisenä tälläisi jalkoihinsa heidän mattonsa, heittäisi nurin heidän ateriansa ja saattaisi sekasortoon heidän seuransa. Hän olisikin toteuttanut tuon uskaliaan aikeensa hämmästyttävän huolettomasti. Hän näytti innoittuneena unohtaneen maankamaran, katse suunnattuna ikivanhojen puiden latvuksiin.
Eräs toinenkin oli asian arvannut. Punaisen muukalaisen kurtistaessa kulmiaan ja alkaessa osoittaa vilkasta kiihtymystä — Butrosin jalka näet uhkasi murskata hänen jälkiruokanaan olevat hedelmät, ellei hän kiireen kaupalla väistyisi loitommaksi — sinipunerva etsi vielä kerran Jamilen katsetta, hypähti sitten seisaalleen käyttämättä käsiä apunaan ja käski rauhallisesti palvelijoita kokoamaan matot ja korit. Vetäydyttyään kauemmaksi ja jätettyään siten liikkumisalan vapaaksi hän itse jäi seisomaan, ikäänkuin olisi ottanut osaa kisoihimme ja niistä hyvinkin nauttinut meidän kerallamme. Hänen kumppaninsa, jota sellainen heikkous kovin loukkasi, ei kumminkaan uskaltanut häntä vastustella. Minä käännyin morsiantani katsomaan: hänkin oli vaaran oivaltanut, ja minä luulin havaitsevan! hänen suupielessään nopeasti häipyvän kiitollisen hymyn.
Butros, joka oli toivonut laskelmiensa mukaan saavuttavansa päämäärän, hämmästyi kovin onnistuessaan tallaamaan ainoastaan nurmea ja katsoi hyväksi laskea katseensa maahan. Liian helppo voitto herätti hänessä sellaista pettymystä, että hän karusti lopetti karkelon. Hänen luultiin väsyneen, vaikka hän ei väsymystä tuntenutkaan. Hän oli otaksunut voivansa Akkarin miesten ylpeyden nojalla aiheuttaa riidan. Eikö paikka ollutkin hyvin valittu? Voitiinko sietää, että muukalaiset tulivat häiritsemään seetrijuhlaa? Yleinen mielipide olisi varmaan ollut hänen puolellaan. Hän voi vaaratta laskea sen valloilleen. Mutta nyt oli perivihollisen arkamaisuus saanut tilaisuuden livahtamaan käsistä. Tanssin äkillinen loppuminen sitäpaitsi antoi hänet ilmi, ja hänen isänsä, šeikki Rašid-el-Hame, joka oli kehoittanut häntä olemaan varovainen, ei mielellään suostunut siihen, ettei häntä toteltu. Tämän arkaluontoisen tilanteen selvitti Jamile.
Hän riensi tyhjälle alueelle, josta nuoriso oli poistunut nolostunein ilmein, mutisten ja voimatta oikein selittää johtajansa mielialan muutosta. Jamile viittasi soittajille, jotka alkoivat esittää häntä varten entistä haikeata ja yksitoikkoista veisuansa. Te näitte erään nuoren tytön tanssivan Bšarressa ettekä kyennyt salaamaan kummastustanne, kun sanoin teille, ettei hän olisi kelvannut Jamilen palvelijattareksikaan. Minä puhuin kuitenkin totta. Ne, jotka eivät ole nähneet häntä silloin tanssimassa seetrien alla, eivät voi sitä tietää. Hänen kuvansa on vieläkin kirkkaana vanhoissa silmäraukoissani. Ettekö te häntä näe? Niinpä koetan kuvailla hänet sanoin.
Hän aloitteli verkalleen noudatellen hidasta rytmiä. Hänen askelensa muistuttivat dabke-tanssin askelia, mutta eivät tallanneet nurmea, vaan tuskin sitä hipoivat — niin kevyt hän oli ponnahdellessaan ilman maankamaran suomaa tukea. Sitten hän luopui säännönmukaisesta liikehtimisestä, ikäänkuin olisi kuunnellut enää vain sisäistä rytmiä, joka oli hänen karkelonsa lakina. Hänen liehuvan tunikkansa hihat häilähtivät syrjään jättäen näkyviin paljaat valkoiset käsivarret, ne käsivarret, joiden lumen olisi pitänyt kuulua yksin minulle. Ne taipuivat toisinaan kohti maata ikäänkuin kutsuen siitä luokseen kaikki kukkaset, toisinaan taas kohosivat pään yläpuolelle pidentäen vartalon amforaa muistuttavaksi. Toisinaan tuikahti oksien lomitse auringon säde hipaisten niitä ja painaen niihin kiireesti kirkkaita suuteloltaan. Oikeaa rannetta kiersi se kultarengas, jonka olin hänelle lahjoittanut kihlautuessamme. Otsalla oli hänellä kultavanne puristamassa hiuksia, jotka valuivat pitkinä palmikkoina, kohoilivat ja helisyttivät kultasekiinejä, jotka koskettivat toisiaan tämän riemumarssin kestäessä. Kasvot jännittyivät, jäykistyivät joko ponnistuksen tai mielijohtumain vaikutuksesta; mutta kullanhohtoinen hipiä värjäytyi, siihen ilmaantui se punaisen kullan patina, jonka illan rusko luo Baalbekin kallioihin. Säihkyvien silmien katse ei suuntautunut mihinkään määrättyyn esineeseen; se seuraili tuntematonta haavetta. Mutta vähitellen rytmi kiihtyi. Hän kierteli, käännähteli, pyöri ja kiiteli niin nopeasti ja varmasti kuin tuulessa liitävät merilinnut. Sitten, kesken tätä hurjaa rientoa, kuin arabialaiset ratsumme, joiden laukan pysähdytämme toisella kädellä, hän jäi ikäänkuin riippumaan, jähmettyen äkkiä liikkumattomaksi, ja minusta tuntui kuin hän olisi pysähtynyt maankamaran yläpuolelle kaartunein varsin ja jalat ojennettuina.
Minä muistan, että Raamatussa, josta opimme kappaleita ulkoa Anturan koulussa, Absalom, kuningas Davidin poika, isäänsä paetessaan jäi pitkistä hiuksistaan riippumaan puun oksaan ja että häntä vainoava Joab lävisti hänet siinä kolmella keihäällä. Jamile, joka väikkyi ilmoilla erään kaikkein vanhimpiin kuuluvan seetripuun varjossa, hajallinen tukka kuninkaallisen diadeemin kruunaamana, näytti näiden kaikkein vanhimman menneisyyden todistajien joukossa nuoruuden, kauneuden ja rakkauden vertauskuvalta. Ja omituinen ajatusyhtymä sai minut näkemään hänet Absalomina, joka kauhistuneena odottaa lähestyvää surmaa. Voinemmeko siten nähdä aikojen taakse ja voinko jo silloin arvata, että hänen voitonriemunsa tyyssija tulisi olemaan kerran hänen viimeisten tuskiensa todistajana?
Läsnäolijat osoittivat hänelle tuhlaten suosiotaan. Hän ei näyttänyt siitä välittävän, ja olisi voinut luulla, ettei hän ollut ihminen, ellei olisi nähnyt hikikarpaloita kihoavan hänen ihostaan ja kostuttavan hänen ohimoitaan niinkuin vesikarpaloita kihoaa esiin lumen sulaessa. Nuo karpalot, jotka osoittivat hänen väsyneen, vetivät minua hänen luokseen, hellyttivät minua. Mielelläni olisin ne pyyhkinyt, kunhan hän olisi sallinut. Minä lähestyin häntä onnitellakseni. Hän katseli sinipunervaa muukalaista; kenties hän olikin tarjonnut tanssinsa hänelle sanattomaksi kunnianosoitukseksi. Käännyin heti toisaalle. Mutta samassa huomasin suureksi ihmeekseni hänen isänsä saapuvan Akkarin miesten luo ja kohteliaana kuten ainakin jalosukuinen mies toivottavan heidät tervetulleiksi. Hän tahtoi epäilemättä itämaista diplomaattisuutta noudattaen — me näet osaamme kohdella ystävällisesti vihamiehiämmekin — hälventää sen huonon vaikutelman, jonka Butrosin uhkaava menettely oli aiheuttanut. Omar-bei-el-Hussein otti hänet vastaan suopeasti — haluaisinpa sanoa mielistellen, ellen olisi aikoja sitten vannonut olevani oikeamielinen sen kauhean näytelmän jälkeen, jonka olen joutunut kokemaan.
Heidän keskustelunsa lähti sujumaan luontevasti. Rašid-el-Hame kiitteli elein ja äänin raudikkotammaa, jonka selässä sinipunerva muukalainen oli saapunut. Minun nykyinen ratsuni, jota eilen lähtiessämme ihastelitte, on samaa sukua, ja te saatte kuulla sen alkuperän.
— Minä nimitän sitä Tadmoriksi, vastasi Omar-bei vilpittömästi. — Olen näet ratsastanut sillä Baalbekin ja Damaskuksen tietä aina erämaan raunioille saakka.
Minulta ei jäänyt kuulematta ainoakaan heidän sanansa. Šeikkimme tiedusteli, eikö Akkarin seuduilla ollut hevosia myytävänä, ja nuoret miehet lupasivat niitä hänelle tuoda.
— Minulla on toinen samanlainen, lisäsi Omar tammaansa silitellen.
— Mikä on sen hinta?
— Sitä en vielä tiedä, vastasi Omar-bei.
Niin tuovat taloon onnettomuuden kutsuttuna vieraana ne, joiden asiana olisi sulkea siltä ovi. Jamilen isä tuotti meille tuhon osoittamalla liiallista kohteliaisuutta ja varovaisuutta. Hän kutsui muukalaisen luokseen ja avasi hänelle asumuksensa. Hänen kutsunsa sai minut kerrassaan masentumaan, ja Butros kykeni huonosti salaamaan kiukkuansa. Tyynnyttävä seikka oli morsiameni käyttäytyminen. Hänkin näytti olevan ankaran levottomuuden vallassa eikä enää suunnannut katsettaan sinipunervaan vieraaseen.
Me palasimme Bšarreen illalla. Muhamettilaiset metsästäjät olivat poistuneet seetristöstä ennen meitä. Alas laskeutuessamme me, Jamile ja minä, olimme vaiti, ikäänkuin meillä olisi ollut jotakin syytä vihoitella toisillemme. Mutta kukaan ei siitä välittänyt. Rakastavien riidat herättävät mielenkiintoa ainoastaan heissä itsessään.
Äitini ja minun piti palattua aterioida Hamen talossa. Kun sijoituimme paikoillemme, löysin edestäni sidotun käärön. Retki oli irroittanut kielten kannat ja lisännyt ruokahalua, ja ateriallaolijat juttelivat äänekkäästi, joten voin avata tuon salaperäisen käärön huomiota herättämättä. Siinä olivat sormus, rannerengas ja kultainen otsavanne — minun Jamilelle antamani lahjat. Meidän keskuudessamme morsiamella on oikeus rikkoa avioliittolupauksensa, mutta hän käyttää harvoin hyväkseen tätä oikeutta, koska hänen isänsä arvovalta vaikuttaa määräävästi, ja myöskin siitä syystä, että sellainen rikkoutuminen aiheuttaa pahoja vaikutuksia loitontamalla hänestä toisia kosijoita. Jos hän kuitenkin päättää uhmata vanhempiansa ja julkista mielipidettä, niin hänen tulee luovuttaa takaisin saamansa korut. Sanaakaan sanomatta, pelkän takaisinjätön nojalla, Jamile otti takaisin minulle antamansa lupauksen.
Minä ihmettelin, etteivät läsnäolijat kuulleet sydämeni särkyvän; niin ankara oli saamani isku. Mutta sydämet särkyvätkin ihan äänettömästi. Kun ei kukaan näyttänyt olevan liikutuksen vallassa, kykenin vaikenemaan ja piilottamaan mainitsemani kolme esinettä. Tahdoin varjella tytön šeikin välittömältä vihanpuuskalta. Jamile yksin silmäili minua, ja kuinka tuskainen, säälivä, murheellinen olikaan hänen katseensa! Hän oli minuun kiintynyt — niin, kiintynyt, mutta ei rakastanut minua. Hän oli minulle kiitollinen tästä itsehillinnästä, joka karttoi hälinää ja väkivaltaisuutta. Hänen päätöksensä näet oli hänet ihan kalventanut, ja hän pelkäsi isäänsä ja Butrosia.
Minä ajattelin selvittää asian hänen kanssaan. En kumminkaan ollut erikoisten toiveiden vallassa. Auringon säteitä ei käy peittäminen eikä totuutta sammuttaminen. Eikö intohimomme aavista ennakolta onnen ja murheen kohtaloita?