III
MORSIAMEN-RYÖSTÖ.
Välillämme tapahtunut asiainselvitys oli vilpitön, ja sen katkeruuteen liittyi eräänlaista viehätystäkin. Se tapahtui šeikin kartanossa sisäpihalla, kaivon reunalla. Nuori tyttö odotti minua siellä. Olin päättänyt olla valittamatta. Valittelu alentaa meitä ja on sitäpaitsi hyödytöntä. Rakkautta ei käy komentaminen; riittää, kun voi sietää sen iestä.
— Minä ymmärrän, Jamile, sanoin minä. Sinä et enää minua rakasta.
Meidän keskuudessamme sinuttelu on aivan luonnollista, silloinkin, kun puhutellaan hallitsijoita ja pappeja. Jamile kumarsi päänsä kohti altaan vettä ja oli vaiti, ikäänkuin olisi pitänyt parempana olla mitään virkkamatta. Ja vaitiolo lieneekin ainoa arvokas käyttäytymismuoto niille, joita ei enää rakasteta. Kun sanoin »Sinä et enää minua rakasta», hän vastasi vihdoin:
— Rakastanhan.
En ollut odottanut tuota vastausta, joka heti herätti minussa toivoa.
Me olemme kovin kärkkäät toivomaan sitä, mikä on meille mieluista.
— Sinä rakastat minua, mutta et tahdo enää mennä kanssani naimisiin? En ymmärrä.
Hänen huulillaan väikkyi alakuloisen hymyn häivä.
— En minäkään.
— Täytyy yrittää ymmärtää, Jamile. Me emme osaa valehdella, me molemmat. Selvittelemme yhdessä, mikä meitä erottaa. Eilinen tapahtuma, eikö totta?
Hän väitti heti vastaan kohottaen päätänsä.
— Eihän eilen mitään tapahtunut.
Oli totta, ettei ollut mitään tapahtunut. Silmät eivät lausu sanoja. Silmät eivät elehdi. Mutta siitä huolimatta silmät puhuvat ja koskettavat toisiaan. Minkätähden hän kielsikään tuon silmien sopusoinnun, hän, joka oli edellisenä iltana uhmannut isäänsä ja pelottavaa Butrosia, hän, joka oli arvelematta särkenyt sydämeni? Aloin udella uudelleen, hieman närkästyneenä:
— Ylhäällä seetristössä, ennen tanssia ja sen jälkeen, Akkarin bei silmäili sinua.
Hän yritti väistää täsmällistä kysymystäni.
— Kaikki katselivat minua. Enhän käytä harsoa kuten muhamettilaisnaiset. Oletko mustasukkainen kaikille?
— En ole mustasukkainen kaikille, Jamile, vaan Omar-bei-el-Husseinille.
Hänen koko ruumiinsa hykähti. Yksin tuo säpsähdys merkitsi jo tunnustusta. Mutta hänen suunsa tarjosi minulle sitäkin ehdottomamman ja karumman todistuksen.
— Ah, virkkoi hän, sekö on hänen nimensä!
Uskon varmaan, että hän toisteli aivan hiljaa, huuliensa hyväilyksi, niitä tavuja, jotka oli kuullut ja kuullut minulta: Omar-bei-el-Hussein. Kamalaa on tietää, ettei saa osakseen toivomaansa rakkautta, mutta se tieto, että tuo onni on toisen, muuttaa koko elämän pelkäksi kauhuksi. Minä olin itse antanut nimen kilpakosijalleni. Paremmin itseäni raadellakseni, ravitakseni itseäni tuskallani, jatkoin hellittämättä, jotta hän ilmaisisi kaikki:
— Ethän voi, Jamile, rakastaa vihamiestä, muhamettilaista!
— Kuka on sinulle sanonut, että häntä rakastan?
— Maroniittinainen ei tee sellaista rikosta, se olisi luonnotonta.
— Olenko sen tehnyt, Khalil?
Hän oli kuin suunniltaan. Hän kysyi itseltään, missä määrin oli syyllinen. Minä sain hänen mielensä lopullisen levottomuuden valtaan ja ilmaisin hänelle sen intohimon syvyyden, jonka voimaa hän ei vielä arvannut. Tämä harhautuminen, tämä sekasorto, tämä heikkous herätti minussa eräänlaista säälintuntoa. Butrosin lainen henkilö olisi epäilemättä kohdellut vihaisesti, ehkäpä lyönytkin sellaista niskoittelevaa morsianta, jonka muukalaisen katse oli hetkessä valloittanut. Sellainen menetelmä lieneekin paras itämailla, missä pelko ei ole ainoastaan viisauden alku vaan sen loppukin. Voipa se olla kaikkiallakin paras. Anturassa tutkimani kirjat olivat tehneet sen käyttelemisen minulle mahdottomaksi, ja ylpeä Jamile ei olisi sietänyt sellaista solvausta. Se avuton tila, jossa näin hänen olevan, herätti minussa suojelemishalun, joka on onnettoman rakkauden viimeinen jalomielisyyden osoitus.
— Sinä et voi mennä kenellekään toiselle, Jamile.
— Minä tiedän.
— Voit vielä tulla minun vaimokseni.
Ehdotukseni hämmästytti häntä; minä tarjouduin puolustamaan häntä, häntä itseään vastaan.
— En tiedä, sanoi hän.
Sitten hän virkkoi:
— En, minä en ole enää mikään sinulle.
Hän arvosteli itseään erittäin ankarasti tai kertoi totuudenmukaisesti sisäisistä vaurioistaan. Osoittaen sitä luontaista suloa, joka kuului hänen suurimpiin viehätyksiinsä ja tahtoen osoittaa minulle kiitollisuuttaan tunteesta, joka sai minut tulemaan hänen avukseen, hän kumartui kohti käsiäni ja vei ne huulilleen niinkuin minä olin vienyt huulilleni hänen kätensä sinä talvi-iltana, jona olin yhtäkkiä havainnut häntä rakastavani. Se hellytti minut lopullisesti.
— Kuulehan, Jamile, minä en ilmoita kenellekään kihlauksemme purkautumisesta. Sinä kenties otat muutaman päivän kuluttua takaisin palauttamasi korut?
— En sitä usko, virkkoi hän. Mutta sittenkin pidän sinusta, sinä olet hyvä.
Tuollainen hyvyyden ylistäminen on rakastavalle kaikkein katkerinta. Suotta sananlasku tehostaa, ettei ole mitään verrattavaa hyvyyteen, jonka maku on suloinen ja jonka kasvot ovat lumoavat. Hyvyydestä ei ole hyötyä rakkaudelle, joka ravitsee itseään kyynelillä ja verellä. Minun teki mieleni saattaa asia päätökseen, ja karkeus olisi kenties tosiaankin ollut parempi. Mutta minä näyttelin jalomielisen osaa enkä tahtonut siitä luopua. Me olemme omien sisäisten murhenäytelmiemme esittäjiä ja luomme niihin usein kuolinmenojen komeutta. Sopersin siis jalosti:
— Minä odotan, Jamile.
Niin me erosimme minun annettuani tuon odottamisen lupauksen, jota hän ei ollut minulta pyytänyt. Meidän oli määrä mennä naimisiin kahden viikon kuluessa, ja tapahtumat alkoivat seurata nopeasti toisiaan. Olen myöhemmin usein ajatellut, että olisin voinut välttää onnettomuuden, jos olisin ilmoittanut šeikille hänen tyttärensä harhautumisesta. Hän olisi pitänyt silmällä tytärtään. Mutta minusta olisi tuntunut halpamaiselta ilmiantaa hänet.
* * * * *
Akkarista saapui sanansaattaja tuoden tietoa, että nuoret beit saapuisivat aivan pian šeikin luo tuoden šeikille hevosia seetristössä antamaansa lupausta noudattaen. Minä en ollut läsnä hänen saapuessaan enkä tiedä, millainen liikkumisvapaus hänelle myönnettiin. Rašid-el-Hame osoittaa suurenmoista vieraanvaraisuutta eikä työnnä vieraita takaisin kynnykseltään. Butros, joka oli epäluuloisempi ja selvänäköisempi, sattui olemaan vuoristossa metsästämässä. Olen aina otaksunut, että tuo sanantuoja jätti kirjeen Jamilelle. Minua taivuttavat niin otaksumaan hänen sinä päivänä lausumansa sanat:
— Nyt voit puhua.
— Kenelle?
— Isälle. Minä en tule vaimoksesi, Khalil, suo anteeksi.
Hän, ylen ylpeä, pyysi minulta anteeksi. Tällä kertaa hänen kieltäytymisensä oli ehdoton. Se heikko toivon säde, joka oli vielä tuikkinut pimeydessäni, häipyi olemattomiin. Minä sopersin kuitenkin:
— Isäsi on kiivas, Jamile. Hän raivostuu. Hän lyö sinua.
— Lyököön, virkkoi hän niinkuin marttyyri, Joka tunnustaa uskoaan.
Hän oli kenties suorittanut valintansa jo tuona päivänä. Hän oli kenties jo silloin tuhon oma. Tai voipa olla niinkin, että hän yritti itse asettaa viimeiseksi suojakseen isän vihaa sen kuilun eteen, joka häntä pyörrytti. Siitä ajankohdasta, jona hän teki päätöksensä, voin lausua ainoastaan arveluita.
* * * * *
Päätin kuitenkin puhua hänen isälleen, kun seetristössä vierailleet muukalaiset, sinipunerva ja punainen, Omar-bei-el-Hussein ja Abdulrašak-bei-el-Osman saapuivat juhlallisin ratsusaattuein Bšarreen, mukanaan palvelijoita, jotka pitelivät ohjaksista myytäväksi tarjottavia hevosia. Kylässä vallitsi ankara liike, kun kaikki tahtoivat nähdä ja arvostella Akkarin kuuluisia hevosia. Väkijoukon mielessä oli toisaalta muukalaisiin kohdistuvaa vuosisataista vihaa, toisaalta uteliaisuutta saada olla näkemässä niin hienoa ja tärkeätä kaupantekoa. Butroskin, joka oli palannut metsästysretkeltään, unohti vihankaunan ja tutki ja taputteli leikille tuotujen oivallisten hevosten otsaa, lautasia ja polvitaipeita.
Toinen tamma oli valkoinen, metallisen valkoinen kuin hopeainen haarniska, toinen oli niitä raudikkoja, joiden karva näyttää auringossa sitäkin ruskeammalta. Molempien laajentuvista sieraimista näytti tuiskahtelevan tuli, ja niiden pyöreät silmämunat loivat haluisia ja kiihkoisia katseita. Raudikko oli kuitenkin kauniimpi.
— Se on Tadmoun sisar, selitti Omar. Teidän on varmaan vaikea erottaa niitä toisistaan. Tämä, jota nimitän Selmaksi, on nuorempi. Se on kenties vielä hieman hitaampi, mutta kestävyydeltään ne ovat toistensa veroiset.
— Minä valitsen sen, selitti Jamilen isä. Mutta ennenkuin sen otan, haluan tietää hinnan.
Nuori Akkarin bei näytti kokoavan ajatuksiaan ja vastasi sitten vältellen:
— Sanon sen teille huomenna.
Rašid-el-Hame käytteli turhaan koko oveluuttaan ja diplomaattisuuttaan, jotka ominaisuudet olivat hänessä erinomaisesti kehittyneet, saadakseen kuulia jotakin varmempaa. Summa jäi epämääräiseksi. Sen piti tulla tunnetuksi vasta seuraavana päivänä ja olla suurempi kuin oli milloinkaan maksettu kaikkein nopeimmastakaan juoksijasta.
Vieraanvaraisuuden lait pakottivat šeikkiä ottamaan vastaan ja pitämään luonaan vieraita. Minut kutsuttiin heidän kunniakseen järjestetylle aterialle. Enkö ollutkin perheen jäsen? Enhän ollut vielä virallisesti luopunut tuosta oikeudesta, jonka nyt itselleni anastin. Naiset eivät olleet läsnä kemuissa. Menetetty morsiameni ei niinmuodoin tullut näkyviin, ei myöhemminkään, tanssittaessa. Juhla näet jatkui sangen myöhään soittoineen ja kisoineen. Mutta Butros lausui minulle illan kuluessa nämä sanat, jotka minua kiduttivat:
— Hän on puhunut Jamilen kanssa. Jamile ei tule enää häntä näkemään, olen sen kieltänyt. Sitäpaitsi vieras lähtee huomenna eikä tule enää takaisin.
Voimansa tunnossa elävä Butros luuli voitavan rakastavia estää kohtaamasta toisiaan. Minä en ollut yhtä varma asiasta. Nuo sanat »hän on puhunut Jamilen kanssa» olivat saaneet minut hurjaan epätoivoon. Ja minä lähdin tähtiyöhön tuskan viiltäessä olemustani.
* * * * *
Seuraavana päivänä, varhain aamulla, näin luokseni saapuvan Butrosin, joka työnsi syrjään palvelijani ja syöksyi sisään kuin mieletön. Hän tempasi minut syleilyynsä, ja minä luulin siihen murskautuvan!.
— Tule! käski hän. Sinua odotetaan. Jamile on poissa.
Minä olin syönyt onnettomuuden leipää aina seetristössä vietetystä päivästä saakka. Mutta tuo tieto kukkuroi kärsimysteni maljan. Kaikkein synkimmätkään aavistukseni eivät olisi voineet sitä keksiä. Jos minut olisi tuomittu ilottomaan ja yksinäiseen elämään ja jos Jamilea olisi kalvanut onneton rakkaus — yhtä onneton kuin minun rakkauteni — olisimme olleet samassa kadotuksessa. Mutta kaikkein uskaliainkin mielikuvitus joutui hämmennyksiin, kun ajatteli, että hän oli suostunut hylkäämään kotinsa, sukulaisensa, kotiseutunsa ja uskonsa ja pakenemaan heimomme ja uskontomme vihollisen keralla, että nuori hurskas ja ylpeä tyttö, joka oli aina käyttäytynyt pidättyvästi nuorten miesten, jopa oman sulhasensakin seurassa, oli muitta mutkitta suostunut lähtemään vain kaksi kertaa näkemänsä muukalaisen matkaan. Antauduttuani rakkauden virran vietäväksi luulin tuntevani sen koko juoksun. Mutta nyt se kuljettikin naissydäntä nopeammin ja kauemmaksi kuin katseeni kantoivat. Jamilen intohimo oli minun tunnettani voimallisempi. Siitä huolimatta mieleni kapinoi, ja minä puolustelin häntä yhä:
— Jamile ei ole lähtenyt; hänet on viety väkisin.
Butros nauroi ylenkatseellisesti.
— Eipä suinkaan! huudahti hän. Nainen viedään harvoin väkivalloin.
Hänen on täytynyt olla samassa juonessa.
— Nouskaamme ratsuille, rukoilin minä, ottakaamme pyssymme ja lähtekäämme ajamaan heitä takaa.
— Se on liian myöhäistä. Tulehan, niin saat kuulla kaikki.
Hän vei minut mukanaan isänsä luo, joka oli kiireesti kutsunut koolle perheneuvoston. Yksityisiä rikoksia tuomittiin silloin siten, ikivanhan perintätavan mukaisesti. Sellainen tuomioistuin on kaikkia muita kamalampi. Läheisten sukulaisten vihamielisyys on skorpionin pistoa tuimempi. Sohvassa istui kaksi valkopartaista vanhusta, jotka minusta näyttivät iän tai ikävystymisen uuvuttamilta, Nametallah Kazzi ja Nešib Daud, šeikin sedät, ja Bšarren pappi, 'kapteeni’, jonka täytyi välttämättä olla läsnä kaikissa tärkeissä neuvotteluissa. Astuessani sisään kuulin valitusta ja huokauksia naisten huoneista. Merjem, Jamilen äiti, ja Muntaha, hänen sisarensa, ilmaisivat siellä äänekkäästi epätoivoansa, kuten on tapana keskuudessamme. Herkän Merjemin epätoivo oli niin syvä, että hänen täytyi siihen menehtyä. Mutta Muntahaa minun täytyy hieman epäillä. Hän elää vieläkin, ja minä olen päättänyt häneltä, kysyä, muistaako hän asian vielä näiden pitkien vuosien kuluttua, ja jos muistaa, suostuuko puhumaan totta. Naiset osaavat helposti suosia toisten rakkausseikkoja, ja valhetteleminen on heille helpompaa kuin meille.
Minut havaitessaan pappi loi minuun heti musertavan katseen. Eikö hän ollut minulle ennakolta sanonut, että Jamile tulisi olemaan petollinen, tuo Jamile, jonka vaaleanruskeat hiukset ja maidonvalkea hipiä erottivat liian ilmeisesti kaikista muista? Seuraava katse oli lohduttava: hän tarjosi minulle Sufiaansa, joka oli yhä vapaa ja aina valmis minua palvelemaan. Minä käännyin kauhistuneena toisaalle. Rašid-el-Hame näytti suoristautuvan häpeänsä painon alla ja viittasi minua istumaan viereensä.
— Khalil Khuri, virkkoi hän, me olemme odottaneet sinua käydäksemme tuomitsemaan. Sinä olet minun ohellani lähin sukulainen. Avioliiton helläin siteiden piti liittää sinut Jamileen muutaman päivän kuluttua. Meidän sanamme, sinun ja minun, ovat tässä painokkaimmat.
Hän säilytti pahimpaan onnettomuuteen saakka arvokkuutensa, taitavan puhetapansa, luonteeseemme kuuluvan taipumuksen verhoutua suurenmoiseen esitettävään osaan. Minun olisi pitänyt rehellisesti käyttäytyen kieltäytyä siitä murheellisesta kunniasta, joka oli langennut osakseni. Rakkaus pitää pilkkanaan rehellisyyttä. Sen sijaan, että olisin šeikille näyttänyt sormuksen, rannerenkaan ja otsavanteen, jotka olin saanut takaisin ja jotka epäämättömästi todistivat kihlauksemme purkautuneen, minä kumarsin ja kävin istumaan hänen viereensä. En voinut olla edelleenkin tuntematta Jamilen kohtaloa koskevaa mielenkiintoa; tahdoin olla siitä selvillä, maksoi mitä maksoi, ja toivoin voivani lieventää niitä toimenpiteitä, joihin hänen tuomarinsa tulisivat ryhtymään. Minun läsnäoloni saattoi olla Jamilelle hyödyllinen; minä tulisin häntä suojelemaan etäältä ja hänen säälimättömyydestään huolimatta.
Kokoontuneiden joukossa oli vielä Butros. Šeikki esitti meille asian:
— Seikka on tämä. Jamile nukkui huoneessaan sisarensa Muntahan keralla. Puolenyön aikaan Muntaha kuuli hänen nousevan. Unenhorroksissa ollen hän kysyi, mitä hän aikoi. 'Minä olen nähnyt unta’, selitti Jamile, 'mutta paneudun kohta jälleen makuulle.' Sen sanottuaan hän suuteli Muntahaa, joka vaipui jälleen uneen. Tänä aamuna Muntaha heräsi tavallista myöhemmin. Hän otaksui vanhemman sisarensa jo poistuneen huoneesta. Kun Merjem, hänen äitinsä, häneltä asiaa tiedusteli, hän ei tietänyt mitään sanoa. Jamilea etsittiin koko kartanosta, pihalta ja puutarhasta. Hän ei ollut missään, ja kukaan ei ollut häntä nähnyt. Akkarilaisten vieraittemme hallussa olevat huoneet olivat yhä suljetut: kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ennenkuin he itse kutsuivat, sillä he olivat niissä ehdottomia käskijöitä. Minä ihmettelin vain heidän hiljaisuuttaan: olimmehan illalla sopineet siitä, että päättäisimme kaupat varhain aamusella! Butros lähti talliin, josta hevoset olivat poissa, lukuunottamatta Selmaa, raudikkotammaa, jonka olin mielinyt saada omakseni. Me etsimme vieraittemme palvelijoita, mutta he olivat tiessään. Päätimme tunkeutua vieraittemme huoneisiin — ne olivat tyhjät. Ei ollut enää epäilemistäkään; he olivat lähteneet yöllä, ja Jamile heidän kerallaan.
— Vapaaehtoisesti, lisäsi pappi.
— Epäilemättä, koska oli vastustelematta poistunut huoneestaan. Emme voi ajatellakaan heitä saavuttaa. Heidän ratsunsa ovat liian nopeat. Ja eivätkö he ole turvassa jo Edenin kylään saavuttuaan? Edeniläiset vihaavat meitä; he eivät suostuisi väkivallan käyttämiseen alueellaan. Pakolaiset ovat niinmuodoin toistaiseksi välttäneet meidän kostomme. Asianamme on vain täyttää velvollisuutemme ja tuomita Jamile.
Tuomita Jamile! Meidän piti tuomita Jamile, ja minä olin tuomarien joukossa! Voinko suostua sellaiseen tehtävään, vaikka hän olikin syyllinen ja vaikka hän oli minut pettänyt? Kauhu pidätti minua, kun ajattelin vetäytyä pois. Minä otin äänetönnä osaa näihin traagillisiin keskusteluihin. Toinen valkopartainen vanhus pyysi selitystä:
— Minkätähden on Akkarin bei jättänyt talliin raudikkotamman?
Rašid-el-Hame selitti muukalaisen menettelyn näin:
— Luulen voivani teille vastata, sillä olen asiaa harkinnut. Jokaisessa maassa on omat erikoiset tavat ja omat uskonnolliset käsitykset. Tahtoessaan ottaa vaimon — ja tehän tiedätte, että hän voi tuoda haaremiinsa useampiakin — hän luovuttaa valitsemansa vanhemmille puolet myötäjäisiä. Hän ei saa myötäjäisiä, kuten on laita meidän keskuudessamme, vaan hän itse antaa ne. Toinen puoli on taattu puolisolle kuoleman tai eron varalta. Omar-bei-el-Hussein on tahtonut maksaa minulle tyttäreni myötäjäiset uskontonsa ja maansa tavan mukaan. Hänen tammansa on verrattoman kallisarvoinen, mutta sittenkin hän on pettänyt minut kaupoissa. Jätti minulle hevosen ja varasti minulta lapsen.
— Tuho tulkoon hänen osakseen! huudahti kapteeni.
— Tuho hänen osakseen! toisti šeikki, jonka näennäinen levollisuus tuntui minusta pahaaennustavaita. Mutta tuho tulkoon Jamilenkin osaksi!
Toinen vanhus tahtoi vuorostaan hänkin kysyä jotakin.
— Kuinka ei kukaan ole yöllä kuullut kylätien soran räiskyvän ratsujen kavioiden alla?
— Varsin yksinkertainen juttu, virkkoi Butros. Ovat kietoneet kaviot riepuihin. Jamile on ratsastanut valkoisella tammalla. Yö oli pimeä; kuutamoa ei ollut.
— Mistä tiedät, kysyin minä, että Jamile on noussut valkoisen tamman selkään? Onko joku hänet kohdannut? Onko joku hänet nähnyt?
— Ei kukaan. Mutta tamma oli varmaan tuotu tänne siinä tarkoituksessa.
Retkeä on suunniteltu jo kauan ennakolta.
— Epäilemättä, myönsin minä, se on ennakolta suunniteltu.
Mutta läsnäolijat eivät käsittäneet, millaisen johtopäätöksen aioin tehdä tuon ennakkoharkinnan nojalla. Šeikki joudutti asian käsittelyä ja vaati tytärtään tuomittavaksi.
— Jamile on syyllinen. Hän on pettänyt sulhasensa.
— Ei, sanoin minä, hän ei ole minua pettänyt Hän oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen.
— Kysymättä minun suostumustani? Hän ei voinut kihlautua eikä kihlaustaan purkaa saamatta lupaa minulta.
Hän tehosti isän arvovaltaa. Se seikka, etten esiintynyt itsepintaisemmin, ei johtunut alamaisuudesta, vaan siitä, että tahdoin pysyä vartiossani ja yrittää vieläkin pelastaa Jamilea.
— Tätä rikosta suurempi on muuten toinen, virkkoi taas Rašid-el-Hame. Tyttäreni on pettänyt heimonsa ja uskontonsa. Hän on antautunut viholliselle ja uskottomalle. Kadišan laaksossa ei ole milloinkaan sellainen häpeä kohdannut yhtäkään perhettä. Sydämemme ovat puhtaat kuin ne vedet, jotka virtaavat vuoriemme huipuilta. Minä sanon teille totisesti: Jamile ei ole enää minun tyttäreni.
Hän oli noussut, kädet kiroukseen kohotettuina, ja näytti siinä, pitkään mustaan kullankirjaeltuun abaijeensa puettuna suunnattoman suurelta ja pelottavalta. Sitten hän yhtäkkiä lysähti kasaan kuin ukkoseniskemä seetripuu, ja meidän täytyi häntä tukea. Pappi, ollenkaan säälimättä isän luhistumista, joka oli toistuva vielä tuonnempana, lausui ensimmäisenä sen kohtalokkaan sanan, jonka olin jo vähän aikaa tuntenut leijuvan ilmassa mustan linnun tavoin:
— Hän ansaitsee kuoleman.
— Kuoleman, kuuluivat molemmat vanhukset hyväksyvän.
— Kuoleman, korosti Butros leppymättömin äänin, joka kaikui kaikkia muita sointuisampana.
Minä pelkäsin tuon kauhean sanan kuuluvan siihen naistensuojaan, missä itkivät Merjem ja Muntaha. Tässä hälinässä, jonka oli aiheuttanut kaikkien ympärilläni olevien tuomiovaatimus, minä pyysin puheenvuoroa, jonka entiselleen toipunut šeikki minulle soi.
— Te iskette poissaolevaa, ja siihen ei kenelläkään ole oikeutta. Evankeliumi ei oikeuta meitä tuomitsemaan tutkimatta, ja siinäkin tapauksessa se velvoittaa meitä armahtamaan. Se, joka armahtaa, on toisia parempi.
— Syylliset on rangaistava, vaati pappi. Hän on avionrikkoja, valapatto ja uskonluopio. Hänen tuomitsemisen tulee olla esimerkkinä maroniittitytöille.
Ylenkatsottu rakkauteni ei voinut enää muuta tehdä kuin puolustaa tuota liian rakasta syyllistä, ja minä syöksyin jonkinlaisen huumauksen tilassa siihen tehtävään.
— Ei, vakuutin minä, te ette voi tuomita Jamilea hankkimatta asiasta parempaa selkoa. Kuka todistaa teille, ettei hän ole joutunut väkisin viedyksi? Minkä nojalla voimme uskoa hänen asiaan suostuneen?
— Onhan hän poistunut huoneestaan, huomautti Butros.
— Eivätkö muhamettilaiset osaa noitua matkan päähän? Eikö heillä ole loitsulukuja? Eivätkö he ole yhteydessä demoonien kanssa?
— Ovat niinkin, myönsi pappi. Jamile on kenties riivattu.
— Kuten näette. Ennenkuin voitte tuomita hänet kuolemaan, teidän tulee häntä tutkia.
Vanhat viisaat hyväksyivät lausumani, heiluttivat päätään ja kohottivat katseensa kattoon:
— Tämä nuori mies on järkevä. Jamilea on tutkittava.
— Mutta eihän hän tule takaisin, tahtoi Butros väittää vastaan.
Šeikki, joka säilytti tuomarintoimensa koko arvokkuuden, vaikka asia siirtyi toistaiseksi, eikä näennäisestä sankaruudestaan huolimatta voinut suhtautua välinpitämättömästi tyttärensä kohtaloon, kääntyi Butrosin puoleen käytellen kaikkea isän ja tuomarin käskyvaltaa:
— Minä käsken sinua, Butros: mene ja hae sisaresi vihollistemme luota. Khalil Khuri on kumppaninasi tehtävässä, jonka nyt sinulle uskomme valtamme nojalla ja joka sinun on suoritettava meidän tyydytykseksemme. Neuvottelu on päättynyt ja tuomio siirretty toistaiseksi, kunnes Jamile täällä ollen vastaa kysymyksiimme ja saa lopullisen tuomionsa.
Niin olin asiaan puuttuen onnistunut siirtämään pakolaisen tuomitsemisen tuonnemmaksi. Mutta tehtäväkseni oli annettu lähteä hänen jälkeensä aina ryöstäjän asuinsijoille saakka.
— Kuinka voimmekaan päästä hänen jäljilleen? kysyin Butrosilta. Akkarin maa on suuri, siellä on lukuisia kyliä hajallaan vuoriston ja meren välimaalla.
— Tule, vastasi hän.
Hän vei minut talliin, missä osoitti raudikkotammaa, jota hyväili ja silitteli.
— Tämä on oleva oppaanamme, selitti hän