XI
JAMILEN SYDÄN.
Me olimme kahden kesken ensimmäisen kerran kihlauksemme purkautumisen jälkeen, joka oli tapahtunut viereisellä pihamaalla, altaan luona. Tuomitulta ei näyttänyt suinkaan hän — minä olin tuomitun näköinen. Aikaisemmin 'kun olin murheen vallassa, pakenin hänen luoksensa; mutta minne voisin paeta nyt, kun hän oli murheeni aiheena?’ Hänen rakkautensa ja minun tuskani joutuivat vastakkain. Hän ei ollut enää pelastettavissa, ellei hänen muhamettilaista menneisyyttään käynyt häivyttäminen olemattomiin. Hänen täytyi suostua palaamaan arkaan ja alakuloiseen rakkauteemme. Voisiko kuolemanpelko johtaa sellaiseen tulokseen? Nyt, kun aioin häneltä sitä kysyä, tunsin joutuvani epävarmuuden ja kyynelten valtaan. Sitten kuulin minulle sanottavan:
— Khalil, sinä olet aina Khalil.
Khalil merkitsee ystävää, uskollista ystävää. Hän leikki nimelläni rohkaistakseen minua. Hänen äänensä soi korvissani uutena musiikkina. Se oli hänen äänensä, mutta minusta tuntui, etten ollut sitä koskaan ennen kuullut. Samoin olin nähnyt hänen kasvonsa Tripolin hautausmaalla, entisellään, mutta kirkastuneina. Tämä ääni oli kuin alennettu, syvempi ja liikuttavampi.
— Jamile! kuiskasin minä, toivoa väristen.
Hän oli lähestynyt minua vetämättä huntua takaisin kasvoilleen ja avasi sydämensä:
— Sinulle, ystävälleni, virkkoi hän, minä puhun. En heille. Minkätähden olisinkaan heille puhunut? Sinä rakastat minua yhä etkä odota minulta mitään.
Hänen sanansa olivat liiankin selvät. Minä tulkitsin ne huudahtaen:
— Jamile, ethän aio kuolla!
Samassa huomasin, että rakkauteni oli täynnä kunnioitusta, jonka vaikutuksesta olisin mielelläni polvistunut hänen eteensä. Olinko joutunut tuon kunnioituksen valtaan kuoleman äkillisen lähestymisen vuoksi vai täydellisyyden vaistoamisesta aiheutuvan hartauden tähden? Hän silmäili minua hämmästyneenä ja hymyili heikkoa hymyä. Viimeisen kerran näin hänen silloin hymyilevän. Se sopi erittäin hyvin hänen ilmeeseensä, joka yhä kykeni muuttumaan lapselliseksi, vaikka olikin yleensä ylen vakava.
— Aion kyllä, Khalil, vastasi hän. Täytyy.
Hän siis suostui kohtaloonsa. Hän ei kapinoinut, ei närkästynyt, ei puolustautunut. Hänen nuori ruumiinsa ei pyrkinyt pakenemaan kärsimystä. Minulla oli hänen suostuttelemiseensa käytettävänä ainoastaan neljännestunti. Minä keräsin kaiken kaipaukseni, rakkauteni kaikki voimat. Kerroin hänelle, kuinka olin surrut hänen lähdettyään, kuinka olin väittänyt vastaan kaikkien häntä syyttäessä ja kuinka olimme ajaneet hänen jäljessään aina Šrariin saakka, missä olimme nähneet hänen ratsastavan puolisonsa luo.
— Kuulin isäni tamman hirnuvan, keskeytti hän kertomukseni. Mutta en antanut teitä ilmi.
Jätin kuitenkin hänelle kertomatta, että olimme ojentaneet pyssymme häntä kohti toinen toisemme jälkeen, Butros ja minä. Sitten kuvailin mietteitäni Omarin yrttitarhoissa. Kuvailin Tripolissa-oloa ja käyntejäni kalmistossa, linnan luona.
— Sinäkö siis minut petit? huokasi hän.
Minä vannoin, etten ollut ilmaissut hänen olopaikkaansa. Mutta hän jatkoi:
— Olithan kuitenkin siellä, kun he veivät minut mukanaan. Minkätähden sallit heidän niin tehdä?
— Jottet enää kuuluisi Omarille.
— Minä olen iäti Omarin. Kukaan ei kykene minua häneltä riistämään.
Nuo sanat saivat minut jälleen mustasukkaisuuden ja vimman valtaan:
— Ei, Jamile, sanoin, sinä et ole enää Omarin. Mutta minun omani sinä voit olla. Minä olen rakastanut sinua ennenkuin hän. Muistele talvi-iltaa, Hasrunin tiellä, kun lämmitin käsiäsi. Olen odottanut sinua sanomattoman kauan ja sanomattoman kärsivällisesti! Vien sinut meren taakse, kauas täältä, maahan, jossa meillä ei ole enää menneisyyttä, ei muuta kuin onnellinen nykyisyytemme ja kotimme tulevaisuus. He tahtovat sinut surmata, Jamile, ymmärrätkö? Se on mahdotonta, minä en siihen suostu. Jamile, minä rakastan sinua. Jamile, suostu tulemaan vaimokseni, niin henkesi säilyy. Ja minä, minä annan anteeksi, unohdan…
Olin puhunut aivan vilpittömästi unohduksesta ja anteeksiannosta. Mutta tuskin olin nuo sanat lausunut, kun jo käsitin niiden ajatuksettomuuden. Minäkin olin aikonut kohota esittämään sankarillista ja suurenmoista osaa, samoinkuin hänen isänsä hänet tuomitessaan. Minä soin hänelle suojelukseni, tarjosin hänelle nimeni ja arvoni ja hälvensin siten sen rikoksen, johon hän oli tehnyt itsensä vikapääksi. Ajattelevatko siis ihmiset edustavuutta onnettomuudessaankin? Olin taipuvainen käyttäytymään alentuvaisesti kuoleman varjojen jo väikkyessä hänen vaiheillaan, mutta tahdoin todellisuudessa vain tyydyttää palavaa rakkauden kaipausta. Tämä inhottava leikki alkoi minua hävettää.
— Ei, Jamile, niin ei ole laita. Kuulehan, minä rukoilen sinua.
Rakkauteni oli polttanut minusta pois kaiken, mikä ei rakkauteeni kuulunut: turhamaisuuden, ylpeyden, mustasukkaisuuden, väkivaltaisuuden ja kaipauksenkin, niinkuin tuli polttaa maasta kaikki loiskasvit, jotta elämän siemen pääsee itämään. Ihmetellen ääneni sävyä hän torjui minut, mutta hellästi.
— Pidätkö kuolemaa parempana kuin minun rakkauttani? kysyin minä.
Hän virkkoi vieläkin hellemmin:
— Minä pidän parempana rakkauttani. Sinä et tunne häntä, jota rakastan.
Sointuisin äänin, katkonaisin lausein, hän lauloi — en tosiaankaan voi käyttää mitään toista sanaa — lauloi rakkauttansa, niinkuin Šrarin puutarhojen satakielet olivat täyttäneet yön hänen nimensä helinällä. Tiesikö hän — epäilemättä hän tiesi huokuvansa kuudentoista vuotiaana kuolevan täyttä suloa. Jeftan tytär, joka oli vetäytynyt kukkulalle odottaakseen uhraamistaan, lauloi varmaan siten ystävättäriensä keralla. Tai oikeammin ei laulanut, sillä Jeftan tytär ei rakastanut eikä ollut rakastettu. Minä olen yrittänyt säilyttää tuota riemuhymniä, johon sisältyi ylevä ja sydäntäsärkevä hyvästijättö, mutta olen pelännyt muuntaa sen rytmiä ja himmentää sen loistokkuutta. Se liikkui totunnaisten sovinnaisuussääntöjen, kainouden ja vaatimattomuuden, pidättyväisyyden ja järjen rajojen ulkopuolella. Se oli nuoruutta, uskallusta ja uhrilahjaa. Siitä ei voi antaa käsitystä mikään muu kuin mahdollisesti nämä Korkean veisun säkeet, jotka olen säilyttänyt mielessäni muistona tuosta ainoalaatuisesta kertomuksesta, joka sai minutkin unohtamaan tuskani:
Niinkuin omenapuu metsän puiden keskellä, niin on armaani nuorten miesten joukossa. Minä olen levännyt hänen kaivatun varjossa, ja hänen hedelmänsä on suussani suloinen…
… Armaani ääni! Katso, hän tulee hyppien vuorilla, yli kukkuloiden kirmaten. Armaani on metsävuohen ja nuoren peuran kaltainen. Katso, hän seisoo seinän takana, katsoo ikkunasta, säleristikon lomitse silmäilee. Armaani oli tullut, hän puhuu minulle, sanoo:— Nouse, kiiruhda, ystäväni, kyyhkyläiseni, minun ainoa ihanaiseni, ja tule. Talvi on jo mennyt: sade on tauonnut jo olemattomiin häipynyt. Kukat ovat versoneet kedolle, on tullut laulun aika; toukomettisen ääni soi tienoillamme. Viikunapuu kypsyttää hedelmänsä, kukkiva viini levittää hyvää tuoksuansa. Nouse, armaani, ainoa ihanaiseni, ja tule! Oi kyyhkyseni, sinä, joka piilet kallion katveeseen, näytä minulle kasvosi, anna äänesi kaikua kuuluviini, sillä äänesi on suloinen ja kasvosi ovat ihanat. Armaani on minun, ja minä olen hänen, ja rakkautemme löytää ravintonsa kukkien keskellä, kunnes päivä viilentyy ja varjot pakenevat. Tule takaisin, armaani, ja ole niinkuin metsävuohi ja niinkuin nuori peura Libanonin vuorilla…
Ja vielä viimeiseksi:
… Armaani kolkutti ovelleni: Avaa minulle, sisareni, ystäväni, kyyhkyni, puhtaimpani. Minä nousin avaamaan armaalleni, mutta hän oli poikennut pois. Sieluni oli kuin sulanut hänen äänensä kuuluessa. Minä etsin häntä, mutta en löytänyt, kutsuin häntä, mutta hän ei minulle vastannut…
Nuo tosin eivät ole ne sanat, jotka lausui Jamilen suu, tuo suu, joka oli kuin purppurainen nauha ja niiden raikkaudesta kostea. Nuo eivät ole hänen sanojaan, mutta muistuttavat niitä. Olen ainakin löytänyt niistä niiden lennokkuuden, riemullisuuden, liikkeen, luontevuuden ja kuvarikkauden. Tuon yhtäläisyyden vuoksi muistini on ne säilyttänyt.
Hänen kutsuttuaan luokseen Omaria minä olin kääntynyt katsomaan, eikö Omar tule. Hän olikin kenties saapumassa, nelistävän ratsunsa selässä, Tripolista Bšarreen johtavalla tiellä. Jamilen kutsu teki hänet siinä määrin läsnäolevaksi, että tunsin hänen hengityksensä ja siirryin pois hänen tieltään. En ajatellutkaan enää kiistaillen vaatia häneltä omakseni tätä lasta, joka kuului hänelle kokonaan, jonka yhtäkään hiussuortuvaa, yhtäkään ruumiin atomia ei voitu riistää pois hänen hyväilyltään. Kuunnellessani Jamilea olin havainnut oman olemukseni muutoksen. Rakkauteni oli alistunut hänen rakkauteensa. Se oli lakannut noudattamasta omaa kaipaustansa. Se suostui palvelemaan ja unohtamaan itsensä. Ja siten muuntuessaan se loi minuun sisäisen rauhan, odottamattoman onnentunnon. Minä olin onnellinen ja vapaa. Vaikeudet tasoittuivat ja eteeni avautui valoisa tie.
— Avaa nyt ovi, virkkoi Jamile.
Minä uskoin tosiaankin hänen odottavan Omaria enkä ihmetellyt hänen kehoitustaan.
— Hän ei ole tullut, huomautin.
— Ei olekaan, virkkoi hän lempeästi. En odotakaan enää häntä. Odotan… erästä toista. Näethän, etten voi kuulua enää kenellekään muulle kuin sille toiselle.
Toinen, se oli kuolema, jota hän ei ollut maininnut nimeltään, mutta joka tosiaankin oli läsnä.
— Odota vielä, Jamile!
Minä ehdotin hänelle, että hän suostuisi näennäisesti liittymään minuun. Jos hän lupaisi mennä kanssani naimisiin, hän pelastuisi heti, ja minä auttaisin häntä karkaamaan ja palaamaan Omarin luo. Hän ei heti tajunnut ehdotukseni tarkoitusta, joten minun täytyi esittää se selvemmin. Asian ymmärrettyään hän tarttui käsiini ja suuteli niitä jälleen, samoinkuin kerran ennen.
— Niin, sanoi hän, sinä rakastat minua.
— Suostutko siis, Jamile?
— En, en voi suostua. Hän luulisi, että olen kuulunut sinulle. Kun kuolen, hän ei voi minua epäillä.
Hän torjui tarjoukseni, jottei epäluulon häivääkään voisi häneen sattua. Olen ajatellut, että tuo palvonta, joka sai hänet tuhoamaan itsensä, sai leimansa uskonnostamme, joka on muuntanut rakkauden tehden aistien hekumasta, joka aikaisemmin varsin usein päätyi kyllästykseen ja julmuuteen, uhrautumisen nojalla täydellistymisen välineen. Olen niin ajatellut, koska jouduin itse sitä kokemaan. Jamile ilmaisi minulle viipymättä samanlaista sisäistä tapahtumaa, mutta paljoa ansiollisempaa ja arvokkaampaa.
— Sitäpaitsi… aloitti hän.
Mutta hän ei lausunut ajatustaan loppuun, ikäänkuin olisi ollut hyödytöntä sitä ilmaista. Minä pyysin pyytämällä, ettei hän salaisi minulta mitään.
— Niin, virkkoi hän, on oikein, että joudun sovittamaan rikokseni.
Sovittamaan rikoksen? Olin johtunut niin pitkälle, etten enää pitänyt häntä syyllisenä. Eikö rakkaus, sellainen kuin hänen, ollut kaikkien sääntöjen ulkopuolella? Mutta hän ei ollut suinkaan menettänyt suuntavaistoansa.
— Epäilemättä, virkkoi hän vastaväitteeseeni. Enkö ole hylännyt kaikkea seuratakseni häntä?
— Sinä rakastit häntä.
Hän jatkoi, pikemmin itsekseen kuin minulle:
— Minä en ole kieltänyt uskoani, kuten pappi minua syyttäessään sanoi. Hyvä Jumala, enhän ole kieltänyt mitään, en uskoani, en heimoani enkä kotoisia vuoriani. Ihminen, joka rakastaa, ei kiellä mitään. Hän rakastaa. Se on jumalallista. Siinä kaikki. Enhän ole rukoilemastakaan lakannut. Olen rukoillut onnessani ja onneni puolesta. Kenties ei olisi pitänyt niin menetellä. Mutta minä olin vain pieni rakastava tyttö. Rakastin häntä niin, että minulle kenties annetaan anteeksi. En voinut hänestä luopua, kun he häntä minulta vaativat. Ei, se ei ollut mahdollista. Olen ollut liian onnellinen, sen tiedän hyvin. Se ei kenties ole sallittua. Koetan sensijaan kuolla moitteettomasti. Olenhan vielä nuori! Mutta hän, miten käykään hänen, kun minä olen poissa? En toivo hänen minua unohtavan. Kenties sentään, jos hänen täytyy kovin kärsiä?
Eikö Jamile puhunut itsestään jo ikäänkuin vainajasta? Hän laski kätensä ristiin rinnalleen, samoin elein kuin Tripolin hautausmaalla odottaessaan Omaria palaavaksi, samoin elein kuin tuomiotaan kuunnellessaan.
— Jumalani! huokasi hän. Tässä minä olen. Ota minut, mutta ota minut pian, kun olen vielä rohkea.
Sitten hän syöksähti ovelle muistuttaen liikkeillään mieleeni yhteisiä retkiämme Bšarren mailla.
— Jamile!
Minä huudahdin tuskissani, ja kyynelet tulvahtivat silmiini. Hän palasi luokseni hypähdellen niinkuin lintu, joka tuskin koskettaa maata jaloillaan, vaikka ei ole vielä avannut lentimiänsä, ja kosketti kädellään silmäluomiani:
— Älä itke, Khalil; minä en pelkää. Etkö tiedä, että sille, joka rakastaa, kaikki muu on ihan mitätöntä?
Pelonkauhuni oli kuitenkin, herättänyt kaiken hänessä piilleen herkän heikkouden ja elämänkauhun. Hänenkin silmänsä kostuivat Minä sain hetkisen kokea hänen hyväilyänsä ja jälleen löytynyttä lempeätä inhimillisyyttään. Mutta samassa hän jo hillitsi itsensä ja ehti samassa poistua ja antautua pyöveliensä käsiin. Kun aioin kiiruhtaa hänen jälkeensä, syöksyin suotta ovea vasten. Tuomarit ja Butros olivat sulkeneet minut huoneeseen, koska epäilivät minua.