X
SUVUN TUOMIO.
Saatuaan tiedon siitä, että olimme palanneet tuoden pakolaisen kerallamme, perheen isäntä ja päämies, šeikki Rašid-el-Hame kieltäytyi kohtaamasta tytärtään ennenkuin tuomioistuimen edessä, jonka kutsui koolle viipymättä. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa loppuun saakka. Hän muisti, kuinka Abraham oli aikonut uhrata Iisakin, muisti Jeftan ja hänen tyttärensä, joka määrättiin polttouhriksi. Hän muuttui erääksi niistä raamatullisista patriarkoista, joita olin oppinut syvästi kunnioittamaan Anturan koulussa, mutta hän tunsi osansa tärkeyden ja kävi juhlallisesti sitä esittämään. Kaikki nuo valmistukset tulisivat häntä tukemaan estämättä kärsimästä. Hän lähetti käskevän viestin molempien vanhusten, setiensä Nametallah Kazzin ja Nežib Daudin luo, joiden tunnustettu nuhteettomuus ja viisaus loisivat tuomioon puolueettomuuden ja kunnian leiman, ja Bšarren papin luo, jonka oli määrä edustaa kirkollista arvovaltaa.
Ei ollut kulunut tuntia saapumisestamme, kun tuomarit saapuivat oikeuden istuntoon. Butros ja minut kutsuttiin istuutumaan heidän seuraansa. Tulisinko jääväämään itseni, kuten oli velvollisuuteni, koska morsiameni oli peruuttanut minulle antamansa lupauksen ennen lähtöänsä? Mutta ellen olisi läsnä, kuka puolustaisi häntä ja kokisi hänet pelastaa? Lausumatta sanaakaan vastaväitteeksi asetuin paikalleni ja silmäilin ympärilläni olevia suljettuja kasvoja toivoen havaitsevani niissä säälin pilkahduksen, kun heidän eteensä ilmaantui sellainen nuoruuden, kauneuden ja rakkauden runsaus.
Läheisellä Libanonin harjanteella näkyi heräävän aamun kajaste viheriän taivaan taustalla. Se ennusti kirkasta ja säteilevää päivää. Olisiko tämä päivä Jamilen viimeinen? Minua oli epäilemättä säikähdyttänyt ensimmäinen perheneuvottelu, johon minut oli kutsuttu nuoren tytön ryöstämisen jälkeen. Mutta tämä kokous sai syytetyn läsnäolosta paljon pelottavamman juhlallisuuden leiman. Jamilen kohtalo tulisi ratkaistavaksi hänen läsnäollessaan, ja tuomio tulisi heti toteutettavaksi. Lieneekö syynä ollut herääminen ajattomaan aikaan vai kannettavaksi tuleva vastuunalaisuus — ankara hiljaisuus rasitti meitä ja erotti meitä toisistamme. Tuomarit olivat kukin omiin mietteisiinsä uppoutuneet.
Me istuimme vierekkäin salin sohvassa, šeikki keskellä. Hän viittasi
Eliaalle, joka toi viereisessä huoneessa vartioituna olleen Jamilen.
Hän ilmaantui eteemme, mutta hunnutettuna.
— Ota huntu kasvoiltasi, käski hänen isänsä. Et ole enää muhamettilaisten joukossa.
Hän puhui Jamilelle kuin vieraalle: isän mieli oli väistynyt eräänlaisen pappiuden tieltä. Minusta tuo luopuminen tuntui pahaenteiseltä. Olisiko hän niin sydämetön, että tuomitsisi kohta oman lapsensa?
Jamile ei kumminkaan totellut, vaan pysyi piilossa katseiltamme. Siinä oli eräänlaista uhmaa. Hän osoitti meille, ettemme merkinneet enää mitään hänelle ja että hän taipui noudattamaan toista lakia, sitä, joka ei salli vaimon näyttäytyä hunnuttomana miehille, yksin omaa miestä lukuunottamatta. Vasta sitten, kun eräs palvelija läheni häntä temmatakseen verhon pois, hän päätti näyttää kasvonsa, koska ei tahtonut joutua kosketettavaksi. Mutta toiset tuomarit eivät nähneet, kuten minä, että hänen kasvonsa säteilivät ja että rakkaus, joka oli lyönyt niihin leimansa, vaati niitä jätettäviksi sen itsensä haltuun.
Šeikki aloitti keskustelut majesteettisen arvovaltaisesta jopa suurenmoisen kaunopuheisestikin, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä joku tuntematon. Hän palautti mieleen kaikki Jamileen kohdistetut syytökset: kuinka Akkarin miehet olivat tulleet muka myymään hevosia ja kuinka he olivat poistuneet yöllä rikkoen vierasystävyyden edellyttämän luottamuksen ottaen mukaansa nuoren tytön, joka suostui lähtemään. Jamile liikahti, ja minä tulkitsin hänen eleensä vastaväitteeksi tähän tapaan: »Eikö Omar ole maksanut teille myötäjäisiäni ja ettekö te ole ottanut niitä vastaan? Hän jätti teille raudikon, joka ei ole rahalla maksettavissa ja jolla olette tuoneet minut takaisin Bšarreen…» Mutta hän hillitsi itsensä ja oli yhä vaiti.
Hänen isänsä alkoi jo jatkaa esitystään. Hän palautti mieliimme Šrariin saakka tekemäämme retkeä, jonka aikana olimme, Butros ja minä, olleet näkemässä häpeällisiä muhamettilaisia häämenoja, olimme nähneet nuoren vaimon lähtevän ratsain puolisonsa asuntoon, suuren loiston ympäröimänä, valkoisiin puettuna ja hunnutettuna, nuorten tyttöjen ja soittajien saattelemana. Hän oli sinä päivänä juhlallisesti ja julkisesti luopunut uskostaan antautuen toisen lain ja toisen uskonnon alaiseksi. Rikos oli räikeä, eittämätön ja sietämätön. Päätettyään esityksensä perhetuomari kääntyi vangitun puoleen ja kysyi häneltä:
— Onko tämä totta? Vastaa!
Jamile ei suostunut vastaamaan. Hän tyytyi vain nyökkäämään myönnön merkiksi. Šeikki virkkoi:
— Koska siis tunnustat, selitä, mitä ajattelet. Todista syyttömyytesi, jos vielä siihen kykenet. Puolusta itseäsi.
Tuo kuulosti jonkinlaiselta nuhteelta. Tuliko inhimillisyys näkyviin tuomarin karun pinnan alta? Kun ei saanut mitään aikaan, šeikki kehoitti suoranaisemmin:
— Äitisi on kuollut häpeään ja murheeseen. Sinä olet solvannut kunniaamme. Ei yksikään vuoristomme maroniittityttö, ei yksikään koko Kadišan pyhässä laaksossa, ole antautunut uskottomalle. Minun tyttäreni piti niin tehdä. Puhu, Jamile, puhu…
Onneton mies kohosi tehtäväkseen asettamaansa tuomarintoimeen ikäänkuin ei olisikaan ollut enää ihminen. Hän musersi, tukahdutti, tuhosi kaiken sen isällisyyden, mikä vielä oli jäljellä hänen sydämessään. Mutta hänen kehoituksensa ja sitäkin enemmän hänen äänensä sävy ilmaisi minulle, millainen ankara taistelu hänessä tapahtui hänen synkeän tuomarihahmonsa sisäpuolella. Jamile puristi huulensa verille, koska ei tahtonut sallia puheen pääsevän ilmi niiden suljetusta portista. Kun hänen äitinsä mainittiin, näin selvästi hänen silmissään kyyneliä, jotka eivät virranneet ja jotka hänen kiihkeä tunteensa kuivasi, ennenkuin ehtivät poskipäihin. Hänen kasvojaan jännitti epätoivoisen ylpeyden ilme. Tämä kuudentoista vuoden ikäinen lapsi ei tahtonut lannistua. Hän tahtoi esiintyä koettelemuksessa menneen onnensa, rakkautensa arvoisena. Hän tunsi selvästi heikontuvansa, jos vain suunsa avaisi, ja alkavansa naisena piankin itkeä ja huokailla. Vääjäämättömyydessään sankarillisin ponnistuksin hän jatkoi vastustustaan. Hänestä ei voitettaisi mitään, vaikka hänet siihen paikkaan murskattaisiin. Ja nyt he molemmat seisoivat vastakkain, liikkumatta ja vaieten. Ah, minä seurasin isän ja tyttären välisen kaksintaistelun vaiheita, otsa hien kostuttamana. Enkö heittäydy heidän välilleen? Butros soi siihen tilaisuutta. Hän piti nopeista, mutkattomista ja jyrkistä ratkaisuista olosuhteiden vaatiessa, että ne olivat julmat.
— Lopetetaan tämä, virkkoi hän.
Silloin minä puutuin puheeseen kääntyen Rašid-el-Hamen puoleen:
— Meillä ei ole oikeutta istua tässä, Butrosilla ja minulla.
— Minkätähden ei? tiedusteli pappi, kapteeniksi nimitetty, jota sellainen häiriö ärsytti.
— Sentähden, että meidät on kutsuttu todistajiksi. Eikö meidät mainittu vastikään Jamilen naimisiinmenon todistajina? Ja eihän todistaja voi toimia tuomarina.
Molemmat vanhukset, Nametallah Kazzi ja Nežib Daud, hyväksyivät lausumani. Minä lisäsin, että morsiameni oli katkaissut kaikki suhteensa minuun jättäessään takaisin korunsa, ja näytin väitteeni tueksi sormuksen, rannerenkaan ja kultaisen otsarivan. Päätökseksi tuli, ettemme me, Butros ja minä, saaneet ottaa osaa tuomion langettamiseen. Butros suostui siihen vastaväitteittä: jos hän näet täyttikin innokkaasti ne tehtävät, jotka hänelle uskottiin, hän ei sellaisia tehtäviä tavoitellut. Hän oli sotilas. Niin menetellen sain tuomarien luvun vähentymään neljäksi, ja jos täytyikin luopua siitä ajatuksesta, että voisin saada taipumaan isän ja papin, toivoin sentään molempien vanhusten voivan heltyä. Jamile ei kumminkaan tehnyt aloittamaani tehtävää minulle helpommaksi. Nametallah Kazzi tahtoi esittää hänelle tämän sangen tarpeettoman kysymyksen:
— Lähditkö ehdoin tahdoin isäsi kodista?
Jamile vastasi hänelle selvästi nyökäten myönnön merkiksi. Nežib Daud, joka ei halunnut olla veikkoa pahempi, kysyi vuorostaan:
— Lähditkö vapaaehtoisesti Omarin asuntoon Šrarissa suostuttuasi menemään naimisiin muhamettilaisia vihkimismenoja noudattaen?
Jamile nyökkäsi jälleen. Hän tuomitsi itse itsensä. Mutta kuinkapa hän olisikaan kieltänyt rakkauttaan? Sitten alkoi pappi vuorostaan kysellä. Hän kosketteli syytöksen vaikeinta pykälää. Oliko Jamile, maroniittisen oikean uskon tunnustaja, tuo hurskaasti kasvatettu tyttö, joka oli ollut Bšarren nuorten tyttöjen ylpeys, oliko hän luopunut uskostaan liittyäkseen Mohammedin uskoon? Ja kuinkapa ei olisi luopunut, koska kerran oli mennyt Omarin puolisoksi? Hän siis ei ollut kieltänyt ainoastaan sulhastaan, sukuaan, kotilaaksoaan ja heimoaan, vaan oli kieltänyt Jumalansakin! Pappi oli noussut voidakseen puhua vaikuttavammin. Mustan kauhtanansa pitentämänä, silmät säihkyen, kädet kohotettuina, sellaisin käskevin ilmein, joka oli hänen lisänimensä aiheuttanut, hän tehosti kysymyksensä tärkeyttä. Maroniitit olivat olleet uskolliset Kristukselle vuosisatoja. Arabialaisten ja turkkilaisten ei ollut onnistunut milloinkaan hävittää heidän vuoriltaan uskoa vapahtavaan Jumalaan. Druusit olivat toimeenpanneet verilöylyjä Zahlessa ja Deir-el-Kamarissa saamatta ketään hylkäämään uskoansa. Pitikö nyt Libanonin kaikkein pidättyvimmän, kaikkein siveimmän neitseen ensimmäisenä muuttua pettäjäksi? Uskon puolustaminen vaati julkista peruutusta tai huomiotaherättävää rangaistusta. Kansan tuli tietää, että sellainen rikos ansaitsi mitä pahimman rangaistuksen ja etteivät ylhäiset aikoneet vapauttaa rangaistuksesta erästä omaan piiriinsä kuuluvaa, joka oli syyllinen.
Kaikkien näiden tutkimus- ja syytöslauseiden alta minä kuulin kuoleman kumean uhkan. Jamile yksin näytti olevan siinä suhteessa täysin välinpitämätön. Hänen katseensa oli jossakin muualla. Hän ei kuunnellut tai ei ajatellut sitä, mistä puhuttiin. Vihdoin pappi säpsähdytti hänet kiivaasti lausumalla karuin äänin:
— Tässä ei auta vältellä. Vastaa. Sinulla on kieli vastataksesi.
Mutta hän ei saanut minkäänlaista vastausta, ei elettä eikä liikettä; katse viipyi itsepintaisesti jossakin muualla. Kärsivällisyys ei kuulunut papin hyveisiin. Odotettuaan turhaan muutaman silmänräpäyksen ajan hän lausui lopuksi:
— Mitä! Etkö osaa lausua sanaakaan vastalauseeksi, valittelusi, katumuksesi ilmaukseksi? Paatumuksesi on vieläkin suurempi kuin otaksuin. Sinua syytetään rikoksesta, jota kristitty ei voi ajatella häpeää tuntematta, ja sinä tunnustat sen. Hyvä, meidän tehtäväksemme jää niinmuodoin vain tuomitseminen.
Jamile syöksyi ehdoin tahdoin turmioon. Minä yritin vieläkin käydä välittämään.
— Sinä tulkitset väärin hänen vaitiolonsa, sanoin papille. Äsken hän arvelematta tunnusti ne asiat, joista häntä syyttivät Nametallah Kazzi ja Nežib Daud. Tätä asiaa, joka on kaikkein tärkein, hän sitävastoin ei ole mitenkään osoittanut tunnustavansa.
Jamile katsahti samassa minuun. Hän siis tunsi sittenkin yritykseen! kohdistuvaa mielenkiintoa. Eikö hän suostunut minua auttamaan? Mutta minä en kyennyt lukemaan enempää hänen silmistään. Pappi, joka huomasi, mihin tarkkaavaisuuteni suuntautui, muutti taktiikkaa, tai, ollakseni oikeamielisempi, painui papin-tajuntaansa ja keksi sieltä ajatuksia, jotka olivat aivan toista laatua.
— Sano meille, Jamile, oletko säilynyt kristittynä vihollistemme joukossa ja oletko kieltäytynyt hyväksymästä heidän menojansa ja tapojansa. Sano meille, oletko säilyttänyt uskosi sydämesi syvyydessä, vaikka oletkin heikkoudesta suostunut heidän kehoituksiinsa. Sano meille, etkö nyt, langettuasi viettelykseen kaikkinesi, ruumiinesi ja tahtoinesi, koe omantunnontuskia. Jumalamme on peloittava, mutta hän on myöskin hyvä.
Jamilen yhä vaietessa hän kehitteli tuota ajatusta, tosin ei suinkaan kaunopuheisesti — siihen hän ei kyennyt — mutta tutunomaisen lämpimästi, sydämellisesti, inhimillisesti. Jeesus oli kantanut sylissään kadonnutta lammasta etsittyään sitä pensaiden ja ohdakkeiden seasta. Hän kutsui sitä, tahtoi sen saada, tahtoi sitä lämmittää povellaan. Hän oli pelkkää lempeyttä, hellyyttä, anteeksiantoa. Hän voi jumalallisten ominaisuuksiensa nojalla vapahtaa ja antaa anteeksi. Ihmiset sitävastoin kykenivät ainoastaan tuomitsemaan yhteisen menestyksen ja säilytettävän järjestyksen nimessä.
— Sano Hänelle, Jamile, rukoili hän siten puhuttuaan, sano Hänelle, ettet ole Häntä milloinkaan hylännyt. Ja jos olet hänet hylännyt, palaa Hänen luokseen. Hän toivoo sinun tulevan. Hän odottaa sinua. Hän vaatii sinua omakseen. Ja Hänen kanssaan kymmenen oikeauskoista vuosisataa meidän vuoristossamme, vuosisadat, jotka ovat säilyneet oikeauskoisina huolimatta lukemattomista koettelemuksista ja vainoista, ja Hänen kanssaan kaikki maroniittiesivanhempasi, jotka ovat olleet Kadišan laakson ylpeytenä, ja Hänen kanssaan autuas äitisi, joka on kuollut sinun sieluasi murehtien…
Pappi ei siis nähnyt hänen käsiään, valkoisia ja läpikuultoisia käsiä, jotka liittivät sormensa toisiinsa ja vääntelivät niitä kuumeisin elein, hän ei nähnyt kalmankalpeutta, joka oli poistanut kasvoista kaiken värin. Minä sitävastoin arvasin, mitä hänen mielessään tapahtui, ja luin hänen salaisuutensa ikäänkuin lapsirukan sydän olisi ollut minulle avoinna:
'Minä olen uskollinen enkä häilyväinen, uskollinen enkä väärämielinen ja valheellinen. Ei, minä en ole kieltänyt Jumalaani olemukseni syvimmässä. Mutta mitäpä tehdä! Minä rakastan ja ajattelen vain rakkauttani enkä aio rakkauttani pettää…'
Eikö hän olisi voinut niin sanoa, vaikka ei sanonut?
— Meidän tulee saada julkinen selitys, virkkoi pappi.
Nuo sanat saivat Jamilen lopullisesti vaikenemaan. Mutta minusta
näytti, että hänen huulensa tällä kertaa lausuivat hiljaa rukousta.
Naisille ominaista epäloogillisuutta ilmaisten hän kenties anoi
Jumalalta rohkeutta voidakseen vastustaa Häntä.
Niin me tunsimme raatelevaa tuskaa sielussamme tässä oikeushuoneeksi muutetussa salissa, johon aamun hilpeä valo alkoi virrata. Šeikin mielessä kiistelivät hänen velvollisuutensa ja isän tunteet, Jamilen mielessä kotoinen usko ja rakkaus, pappi häilyi taisteluviettien ja rauhanuskonnon välimaalla, ja minut valtasi vuoroin sen menneisyyden muisto, jota nämä paikat herättivät eloon, vuoroin halu tehdä uhraus, joka oli omaa kiihkeätä tunnettani ja kaikkia maailman intohimoja suurempi.
Butros sitävastoin ikävystyi. Hänestä kaikki nuo keskustelut olivat joutavaa teeskentelyä. Hän olisi tahtonut lyhentää hyödytöntä toimitusta. Molemmat vanhukset taas varmaan ajattelivat vain häiriytynyttä rauhaansa.
Kun hurskaisiin sovinnontarjouksiin ei kuulunut mitään vastausta, pappi joutui heti jälleen luontaisen rajuutensa valtoihin. Hän uhkasi syytettyä ikuisilla kärsimyksillä, jotka tulisivat odottavien ajallisten kärsimysten lisäksi. Vedettyään häntä puoleensa hän yritti nyt syöstä hänet kauhun valtaan. Mutta pelko pystyi Jamileen huonommin kuin lempeys. Sitten pappi jälleen katui väkivaltaisuuttaan. Tällä kertaa se oli liian myöhäistä: kauniit kasvot olivat jälleen saaneet turtuneen, tunteettoman ilmeensä, joka olisi näyttänyt melkein ylenkatseelliselta, ellei suupielissä olisi vielä viipynyt lapsuusiän vivahdus. Pappi käsitti sen, sillä hän tyytyi sanomaan:
— Me tarvitsemme sanaa tai ainakin merkkiä. Vastaa meille, syytetty: oletko luopunut esivanhempiesi uskosta? Oletko luopunut oikeasta uskosta?
Jamilen koko ruumis värisi. Rakkaus epäilemättä herkentää aistejamme, jotka siten havaitsevat toisten katseilta salattujakin asioita. Minä yksin tunsin hänen sisäisen hätänsä, joka oli kyllin suuri saadakseen hänet vapisemaan. Pappi toisti kehoituksensa kolme kertaa, mutta ei saanut avautumaan lujasti kiinni pusertuneita huulia.
— Riittää jo! virkkoi Butros.
— Oikeus harkitsee asiaa, lausui šeikki.
Hän käski syytettyä ja todistajia poistumaan. Jamile siirtyi huoneeseen, missä hänen sisarensa Muntaha heittäytyi hänen syliinsä saamatta häntä heltymään; Butros ja minä lähdimme pihamaalle, sille pihamaalle, jossa Jamile oli kiitollisena suudellut käsiäni, samoinkuin minä olin suudellut hänen käsiänsä eräänä talvi-iltana saadakseni ne lämpenemään.
* * * * *
Muutaman minuutin kuluttua meidät kutsuttiin takaisin. Suku oli langettanut tuomionsa. Jamile oli tuomittu kuolemaan perherikoksesta ja uskonhylkäämisestä kolmella äänellä yhtä vastaan. Minä ajattelin, että isä oli viime hetkenä ollut tytärtään tuomitsematta, tai että toiset tuomarit olivat säälien kehoittaneet häntä siitä pidättymään. Mutta Rašid-el-Hame, joka oli kiihtynyt ja juhlallinen, erittäin punainen ja ikäänkuin pöhöttynyt, tahtoi pitää totuutta kunniassa ja selitti, että päätöstä vastaan oli äänestänyt pappi, joka oli vaatinut rikolliselle armahdusta viedäkseen hänet patriarkan luo ja pyytääkseen hänen pyhyyttänsä sallimaan Jamilen päästä johonkin luostariin. Tuon sanottuaan šeikki nousi odottaen saavansa osakseen sääliämme tai ihailuamme. Olihan istunto nyt lopussa? Hän lisäsi kuitenkin vielä:
— Butros, sinä panet tuomion täytäntöön.
— Nytkö heti? kysyi Butros,
— Nyt heti.
Olinhan kuullut oikein? Enhän ollut uneksinut? Hetki oli tullut. Koko tapahtuma oli vierinyt katseeni ohi huimaa vauhtia. Minä olin tyrmistynyt, huuleni olivat kuivat, jalat lyijynraskaat; en kyennyt liikkumaan enkä puhumaan. Šeikki seisoi, ojensi käsiään, huohotti kuin hengenahdistusta poteva, ja minä ajattelin hänen lysähtävän maahan tuossa tuokiossa. Mutta sitten hän jälleen suoristautui. Jamile oli ottanut iskun vastaan osoittamatta minkäänlaista heikkoutta. Hän laski kätensä ristiin rinnalle, samaan asentoon kuin Tripolin hautausmaalla odotellessaan Omaria palaavaksi kasvojen ja koko ruumiin ilmaistessa korkeimman onnen tuntoa. Hän keräytyi itseensä heittäytyäkseen kerrassaan rakkauteensa ja siihen kuollakseen.
Ryhmä alkoi hajautua, ja asia olisi ollut lopussa, eilen olisi vihdoin kyennyt virkkamaan:
— Odottakaa, huusin minä, odottakaa! Surmaatteko Jamilen, jos hän odottaa lasta?
Minä tiesin, että naisten kuolemantuomio siirretään tuonnemmaksi, jos tiedetään heidän olevan siunatussa tilassa, ja ehdottelin Jamilelle tätä keinoa ajan voittamiseksi. Mutta hän halveksi valhetta siinä määrin, ettei siihen suostunut, vaan uutta asiaan puuttumistani ihmetellen torjui ehdotukseni varmoin kieltävin elein.
Minä uskalsin yrittää enempää. Siitä sukeutui ylpeyteni, kostonhimoni, mustasukkaisuuteni ja vihani polttouhri. Minä tarjosin kaiken tuon .amilelle ja hänen tuomareilleen;
— Mutta jos suostuisin vielä ottamaan hänet vaimokseni huolimatta siitä, mitä on tapahtunut, ettekö antaisi häntä mieluummin minulle kuin pyövelille?
Kaikki läsnäolijat olivat kuin paikoilleen jähmettyneet; siinä määrin hämmästyttävältä tuntui heistä ehdotukseni.
— Se ei häivytä olemattomiin hänen rikostansa, huomautti isä heikosti.
— Minä peitän rikoksen kunniallani ja lähden hänen kanssaan meren tuolle puolen.
— Hän on naimisissa Omarin kanssa, huomautti Butros.
Mutta pappi selitti, ettei se avioliitto merkinnyt mitään.
— Kuuletteko, kuuletteko? sanoin minä tuon mahdollisuuden avatessa minulle pelastuksen oven, sallikaa minun puhua hänen kanssaan, puhua yksin hänen kanssaan. Minä rukoilen teitä, sallikaa minun se tehdä!
— Tapahtukoon niin, myönsi vihdoin šeikki, väsyneenä tai keventynein mielin.
Voidakseen edelleen esittää ylevää ja barbaarista osaansa hän oli pakostakin tyhjentänyt viimeisenkin tarmonsa, ja minä kenties vapahdin hänet raskaasta ylpeyden ja epäinhimillisyyden taakasta.
Huone tyhjeni; minä jäin sinne kahden kesken Jamilen kanssa. Hän oli turhaan yrittänyt molemmin käsin torjua tarjoustani kaikkien katseiden suuntautuessa minuun. Hän ei ollut kumminkaan vielä virkkanut sanaakaan siitä lähtien, kun olimme ryöstäneet hänet Tripolin hautausmaalta.