IX

HAUKAT JA VIIRIÄINEN.

Adib Saade, isäntämme, jota liikeasiat olivat vaatineet lähtemään Beirutiin, oli jättänyt haltuumme El Minassa sijaitsevan palatsinsa. Me olimme isäntinä hänen talossaan. Illalla, annettuaan tuoda itselleen vesipiipun, Butros katseli minua suoraan silmiin ja lausui:

— Se tapahtuu huomenna.

Minä hämmästyin kovin kuullessani, että sellainen päätös oli tehty kanssani neuvottelematta, ja toistin epäilevin ilmein:

— Huomenna?

— Niin, virkkoi toverini, huomenna me ryöstämme sisareni. Kaikki on suunniteltu valmiiksi: paikka, aika, hevoset, koko juttu.

Hän ei lausunut turhia sanoja. Minä vaadin häntä selittämään:

— Paikka? Voiko se olla Omarin talo?

— Mahdotonta; se on liian hyvin vartioitu. Mutta Jamile lähtee illan tullen saattelijain keralla hautausmaalle, joka sijaitsee linnan portin luona. Me asetumme väijyksiin hieman kauemmaksi ratsuinemme, joita vartioivat Elias ja Tannus. Vahtisotilas on lahjottu. Samoin Rahil.

— Rahil?

— Niin hän on emännöitsijä, joka pitää hallussaan avaimia ja jakaa rahat, määrää ateriat ja pitää huolta liinavaatteista. Minulla oli vaiva häntä valloittaessani.

Hän purskahti meluisaan nauruun, joka loukkasi minua. Se oli kuitenkin aivan luonnollista: niin nauraa aina uhkayrityksen johtaja otaksuessaan oivan tempun nojalla turvanneensa suunnitelmansa onnistumisen, niin nauraa Odysseus keksittyään Troian puuhevosen, mainitakseni erään klassillisen muiston Anturan koulun opinnoista. Minä voin luottaa hänen järjestelykykyynsä. Olihan selvää, että hän tiesi Jamilen käyskelevän kaupungin ulkopuolella ja tunsi pienen hautausmaan.

— Oletko nähnyt hänet? kysyin minä, melkein kadehtien hänen terävä-älyisyyttään ja seivästi tuntien, että olisin nyt halunnut pitää havaintoni omana tietonani.

— Kenet? Rahdinko? Epäilemättä, ja vielä Omarin palatsissa, jopa ihan hunnuttomana.

— Minä puhun Jamilesta?

— Jamilesta? Ei, häntä en ole nähnyt tai en ainakaan ole häntä tuntenut, vaikka olenkin nähnyt paljon naisia tulevan hänen asunnostaan. Hunnutettuina naiset ovat kaikki toistensa kaltaisia.

Kuinka huonosti hän olikaan heitä katsellut, kun ei ollut voinut erottaa sisartaan toisista! Minä hymyilin säälivästi ja sallin hänen kaikessa rauhassa kertoa suunnitelmistaan, mikä olikin hänen polttavimpana halunaan.

Tekaistuna kauppiaana, kasvot siveltynä tahmalla, joka teki ne ruskeiksi ja sai hänet erämaan beduiinien näköiseksi ja sitäpaitsi puolittain keffijensä peitossa, hän oli ensimmäisinä päivinä tarkastellut kaikkia niitä henkilöitä, jotka tulivat ja menivät Omarin palatsin holviovesta. Hän oli varsin pian päässyt puheisiin muutamain palvelijoiden kanssa. Siten hän sai tietää, että aviopuolisot elivät samoinkuin Šrarissa alinomaisessa rakkauden hurmiossa, leposohvissaan tai kuunnellen arabialaisia soittajia, joita sijoitettiin pihamaalle, loitolle heistä. Arvannette, kuinka paljon katkeruutta Butrosin kertomus lisäsi kalmistossa salaa kuulemieni keskustelujen liiankin selviin muistoihin.

Eräs palvelijoista, Ali nimeltään, jonka Butros oli vienyt kerallaan sataman kapakkaan ja joka oli juopunut viinistä ja viinasta vastoin kaikkia profeetan kieltoja, oli hänelle selittänyt, millaisia etuja koitui palvelijalle sellaisesta yksinomaisesta intohimosta.

— Ymmärrätkö, sanoi hän, ei ole minkäänlaista valvontaa. Talon täytyy tietenkin olla kunnossa, sillä herran viha on peloittava. Henkilössä, joka on ollut vuoriston kuningas metsästäjänä ja ratsastajana, säilyy jotakin sellaista humaltumisessakin. Mutta hän on jalomielinen ja huumautunut, ja me käyttelemme sitä seikkaa hyväksemme.

Herkkusuinen ja rivo Ali kertoi mielihyvin asian yksityiskohtia ja sanoi Rahilinkin ottavan vastaan rakastajia. Rahil? Butros tiedusteli, kuka oli tuo Rahil, jolla näytti olevan palatsissa huomattava asema. Talon huolto oli annettu hänen tehtäväkseen; hän saatteli Jamilea myymälöihin, hänen ostaessaan pukuja ja jalokiviä, joiden Omar toivoi olevan mitä Ihmeellisimpiä, tai mennessään vierailemaan niiden tripolilaisten naisten luo, joiden kanssa Omar toivoi hänen seurustelevan.

— Lähteekö tuo Jamile useinkin ulkosalle? oli Butros kysynyt häneltä välinpitämättömästi.

— Niin harvoin kuin suinkin mahdollista. Hän ei viihdy missään muualla kuin kotonaan.

— Etkö ole milloinkaan häntä nähnyt?

— En milloinkaan! huudahti uskoton palvelija kauhistunein elein. Se olisi kuolemaksi.

— Onko Omar mustasukkainen?

— Vaimoa ei saa hyväillä kenenkään muun kuin hänen oman puolisonsa katse.

— Eikö hänellä ole yhtään muuta vaimoa?

— Ei. Aikaisemmin hänellä oli Jasmine, mutta hän lähetti hänet pois lahjojen keralla, ennenkuin otti tämän.

— Minä tahdon päästä hänen palatsiinsa.

— Sinä? Aiotko tarjota mattojasi tai kankaitasi?

— En, vaan miellyttääkseni tuota Rahilia.

— Sinä et häntä tunne.

— Minä tahdon hänet tuntea.

— Hänestä pidetään huolta.

— Hänenlaistaan naista ei hoidella koskaan riittävästi.

— Sinä tunnet hänet jo! oli Ali huudahtanut nauruansa pidättäen.

He sopivat siitä, että Butros vietäisiin taloon naiseksi puettuna.

— Minä toivoin, jatkoi Butros selittäen minulle taistelusuunnitelmaansa, pääseväni siinä valhepuvussa Jamilen huoneisiin ja saavani selkoa hänen ympäristöstään. Mutta Rahil, jolla on tottunut silmä, ei sallinut minun harhailla pihamaalla. Hän tutki minua yksityiskohtaisesti ja arvattuaan petoksen uhkasi ilmiantaa minut. Minun täytyi teeskennellä häneen kohdistuvaa hellää kiintymystä, jota en ollenkaan tuntenut, vaikka hän onkin vielä kaunis kypsyydessään. Naiset tyytyvät mielellään sellaiseen teeskentelyyn, joka heitä mairittelee. Hän osoitti minulle hehkua, jota varoin sammuttamasta. Siitä lähtien hän on vallassani, ja mielijohtuma, joka häntä raivostuttaa, mutta johon hänen on täytynyt lopulta suostua, sai minut lupaamaan hänet tyydyttäväni, kunhan hän näyttää minulle emäntänsä hunnuttomana.

— Jos näet hänet yhden ainoan kerran, et näe enää ketään muuta koko maailmassa! oli Rahil vastustellut.

Minä vaadin vaatimistani. Raha tuli auttajakseni. Rahil on kutsunut minut tulemaan huomenna linnan kalmistoon. Siinä koko juttu.

Minä olin hetken aikaa sanattomana ajatellessani mitä tulisi tapahtumaan. Sitten huomautin:

— Entä Omar?

— Asia on otettu huomioon, vastasi Butros tottuneen käskijän ylhäisin ilmein. Omar olisi ollut kaikkein kamalin vastustaja. Oli tärkeätä hänestä vapautua. Omar on lähtenyt eilen tiluksilleen Akkariin, missä hänen on sovitettava eräitä riitajuttuja. Se on heidän ensimmäinen eronsa. Rahil kertoi minulle, että se oli sydäntäsärkevä. Jamile ei voinut irroittaa käsivarsiaan tuon onnettoman kaulasta. Hän on itkenyt koko päivän ja koko yön ja on suostunut lähtemään ulkosalle vain senvuoksi, että Omar oli käskenyt hänen hoitaa terveyttään.

Tuo tieto minut kerrassaan masensi. Se Jamile, jonka olin nähnyt linnan luona ja joka oli minusta näyttänyt täydellisen onnen kuvalta, olikin Jamile, joka murehti rakastajansa poissaoloa. Kuinka säteilevät olivatkaan siis hänen kasvonsa, kuinka notkea hänen vartensa ja miten kevyesti hän astelikaan ollessaan täysin onnellinen? Piilikö siis rakkaudessa yli-inhimillinen kyky, jumalainen säteilyvoima, joka ympäröi olennon valohohtelulla niinkuin ne valoatulvivat tähdet, jotka siitä syystä näyttävät suuremmilta? Niin oli tosiaankin laita. Rakastava ja rakastettu Jamile oli kuin valohohteen ympäröimä.

Minä riistäydyin irti tuosta kiduttavasta näystä kysyäkseni vielä:

— Milloin Omar palaa?

— Huomenna, illalla, vastasi Butros. Meillä ei ole päiviä valittavana. Olisi ollut parempi käydä toimeen tänään, koska hän on poissa, mutta olen tarvinnut koko tämän päivän taivuttaakseni Rahilin. Hän on vannoen vakuuttanut, että Omar palaa vasta myöhään auringonlaskun jälkeen, luultavammin yöllä. Silloin olemme taakkoinemme jo kaukana Bšarren tiellä. Hevosemme ovat virkeät ja reippaat, hänen ratsunsa sensijaan väsyneet, mutta meidän täytyy sittenkin otaksua sen hurjapään lähtevän meitä takaa-ajamaan. Etumatkamme ja yö saattavat meidät suojaan. Kerran Libanoniin ehdittyämme olemme voitolla.

— Hyvä, sanoin minä, siis huomenna.

Huomenna Jamile ei tulisi enää kuulumaan Omarille. Mutta kenelle hän kuuluisi? Kenen hyväksi me hänet ryöstimme? Katsellessani ikkunanristikon läpi pimenevää merta ja tähtitaivasta, näin ohi kiitelevän suuria lintuja, jotka räpyttelivät siipiään. Ajattelin siinä viiriäisten hurjaa pakoa haukkojen edellä…

* * * * *

Seuraavana aamuna me lähdimme, Butros ja minä, tarkastelemaan paikkoja. Hän ei tietänyt, että minä ne jo tunsin ja että ne olivat mietiskelyjeni tavallinen tyyssija. Minä en hänelle osoittanut hautaa, jonka taakse olin piiloutunut nähdäkseni läheltä Jamilen, mutta hän huomasi sen itse:

— Tuolla me voimme piillä kaikkein parhaiten ja odottaa otollista hetkeä.

Hän ylpeili löydöstä, joka oli jo minua hyödyttänyt. Palvelijamme ja ratsumme voimme helposti kätkeä linnanmuurin taakse. Minä tiedustelin kumppaniltani, millaisen menetelmän hän oli valinnut hyökkäystämme varten. Meidän piti odottaa Jamilea, jonka oli määrä saapua petollisen Rahilin keralla. Oli mahdollista, että toisiakin muhamettilaisnaisia saapuisi tapansa mukaan levähtämään tässä pienessä rauhallisessa kalmistossa. Me sallisimme heidän sijoittua petolliseen rauhaansa. Sitten meidän piti yhtäkkiä hyökätä esiin ja käydä syyllisen kimppuun; toiset epäilemättä kiiruhtaisivat pakoon ja jättäisivät hänet oman onnensa nojaan. Senjälkeen oli nopeasti sidottava hänet ja suljettava hänen suunsa, nostettava hänet Selman, Butrosin tamman selkään, ja sitten eteenpäin, kohti vuoristoa!

Ottaisinko osaa tuohon tekoon vai tyytyisinkö olemaan vain katselijana? Velvollisuuteni oli ottaa siihen osaa. Enhän voinut erottaa itseäni kumppanistani, veljestäni, joka oli ottanut suorittaakseen vaarallisen tehtävän, kostaakseen Hamen sukua kohdanneen häväistyksen ja koko maroniittikansaan ja uskontoomme kohdistuneen pilkan ja petoksen. Jamilen uskosta-luopuminen kauhistutti minua yhtä suuressa määrin kuin se, että hän oli luopunut minusta. Hänen onnensa oli solvaava, ja minä kuulin jälleen toisten naisten kauheat puheet, jotka saastuttivat hänen rakkauttansa ja minun mielikuvitustani ja ärsyttivät mustasukkaisuuttani mielettömyyteen asti. En kumminkaan tietänyt, millaista menettelytapaa noudattaisin. Epäröivien tai sellaisten henkilöiden tavoin, jotka ovat alinomaisen sielullisen levottomuuden vallassa, minä odotin viimeistä tuokiota tehdäkseni päätökseni.

Me asetuimme paikoillemme auringon tuskin aljettua painua meren puoleen. Helle tuntui tukehduttavalta meistä, jotka olimme tottuneet laaksoissamme hengittelemään läheisten lumihuippujen raikastuttamaa ilmaa. Odotus oli pitkä ja kiusallinen: meidän piti pysytellä kyyryssä ja liikkumatta, jotteivät käyskelijät meitä huomaisi. Kuluvat tyhjät hetket tuntuivat meistä loppumattomilta. Niitä seurasivat muutamat tunnit, jotka eivät kaikkiaan muodostaneet yhtä ainoata päivää, mutta jäivät muistiini, hetki hetkeltä, niin monien tapahtumien ja tuskien täyttäminä, että voin niitä sormiella onnettomuuksieni rukousnauhana, niinkuin vanhat naiset kirkossa siirtyvät helmestä toiseen melkein konemaisesta varmoina siitä, ettei yksikään niistä unohdu.

Minä näen jälleen muistissani — miksi palaisinkaan sitävarten Tripoliini — linnan jykevän punaisen muurin, joka päivän painuessa vähitellen värjäytyi sinipunervaksi, säännöttömästi sijoitetut haudat valkoisine kivipatsaineen, niiden väliin versoneen korkean keväisen ruohon, harhaantuneen mustan vuohen, joka söi nurmea, ja kauempana kaupungin, oranssi- ja sitruunalehdot, sataman ja meren.

— Jospa hän ei tulekaan? virkoin Butrosille hiljaa, ikäänkuin keskustelumme olisi voitu kuulla.

— Rahil saisi sen kalliisti maksaa, vastasi kumppanini hampaittensa lomitse.

Toivoinko minä, ettei hän tulisi? Ellei yrityksemme onnistuisi, meillä ei olisi muuta neuvoa kuin lähteä pois. Uutterasti etsitty ja vihdoin löytynyt tilaisuus ei tarjoutuisi enää toiste. Siinä tapauksessa en saisi enää nähdä Jamilea. Ja minä toivoin hänen tulevan.

Hän tuli melkein viimeisenä. Me näimme kaupungista lähtevän naisjonon, joka eteni meitä kohti. Minä olin huomannut Jamilen olevan poissa, kun Butros samassa kuiskasi korvaani:

— Kuinka voisikaan hänet tuntea noiden naamioiden takaa?

Hän ei siis tietänyt, että Jamile oli kaikkia muita verrattomampi!

— Tuolla hän tulee, sanoin minä.

Hän saapui tosiaankin toista polkua, seurassaan Rahil, joka hänet petti ja jätti haltuumme hyväilyjen ja rahan hinnasta. Hänen metsästäjättären-jalkojensa rytmi loi joka askelella hameeseen laskoksen, joka ilmaisi niiden moitteetonta muotoa. Hän kantoi poveaan ja päätään keveästi kuin beduiininaiset, jotka palaavat kaivolta kantaen päänsä päällä ruukkua, joka näyttää olevan heidän luonnollisena täydennyksenään. Vain nähdessäni hänen astelevan tunsin eräänlaista riemastusta, ja rakkauteni hypähteli hänen vaiheillaan kuin vinttikoira, joka tuntee isäntänsä.

— Oletko aivan varma? uskalsi Butros minulta kysyä.

Hänen silmänsä kykenivät näkemään riistan uskomattomien matkojen päähän, mutta nyt hän ei nähnyt mitään. Minä tyydyin innoissani lausumaan hänen nimensä:

— Jamile…

Sitten olimme vaiti. Minun piti totella Butrosia, kun hän katsoisi soveliaan hetken tulleen. Aurinko oli jo painumassa, ja helle ei ollut enää niin painostava. Omarin paluun vuoksi ei sopinut liikoja viivytellä.

Omarin paluu — se uutinen oli luettavissa Jamilen kasvoista, jotka nyt olivat hunnuttomat. Havaittuaan olevansa yksin, naiset olivat asettuneet mukavaan oloon, olivat tyytyväiset saadessaan hengitellä vapaammin, hunnun estämättä, ja näytellä toisilleen nuoruuttaan ja niitä taitavia ihomaaleja, jotka saivat posket rusottaviksi ja silmäin soikiot pitemmiksi. He nauroivat ja ilkamoivat, juttelivat ja purivat kauniilla valkoisilla hampaillaan leivoksia, joita olivat tuoneet mukanaan. Noiden rakkauden olentojen kalmistossa nauttima välipala olisi tarjonnut minulle viehättävän vastakohtavaikutelman, ellei huomiotani olisi yksinomaisesti kiinnittänyt Jamile, joka ei ottanut millään tavoin osaa kumppaniensa piloihin, vaan oli täysin uppoutunut sisäiseen haavelmaansa. Tuo kuusitoistavuotias lapsi oli saanut onnessaan vakavuuden ilmeen. Hän oli intohimossaan kuin nunna mystillisessä uskossaan, ja hänen ristiinlasketut kätensä olivat painetut povea vasten sen liiallista sykettä hillitsemään. Aikaisemmin hän oli minusta näyttänyt valon ympäröimältä, valonsäteisiin uppoutuvalta. Nyt valo virtasi hänestä itsestään. Hänen kasvonsa, kaulansa, pitkät läpikuultoiset sormensa levittivät ympärilleen kirkkautta. Kaikki Šrarin puutarhoissa näkemäni kuvat, jotka olivat kiertäneet minua kehäänsä, hävisivät tämän rinnalla. Jamile oli nyt edessäni onnensa täydellisyydessä, koska odotti Omaria, josta oli ollut erotettuna ensimmäisen kerran.

Kiihkeän mustasukkaisuuteni olisi epäilemättä pitänyt kiidättää minut Butrosin jälkeen, kun hän minua kyynäspäällään tyrkättyään syöksyi esiin piilopaikastamme, kasvot vihan vääristäminä ja ankarasti huutaen. Luulenpa tosiaan, että rakkaus piirsi Jamilen ympärille eristävän ja suojelevan kehän kuin temppelin, johon paenneita rikoksentekijöitä ei saanut enää ahdistaa. Minulle hän oli muuttunut loukkaamattomaksi ja pyhäksi. En sitä tietänyt, mutta huomasin sen, kun oli lähdettävä häntä takaa-ajamaan. Jalkani tuntuivat kiintyvän maankamaraan; minä olin kuin halvautunut. Edessäni oleva näytelmä oli lyhyt ja kamala. Irti lasketun haukan tieltä pakenivat viiriäiset kauhistuneina, kuolemanpelosta äännähdellen. Kaikki nuo naiset, joiden rauhallinen huvi oli häiritty, vetivät konemaisin elein huntunsa alas, juoksivat hautojen yli niin nopeasti kuin heidän juoksuun tottumattomat jalkansa sallivat, tummina varjoina, jotka vaikeroiden liukuivat valkoisina hohtelevien hautakivien välitse. Ainoastaan Jamilen palvelijatar oli Butrosin mielettömyyden hämmästyttämättä jäänyt paikoilleen. Hänkin lähti kiireesti pakoon nähdessään kimppuunsa hyökkäävän villin Eliaan, joka oli jättänyt toverinsa vartioimaan ratsuja ja oli rientänyt avuksi. Silmänräpäyksen kuluttua ei tyhjällä taistelukentällä ollut muita kuin Butros ja hänen takaa-ajamansa Jamile, petolintu ja sen uhri. Jamilekin oli laskenut huntunsa, ja huntu haittasi hänen näköänsä estäen häntä näkemästä selvästi edessään olevia esineitä; muuten taistelu ei olisikaan ollut kovin epätasainen. Hän liikkui paetessaan yhtä notkeasti kuin Bšarren päivinä, niinä aikoina, jolloin hän oli seurannut meitä metsästysretkelle tai vuorille kiipeilemään. Hän alkoi kuitenkin tehdä yhä useampia mutkia ja käännähdyksiä, joko siitä syystä, että oli väsynyt, tai sen vuoksi, että tahtoi päästä lähelle linnan vartiosotilasta, jonka lahjomisesta hänellä ei voinut olla aavistustakaan. Butros oli jo parin kolmen askelen päässä. Jamilen täytyi tuntea hänen hengityksensä niskassaan. Yhtäkkiä hän pysähtyi ja kääntyi päin. Vauhtinsa eteenpäin syöksemänä Butros joutui ihan hänen luokseen, povi povea, kasvot kasvoja, suu suuta vasten. Minä näin Butrosin hetkisen epäröivän, mutta sitten tarttuvan häneen molemmin käsin. Jamile ei vastustellut, ei riuhtonut. Hän alistui kohtaloonsa ja sai antautuessaan takaisin koko arvokkuutensa.

Elias oli jo saapunut isäntänsä luo ja auttoi häntä sitomaan vangitun ranteita ja nilkkoja. Vaikka hän ei huutanut, he sitoivat hänen suunsakin. Minä olin tullut luo mitä ankarimman järkytyksen valtaamana. Hän huomasi minut ja silmäili minua — ensimmäisen kerran kohtauksemme jälkeen Bšarressa hänen pakonsa edellisenä iltana. Minä en kyennyt sitä kestämään, vaan laskin katseeni alas. Kun sen jälleen kohotin, suuntautui hänen katseensa yhä minuun: hän ei minua soimannut, ei näyttänyt ihmettelevän läsnäoloani, vaan rukoili minulta jotakin. Minä yritin saada selkoa tuosta sanattomasta pyynnöstä. Hänen huntunsa oli pudonnut taistelun tuoksinassa. Minä nostin sen maasta ja asetin hänen kasvoilleen. Ennenkuin kasvot peittyivät näkyvistä, näin niitä pitkin vierivän pari kyyneltä. Hän kiitti minua hyvyydestäni samoinkuin Bšarressa, pihan suihkualtaan luona, kun oli tarttunut käsiini ja vienyt ne huulillensa. Hänen kiitollisuutensa ei viihdyttänyt ajatusteni tuimaa sekasortoa. Olihan minulla syytä iloita siitä, että hän oli ainiaaksi ryöstetty kilpakosijaltani. Eikö minulle jäänyt mahdollisuus pelastaa hänet, kun olisimme kuljettaneet hänet Libanoniimme? Mutta kuinka voisinkaan hänet vapahtaa uhkaavasta rangaistuksesta?

Butros oli katsellut karsain silmin pidättäytymistäni ja säälistä tai rikostoveruudesta johtuvaa toimenpidettäni. Olin itse huomannut, ettei hän kohdellut Jamilea suotta väkivaltaisesti; oli niinmuodoin vielä jotakin toivoa saada tuo ankara soturi heltymään. Mutta toimintaohjeilleen uskollisena hän ei varmaankaan sietäisi matkan varrella mitään sellaista, mikä viivyttäisi tai uhkaisi hänen palaamistaan saaliinsa keralla. Palvelijamme, Elias ja Tannus, toivat hevoset. Selman satulan eteen oli sijoitettu sellainen istuin, jota käyttävät teidän naisratsastajanne. Veli sijoitti siihen sisarensa varovasti ja varmasti. Niin hän tulisi pitämään häntä edessään, valmiina torjumaan jokaisen pakoyrityksen. Jos Jamile sallisi rauhassa itseään kuljetettavan, Butros ei tulisi käyttäytymään karusti. Jamile ei vastustellut ollenkaan, vaan näytti elottomalta esineeltä.

Me järjestyimme matkaan: Butros ensimmäisenä, sitten minä, sitten saattueemme. Raudikko oli niin voimakas, että sen kaksinkertaisesta taakasta huolimatta meidän ratsumme tuskin kykenivät pysyttelemään sen seurassa. Aurinko oli tuon kohtauksen aikana uponnut mereen, mutta näkörantaa kiersi purppurainen juova, joka valaisi tietämme vielä vähän aikaa. Aivan pian, ehdittyämme Tripolin yläpuolella oleville kukkuloille, näimme itse kaupungin kuvastuvan veripunaisen iltaruskon taustalle.

Me karttelimme vilkasliikkeisiä seutuja. Eräs beduiinikaravaani, joka tuli meitä vastaan, vältteli niitä varmaan jostakin toisesta syystä. Se ei näyttänyt huomaavan pakolaistamme. Jamile ei yrittänytkään kiinnittää itseensä huomiota. Me olimme puolittain oliivilehtojen peitossa. Yö tuli, kun lähestyimme Zghortaa. Siitä lähtien voimme kulkea valtatietä. Butros piti kiirettä: hän ajatteli, ettei asia ollut vielä varmasti voitettu ja että Omarin viha olisi hirmuinen. Minä pelkäsin hurjan ajomme uuvuttavan Jamilea.

— Ota pois side hänen suultaan, ehdotin minä. Hän tukehtuu.

— Hän voi huutaa, huomautti Butros, huutaa ja kutsua apua.

— Ei, sitä hän ei tee.

Varmuuttani ihmetellen hän suostui ja irroitti vangitun suuta sulkevan liinan. Jamile ei virkkanut mitään. Hän salli itseään kuljetettavan kuin kuollutta.

Ehdittyämme Kadišan laaksoon tunsimme raikkaan ilmanhengen koskettavan rintaamme. Minä avasin nuttuni, hoputin hevostani ja ojensin Butrosille lämpöistä villaburnusta.

— Hänelle, sanoin minä. Hän on viluissaan.

Sanaakaan virkkamatta hän peitti sillä sisarensa, joka ei liikahtanutkaan. Hän ei torjunut, ei kiittänyt, aivan kuin olisi ollut ihan tunteeton. Minä olin toivonut saavani kuulla hänen äänensä. ’Ei auta, jos korvat kuuntelevat, kun sydän on hajamielinen.’ Minä jättäydyin pettyneenä paikalleni saattueeseen.

Siihen vuodenaikaan päivä on kerkeä koittamaan. Aurinko oli vielä etäällä nousustaan, kun saavuimme nukkuvaan Bšarreen, kahden tai kolmen aikaan aamulla, mutta siitä huolimatta näkyi vuorilla kelmeä kajaste. Me olimme nyt saavuttamattomissa; mikään muhamettilainen joukkue ei uskaltaisi seurata meitä maroniittien maan sydämeen.

* * * * *

Me kuljimme rinteellä sijaitsevan kylän läpi saavuttaaksemme Hamen kartanon, joka on viimeisiä ja kaikkein ylinnä sijaitsevia. Meillä oli hieman vaivaa herättäessämme palvelijoita. He tulivat meille avaamaan, tulisoihdut käsissä. Kun niiden häilähtelevässä valossa laskimme maahan taakkamme, näin jälleen Jamilen, jonka hiukset olivat valuneet valtoimiksi pitkän ratsastuksemme aikana. Väsymys ja pelontuska eivät olleet kyenneet kukistamaan hänen ylpeyttään. Hänen jännittyneissä kalpeissa kasvoissaan näkyi yhä jumalainen säteily, joka vaati kunnioitusta ja ihailua. Minä aloin nyyhkyttää, ja hämmästynyt Butros kääntyi pois mitään käsittämättä. Me kannoimme Jamilen sisään, hän pidellen jaloista, minä kainaloista. Käteni koskettivat hänen hiuksiansa, jotka olivat yökasteesta kosteat. Tuo kosketus sai koko ruumiini säpsähtämään. Sen sulo teki minuun kipeätä. Ja minä ajattelin, että eräs toinen oli tuntenut tämän silkkihienon hipiän, joka poltti minua, vaikka en sitä koskettanut. Eräs toinen, jota hän ei tulisi milloinkaan enää näkemään, josta hän oli iäksi erotettu. Iäksi? Mutta kuinka paljon päiviä, kuinka monta tuntia tai minuuttiakaan merkitsi tuo onneton iäksi kuoleman varjon jo langetessa?

Huoneessa, jossa oli pidettävä oikeudenistunto, me irroitimme hänen siteensä. Hänen suunsa oli yhä vaiti, ja hänen vapaiden käsiensä ensimmäinen ele tarkoitti hunnun vetämistä kasvoille. Siten hän osoitti päätöksensä horjumattomaksi. Siten hän osoitti yhä edelleenkin kuuluvansa rakastajalleen ja erotti itsensä maastaan, suvustaan, uskonnostaan. Siten hän erottui elämästä.