VI
HAUKKAJAHTI.
Rašid-el-Hame oli tyytymätön meidän palatessamme. Butrosin kerrottua hänelle kaikki yksityiskohtaisesti ja todenmukaisesti näimme vihan täyttävän hänet niinkuin viini paisuttaa nahkaleiliä valmiina virtaamaan siitä ulos. Kuullessaan, että hänen tyttärensä oli suostunut menemään naimisiin muhamettilaisia juhlamenoja noudattaen ja että olimme nähneet hänen kulkevan saattueessa, soiton ja kukkien ympäröimänä ja valkoisten huntujen verhoamana kohti puolisonsa asumusta, hän nousi seisaalleen sellaisen tuskan vallassa, että luulimme hänen aikovan repiä abaijensa murheen merkiksi. Kookas, mustapartainen ja säihkyväsilmäinen mies muistutti niitä Vanhan Testamentin profeettoja, jotka arvelematta vuodattivat verta iäisen olennon kunniaksi. Eikö hän ollutkin yhtä majesteettinen kuin ylimmäinen pappi puettuna pyhiin koruihinsa, kullankirjaeltuun kaapuunsa, tiirikkaansa, tiaraansa, hienoon liinaan, sinipunervaan, purppuraan ja kaksin kerroin värjättyyn tulipunaiseen? Sellaisena hän minulle ilmeni uhraajan koko loistokkuudessa. Hänen väkivaltainen mielenliikutuksensa purkautui moitteina:
— Minkätähden ette surmanneet häntä, ennenkuin hän tuli saastutetuksi? Minkätähden sallitte hänen astua uskottoman kynnyksen yli? Hän oli kuulainne kantomatkan päässä, kuin šakaali tai susi, ja te ette ampuneet! Olette pelkureita, arvottomia nauttimaan sitä kunniaa, jonka teille osoitin uskoessani huoleksenne sukuani kohdanneen häpeän kostamisen!
Hänen kaunopuheisuutensa oli hänen vihanvimmaansakin suurempi.
Butrosin olisi tarvinnut sanoa yksi ainoa sana puolustautuakseen. Vain minä olin asiasta vastuussa, ja Jamile sai kiittää eloonjäämisestä minua. Mutta Butros, sotamies, ei pettänyt kumppaniaan. Hän ei tahtonut erottaa itseään yhteisestä asiastamme, ja kun aioin ryhtyä selittämään, hän sai minut vaikenemaan:
— Sinä tahdoit saada hänet elävänä, isä.
— Koska hän on syyllinen, näkisin hänet mieluummin kuolleena.
Minä vapisin kuullessani hänen julistavan tuon tuomion. Minä, joka olin joutunut kärsimään enemmän kuin hän, olin tuntenut sääliä. Olinko toista, epäröivämpää ja jo heikontunutta rotua? Mutta vanhus vannotti edelleen Butrosia:
— Tuo hänet minulle, niin minä surmaan hänet omin käsin, koska teidän kätenne epäröi suorittaa oikeuden tekoa.
— Akkarin maassa se on mahdotonta, selitti Butros. Meidän siellä-olomme ei voi jäädä salatuksi. Jos tekisimme siellä väkivaltaa, niin kaikki kristityt joutuisivat surmatuiksi. Mutta Tripolissa…
— Tripolissa?
— Niin, Omar-bei siirtyy syksyllä sinne viettääkseen siellä talven.
Tripolissa kenties, jos onnistuu pettää haaremin valppaat vartijat…
— Minä tyydyn odottamaan niin kauan kuin on välttämätöntä, virkkoi šeikki. Mutta luopion täytyy kuolla.
Minä uskalsin ehdottaa:
— Omar, joka on hänet vietellyt, on syyllisempi kuin hän. Minä tarjoan sinulle Omarin veren.
— Ei, ei, vastattiin minulle. Omar ei ole pettänyt uskoansa eikä heimoansa. Tyttäreni rikos voidaan sovittaa ainoastaan täällä. 'Vesi voi pestä vaatteen tahrat, mutta synnintekijän sydäntä se ei kykene puhdistamaan.'
Hän poistui ja jätti meidät, Butrosin, joka oli typertynyt kuin sotilas ansaittuaan päällikkönsä nuhteet, ja minut, jonka oli kokonaan masentanut sellainen isän arvovallan käyttely. Viereisestä huoneesta kuului huutoja. Hän varmaan ilmoitti karusti Jamilen äidille ja sisarelle sukua kohdanneesta häpeästä. Naiset arvatenkin yrittivät puolustella paennutta, sillä äänten hälinä oli melkoinen, mutta šeikin käsky sai aikaan hiljaisuuden.
Butros oli vaipunut mietteisiin, ja minun mieltäni polttava Omarin ja
Jamilen yhdynnän kuva herätti minussa äkkiä halun surmata.
— Isä on vihoissaan, päätteli Butros. Hän on oikeassa. Solvaus on sovitettava täällä.
— Mutta kuinka pääsemme jälleen näkemään Jamilen ja ryöstämään hänet takaisin?
— Tripolissa.
— Milloin lähdemme?
— Se on minun asiani.
* * * * *
Minä en kysellyt häneltä enempää suunnitelmasta, jossa olin osallisena. Kului päiviä, sitten viikkoja, vieläpä kuukausiakin. Bšarren pappi, jota nimitettiin kapteeniksi, yritti kietoa minua pauloihinsa, punoi kaikenlaisia viekkaita juonia naittaakseen minulle tyttärensä Sufian. Minä torjuin hänen tarjouksensa ja nuoren tytön lähentelyt, joita hän häpeää tuntematta kiihotti, kerrassaan unohtaen pappeutensa. Äitini oli asettunut heidän puolelleen, mutta hän piti tietämättään vireillä paenneeseen kohdistuvaa palvontaani, koska tapasi joka päivä Merjemin, Rašid-el-Hamen puolison, joka riutui ikävään ja puhui vain Jamilestä. Nuorempi tytär Muntaha oli usein kävelemässä Edenin tiellä. Edenin tie on samalla Akkarin tie. Minäkin kävelin siellä tuskineni ja kaipauksineni, rakkauksineni ja vihoineni. Toisinaan kysyin itseltäni, etsikö hän sieltä minua vai kenties sen punaisen ratsumiehen hahmoa, jonka oli nähnyt seetrien alla kirkastuksenpäivänä. Intohimo näet on tarttuvainen, ja pappi kenties ei erehtynyt naistentuntijana vaatiessaan esimerkiksi kelpaavaa rangaistusta, jotta maroniittien nuoret tytöt tulevaisuudessa säilyisivät.
Eräänä aamuna Butros saapui luokseni:
— Hän on ollut Tripolissa jo kuukauden.
Minä olin odottanut tuota tietoa, vaikka meitä ei enää mikään yhdistänyt toisiimme. Olin sitä odottanut, mutta siitä huolimatta se sai mieleni kuohuksiin.
— Kuinka sen tiedät?
— Vanha Jusef Abbud, jonka tehtäväksi asian jätin, on lähettänyt tiedon. Mutta sana ei tule lentäen vuoriston halki.
— Tripolissa on kolme kaupunkia. Kuinka löydämme hänen asumuksensa?
— Meillä on opas.
— Opas hälyttää.
— Meidän oppaamme ei puhu.
Samassa valtasi minut se ajatus, että saisin jälleen nähdä Jamilen, vaikkapa kaukaakin, vaikkapa vain hunnutettuna, valtasi niinkuin aamurusko yhtäkkiä leviää yli koko taivaan. Tuo ajatus muuttui minussa vallitsevaksi, jopa siinä määrin, ettei hengenvaara tuntunut mitään merkitsevän.
— Milloin lähdemme, Butros?
Hän lausui arvelematta minulle tämän kamalan vastauksen, joka minut kerrassaan järkytti:
— Kun äitini on kuollut.
— Eihän hän ole sairas.
— Hän kuolee Jamilen vuoksi. Etkö sitä huomaa?
Minä tiesin sen, tiesinpä vielä, ettei Merjemillä ollut enää pitkiä aikoja elettävänä. Hän piti kuitenkin puoliaan koko talven. Hän lienee ajatellut, että äidin hengittely suojeli lasta niinkuin silloin, kun pikku Jamile vielä lepäsi kätkyessään: lasta ei surmata äidin nähden, ja hän kenties aavisti ne synkeät suunnitelmat, jotka liittyivät hänen riutumiseensa.
* * * * *
Kun hän oli laskettu lepokammioon Bšarren hautausmaahan, pyhän Kadiša-joen vieremälle, me nousimme satulaan ottaen seuralaisiksemme uskollisen Eliaan ja erään toisen palvelijan, Tannus-nimisen, matkatavaroita kuljettamaan. Edenissä me erkanimme Tripolin tieltä ja painuimme metsään. Minua tämä merkillinen ura ihmetytti. Butros silitteli raudikkonsa harjaa:
— Tämä opastaa meitä samoinkuin viime kerralla.
— Šrariin, mutta entä sitten?
— Se on syntynyt Omar-bein tallissa. Eikö Omar kesäasunnostaan
Tripoliin muuttaessaan vie hevosiaan mukanaan?
— Epäilemättä.
— Niinmuodoin Selma tuntee tien ja pysähtyy hänen talonsa portille.
Hän päätti puheensa sananlaskuun:
— ’Ei pidä antaa lainaksi pyssyänsä, ei hevostansa eikä vaimoansa.’
* * * * *
Me näimme jälleen, heräävän kevään heleässä valossa, ne mänty- ja seetrimetsät, arabialaiset kylät, äkkijyrkät vuorenseinämät, laakeriruusulehdot ja harmaanviheriän Helvetinlaakson pohjalla virtaavan vuoripuron, jotka olimme edellisenä vuonna nähneet elokuun paahtavan auringon alla. Mitä hainkaan minä näistä kaikkein katkerimpien muistojen myrkyttämistä seuduista? Valkea Jamile oli maannut jo seitsemän kuukautta Omarin käsivarrella minun kiertyessäni joka ilta tuskaani kuin polttavaan peitteeseen, jota en voinut heittää yltäni nauttiakseni yön raikkautta. Niin, mitä tulinkaan täältä etsimään? Minkätähden tahdoin itsepintaisesti pysytellä onnettomuudessani? Eikö ole kukkatarhoissa kukkia ja hedelmätarhoissa hedelmiä, joiden tuoksu tai maku tuottaa unohduksen? Eikö nainen voi korvata toisen naisen aiheuttamaa pahaa? Minä kuvailin mieleeni Sufiaa, kuvailin mieleeni hellää ja vilkasta Muntahaa, jotka molemmat olivat valmiit minua lohduttamaan, ja vielä muitakin Bšarren tyttöjä, joiden kanssa olin tanssinut. He tuntuivat minusta varjoilta, joissa ei ollut lihaa eikä verta. He väikkyivät Jamilen vaiheilla, jonka silmät, huulet, käsivarret minua kiehtoivat, yksin Jamilen, Jamilen ainoastaan. ’Sinun kuvasi on minun silmissäni, sinun niinesi minun huulillani ja tyyssijasi sydämessäni; kuinka siis voisitkaan olla poissa?’ Ja minä ymmärsin kulkevani eteenpäin toisissa tarkoituksissa kuin Butros, joka meni kostamaan uskontoomme, heimoomme, Rašid-el-Hamen sukuun ja minuun itseeni kohdistunutta solvausta, iskemään ja rankaisemaan. Minä menin näkemään jälleen. Näkemään jälleen, ei mitään enempää. Haaveitta ja toiveitta minä rajoitin elämäni tähän jumalaiseen asiaan: jälleennäkemiseen, vaikka hän olisi onnellinen, jälleennäkemiseen, vaikka en saisi puhua hänelle, vaikka hän ei näkisi minua. Näkemään hänet jälleen uudistaakseni hänen kuvaansa mielessäni, näkemään jälleen, jotta olisin hänet jälleen nähnyt.
Ehdittyämme siitä ahtaasta rotkosta, jonka virran ympärille muodostavat Helvetinkuilun kalliot, avarampaan ja viheriöivään laaksoon, missä vehnä kasvoi vehmaana ja maissi versoi, huomasimme parikymmentä aseetonta ratsumiestä, joiden jalankäyvät palvelijat kantoivat pyssyjä ja taluttivat koiria.
Kiihkoansa värähtelevä Butros osoitti heitä ja virkkoi:
— Haukkajahti.
Ratsumiehillä oli tosiaankin rystysillään petolintuja. Mutta täällä Syyriassa haukkoja ei peitetä huppuun, sidotaan vain niiden jalat pitkällä villarihmalla, joka päättyy moniväriseen pumpulaan.
Meidän lähestyessämme metsästys alkoi. Irralleen päästetyt koirat lähtivät etsimään saalista pensaikoista ja oraspelloilta, jonne ratsastajat ajoivat niiden jäljessä. Aivan pian ne saivat nousemaan viiriäisiä — Egyptin viiriäisiä, jotka siirtyvät meren yli kevään alussa. Haukkain pitelijät tarttuivat heti täysin kourin petoihinsa, joiden jalat olivat pystyssä ja siivet suppuun painettuina, ja heittivät pyöreän ja lämpöisen pallon kuin kiven kohti riistaa. Näytti siltä kuin horroksiin vaipuneiden haukkojen olisi täytynyt murskautua kovaan maankamaraan; mutta ne ravistautuivat kohta jälleen voimakkaaseen lentoon, niiden pienet, terävät silmät tutkivat avaruutta, ne syöksyivät ahnaasti kohti uhriansa, iskivät siihen kiinni ja putosivat maahan sen kanssa, höyhenten pölistessä. Metsästäjät laskeutuivat satulasta, tarttuivat lintuihin, jotka taistelu liitti toisiinsa niinkuin lempi, erottivat ne toisistaan, heittivät toisen metsästyslaukkuunsa ja asettivat toisen korkean päähineensä töyhtökoristeeksi.
Sillävälin silmäili fellah-joukko pellon pientareelta ällistyneenä vehnän ja maissin tallaamista. Minä muistin, mitä Jusef Abbud oli kertonut Omarista: että hän metsästäessään säästi viljelyksiä. Olimme tunteneet metsästäjien joukosta Abdulražak-bei-el-Osmanin, mutta Omaria ei näkynyt. Butros jo hieman pelkäsi, että hän oli ehtinyt lähteä Tripolista vuoristoon.
Veriset haukat olivat iskeneet nokkansa ja kyntensä hytkähtelevään uhriinsa. Emmekö me olleet yhtä julmat, me, jotka metsästimme vieläkin herkemmin kärsivää riistaa? Minä olin nähnyt viiriäisten pakenevan mielettöminä kuolemaansa. Yrittäisikö Jamilekin siten pelastautua ryöstäjiltään? Tuota katalaa metsästystä inhoten minä inhosin itseänikin. Voinko suostua olemaan Butrosin rikoskumppanina? Katseeni osui toveriini: hän nauroi iloissaan, kadehti arabialaisia haukkamiehiä ja osoitti suosiotaan heidän viheliäisille ja helpoille urotöilleen. Mikään arkailu, minkäänlaiset omantunnonsoimaukset eivät voineet olla niin terävät, niin tuimat, että olisivat kyenneet puhkaisemaan hänen karkean voimansa kuoren. Teki mieleni heti erota hänestä ja palata yksin Bšarreen. Mutta samassa näin kaukaa sen talon tasakatot, jossa valkohuntuisen vaimon oli ottanut vastaan hänen puolisonsa hääiltana, ja tunsin uudelleen yltyvää rakkauden vimmaa.