IV
AKKARIN MAILLA.
Minun olisi pitänyt johtaa retkikuntaa, jos olisin vaatinut itselleni sulhasen oikeuksia. Jamile oli minulle luvattu, hän kuului minulle oman suostumuksensa ja isän lupauksen nojalla. Mutta hän oli peruuttanut suostumuksensa. Se, mitä mielessäni liikkui, ei muuten jättänyt minulle johtamisen mahdollisuutta eikä kykyä. Se solvaus, jonka valapattoisuus oli kohdistanut heimooni, uskontooni ja minuun itseeni, ei ollut vieroittanut minua hänestä. Eikä siinä kyllin: minä tunsin hänessä saman rakkauden voiman, joka oli tehnyt minut alamaisekseen. Hänen rikollinen intohimonsa loi välillemme sen, mitä kihlauksemme ei ollut kyennyt aikaansaamaan: sielun ja ruumiin yhdyssiteen. Hän kaipasi kiihkeästi samoinkuin minä, hän antautui minun tavallani; mutta hänet oli vallannut eräs toinen samoinkuin hän itse vallitsi minun elämääni. Me olimme yhdenlaiset, ja minä menetin hänet. Minä en suinkaan vihannut häntä, minä ymmärsin hänet ja olin ainoa hänen ymmärtäjänsä. Kerrassaan kauhistuin ajatellessani hänen olevan suojatta sen rakkauden voiman vallassa, joka kiidättää meitä kuin virran vesi ruohonkortta. Kuinka hänen tulisikaan käymään vieraalla maalla, tuon tuntemattoman seurassa? Omar näet oli tuntematon hänelle samoinkuin minulle. Minä tahdoin lakkaamatta suojella häntä. Näin hänen jälleen suutelevan käsiäni ikäänkuin minusta turvaa hakien. Surkuttelin hänen rakkauttansa, koska rakastin itse.
Butros järjesti kiireesti lähtömme.
— Nouse sinä, isäni, harmaan tamman selkään. Se on Bšarren paras ratsu. Minä otan raudikkotamman, jonka he ovat meille jättäneet, ja kanssamme lähtee vain erikoinen palvelijani Elias.
— Mitä, huudahdin minä, vain Elias, ja heidän saattueeseensa kuuluu viisitoista tai kaksikymmentä miestä! Emmehän voi kolmen miehen väellä taistella heidän kanssaan.
Kumppanini silmäili minua ihmeissään:
— Kuka puhuu sinulle taistelemisesta?
— Pitäähän meidän tuoda takaisin Jamile.
— Me emme tuo häntä takaisin väkivalloin. Koko Akkarin maa on muhamettilaisten asuttama.
— He eivät ole vielä muhamettilaisella alueella. — He ovat liian kaukana edellämme.
— Mutta meidän ratsumme ovat nopeammat.
— Ontuvatko heidän hevosensa?
He olivat tosiaankin useiden tuntien etumatkan päässä. Minä viittasin suotta siihen, että matka joutui yöllä hitaammin. Päivänkoitto, joka on vielä elokuussa sangen varhainen, toimi valoa tuoden heidän rikoskumppaninansa. He olivat aikoja sitten saapuneet Edeniin ja sivuuttaneet sen ja olivat nyt hyvässä turvassa sen valitettavan riitaisuuden nojalla, joka hajoitti maroniittikyliä vihamiesten hyödyksi. Butros selitti minulle suunnitelmansa: meidän piti lähteä vain vakoilemaan löytääksemme Jamilen uuden tyyssijan ja olla aiheuttamatta minkäänlaista hälyytystä. Myöhemmin meidän oli määrä lähteä uudestaan matkaan: emme voineet toivoa saavamme nuorta tyttöä ryöstetyksi muuten kuin viekkauden avulla, ja se vaati valmistelua.
— Myöhemmin! toistin minä masentuneena.
Butros arvasi, kuinka kamalan tuskalliselta minusta täytyi tuntua tuon 'myöhemmin’, mutta hän suhtautui asiaan välinpitämättömästi.
— Rikos on jo tapahtunut, lausui hän.
Ei, rikos ei ollut vielä tapahtunut. Jamile pakeni ratsun selässä rakastajansa keralla; hän ei ollut vielä hänen omansa. Me voisimme vielä saavuttaa heidät matkalla, jos he pystyttäisivät telttansa yöksi ja naisen väsymystä peläten luopuisivat siitä ajatuksesta, että etäinen Akkar oli saavutettava kertaakaan levähtämättä. Jouduttamalla kulkuamme yllättäisimme heidät yölevollansa.
Samassa oli johtunut mieleeni tämä kauhea kuva: Jamile Omarin käsivarrella tarjoten valkean ruumiinsa uskottoman hyväiltäväksi. Tuo näky tuntui polttavana tulena omassa ruumiissani. Nyt muuttui rakkauteni vihaksi, joka toivotteli kärsimyksiä ja kuolemaa. Minä rukoilin Butrosia, ystävääni ja veljeäni, lähtemään kiireesti ja voimallisesti.
— Niin, lopetti hän puheensa tapansa mukaan johtaen asian päätökseen. —
Voihan hänet ainakin surmata.
Sisar ei ollut enää hänen sisarensa; hän ajatteli kylmäverisesti sellaista ratkaisua, ja minä, mustasukkaisuuden vimman vallassa, en väittänyt vastaan. Hän keräsi nopeasti joukkokuntaansa kuuluvat nuoret miehet, joita tapasi johtaa metsästysretkillä ja kansallistanssissa. Mutta aikaa sentään kului, ja sillävälin vihollisemme pitensivät etumatkaansa, joten meillä oli yhä vähemmän toiveita saavuttaa heidät. Minä en voinut enää ajatella muuta kuin yöllistä retkeä. Sitäpaitsi olin joutuva koko kyläkunnan naurun esineeksi. ’Onnensa päivinä ihminen on kuin puu, jonka ympärillä väkijoukko pysyttelee sen kantaessa hedelmää; mutta kun sato on korjattu, joukkio sen hylkää jättäen sen yksinään kärsimään helteestä ja pölystä’. Morsiameni oli hylännyt minut ja paennut muhamettilaisen kanssa. Sellaista ei ollut vielä sattunut kenellekään, yksikään Bšarren tyttö ei ollut tehnyt itseänsä vikapääksi sellaiseen kolminkertaiseen petokseen, ja sama hylkäystuomio, väärämielinen kuten yleinen mielipide ainakin, oli meidän osanamme, hänen ja minun. Minä havaitsin, ettei tuosta aiheutunut minulle mitään katkeruutta, vaan että kenties tunsin salaista nautintoakin huomatessani siten läheneväni Jamileä, vaikkapa vain toisten ihmisten ylenkatseen nojalla.
Me lähdimme pitäen suurta sotaista hälinää, ikäänkuin olisimme olleet menossa ristiretkelle. Mutta minä tiesin, että meidän keskuudessamme lähtöhälinä on aina melkoinen.
Butros ratsasti joukon etunenässä raudikkotammalla, jota Omar oli nimittänyt Selmaksi. Minä ratsastin hänen jäljessään ja kehoitin alinomaa häntä jouduttamaan kulkua. Hevosemme olivat nopeammat, ja meidän täytyi yhä useammin hiljentää vauhtia odottaaksemme tovereitamme. Minua alkoi kaduttaa, että olimme vedonneet heidän avunantoonsa. Eikö olisi ollut parempi lähteä vain Butrosin keralla ja tarpeen tullen ampua ryöstäjiä etäältä?
Minä en enää välittänyt elämästä, ja Butros kykeni varmaan suoriutumaan pahimmastakin paikasta. Šeikki Rašid-el-Hame oli määrännyt, ettemme saaneet joutua käsikähmään muhamettilaisella alueella, mutta enkö voinut luottaa siihen, että väkivaltainen Butros tulisi rikkomaan tuon määräyksen?
* * * * *
Kornet-es-Saudan huipulta, jonne olemme saapuneet, näette koko sen seudun, jonka halki kuljimme takaa-ajoretkellämme. Kääntäkää katseenne merestä, joka Tripolin luona alkaa kaartua sisäänpäin painuen pehmeästi Akkarin lahden avoimeen syliin. Nouskaa sitä reunustavilta hedelmällisiltä tasangoilta pengerminä kohoaville kukkuloille. Niiden ja Libanonin välillä näette koleisia, lattealakisia kunnaita, jotka ympäröivät verrattain avaroita ja hyvinviljeltyjä laaksoja tai kapeita rotkoja, joiden pohjalla kiemurtelee virtaavia vesiä. Katsokaa, kuinka värit vaihtuvat: toisinaan on näkyvissä punaisia kallioita, toisinaan viheriäisiä keitaita. Katseenne etsii turhaan kyliä; ne piiloutuvat notkoihin tuulen suojaan tai sulautuvat harmaille värituntuineen erottamattomasti ympäristöönsä…
* * * * *
Lähdettäessä Edenistä, joka on Bšarren kanssa kilpaileva kauppala ja tavallaan vuoriston pääkaupunki, Butrosin raudikko lähti kulkemaan kapeata tietä läpi kuusi- ja seetrimetsän. Seetrit eivät kumminkaan olleet meidän seetreihimme verrattavat.
— Hevosilla ei ole vainua, huomautin minä kumppanilleni. On mieletöntä luottaa tuon eläimen vaistoon.
— Se ei meitä petä. Se noudattaa täsmälleen samaa tietä kuin tulomatkalla. Me suuntaudumme kohti Siriä.
Sir on suuri arabialainen kylä Libanonissa, erään korkean kalliojyrkänteen juurella. Se on rakennettu niiden könkäiden kynnykselle, joita muodostaa kuohuvana suihkuna syöksyvä vuorivirta. Meidän saapuessamme naiset, jotka olivat ulkona vettä ammentamassa tai lapsia kaitsemassa, pakenivat nopeasti asumusten sisäsuojiin. Asumukset muistuttivat kivikuutioita, ja niissä oli yksi ainoa aukko. Ne ovat köyhempiä kuin meidän puolessamme; niillä seuduilla vallitsee suurempi ero maataomistavan herran ja fellahin välillä. Miespuoliset asujaimet sitävastoin kokoontuivat ikäänkuin olisivat saaneet ennakolta tiedon tulostamme ja katselivat meitä hellittämättä, julkeasti, melkeinpä uhkaavastikin. Levottomat seuralaisemme vaativat pysähtymään, ja me noudatimme heidän vaatimustaan hieman kauempana, syrjäisessä paikassa. He pyysivät meitä selittämään, millaiseksi ajattelimme seikkailun muodostuvan. He olivat lähteneet iloisin mielin, ikäänkuin huviretkelle tai metsästämään, mutta havaitsivat nyt yhtäkkiä retken vaarallisuuden. Kuten useinkin on meikäläisten laita, he siirtyivät kerkeästi innostuksesta pelon valtaan ja kuvailivat pitkin puhein meille sitä varomattomuutta, johon tekisimme itsemme syypäiksi, jos tunkeutuisimme kauemmaksi vihollisen alueelle.
— Te unohdatte sukuani kohdanneen solvauksen, huomautti Butros närkästyneenä.
— Se on yksityisluontoinen solvaus, vastasivat toiset. Se edellyttää ainoastaan yksityistä kostoa.
— Niin, sillä tavalla te taistelitte druuseja vastaan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyjen aikana. Esi-isänne olivat urhoollisemmat.
— Me emme tietäneet, että oli poistuttava maroniittien alueelta, huomauttivat he olematta suinkaan aivan väärässä. Sota on sotaa, ja me emme ole sotakannalla muhamettilaisten kanssa.
— Hyvä, virkkoi Butros halveksivasti. Palatkaa paimentamaan lampaitanne ja vuohianne. Teille ei kannata antaa käteen pyssyä. Minä en teistä huoli; korjautukaa tiehenne!
Hän oli väärässä. Hän rikkoi isänsä määräykset ja oli saattaa vaaraan pienen joukkonsa hengen, vieläpä kenties maroniittikansan rauhan ja tulevaisuuden. Niinmuodoin hän osoitti nuoruuden olevan esteenä toimittaessa johtajana. Hänen tärkeimpiin ominaisuuksiinsa kuuluivat kuitenkin päättäväisyyden ja rohkeuden ohella asioiden selvä oivaltaminen ja pettämätön arvostelukyky. Hän havaitsi erehdyksensä, ja kun kumppanimme, epäröityään, oliko noudatettava jalomielisyyttä vai viisautta, lähtivät paluumatkalle, hän joudutti tammansa laukkaan saavuttaakseen heidät. Myöhemmin sain kuulla hänen voittaneen heidät puolelleen muutamilla ylevämielisillä sanoilla, siinä määrin, että he olivat tarjoutuneet seuraamaan meitä perille asti ja antautumaan kaikkiin meitä uhkaaviin vaaroihin. Mutta hän ei siihen suostunut. Myöhemmin he osoittivat hänelle useissa tapauksissa luottamustaan ja antaumustaan. Sillä tavoin voi mies meidän vuorillamme luoda kiihkomieltä. Butros olisi ollut Libanonissa tärkeällä sijalla, jos olisi sinne jäänyt. Hän oli toisenlainen sissi kuin Josef Karam.
Me jatkoimme takaa-ajoamme, vain uskollinen Elias seuralaisenamme, noudatellen vuoripuroa, joka syöksyy aivan pian, Btermesin kylän tienoilla, Nahrel-Barediin, erääseen Akkarin seudun jokeen. Mieltäni kalvavasta tuskasta huolimatta tunsin hämmästystä huomatessani ne vastakkaiset vaikutelmat, joita tarjosivat louhikkoiset, valtavina kohoavat vuorenseinämät, tammien vakaantumma lehvistö ja helakasti hymyilevät laakeriruusulehdot. Tuskani kuitenkin siitä vain kiihtyi. Jamile oli kulkenut ennen minua tämän kauneuden keskitse, Jamile, jota Omar opasti isäntänä esitellen hänelle maatansa. Omar oli kenties taittanut hänelle laakeriruusun oksia koristaakseen niillä hänen satulaansa ja ilahduttaakseen häntä; olin näet huomannut revittyjä pensaita.
Me painuimme syvään kuiluun, jonka nimenä on Uadi Gehannem. Tämä nimi merkitsee 'Helvetin laaksoa'. Virtaava vesi syöksyy siinä uomaa ahdistavia kallioita vasten muodostaen rajuja tai haikeasti huokailevia putouksia. Mutta rinteitä varjostavat kauniit puut, varsinkin plataanit, ja läheisillä kukkuloilla kasvaa raudustammia ja mäntyjä. Meidät yllätti ilta tässä rotkossa, eräs niitä kauniita elokuun iltoja, jotka laskeutuvat liian nopeasti janoavan maan yli ja sytyttävät sammuessaan taivaan rusohohteluun. Illan hohde heijastui melkein verenvärisenä vuoripuron kapeaan kalvoon.
— Ratsumme ovat väsyneet, virkkoi minulle Butros, varsinkin Eliaan.
— Ei, sanoin minä pyytäen. Ne voivat vielä liikkua eteenpäin. Huomenna on liian myöhäistä.
— Kohta emme enää näe tietä.
— Raudikko ohjaa meidät oikeaan. Sinun tarvitsee vain jättää ohjas valtoimeksi.
— Olkoon menneeksi.
Butros ei tahtonut vastustella minua. Hän puolestaan olisi pitänyt parempana vähempää varomattomuutta ja suurempaa neuvokkuutta. Mutta rohkeammat suunnitelmat herättivät hänessä mielenkiintoa.
Olimme jo aikaisemmin huomanneet metsän aukeaman, missä edellinen karavaani oli ilmeisesti nauttinut ateriansa ja lyhyen levon. Tallattu nurmi, rypäletertut, luut ja muut ruoan jätteet osoittivat sitä aivan eittämättömästi. Selma johti meitä pitkin oikeata jälkeä niinkuin metsäkoira ajaa jänistä tai gasellia. Muisti korvasi puuttuvan vainun. Aivan pian olimme hämärän ja yksinäisyyden peitossa. Juoksevan veden humu kykeni tuskin häiritsemään hiljaisuutta: se oli niin yksitoikkoinen, ettemme vähän ajan kuluttua sitä juuri enää kuulleetkaan. Hevosen kavion kolahtaminen kiveen herätti paljoa enemmän huomiotamme. Päittemme päällä, ylen korkealla, välkkyivät tähdet. Kapeneva kuunsirppi ei ollut vielä ilmaantunut näkyviin. Niin me etenimme pimeässä, vieraaseen maahan häipyneinä. Minä tunsin kuitenkin syvää nautintoa saadessani kulkea Jamilen jäljessä, lähestyä häntä jokaisella ratsuni askelella. Kärsimykseenkin sisältynee oma hurmionsa: se liittää meidät rakastettuun olentoon, ei ruumiillisesti, vaan sen nojalla, mikä on salaisinta ja syvintä tuntemiskyvyssämme. Nautinnon ja kärsimyksen lähteet joutuvat siten nuoruudessa yhtymään toisiinsa. Kahdenkymmenen vuoden iällä onnettomuudet ovat muovattavissa laulun muotoon. ’Jamile, missä oletkaan nyt? Minkätähden et ole jäänyt sisartesi luo siihen taloon, jossa suihkulähde suloisesti helisee? Saanko vielä kerran nähdä sinun vaaleat hiuksesi — hiuksesi, jotka varmaan ovat yön kastehelmien kostuttamat — silmäsi, jotka ovat siniset kuin tyynenä päilyvä meri, kullanhohtoiset poskesi, kaulasi, joka on kuin norsunluinen torni, ja niskasi ja käsivartesi lumen, jonka havaitseminen sai minut vapisemaan? Eikö kauneutesi kuulukaan enää minulle? Eikö kauneutesi kuulukaan enää sinulle? Jamile, minä lähestyn sinua pimeässä. Etkö kuule minua, Jamile?…’
Me kuljimme seudun halki, joka näytti asumattomalta. Pitkin väliajoin kuuluva koirain haukunta antoi kuitenkin tietoa meidän läsnäolostamme. Ne saattoivat olla kulkukoiria. Sitten tuli avuksemme kuunsirppi näyttäen meille kunnaan juurelle kasautuneen kylän. Raudikko pysähtyi neliskulmaisen talon valkean julkisivun eteen. Me olimme perillä. Minua erottivat Jamilestä vain nuo seinämuurit. Butros oli jo tottunein silmin perehtymässä paikallisuuksiin voidakseen ne toiste tuntea, kun Selma suureksi ihmeeksemme alkoi jälleen liikkua ja lähti nousemaan rinnettä ylös. Rinteen puolitiessä se jälleen pysähtyi ja hirnahti iloisesti. Hirnahdukseen kuului kohta vastaus. Me olimme suuren kesähuvilan edustalla. Sen parvekkeet olivat laakson puolella, ja niiltä näkyivät linnunlauluiset lehdot ja leikkivät, virtaavat vedet.
— Kumpi on oikea? kysyin minä Butrosilta aivan hiljaa.
— Tämä. Toiseen on Omar-bei-el-Hussein varmaan jättänyt Jamilen. Se merkitsee, että hän aikoo mennä naimisiin hänen kanssaan oman uskontonsa menoja noudattaen.
Minä join tuon selityksen, ja polttavat huuleni virkistyivät siitä kuin jäätelöjuomasta. Jamile oli siis koskematon. Me emme olleet saapuneet liian myöhään. Voimme hänet vielä vapauttaa. Hän ei laskeutunut vielä uskottoman vuoteeseen. Omarin osoittama kunnioitus soi meille aikaa.
— Kuinka voit sen tietää? kysyin minä ahnaasti.
— Otaksun niin. Selma ei olisi pysähtynyt ensimmäisen asumuksen luo, ellei Tadmor, toinen tamma, olisi jättänyt sinne taakkaansa. Jamile on varmaan ratsastanut Tadmorilla ja bei valkoisella tammalla.
Hän vastasi niin vakuuttavasti, ettei mikään epäily ollut mahdollinen. Emme kuitenkaan voineet jäädä pitkäksi ajaksi tuon uinuvan puiston edustalle. Läsnäolomme voitiin havaita. Sitä ilmaisi kuutamo ja hevostemme kuopivat kaviot. Butros kysyi hiljaisin äänin palvelijaltaan:
— Oletko käynyt jo aikaisemmin Akkarin maassa, Elias?
— Olen.
— Missä olemme nyt? Tiedätkö?
— Btermesistä lähdettyämme sivuutimme oikealle puolellemme jääneen kylän, missä koirat haukkuivat. Se on Hauara. Tämän kylän täytyy olla vuoriston Šrar. Tuossa on virta.
— Kuinka paljon asukkaita?
— En oikein muista. Kenties kolmesataa.
— Kaikki muhamettilaisia?
— Oli muutamia maroniitteja. Malttakaahan. Minä asustin kylän laidassa, erään kristityn vanhuksen luona, jonka nimi oli Jusef Abbud.
— Lähde häntä etsimään. Me seuraamme sinua.
Hän lähti kulkemaan etunenässä. Selma poistui hieman vastahakoisesti paikasta, johon oli pysähtynyt päätänsä pudistellen ja ilmaisten kärsimättömyyttään: se haistoi tallinsa eikä tahtonut mielellään lähteä pois sen luota. Mutta Butros osasi kesyttää eläimiä samoinkuin ihmisiäkin. Elias kolkutti kylän rakennusryhmän ulkopuolella sijaitsevan mökin rappeutunutta ovea saamatta minkäänlaista vastausta.
— Vanhuksesi on kuollut, päätti jo Butros, kun ovi samalla varoen raottui.
— Jumala teitä varjelkoon! riensi Elias sanomaan osoittaakseen, että olimme saman uskon tunnustajia.
Ovi avautui nyt kokonaan. Vanha fellah asui yksinään. Hänen lapsensa olivat verilöylyjen jälkeen muuttaneet Amerikkaan; hän itse oli korkean ikänsä vuoksi kieltäytynyt vaihtamasta olosijaansa. Vieraanvaraisuuden lakeja noudattaen hän tarjosi käytettäväksemme asumuksensa, joka oli pieni ja likainen, ja meillä ei ollut valinnan varaa. Me sijoitimme hevosemme ahtaaseen ja melkein ränsistyneeseen talliin ja laskeuduimme matoillemme havaittuamme mahdottomaksi yön aikana hyökätä taloon, jossa lepäsi Jamile — Jamile yksin, mutta vanhojen muurien, lujien lukkojen ja asestettujen vartijoiden suojassa.