VII
OMARIN YRTTITARHOISSA.
Tuon näytelmän nähtyämme lähdimme vanhan Jusef Abbudin luo, joka ilottomasti tarjosi meille laihaa vieraanvaraisuuttaan. Hänen ainoana toivonaan oli saada päättää päivänsä rauhallisesti, mihinkään seikkailuihin joutumatta, ja hänen tahaton liittymisensä meidän juoneemme aiheutti hänelle tuhansia kauhuja, joita Butros huvikseen piti vireillä. Me pyysimme häntä kertomaan, missä Omarin palatsi Tripolissa sijaitsi; hän oli käynyt kaupungissa yhden ainoan kerran, saatellessaan sukulaisiaan, jotka lähtivät Amerikkaan, ei tietänyt mitään, vaan pyysi anteeksi, ettei voinut antaa meille minkäänlaisia tietoja.
— Eipä haittaa! ivaili kumppanini. Hevoseni on sinua ovelampi. Minä jätän ohjaksen valloilleen, ja se opastaa meidät oikeaan.
Seuraavana päivänä, ennen lähtöämme, minä kysyin isännältämme, enkö voisi käydä kylän yläpuolella sijaitsevassa Omar-bein huvilassa. Mieltäni ahdisti omituinen kiusaus: päästä näkemään niitä paikkoja, joissa olivat toisiaan rakastaneet Jamile ja Omar, ja siten kiihdyttämään tuskaani ja raivoani. Eivätkö siellä ollen minussa heräisi ne hornan voimat, joiden nojalla kykenemme surmaamaan? Kauhistunut Juseful-ukko esitti kosolta vastaväitteitä. Minun yhä vaatiellessani hän vihdoin kysyi, pidinkö kukkasista. Jos näet olin kukkien ystävä, niin puutarhurit kenties suostuisivat.
— Ihmisiä saapuu pitkien matkojen takaa ihailemaan Omarin kukkapenkereitä.
Minä havaitsin heti itsessäni kiihkeän kiintymyksen puutarhataiteeseen.
— Mitä joutavia! virkkoi Butros. Eikö se ole pelkkää ajan hukkaamista?
Ja eikö läsnäolomme tule tunnetuksi?
Mutta hän arvasi kiihkeästä ilmeestäni, että sellainen käynti edistäisi vihaani, ja kävi minua kannattamaan.
— Hyvä, myönsi ukko ymmärtäen, että meidän ollessamme yhtä mieltä oli turhaa vastustella.
* * * * *
Omar-bei-el-Hussein oli kyläkunnan maiden omistaja. Hänen asumuksensa oli hänen arvoansa vastaava. Siihen kuuluvat tasakattoiset valkoiset rakennukset kohosivat laakson yläpuolelle ja vallitsivat ojanteen ja puurivin huonosti sulkemaa puutarhaa, missä puuryhmät ja pyöreät kukkalavat olivat taitavasti järjestetyt silmien iloksi. Hopeapoppelit, kypressit ja plataanit suojasivat ja varjostivat hänen kaunista ja salaperäistä tyyssijaansa. Vesialtaiden äärillä kukkivat ruusut, kalpeat asfodelit, liljat ja malvanväriset kurjenpolvet, punaiset ibiskuskukat ja Persian sireenit kasvoivat seinäin vierillä tai koristivat lehtimajoja. Siellä minua päihdyttivät heräävän kevään tuhlaten jakamat tuoksut solisevien suihkulähteiden musiikin yksitoikkoisesti helistessä korviini. Murheellinen mieleni teki tämän päihtymyksen sitäkin ahdistavammaksi. Minä olin löytänyt Jamilen kadonneet jäljet. Hän oli hengitellyt näiden ruusujen tuoksua, oli kumartunut yli vedenkalvon, ja minä en tietänyt, olivatko altaat kuvastelleet hänen kasvojaan hunnutettuina, vai oliko niissä näkynyt hänen silmiensä, poskiensa ja purppuraista nauhaa muistuttavan suumalonsa salaamatonta kauneutta. Kuinka oikeassa olinkaan pyrkiessäni tälle tuskalliselle pyhiinvaellusretkelle! Se ärsytti hermojani ja voitti kaikki odotukseni. Eikö tuska ollutkin ainoa tapa, jolla voin päästä osalliseksi rakkauden kamalaan nautintoon?
Jusef Abbud oli jättänyt minut ylimmän puutarhurin huostaan esitellen minut harrastelijana ja tuntijana. Taitavin ylistyksin minun onnistui voittaa puolelleni tuo mies, ja minä käytin seikkaa hyväkseni esittääkseni hänelle kysymyksiä. Haaremin naiset tulivat varmaan ilman viiletessä puutarhan käytäville käyskelemään?
— Naiset? vastattiin minulle säälivästi hymyillen. Täällä on yksi ainoa valtiatar.
— Eikö Omar-bei-el-Hussein ole kyllin rikas voidakseen suoda itselleen useampien vaimojen ylellisyyden?
— Meidän herramme ei tahdo kuin yhden ainoan. Valtiattaremme on kristitty, jonka hän on tuonut kaukaisesta maasta ja käännyttänyt.
— Tiedätkö hänen nimensä?
— Tiedän kyllä: hänen nimensä on Kauneus.
— Kauneus? uskalsin minä toistaa. Kuka on hänet nähnyt?
— Hänen puolisoansa lukuunottamatta ei kukaan ole voinut häntä nähdä. Mutta naiset ovat kerkeät puhumaan ja kertomaan. Tänne saapuessaan ja ratsultaan laskeutuessaan, Mohammed-bei-el-Jasinin portilla, missä hänet uskottiin kunnianarvoisen Ablan huostaan, hän ei kumminkaan ollut vielä hunnutettu. Hän kuuluu olleen niin kaunis, että katselijan katse laskeutui itsestään, hänen kasvojensa kirkkauden häikäisemänä. Kerrotaan… niin, minä en tietenkään siellä ollut.
Olin hetkisen vaiti, minäkin tuon näyn häikäisemänä, jota minun ei tarvinnut nähdä edessäni. Voimatta katkaista keskustelua, joka minua kidutti, kysyin vielä:
— Eikö hän milloinkaan käyskellyt näissä puutarhoissa?
— Ennen auringonlaskua puutarhat tyhjentyivät Omarin käskystä. Kenelläkään ei ollut oikeutta niihin tunkeutua, ei minkään verukkeen nojalla. Hän oli valinnut sen hetken käyskelläkseen siellä hänen kanssaan.
Armottoman täsmällinen harhahavainto näytti minulle heti heidät molemmat kulkemassa edelläni: Omar tuki häntä käsivarresta, Jamile nojasi hänen olkapäähänsä hieman pienentyäkseen, koska oli melkein Omarin kokoinen, kasvot kaikista hunnuista vapautuneina, kasvot niin säteilevät, ettei niitä voinut kauan katsella sulkematta silmäluomiaan. Minä yritin sanojen avulla karkoittaa tuota julmaa kuvaa:
— Niin, kun herranne oli Šrarissa, mutta hänhän oli usein poissa, koska oli innokas haukkametsästäjä.
— Hän oli jättänyt metsästämisen.
— Hän totutti mielellään hevosia.
— Hän ei noussut enää hevosen selkään.
— Hän halusi liikkua vieraissa seuduissa, nähdä kaupunkeja, elossa olevia kuten Damaskus tai kuolleita kuten Palmyra, ja painui aina erämaahan saakka.
— Hänellä ei ollut enää halua sellaiseen.
— Ei ollut halua! Kukapa ihminen onkaan vailla halua?
— Hän.
— Mitä hän siis täällä toimitteli?
— Hän rakasti. Hänen halunansa oli Jamile. Hän oli Jamilen haluna. Mitä merkitseekään maailma, kun ihminen rakastaa? Ja me, puutarhurit ja palatsin palvelijat ja vainioilla työskentelevät talonpojat, rakastamme heitä, koska he rakastavat toisiaan.
Raivo ja mustasukkaisuus saivat minut huudahtamaan:
— Mitä merkitsee meille toisten onni?
— Se on onnea sekin. Noudata neuvoani, nuori mies ja nauti toisten onnesta; se on meidän omaa onneamme varmempi.
Olin saanut tietää riittävän paljon; haavastani vuotivat jälleen runsaat veret. Minulla ei ollut sellaisen rakkauden rinnalle asetettavaksi muuta kuin oma tuskani. Niinpä tahdoinkin saada tuskani tuota rakkautta suuremmaksi.
Puutarhurin aljettua puhua jälleen oman ammattinsa asioista ja selittäessä minulle erään erikoisen ruusulajin leikkaamista Butros valitteli vierailumme pitkittymistä ja tuli luokseni kehoittaen minua poistumaan. Hän huomautti, kuinka varomatonta olisi viipyä kauemmin vihollisemme puistossa, koska hän saisi ennemmin tai myöhemmin kuulla käynnistämme. Mutta minä pidin puoleni.
Oli jo niin myöhä, ettei voinut ajatella sinä päivänä saapuvansa
Tripoliin; oli niinmuodoin parempi odottaa huomiseen.
— Sinä myrkytät itsesi, sanoi Butros. Nämä kukat ovat sinulle mädäntyneet.
— Minä myrkytän niillä aseeni.
— Olkoon niin.
Tietoni olivat täydelliset. Puutarhurien taide ei tarjonnut minulle enää mitään opittavaa. Minä kiitin ylipuutarhuria, joka oli perehdyttänyt minut kaikkiin hienouksiin, ja me palasimme, Butros ja minä, Butros tyytymättömänä mutisten ja minä mieli raadeltuna, Jusef Abbudin köyhään majaan. Me ilmoitimme päätöksemme ukolle, joka kykeni vain puolittain salaamaan pettymystään. Me korvasimme hänelle kauniisti puhumalla ja rahaa antamalla vieraanvaraisuuden, johon olimme hänet pakottaneet: sanat vaikuttivat häneen, ja hän ei näyttänyt havaitsevan turkkilaisia hopeakolikoita, joita jätimme eri paikkoihin huoneessa, epäilemättä huolimattomuudesta, ja jotka yhtäkkiä hävisivät meidän tarvitsematta enempää asiaan puuttua. Hän oli hienotunteinen siinä määrin, ettei huolinut meitä edes kiittää. Mutta tavallista runsaampi illallinen osoitti meille, että hän oli tyytyväinen.
* * * * *
Yön tultua jätin Butrosin virittämään satimia ketuille ukon hyväksi, joka joutui haltioihinsa sellaisesta oveluudesta ja kerskaili jo koskemattomasta kanatarhastansa, ja lähdin ulos.
Suunnitelmani oli yksinkertainen: palata Omarin yrttitarhoihin. Aitausta ei ollut enempää kuin itämailla yleensäkään, ja ojan yli päästyäni minä painuin puiden varjoon. Epäilemättä uskalsin siinä henkeni. Talonherran poissaollessakin, haaremin ollessa tyhjänä, olisi palatsin alueella kuljeksiva ollut kuoleman oma. Minä kuuntelin, haukkuivatko koirat ilmoittaakseen läsnäoloani. Ne olivat varmaan tarhaansa suljetut tai vielä luultavammin lainatut Abdulražakille haukkajahtiin eivätkä olleet vielä palanneet. Mitäpä vaara muuten minulle merkitsikään? Enkö ollut valinnut kärsimysteni paikkaa?
Puutarhat näyttivät nukkuvan kuunsirpin luomassa valossa. Näköpiirin rajalla, lännen puolella, viipyi vielä heikko kajaste. Tähdet riippuivat ylen ylhäällä taivaanlaessa, joka oli kuin sinistä samettia. Vieläkin kauempana ne näyttivät olevan altaiden pohjalla. Suihkulähteiden valitus soi äänekkäämmin hiljaisuudessa. Samoin kukkien tuoksu. Yksinäisyys oli täynnä Jamileä. Jamile yksin ympäröi minua kuin naisten piiri, ja nämä naiset olivat sitä kauniimmat, mitä tarkemmin heitä katselin. Siinä oli aivan lapsellinen Jamile, joka leikki kanssani naimisiinmenoa ollenkaan arvaamatta, mihin tämä leikinlasku tulisi meidät johtamaan. Oli Jamile, joka oli eräänä lumisena päivänä ojentanut minulle sormensa lämmitettäviksi. Oli Jamile, joka tanssi seetrien alla, jo Omarin katseen lumoamana. Jamile, joka seurasi minua pelontuskan vallassa minun avatessani takaisin saamieni korujen kääröä. Jamile Hamen pihamaalla kiittämässä hyvyyttäni ja peruuttamassa minulle antamaansa lupausta. Jamile, joka viimeisenä iltana, ennen suurta lähtöä, katseli minua epätoivoisen hellästi, sanomattoman murheellisesti. Vihdoin Jamile hunnutettuna, valkoisen ratsun selässä, kulkien ohitseni puolisonsa asuntoon, tuohon valkoisena hohtavaan rakennukseen, jonka näin lehtokujan päässä, kulkien ohitseni ja pysähdyttäen hevosensa minua uhmatakseen, Jamile, jolla ei ollut uhkaavan ja aavistetun kuoleman varalle mitään muuta asetta kuin rakkautensa. Hänen rakkautensa oli suoriutunut siitä voittajana. Hänen rakkautensa oli niin väkevä, etten kenties olisi kyennyt kestämään sen riemua, minä, joka humalluin jo sen aiheuttaman kärsimyksen hekumasta.
Kaikki nämä Jamilet, jotka kiersivät minua vangiten minut kehäänsä, eivät vielä riittäneet. Haaremini ei ollut täydellinen. Minä kutsuin luokseni vielä toisia: hänet, joka harhaili näissä yrttitarhoissa, yksinään tai rakastajansa keralla, hänet, joka tänä hetkenä, patjoillaan maaten, kuunteli korkealta kattotasanteelta Tripolin meren pauhinaa. Enkö ollut tosiaankin häntä kutsunut hellästi kuiskaten:
— Jamile! Jamile!
Se soi kuin huokaus tai kuin vesiltä kuuluva viulun sävel. Koko yö näet tuntui minulle vastaavan. Oliko puiston tuolla puolen, metsän puissa, satakieli kuullut kutsuni, vai aloitteliko se yöllistä lauluansa kumppaniansa lumotakseen? Kaukaa, kaukaa helisi sen ystävällinen ääni minua hyväillen ja virkistäen. Puutarhat tuntuivat havahtuvan. Kaikista lehvistöistä kohosi ilmoille viserrys pudoten jälleen alas helmisateena niinkuin suihkulähteen vihmaksi hajoavat vedet. Puisto oli tyyssijana satakielille, joiden jumalaisen romanssin minä selitin. Toisinaan ne punoivat loppumattomiin muunnelmiin rakastetun nimen, toisinaan moduloivat sen kolmea tavua niitä avarrellen ja avarrellen siinä määrin, niin suurenmoisesti, että tuo nimi täytti koko avaruuden, kajahteli kaikkialla taivaan korkeassa holvissa. Puutarhat, puisto ja koko maa lauloivat vain Jamilea…
Millainen hekuma lieneekään olla rakastettu, kun oman rakkauden tunne on jo niin ihmeellinen?…