V
HUNNUTETTU JAMILE.
Seuraavana aamuna Jusef Abbud, vanhus, selitti meille asioita. Suuri hedelmä- ja puutarhojen ympäröimä huvila kuului Omar-bei-el-Husseinille, joka omisti koko kylän ja paikkakunnan, mutta vietti siellä ainoastaan kevään ja kesän. Syksyn tultua hän aina laskeutui vuoristosta asuakseen Tripolissa sijaitsevassa palatsissaan. Vanhus ylisti Omariansa siinä määrin, että se minua loukkasi: hän oli kaikkein herttaisin herra, suuri haukkajahdin harrastaja, antelias ja isoinen, kohteli hyväntahtoisesti talonpoikiaan ja suvaitsevasti kristittyjä. Šrarissa hänestä pitivät kaikki, maroniititkin, ja koko Akkarin maassa mainittiin hänen hevosiaan, varuksiaan, vaatteitaan ja hienoa käytöstään. Yksi ainoa seikka riitti häntä luonnehtimaan: metsästysretkellä ollessaan hän ohjasi hevosensa syrjään säästääkseen talonpoikien viljelyksiä.
— Kuinka paljon hänellä on naisia haaremissaan? kysyi Butros karusti.
— Yksi ainoa, jonka hän on äskettäin hylännyt, uskontonsa suoman oikeuden mukaisesti.
— Äskettäin?
— Muutamia päiviä sitten. Hän on lähettänyt Jasminen Tripoliin, mutta on sitä ennen maksanut hänen myötäjäisensä kaksin kerroin antamalla hänelle jalokiviä, silkkikankaita ja mattoja. Hän on jalomielinen ruhtinas.
— Sama jalomielinen ruhtinas on ryöstänyt sisareni Jamilen.
Ryöstö ei varmaankaan olisi herättänyt vanhuksen mielenkiintoa, ellei olisi tullut kysymykseen uskonto.
— Onko hän vienyt hänet väkisin, tehdäkseen hänet orjattarekseen, kysyi ukko.
— Suosiosta tai väkisin, mennäkseen hänen kanssaan naimisiin. Šeikki
Rašid-el-Hamen tyttärestä ei ole jalkavaimoksi.
Butros kertoi, kuinka olimme ensin pysähtyneet valkoisen rakennuksen luo ja millaisia johtopäätöksiä oli sen nojalla tehty. Ne olivat olleet oikeat päättäen niistä selityksistä, joita nyt aiheuttivat.
— Se on Mohammed-bei-el-Jasinin asumus. Mohammed on kunnianarvoisa, viisas vanhus ja Omarin setä. Eräs hänen vaimoistaan, Abla, on ollut äitinä Omarille, joka on jo pienenä menettänyt vanhempansa. Jos Omar on jättänyt sisarenne äitinsä Ablan luo, on tosiaankin luultavaa, että hän aikoo ottaa hänet puolisokseen. Mutta siinä tapauksessa sisarenne on suostuvainen.
— Me tiedämme sen, päätti Butros. Kuinka paljon maroniitteja on täällä
Šrarissa?
— Suunnilleen kaksikymmentä, ja me elämme sovussa muhamettilaisten kanssa, joita on lähes kolmesataa.
— Toisin sanoen emme voi luottaa kenenkään apuun?
— Ette. Mutta olette minun vieraitani.
Hän oli suojeleva meitä niin kauan kuin viivyimme hänen luonansa. Poistuttuamme hän ei enää voisi tapahtumista vastata. Hän kehoitti meitä pysyttelemään piilossa ja lupasi lähteä kuulustelemaan uutisia, ja me suostuimme ehdotukseen. Omar-bei-el-Husseinin naimisiinmenon täytyi herättää kyläkunnassa suurta huomiota. Asian yhteydessä tultaisiin panemaan toimeen juhlia. Kenties kävisi mahdolliseksi ryöstää Jamile kansanhuvien hälinässä.
Ukko lähti ulkosalla sijaitsevalle kauppapaikalle jalkaansa viistättäen ja palasi muutaman tunnin kuluttua tuoden mukanaan hedelmiä, vihanneksia ja lampaanneljänneksen. Sitäpaitsi hänellä oli mukanaan täsmällisiä tietoja. Torilla ei tosiaankaan puhuttu mistään muusta kuin edellisenä iltana ratsain Šrariin tuodusta muukalaisnaisesta, joka oli kallisarvoisena olentona sijoitettu kunnianarvoisen Mohammedin haaremiin vanhan ja uskollisen Ablan huostaan. Eräs fellah väitti nähneensä hänen kasvonsa tulisoihdun valossa, kun hänet oli otettu vastaan talon ovella. Huomatessaan olevansa katseiden esineenä hän oli tarttunut Omarin keffijeen ja hunnuttanut kasvonsa arabialaisten naisten tavoin. Hän oli ollut kaunis kuin yön kuutamo.
Huntua koskeva seikka minua kovin hämmästytti. Se osoitti liiankin selvästi, että Jamile oli rakkautensa vuoksi luopunut uskostaan. Hän oli luopunut vapaudestaan saada lähteä ulkosalle kasvot ja hiukset paljaina. Ja minua vapisutti, kun ajattelin, että kenties kohtaisin hänet voimatta häntä tuntea. Butros piti silmällä käytännöllisempää tarkoitusperää ja tiedusteli, kuinka naimisiinmeno tapahtui muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen.
— Kaikesta on huoli pidetty, kertoi ukko. Kadin määräämä ulema lukee tällä hetkellä rukouksia Mohammedin asumuksessa. Hänen riittävästi huudettuaan avuksi Allahia molempien perheiden jäsenet saapuvat hänen eteensä käsi kädessä ja vakuuttavat kihlautuneiden tahtovan mennä naimisiin ja myötäjäissumman olevan hyväksytyn.
— Molempien perheiden? kysyi Butros ankaran kiukun vallassa. Eihän täällä ole ketään muuta sisareni suvun edustajaa kuin minä.
— Mohammed-bei-el-Jasin suostuu olemaan hänen isänään.
— Minä surmaan hänet.
Jusef Abbud heittäytyi sanaakaan vastaamatta ystävänsä eteen ja alkoi huokailla ja valittaa.
— Mitä huudat? Nouse!
— Minä itken itseäni ja täkäläisiä maroniitteja, jotka joutuvat kaikki surmatuiksi. Huomaan, että olette tulleet tänne meidän tuhoksemme.
— Minä olen vain omilla asioillani. Nouse. Minä säästän Mohammedin teidän tähtenne. Minulle kuuluu toinen uhri. Jatka selityksiäsi!
Ukko, joka ei paljoakaan rauhoittunut, yritti jatkaa kertomustaan:
— Vanhempien antaman selityksen jälkeen avioliiton solmimista koskeva asiakirja allekirjoitetaan kokouksen kestäessä ja lähetetään kadille luetteloonmerkitsemistä varten.
— Entä sitten?
— Sitten? Sitten tulee epäilemättä toimeenpantavaksi juhla tansseineen ja lauluineen. Torilla olivat parhaat palat jo tilatut, ja minä näin liikkeellä soittoniekkoja. Omar tekee hyvin, minkä tekee; hän ei pidä väliä kustannuksista.
— Mutta, jatkoi Butros kyselyään, eikö kihlautuneita itseään kutsuta naittamistilaisuuteen?
— Ei, heitä ei kutsuta. Mutta tänä iltana, auringon laskiessa, puoliso viedään toisen luo sukulaisten ja ystävien saattelemana.
— Jamilella ei ole täällä ystäviä eikä sukulaisia.
— Tarvittaessa niitä hänelle varmaan löydetään. Mohammedin valkoisesta asumuksesta Omarin pengermille johtaa rinnettä kohoava tie. Sisarenne kulkee sen matkan ratsain peitsi- ja miekkatansseja tanssittaessa, huilujen ja tamburiinien soidessa. Siitä tulee kaunis näytelmä.
Tosiaankin kaunis näytelmä! Voisinkohan sietää näkemistä? Butrosin mielessä alkoi jo kehittyä suunnitelma:
— Tänä iltana, sanot, auringon laskiessa?
— Niin, herra, tänä iltana. Nuori mies on jouduttanut juhlamenoja, joko siitä syystä, että haluaa saattaa nuoren tytön turvaan, tai sentähden, että tahtoo saada hänet mahdollisimman pian syliinsä.
Butros ei enää kuunnellut jaarittelijaa, jonka jutut kiusasivat minua.
Hän kypsytteli päätöstään ja kertasi jälleen:
— Tänä iltana, auringon laskiessa.
* * * * *
Olin arvannut, että menisimme odottamaan saattuetta Mohammedin valkoisen talon ja Omarin pengermäin välimaalle. Jamilen täytyi kulkea meidän ja pyssyjemme ohi. Mutta meidän piti ennen hänen tuloaan keksiä sopiva väijytyspaikka, jossa emme herättäneet kenenkään huomiota. Hääjuhlallisuudet tulivat siinä suhteessa avuksemme. Kaikki kyläläiset olivat kerääntyneet pyhitetyn asumuksen luo. Omarin nauttima yleinen suosio teki meille mahdolliseksi eristäytyä muista, ja me käytimme tilaisuutta taitavasti hyväksemme. Kiersimme suuressa kaaressa, piilotimme hevosemme metsikköön jättäen Eliaan niitä vartioimaan ja siirryimme lähemmäksi tietä. Silkkiäispuuistutusta reunustava pensaita kasvava metsänänne soi meille suojaa. Me laskeuduimme makaamaan helteen kuivaamaan ruohikkoon, pyssyt käsissä, päivänlaskua odotellen.
Pyssymme olivat ladatut. Emme kumminkaan olleet vaihtaneet sanaakaan siitä, kuinka ajattelimme niitä käytellä. Emmekö olleet yhtä mieltä, ja eikö yksimielisyytemme ollut välttämätön? Korvissani soi yhä vielä se kuolemantuomio, jonka pappi oli lausunut Hamen talossa ja jonka perheneuvosto oli vahvistanut naisten huokausten kuuluessa väliseinän takaa. Viivytys oli minulle myönnetty ainoastaan siltä varalta, että Jamile itse tulisi todistamaan joutuneensa väkivallan ja ryöstön uhriksi. Mutta nyt hän olikin saapuva aivan kohta vapaaehtoisesti, uuden uskonsa huntujen peittämänä, koko hääsaaton seuraamana, hän, uskonluopio ja valapatto, kulkien kohti asumusta, jossa häntä odotti vieraaseen uskoon ja vieraaseen heimoon kuuluva puoliso. Mitäpä hyödyttikään enää aikaileminen? Miksi viivyttelisimmekään tuomion toimeenpanemista? Me olimme kumpikin erinomaisia ampujia, varsinkin Butros. Kykenimme kaatamaan juoksusta kolmen tai neljän sadan askelen päähän gasellin tai metsävuohen. Tehtävämme suoritettuamme hyppäisimme ratsujamme selkään ja painuisimme vuoristoon. Syntyneen hämmingin nojalla saisimme hieman etumatkaa. Vaaranuhka ei muuten ollut milloinkaan Butrosia pidättänyt; minulle se olisi pelkäksi lohduksi.
Aurinko hidasteli painuessaan kukkulain taa, jotka peittivät meren näkyvistämme. Se loi karuun maahan punervan hohtelun, josta erosivat joen viheriä juova ja mänty- ja tammimetsiköt. En kumminkaan uskaltanut sitä rukoilla niinkuin olin muutamia viikkoja aikaisemmin sitä hartaasti rukoillut sulattamaan Libanonin lumia, jotta joutuisi se hetki, jona Jamile olisi minun. Tällä kertaa se voi painuessaan jouduttaa ainoastaan kuoleman hetkeä. Jamile oli kuolemaantuomittu, jota hänen pyövelinsä odottivat.
Kiihottaakseni kostontunteitani kertailin mielessäni eräitä Jusef Abbudin kertomukseen sisältyneitä yksityiskohtia. Edellisenä iltana, laskeutuessaan ratsultaan Mohammedin talon luona ja havaitessaan jonkun katselevan, nuori tyttö oli ottanut Omarin valkoisen keffijen ja verhonnut sillä kasvonsa. Sellainen menettely merkitsi heimonsa kieltämistä, sallimuksen varaan heittäytymistä, suostumista elämään siitä lähtien haaremissa erään miehen rakkautta varten. Mitä hän tiesikään tuosta miehestä? Onko olemassa salainen vaisto, joka ei meitä petä kuljettaessaan meitä kohti niitä valittuja olentoja, joita emme ollenkaan tunne ja joiden katse meidät vangitsee? Kilpakosijani kuva, sellaisena kuin se ilmeni ukon kertomuksessa, sai mustasukkaisuuteni lopullisen epätoivon valtaan. Minä aavistin, ettei Jamile ollut pettynyt; onnettomana hän kenties olisi herättänyt minussa sääliä. Tuo jalomielinen, hienotunteinen ja kaunis Omar, joka ennen hänen taloonsa tuomista oli paikat puhdistanut, jotta hän olisi ainoana, aivan kuin kristitty puoliso, tuo Omar, joka osoitti hänelle julkisesti kunnioitustaan ja antoi vartijaksi oman äitinsä, tulisi täyttämään hänen toiveensa. Siinä auringon laskiessa ajatellessani heidän rakkautensa riemuja painoin kasvoni maata vasten siten tukahduttaen raivon kyynelet.
Butros oli välinpitämätön ja puolittain unenhorrokseen vaipunut. Hän ei rasittanut itseään joutavilla ajatuksilla, mutta niinkuin väijyksissä oleva metsästäjä, havaitsi hänkin kaikki äänet. Yhtäkkiä tunsin hänen kätensä käsivarrellani.
— Ole varuillasi! kuiskasi hän minulle.
Tie oli vielä tyhjä. Katsettaan kääntäen hän viittasi toiseen suuntaan. Eräällä Omarin palatsin parvekkeella kulki jono hunnutettuja naisia auringonlaskun puolella, ja eräs heistä osoitti esinettä, joka ei ollut vielä näkyvissämme. Olin kuullut Jusef Abbudilta, että vanha Abla oli lähtenyt ennakolta tulevan aviomiehen luo ottaakseen siellä vastaan vihityn vaimon ja äidin tai imettäjän sijaisena johtaakseen hänet häähuoneeseen.
Nuo viittoilevat naiset näyttivät hämmentelevän auringon kultaa, päivänkehrän painuessa kukkulan tasalle. Kuului oboe-soitinten valittava resitatiivi ja rumpujen kumea säestely, ja soitantoon yhtyi yksitoikkoinen ja haikea laulu, joka sai minut entistäkin levottomammaksi. Sitten aurinko yhtäkkiä hävisi näkyvistä, mutta sitä korvasi kohta heleä iltarusko, joka usein värjää Libanonimme näkörannat veripunaisiksi. Keskellä tätä traagillista loistoa, joka minun piti nähdä vielä toiste, kulki kulkuaan saattue: peitsillä varustettuja ratsumiehiä, jotka pyörähdyttelivät hevosiaan, ajoivat toisiaan takaa, kiihtivät ratsut laukkaan ja pysähdyttivät ne yhtäkkiä, jalankulkijoita, jotka liikkuivat rytmikkäästi, toisinaan nopeasti hypähdellen, esittäen miekkatanssia, jossa vaskikilvet kilahtelivat, nuoria, kevyihin, mustiin huntuihin verhoutuneita tyttöjä, jotka olivat kaksittain kiertäneet kätensä toistensa vyötäisille. Luulin aluksi Jamilen olevan heidän joukossaan. Vaivasin silmiäni yrittäessäni häntä tuntea noiden salaavien verhojen ja kudelmien läpi. He huudahtelivat iloisesti, ja heidän jalkojansa kohotti riemukas rytmi. He olivat toistensa näköiset siinä määrin, että tutun tunteminen oli kerrassaan mahdotonta. Siirsin pyssyni syrjään harkitsematta ollenkaan, ilmaisiko eleeni suuttumusta vai mielenkeventymistä.
Butros oli ymmärtänyt epäröintini.
— Ei vielä, selitti hän, ikäänkuin olisi ollut paremmin perehtynyt arabialaisiin tapoihin ja menoihin.
Samassa meitä hipoi eräs ratsastava peitsimies, ja oli sula ihme, ettei hän meitä keksinyt. Takanamme oleva Elias kykeni vain vaivoin pitelemään hevosiamme, joiden tömistely kuului kumeana. Meitä ympäröi vaara, mutta me olimme kokonaan metsästykseemme syventyneet. Riistamme oli ruhtinaallinen.
Vihdoin hän ilmestyi, Jamile, hänkin hunnutettuna, mutta erinomaisen helposti tunnettavissa! Kuinka olin voinut hetkeäkään otaksua, etten häntä tuntisi? Millainen oli hänen kauneuteensa kohdistuva solvaus! Toiset nuoret tytöt voivat hänen rinnallaan näyttää vain palvelijattarilta. Fellah oli siis nähnyt oikeammin kuin minä, hän joka oli verrannut Jamilea yön kauniiseen kuutamoon. Hän istui sen valkoisen tamman selässä, jonka Omar oli tuonut nähtäväksi Bšarreen ja jonka hopeiselta näyttävä loimi kimalteli tihenevässä hämärässä. Solakka ja voimakas Jamile oli kietoutunut izariin, avaraan, pitkäripsuiseen huiviin ja näytti veistokuvalta, jonka verhon laskokset eivät voineet salata rakenteen sopusointuisia suhteita. Kasvoille vedetty huntu ei sekään peittänyt häntä katseelta; minä kuvailin mieleeni hänen kullanhohtoiset poskensa, merenväriset silmänsä, koko tuon jumalaisen kukan, jonka olin nähnyt avautuvan ja kehkeytyvän. Sitten etsin hänen käsiänsä, joita omat käteni olivat lämmittäneet eräänä lumisena iltana.
Samassa havaitsin Butrosin kohottaneen pyssynsä tähtäysasentoon. En voi sanoin kuvailla kauhua, jonka valtaan äkkiä jouduin. Siirsin konemaisin ja nopein liikkein syrjään hänen pyssynsä piipun. Hän kääntyi minuun päin, etsi asian selitystä ja löysi sen heti.
— Oikein, sanoi hän. Hän kuuluu sinulle.
Hän siis otaksui minun vaativan itselleni surmaamisen etuoikeutta. Jamile oli pettänyt uskonsa ja heimonsa, mutta oli pettänyt ennen kaikkea minut. Minun asianani oli panna täytäntöön kuolemantuomio. Butros suostui väistymään tieltäni, luovuttamaan laukauksen minulle, niinkuin kohtelias metsämies luovuttaa toiselle metsävuohen tai viiriäisen. Kuinka lieneekään: tuleeko meidän surkutella vai kadehtia sellaisia Butroseja, jotka kulkevat, suoraan eteenpäin mitään vaikeuksia ja minkäänlaista epävarmuutta tuntematta? Mutta eikö kuoliaaksi iskevä Butros olekin rakastavan Jamilen veli? Eihän viimeksimainittukaan ollut tuntenut niinkään arkailun eikä epäröinnin kosketusta. Hän kulki eteenpäin rakkautensa kunnian täydessä loistossa, hän meni kohtaamaan puolisoansa. Muutaman hetken kuluttua hänet annettaisiin rakastetulleen. Sallisinko sen ilkityön tapahtuvan? Butros oli tehnyt hyvin suodessaan minulle tilaisuuden. Minä en sallisi Jamilen saapua häähuoneensa kynnykselle. Suonissani virtasi veri polttavana, ja minä vuorostani kohotin pyssyni.
Hän tarjoutui. Uskon varmaan, että hän tarjosi itseään surmattavaksi. Takaani kuului selvästi hirnuntaa. Rašid-el-Hamen tamma, se, jonka hän oli luovuttanut minulle, koska se oli hänen tallinsa paras ratsu, ilmaisi kärsimättömyyttään. Jamile, joka oli usein sillä ratsastanut, varmaan kuuli sen samoinkuin minä ja tunsi äänen. Olin hieman kohottanut päätäni nähdäkseni paremmin. Jamile oli kuuluisa terävästä näöstään; hän epäilemättä aavisti, keitä silkkiäispuiden alla piili. Joka tapauksessa hän pysähdytti ratsunsa ja kääntyi meihin päin. Hän uhmasi meitä liikahtamatta. Hänen asentonsa ei ole minun keksintöäni. Ja tuo asento sanoi:
— Mitä onkaan kuolema sille, joka rakastaa?…
Minä annoin pyssyni vaipua. Jamile lähti jälleen liikkeelle, ja tie tyhjeni. Butrosta minun toimettomuuteni ärsytti:
— Minkätähden et ampunut?
En ollut voinut surmata, koska rakastin. Butros ei olisi minua ymmärtänyt, ja minä tyydyin vastaamaan:
— Isäni käski sinua tuomaan hänet elävänä.
Kumppanini hyväksyi taaskin ajatukseni.
— Oikein. Mutta me emme voi siepata häntä tässä viholliskylässä. Yritämme tehdä sen Tripolissa muutaman kuukauden kuluttua. Lähtekäämme kiireesti. Hän on kenties meidät nähnyt, ja meitä aljetaan ajaa takaa.
Me palasimme Eliaan ja hevosten luo ja kiidimme virran rotkoon, missä pimenevä ilta karkoitti päivän viimeistä valkeutta. Mutta me saimme paeta häiritsemättä: takaa-ajajat olivat eksyneet jäljiltämme tai Jamile ei ollut maininnut mitään.
Tämän yöllisen retken aikana, ratsuni kulkiessa höllin ohjaksin, minä kuvailin alinomaa mieleeni valkeata puolisoa, joka painuvan päivän hohteessa ja soiton soidessa kulki kohti rakastettunsa asumusta. Minun paetessani pimeässä varkaan tavoin, Omar, kaikkein herttaisin herra, riisui Jamilen hunnun, riisui kaikki hänen huntunsa. Minkätähden en ollut surmannut valapattoista? Mitä merkitsikään minulle, jos ryöstimme hänet Tripolissa, tämän hääyön jälkeen? Mutta sittenkin tunsin syvimmässäni, mieleni salatuimmissa kammioissa, joita olen myöhemmin tutkistellut, eräänlaista tuimaa ylpeyttä siitä, että olin hänet säästänyt, ikäänkuin olisi siten laadultaan muuttunut tuskani ollut hänen rakkautensa veroinen.