VIII
TRIPOLISSA.
Seuraavana päivänä, varhain aamulla, me lähdimme Šrarista kohti Tripolia, matkamme päämäärää. Oli jo aikakin: piiripäällikkö, jota meidän läsnäolomme huolestutti, oli kutsuttanut luokseen arkamaisen Jusef Abbudin häneltä asiaa tiedustellakseen. Pienen karavaanimme etunenässä ratsastava Butros antautui tammansa opastettavaksi. Hevonen kulki eteenpäin ollenkaan epäröimättä. Se noudatteli verrattain selvää polkua, joka kulki Nahr-el-Baredin lisäjoen vartta eikä mainitun virran luo ehdittyään siitä enää eronnut. Helvetinkuilun äkkijyrkän teiden asemasta tapasimme nyt avaran laaksonpohjan, jossa oli silkkiäispuuistutuksia. Viimeisen kukkulavallin yli ehdittyämme näimme hieman alempana, ikäänkuin seuraavalla porraspengermällä, Akkarin hedelmällisen tasangon, jota meren vaahto reunusti.
Butros pysähdytti äkkiä ratsunsa. Hänen, maanomistajan, silmää miellyttivät nuo lihavat ja hyvin kastellut viljelysmaat, nuo kauniit vehnä-, ohra-, maissi- ja kauravainiot. Vuoristo avautui antaakseen vetensä, ja kukoistava ja viljava tasanko painui kohti rannikkoa, joka tuntui tavoittelevan tämän hedelmällisen maaperän rikkauksia. Jotta merenkulun ja kaupan vetovoima tulisi sitäkin enemmän tehostetuksi, meidän edessämme olevan näkymön täytti hetkiseksi lukematon, aaltoileva lammaslauma. Tätä laumaa, joka epäilemättä oli tarkoitettu Egyptiin tai Eurooppaan vietäväksi ja siellä muonana käytettäväksi, ajoivat beduiinipaimenet, joiden kameeliratsujen pitkät päät nuokahtelivat tahdikkaan ylenkatseellisesti. Minä en kumminkaan vastannut Butrosin ihastuneisiin huudahduksiin: meren sini muistutti mieleeni Jamilen silmiä.
Virran suulla jouduimme valtatielle, joka noudattelee rannikkoa aina Tripolin välittömään läheisyyteen saakka. Butros viittasi minulle, että vaikeutemme nyt alkoivat. Hän hyväili kädellään Selmaa, joka heristi korviaan, ikäänkuin olisi hyvinkin käsittänyt tehtävänsä tärkeyden. Raudikko valitsi satamakaupungin el Minan ja ylinnä sijaitsevan Kubben välillä sen tien, joka johtaa vanhaan kaupunkiin, kulki siltaa, joka vie yli Kadišan, seetristömme juurelta lähtevän pyhän joen, kulki koreiden ja vilkasliikkeisten myymälöiden reunustamaa valtakatua ja kääntyi pienelle sivukadulle, joka sekin oli täynnä kauppiaita. Meidän tullessamme heidän täytyi koota mattonsa, kankaansa, punaisesta nahasta tehdyt turkkilaistohvelinsa ihan hevostemme kavioiden alta. Vihdoin pysähtyi raudikko erään holvin syvennyksessä olevan oven eteen, jonka vieressä sijaitsevasta suihkulähteestä se sammutti janonsa, ikäänkuin olisi tottunut aina niin tekemään.
— Hyvä, virkkoi Butros. Olemme perillä.
Mutta me emme voineet jättää matkaamme kesken herättämättä huomiota. Täytyi keksiä jokin tekosyy tulomme selitykseksi. Butros huusi eräälle kauppiaalle, joka kiireesti haravoi käsillään kokoon hajautuneen basaarinsa tavaroita:
— Eikö tässä asu Abdulražak-bei-el-Osman, Akkarin maasta?
Mies polvistui, ikäänkuin pyytääkseen anteeksi tietämättömyyttään:
— Minä en tiedä, herra.
Mutta me olimme jo aiheuttaneet väenkokouksen. Itämaisissa kaupungeissamme on aina suuret määrät tyhjäntoimittajia, jotka seikkailujensa välillä vaanivat tilaisuutta löytää jotakin ravinnokseen tai hauskuudekseen. Eräs pitkä arabialainen, joka upposi likaisenvalkoiseen kameelinkarvaiseen burnusviittaansa ja jonka päässä oli Mekan-kävijöiden viheriä turbaani, hajoitti sauvallaan väkijoukon ja selitti meille tärkein ilmein:
— Ei, herra, hän ei asu tässä. Tässä asuu Omar-bei-el-Hussein. Minä olen Akkarista ja tunnen hänet. Mutta minä tiedän, missä etsimäsi henkilö asuu ja opastan sinut heti hänen luokseen.
Hän tarttui Selman ohjakseen. Mutta Butros ei osoittanut hänen ystävyytensä johdosta minkäänlaista kiitollisuutta, vaan torjui hänet äreästi:
— Älä huoli. Löydän hänet yksinkin.
— Et löydä. Hän asuu ylimmässä kaupungissa.
— Jätä meidät rauhaan, kuuletko. Me menemme sinne myöhemmin.
Me kiiruhdimme pois pieneltä kadulta häiriytyneiden kauppiaiden meitä sadatellessa. Meille oli tärkeätä, etteivät kaikki nuo meihin suunnatut uteliaat katseet voineet kovin perehtyä kasvojemme piirteisiin, koska meidän piti tänne palata ja päästä tuon mitättömältä näyttävän asumuksen sisäpuolelle anastaaksemme sieltä Jamilen. Katseeni yrittivät ahnaasti tunkeutua seinämuurien läpi. Holvin takana aavistin olevan käytävän; käytävään avautui ovi, joka epäilemättä johti avaralle, marmorilevyin lasketulle pihamaalle, missä oli suihkulähde kukkasarkojen keskellä. Salaperäisen palatsin huoneista avautui näköala tälle raikkaalle ja kukkivalle pihamaalle. Kaikki muhamettilaisten asumukset ovat samaan kaavaan rakennetut. Tänä illan hetkenä Jamile lepäsi sohvassa mosaikkikoristeisessa suojassa tai kenties istui vesialtaan äärellä heittäen huolettomasti — niinkuin ne, joiden onni pitää aikaa piikkariansa — jasmiininkukan virtaavaan veteen ja katsellen kuinka kukka hiljalleen kierteli kaarteli altaassa hänen oman elämänsä vertauskuvana. Niin minä alinomaa toin uusia naisia Šrarin puutarhoissa perustamaani haaremiin. Mutta halu saada nähdä hänet itse eikä enää vain hänen haamuansa kuivasi huuliani kuin erämaankävijän polttava jano. Olinko valmis tuota janoa sammuttaakseni seuraamaan Butrosia rikokseen saakka?
* * * * *
Šeikki Rašid-el-Hame oli jättänyt meille suuren rahasumman ohella — ’ei ole olemassa parempaa urkkijaa kuin raha’ — suosituskirjeen eräälle rikkaalle tripolilaiselle kauppiaalle, joka oli hänkin maroniitti ja jonka kanssa šeikki oli ollut karjakaupoissa. Adib-Saade otti meidät ruhtinaallisesti vastaan El Minassa sijaitsevassa palatsissaan, jossa somasti liittyivät toisiinsa eurooppalainen rakennustapa ja arabialaiset pylväistöt. Minun huoneeni ikkunoista avautui näköala satamaan. Siinä minä katselin pitkät ajat alusten liikkeitä satamansuulla. Iltaisin niiden mastot kuvastuivat auringonlaskun kullan taustalle. Mutta meri miellytti minua täysin vain silloin, kun se väikkyi Jamilen silmien värisenä.
Kauppias osoitti meille mitä ylellisintä vieraanvaraisuutta. Hän sanoi asuntonsa olevan käytettävänämme niin kauan kuin halusimme. Vaikka hän herättikin meissä myötätuntoa, me varoimme uskomasta hänelle suunnitelmaamme: hän näet olisi mitä kiihkeimmin vastustanut sen toteuttamista. Zahlen ja Deir-el-Kamarin verilöylyt olivat tapahtuneet aivan äskettäin, ja kaikki pelkäsivät sytyttää uudelleen sitä tulipaloa, joka oli riehunut koko Libanonissa. Eivätkö poliittiset levottomuudet ole kaupan tuho? Suuren muhamettilaisen herran puolison ryöstäminen keskeltä Tripolia ei olisi näyttänyt miehestämme ainoastaan järjettömältä, vaan rikolliseltakin, ja hän olisi epäilemättä närkästyneenä lähettänyt meidät takaisin vuoristoomme, jos olisi arvannut meidän voivan suunnitella niin uskaliasta yritystä. Hän otaksui meidän saapuneen perehtymään merikauppaan ja kenties polttamaan hieman nuoruuttamme satama-alueen hökkeleissä, joissa elää, kuten kaikissakin satamapaikoissa, epäilyttävää väkeä, ja hän yritti jakaa meille kokemuksiaan ja varovaisuuttaan.
— Entä rakkausseikkailut, nuoret miehet? kysyi hän meiltä aterialla, vaaniskellen hupaisia juttuja niinkuin ainakin mies, joka on taitavasti käsitellyt kaikkia paheita saattamatta vaaranalaiseksi mainettaan enempää kuin varallisuuttaankaan.
Me tyydyimme vain hymyilemään. Meidän rakkautemme oli puhtaampaa ja säälimättömämpää.
Butrosin suunnitelma edellytti paikan saartamista. Meidän oli perehdyttävä paikallisuuksiin ja Omarin talon totuttuihin tapoihin, saatava selville palvelijoiden lukumäärä ja heidän asumuksensa sekä naisia varten varatut huoneet. Toteuttaakseen suunnitelmaansa hän hankki joukon Beirutin kautta Damaskuksesta saapuneita mattoja ja silkkikankaita ja vuokrasi torilta myymäkojun, joka sijaitsi lähinnä talon porttia. Sitten hän hankki muhamettilaisen puvun turbaaneineen kaikkineen. Mutta minua hän ei päästänyt myymäläänsä.
— Sinä olet liian taitamaton, selitti hän. Kaikki huomaavat, että olet rakastunut.
— Mitä minun siis on tehtävä?
— Minä tarvitsen sinua myöhemmin. Lähde kävelemään.
Olisin kovin mielelläni viettänyt päiväni väijyskellen Jamilen ilmaantumista!
* * * * *
Minä siis harhailin kolmessa kaupungissa. El Mina, jota hedelmäpuumetsä puristaa merenrantaa vasten, alkoi minua kiehtoa. Minä hengittelin siellä sitruunan ja oranssin tuoksua, johon sekaantui merenhengen ja kivihiilen tuntuinen satamain haju. Kuinka pitkiä aikoja vietinkään, ajatusteni askarrellessa toisaalla, katsellen höyry- ja purjealusten lastaamista ja purkamista! Saapui laivoja, joissa liehuivat kaikkein kaukaisimpien maiden liput. Ne toivat pumpulikankaita ja kaikkia niitä esineitä, joita valmistavat vanhat sivistysmaat asuntojen koristeiksi, elämän mukavuudeksi ja pukujen ylelliseksi kaunistamiseksi. Syyriamme puolestaan antoi niille runsaita viljavarojaan, villa- ja silkkikudelmiaan. Minä liityin joidenkin satamatyöläisten seuraan, jotka väijyskelevät saapuvia ja lähteviä aluksia, nousevat arvovaltaiset! niiden kannelle ja ovat laiturin herroja. He osoittivat minulle eräänä päivänä huvijahdin, joka saapui Egyptistä ja mielellään otti mukaan pari matkustajaa siedettävästä hinnasta, ja ehdottivat, että kävisin sitä katsomassa. Tämä seitsemän tai kahdeksan tonnin vetoinen alus, joka siroudestaan huolimatta oli rakenteeltaan niin luja, että kesti ankarimmankin aallokon, näytti suunnitellun rakastavien tyyssijaksi: sen hytit, joiden seinät olivat silkillä verhotut ja joiden mattojen kuosi ilmaisi persialaista alkuperää, tekivät siitä Tuhannen ja yhden yön vesillä liikkuvan palatsin. Ajatusteni tavanomaista suuntaa noudatellen kuvittelin pakenevani Jamilen kanssa kauas pois siltä inhotulta rannikolta, missä hän eli Omarin orjuudessa. Jos pelastaisin hänet kuolemasta, joka vainosi häntä yhtä varmasti kuin haukka havaitsemaansa viiriäistä, eikö hän suostuisi kiitollisuudesta ottamaan takaisin niitä koruja, jotka oli minulle palauttanut, ja pakenemaan kanssani uusien taivaiden alle? Mutta sellainenkaan unelma ei voinut minua kauan houkutella. Ei, kiitollisuus ei johda rakkauteen. Korvissani soivat vieläkin hänen säälimättömät sanansa ’rakastanhan sinua, sinä olet hyvä’, jotka hän oli minulle lausunut suihkulähteen luona Hamen sisäpihalla suudeltuaan käsiäni ja siten aneltuaan minulta suojaa. Hän kuului niihin, jotka rakastavat yhden ainoan kerran, mutta koska oli valinnut vääräuskoisen, heimomme ja uskontomme vihollisen, hän ansaitsi Butrosin hänelle valmistaman rangaistuksen, ja minulla ei ollut oikeutta yrittää sitä estää. Eikä siinä kyllin: olinhan tullut Tripoliin vain auttaakseni Butrosin aikeiden toteutumista.
Olin ehtinyt mietteissäni näin pitkälle, kun puolialastomat poikaviikarit tulivat tarjoamaan ostettavakseni vielä koralleissa kiinni olevia sieniä, joita olivat sukeltaneet meren pohjasta, ja vanhoja foiniikkialaisia rahoja, joita olivat löytäneet kallioilta ja luolista. He luulivat minua mielipuoleksi, koska ajoin heidät kiroillen pois, ikäänkuin he olisivat tarjonneet minulle vuodatetun veren hintaa. Sitten lähdin satamasta suuttuneena siihen vapauteen, jota se alinomaa ilmaisee aaltoilevia vesiään ja lähtövalmiita aluksiaan näytellessään. Minä olin joutunut vangiksi ikiajoiksi. Rakkauteni tulisi kulkemaan kerallani, meninpä minne tahansa. Ja niin olenkin kuljettanut sitä mukanani viisikymmentä vuotta kaikissa niissä maailman paikoissa, joissa olen käynyt, tuodakseni sen vihdoin takaisin sinne, missä olen siitä eniten kärsinyt.
* * * * *
Kubbe, korkea kaupunki, joka reunustaa kukkulan kaarretta, ei minua kiehtonut. Siellä en voinut löytää mitään hänestä; vanha kaupunki, jossa hän asui, oli sitävastoin minulle täynnä hänen hengittelyään. Minä ajattelin, millaisia mahdollisuuksia oli päästä hänet näkemään. Laaksojemme raikkaaseen ja terveelliseen ilmaan tottuneena hän varmaan tunsi tukehtuvansa palatsissa, johon astuttiin kadun holviovesta, vaikka avara piha soikin kukkalavojen ohella sijaa muutamille puille. Arabialaisen tavan mukaan hän niinmuodoin lähti ostoksilleen toreille, vieraaksi vertaistensa naisten luo ja huvikseen kävelemään. Minä asetuin väijymään parhaimmin varustettujen näyteikkunoiden luo. Eikö hän tulisi jonakin päivänä etsimään pehmeitä mattoja, joilla sopi astella paljain jaloin, vieläpä lepuuttaa kaunista ruumistaankin, jonka aavistettu väsymys herätti mielessäni vihan tunnetta? Valitsisiko hän punapohjaisia Bukharan mattoja kukka-aiheineen, jotka hurmaavat katsetta, vai afganistanilaisia, monin värein väikehtiviä, vai sametinpehmeitä turkestanilaisia, vai Tebrizistä saapuvia persialaisia, joiden kuviot ja himmeiden ja heleiden värien sommitelmat ovat taitavimmin suoritetut? Samoin toivoin saavani nähdä hänet kangasmyymälöissä, missä mielellään viipyivät ostajat kerkein sormin hypistellen milloin Damaskuksen brokaatteja, joiden tekotapa on niin kallisarvoinen ja harvinainen, että ne ovat Ispahanin tai Misapurin tuotteiden veroisia, Tyroksen tafteja, Tripolin läikekankaita, Tarsoksesta tai Antiokiasta tulevia kullan- tai hopeankirjaeltuja silkkikudoksia, Aleppon kirjo-ompeluksia ja kumbazeja, tarumaisen kauniita kullankeltaisia pukuja, jotka kelpasivat koristamaan kuningatarta palatsissaan. Nämä myymäläinkävijät muistuttivat toisiaan vain ensi silmäyksellä kukallisten mustien tai valkoisten huntujen alla, jotka kätkivät katseilta heidän kasvonsa. Syyriassa muhamettilaiset eivät paljasta silmiäänkään, kuten on laita Kairossa ja Stambulissa. Huntu peittää kasvot kerrassaan, mutta on toisinaan niin kevyt, että tuntuu kuin kasvojenpiirteet siinä selvästi kuvastuisivat. Sattuupa niinkin, että muukin verho noudattelee tarkoin ruumiin muotoja. Tottunut silmä alkaa varsin pian erottaa toisistaan nämä salaperäiset ohikulkijat. Se arvailee, epäilee, aavistaa kauneutta, suloa, nuoruutta. Ja onpa katseen kaipaus sitäkin tuimempi ja tuskallisempi, kun se ei tiedä, vastaako siihen toinen katse.
Kangas- ja mattokauppiaiden jälkeen, joiden myymälöitä kirkasti heidän nähtäviin asettamiensa rikkauksien häikäisevä loisto, kävin ulkosalla sijaitsevissa sokerileipomoissa, joiden tuoksut hivelevät sieraimia pitkän matkan päähän. Oliko Jamile muuttunut herkkusuuksi? Pitikö hän näistä sokeri- ja voisykeröistä, hienoista myskihöysteisistä tahtaista, sitruunatortuista, pienistä voi-, mesi- ja maitoleivoksista, kaikenlaisista pistasia-, rantayrtti-, jasmiini- ja ruusumakeisista ja Damaskuksen erikoistuotteista aprikoosi- tai granaattiomenamakuineen? Samoinkuin olin toreilla väijyskellyt kirjokankaita punnitsevia käsiä tunteakseni Jamilen rusohohtoiset, pitkät ja taipuisat kädet, samoin yritin nyt saada näkyviini hänen purppuraista nauhaa muistuttavaa suumaloaan, kun pikku harsot kohosivat antaen tietä sokerileivoksille ja makeisille.
Kaikki nuo ohikulkijat vain kiusasivat ja kiduttivat minua. Yksikään heistä ei ollut Jamile. Toisella oli hänen solakka vartensa, toisella hänen hieno ja voimakas ryhtinsä, kolmannella hänen päänsä asento ja keveästi kannettu kaulansa, mutta yksikään ei vastannut mielessäni olevaa kuvaa. Eikö salainen vaisto olisi ilmaissut minulle hänen läsnäoloansa? Jos hän olisi ilmaantunut, uskon, että häntä näkemättänikin veri olisi alkanut soutaa kiivaammin suonissani. Väijyskelyni ei kumminkaan ollut jäänyt ihan huomaamatta. Muutamat tarjoutuivat sen esineiksi ja käytävään tai holvin alle hävitessään kohottivat nopein elein huntua näyttäen minulle nuoret kasvot ja hehkuvat silmät. Minä käännyin pois haikein mielin: he olivat lopullisesti tuhonneet harhakuvitelmani.
* * * * *
Minä luovuin hyödyttömästä etsinnästä. Harhailevat askeleni johtivat minut kaupungin ulkopuolelle Tailanin moskeijan luo, jonka hoikka minareetti näytti huojuvan tuulessa kuin poppeli, ja nousin sitten aina kaupunkia vallitsevan linnan luo. Sen on rakennuttanut, kuten tiedätte, Toulousen Raymond, mutta se on nykyään pelkkä punaisen ruskea muurirykelmä, jossa on vaikea keksiä alkuperäisen suunnitelman jälkeä. Kaupunkien läheisyydessä olevien raunioiden lopullista hävitystä edistää jokainen valtaamalla niistä rakennusaineita. Mutta nämä suunnattomat rakennukset pitävät yhä puoliaan säilyttäen rappiotilassaankin voiman ja ylpeyden tunnusmerkkejä. Vanhaan linnoitukseen ei ollut lupa astua, mutta vahtisotilaat, jotka tottuivat pian haaveiluihini, sallivat minun nousta linnan pengermille. Takanani oli Libanonin vuorijono runsaan lumen peittämällä, Kadiša, jonka vedet kuohuivat kivisessä uomassaan ja huuhtelivat puolittain sitruuna- tai oranssilehtoon peittyvän dervisiluostarin alueita, ja edessäni oli sininen meri ja läheisen Akkarin lahden pehmeä rantaviiva.
Kuinka monet hetket olenkaan viettänyt noiden ystävällisten pengermien korkeudessa! Toisinaan luin siellä pientä arabiankielistä kirjaa, jonka olin löytänyt juutalaisen rihkamakaupasta. Se oli kauhea rakkaustarina, luullakseni Tuhanteen ja yhteen yöhön kuuluva, ja sen muisto on säilynyt mielessäni haihtumattomana. Eräs nuorukainen rakasti sisartaan, ja heidän isänsä, oikeamielinen ja kelpo mies, oli heidät erottanut. Sukurutsaiset rakastavaiset pääsivät yhtymään, päättivät antautua kuolemaan samalla kertaa kuin rakkauteensa ja kaivattivat haudan alle suuret portaat, jotka johtivat maanalaiseen kammioon. Sinne he vetäytyivät ottaen mukaansa ravintoa muutamaksi päiväksi ja käskivät muurata yläpuolellaan haudan umpeen. Lohduton isä lähti heitä etsimään. Hän löysikin hautojen joukosta sen, joka peitti hänen lapsiansa. Mutta he olivat muuttuneet alabasterivuoteellaan kouralliseksi tuhkaa, sillä Jumalan tuomio oli polttanut heidät poroksi. Ja isä ei voinut tuskissaan unohtaa taivaan kirousta: hän itki, koska tuntemattoman maailman rangaistuksen täytyi olla vielä kamalampi ja pitkäaikaisempi.
Minä sovelsin tuon jumalallisen vihan Omarin ja Jamilen rikolliseen rakkauteen. Eikö heidän rikoksensa ollut sukurutsaustakin kauheampi? Jamile oli kieltänyt uskonsa ja heimonsa, mutta ei kumminkaan ollut tuhoutunut. Palatsissaan Tripolissa hän nautti turvallisuutta ja humaltui synnillisen rakkautensa hekumasta. Minkätähden Butros ei ollut vielä toteuttanut kostoamme?
* * * * *
En tiedä, oletteko huomannut vähän matkan päässä linnan portilta ja hieman syrjässä pienen muhamettilaisen kalmiston. Eräänä iltana, nojatessani pengermän kaiteeseen, varmaan niin, ettei kukaan voinut alhaalta minua nähdä, havaitsin saapuvan joukon hunnutettuja naisia. Heidän hienojen silkkipukujensa nojalla päättelin, että heidän täytyi kuulua emiirien ja arvohenkilöiden haaremeihin. He istuutuivat tutunomaisesti haudoille ja juttelivat siinä pitkät ajat. Sitten joku heistä siirsi syrjään huntunsa voidakseen paremmin nauttia illan raikasta ilmaa, ja kumppanit noudattivat aivan pian esimerkkiä. Minä tunsin heidän joukossaan olevan Jamilen. Tunsin hänet kaukaa pitkästä ja valkeasta kaulastaan, jäsenten sopusuhtaisuudesta, pään asennosta, jokaisesta hänen eleestään, sanalla sanoen hänen koko olemuksestaan, joka täytyi tuntea kaikkien toisten joukosta. Tuntui kuin olisin tietänyt, että hänen täytyi tulla ja kuin olisin häntä varmasti odottanut. Liikahtamatta, rintavarustuksen ampuma-aukkoon nojaten, katselin häntä ja olin onnellinen. Olin löytänyt hänet jälleen, ja se riitti minulle. En tuntenut mitään muuta kaipausta. Hänen noustessaan ja lähtiessään minusta tuntui kuin päivä olisi yhtäkkiä pimennyt.
Tulisiko hän huomennakin? Hänen täytyi tulla. En voinut ajatella, ettei hän tulisi. Nähdäkseni hänet lähempää etsin suojaista paikkaa linnan juurelta ja löysinkin sellaisen suuren hautarakennuksen takaa, jonka seinämuuri varjeli minua katseilta jättäen näköalani vapaaksi. Minä vietin koko iltapäivän vartiopaikallani, mutta hän ei suvainnut tulla. Seuraavana päivänä sain korvauksen. Hän istuutui aivan lähelle minua, erään hautakammion viereen. Hänen läheisyyteensä oli sijoittunut toisia naisia, jotka juttelivat ja nauroivat. En kumminkaan nähnyt heitä. Hänkään ei ajatuksiinsa vaipuneena heistä välittänyt. Iltapäivän käydessä yhä helteisemmäksi he olivat kaikin poistaneet huntunsa silmäiltyään sitä ennen ympärilleen ja saatuaan varmuuden siitä, ettei ketään miestä ollut näkyvissä. Nyt voin tarkastella häntä mielin määrin, ja mieleni valtasi uusi tuska, kun huomasin, kuinka rakkaus voi lisätä kauneuden täydellisyyttä kuin herkästi ja varmasti talttaansa käyttelevä kuvanveistäjä. Edessäni oli Jamile, mutta uusi Jamile. Sisäsuojissa vietetty elämä puutarhoihin rajoittuvine kävelyretkineen, jota hän oli viettänyt Šrarissa ja Tripolissa, kentiespä myös kaupungeissa valmistettujen taidokkaiden tahtaiden käyttö, oli karkoittanut rusohohteen hänen poskistaan ja käsistään, joihin oli aikaisemmin puhaltanut Libanonin raikas tuuli, ja ne olivat nyt yhtä valkeat kuin hänen kaulansa ja käsivartensa. Se fellah, joka oli uskaltanut verrata hänen säteileviä kasvojansa yön hohtoiseen kuutamoon, herätti minussa kateutta. Jamilen silmissä, jotka olivat siniset kuin tyven meri, oli omituinen loiste. Pelkään kuitenkin, etteivät kaikki nämä muutokset suo täydellistä käsitystä hänessä havaitsemastani syvästä muutoksesta. Mutta kuinka sitä kuvailisin? Bšarren nuoresta tytöstä oli tullut nainen. Hän ei ollut kasvanut, ei muuttunut voimakkaammaksi eikä notkeammaksi, mutta näytti sittenkin sekä painavammalta että kevyemmältä — painavammalta koko onnensa painon vuoksi, kevyemmältä, koska tämä onni häntä kannatti ja kohotti. Hän olisi voinut kulkea yli tuleentuneen viljan korttakaan taivuttamatta, ja minun pelokkaat käsivarteni olisivat tuskin rohjenneet ottaa häntä kannettavakseen. Hän huokui rakkautta niinkuin kauniit huolettomat lapset huokuvat leikeissään nykyisyyden onnea ja terveyttä. Hänen piirteensä ja koko ruumiinsa ilmaisivat rajatonta onnea.
Voitte kuvitella, millaista kidutusta sain kokea piilopaikassani. Minä kirosin Jamilea ja ihailin häntä. Niin, ihailin häntä, joka rakasti ja jota rakastettiin, ikäänkuin siinä olisi ollut ihmisiltä kielletty todellisuus, koska en itse ollut sitä kokenut enkä saanut myöhemminkään kokea. Niin ihmeellisestä kohtauksesta kumpusi kunnioitus kuin puhtaasta lähteensilmästä. Hänen kumppaninsa eivät tunteneet tuota kunnioitusta, joka oli minut vallannut ja virkisti minua. Kuulin näet heidän keskustelunsa, jota he ylläpitivät arabiankielellä, mutta johon hän ei ottanut osaa, ikäänkuin kotoinen kieli olisi muuttunut hänelle vieraaksi. Toiset tekivät pilaa kauniista vaiteliaasta ja lausuivat hänelle vihjauksia, joista puuttui kaikki hienotunteisuus, jopa häpeäntunnekin. Mutta kun he sitten alkoivat puhua suorasukaisemmin, uskaliaammin ja kuvarikkaammin, niin Jamile nousi äkkiä ja uhkasi poistua, elleivät he vaikenisi tai vaihtaisi puheenaihetta. Niin hän oli säilyttänyt nautinnossaan kristillisen häveliäisyyden, joka eristi hänet ja osoitti hänen alkuperäänsä. Rakkaus ei niinmuodoin muuta sisintä luonnottamme, me säilytämme oman olemuksemme siinäkin tapauksessa, että otaksumme täydellisesti antautuneemme. Minä olin hetkisen ihastuksissani tuntiessani tuossa vihan salamassa entisen Jamilen. Vähän ajan kuluttua hän peitti jälleen kasvonsa hunnullaan ja poistui tosiaankin. Hänen lähdettyään kohti kaupunkia jouduin kuuntelemaan mitä julkeinta ja rivointa keskustelua. Vuoristossa kasvaneena, kiihkeän tunteeni suojelemana, älyllisten askarrusteni ja lukujeni hienostamatta minä en ollut tottunut irstaihin puheisiin, ja minusta tuntui sitäkin kiusallisemmalta, että kuulin niitä naisten suusta. Minusta tuntui kuin he olisivat oksentaneet rupisammakoita. Minulle setvisivät heti haaremien tavat, ja minä käsitin, kuinka uskontomme vaikuttaa rakkautemme laatuun. Mutta varsin inhimillisen heikkouden vaikutuksesta inho ei sulkenut korviani. Minä hengittelin kaikkia noita myrkkyjä. Vähitellen ne suorittivat minussa työnsä. Ajatellessani karkein kuvin Omarin ja Jamilen hyväilyjä tunsin ruumiillisen mustasukkaisuuden vimmastuttavan itseäni mielettömyyteen saakka, jopa siinä määrin, että teki mieleni surmata. Kuunnellessani noita pelkästään lihallisia olentoja muutuin itsekin olennoksi, joka oli lihaa ja verta. Tuskani menetti arvokkuutensa ja ylevyytensä. Se hyväksyi koston ja rikoksen.
Kun nuo naaraat vuorostaan poistuivat, he olivat suorittaneet inhottavan työnsä: olivat langettaneet arpani. Minä palasin El Minaan päätettyäni ilmaista Butrosille Jamilen kävelyretket, jotka olin pitänyt salassa kaksi edellistä päivää. Viime hetkessä olisin kenties sittenkin kavahtanut sellaista ilmiantoa. Mutta Butros ei kaivannutkaan minun tietojani. Hän kertoi minulle jo samana iltana, mitä oli itse saanut selville.