XII
VIIMEINEN KOHTAUS.
En tiedä, oletteko kuullut yöhön eksyneiden koirien loputonta haukuntaa tai satimeen joutuneiden sakaalien ulvontaa. Minä haukuin kuin eksynyt koira, ulvoin kuin satimessa kituva sakaali siinä häkissä, johon minut oli suljettu. Ovi, jota jyskytin nyrkilläni, jaloillani, pyssyni perällä, oli niin luja, ettei vääjännyt vähääkään, ja huoneessa, kuten useinkin arabialaisten talojen suojissa, oli tämä ainoa aukko. Jokainen minuutti, jokainen sekunti vei Jamilea lähemmäksi kuolemaa, ja minä en voinut enää tehdä mitään häntä pelastaakseni. Tuskan ja uupumuksen tuokio, jota olivat virkistäneet hänen kätensä, erotti meidät ainiaaksi. Nyt ne surmasivat minun rakastettuani — ei minun rakastettuani, vaan Omarin rakastettua, joka oli minulle kalliimpi kuin oma itseni, ja minua pidätettiin kaukana hänestä toivottomasti takomassa nyrkeilläni armottoman lujaa estettä.
Kahden huudon, kahden nyyhkytyksen välillä olin ollut kuulevinani tieltä hevosten kavioiden kapsetta. Sitten kaikki häipyi kuulumattomiin. Minne ne hänet veivät? Missä se kamala asia tapahtui? Toisinaan hillitsin vimmaani ja lausuin oven takaa rukouksen sanoja, joiden olisi pitänyt liikuttaa kiviäkin. Toivoin jonkun palvelijan tai ohikulkijan ne kuulevan, heltyvän niistä ja avaavan oven. Ah, kunpa pääsisin lähtemään, rientämään hänen avuksensa! Minä jännitin tahtoni kohti tuota ainoata tarkoitusperää, mutta kukaan ei tullut lopettamaan sanomatonta kärsimystäni.
Kuinka pitkä aika kului siten? En enää ollut selvillä tuntien kulumisesta. Aika tuntui pelontuskan vallassa äärettömän pitkältä, ja minä en ole milloinkaan saanut tietää sen todellista kestoa. Yhtäkkiä kuulin sitten avaimen kääntyvän lukossa, ja kun olin ihan oven suussa, syöksyi Muntaha suoraan syliini.
— Missä hän on? äännähdin minä välittämättä hänen kalpeudestaan, jota kauhun näkyjeni vuoksi en huomannut.
Hän sopersi hiljaa:
— Seetristössä. He ovat vieneet hänet seetristöön.
Minä olin jo pihamaalla, missä silmiäni häikäisi aurinko noustessaan yhä ylemmäksi, liian nopeasti, sillä arvasin sen aseman nojalla osan aamua jo kuluneen. Olallani oli pyssy, jota päätin käyttää Jamilen vihollisia, jopa veljeäni Butrosiakin vastaan. Kuljin kylän läpi niin nopeasti kuin voin, tuuppien tielleni osuvia eläimiä ja ihmisiä, ja syöksyin kohti vuorenseinämää, joka kohoo Kadišan yli ja jonka laella on tuhatvuotisten puiden muodostama metsikkö. Melkein vuorenseinämän juurelle on aikoinaan pystytetty pieni kappeli jonkin rikoksen sovittamiseksi, niin ahdas, ettei siinä voi rukoilla: pyhiinvaeltajan täytyy jäädä sen ulkopuolelle. Siinä oli mies maassa pitkänään, olkapäitä hytkähdyttelevän tuskan valtaamana. Minä en pysähtynyt hetkeksikään häntä katselemaan, mutta tunsin hänet juostessani ohi. Siinä oli šeikki Rašid-el-Hame, joka yksinäisyyttä etsien oli löytänyt sen tältä kärsimysten tieltä ja valitti tytärtään hänet tuomittuaan. Olin palata huutaakseni hänelle samoinkuin Muntahalle »Missä hän on?» mutta en tahtonut hukata yhtään hetkeä. Tiesinhän ilmankin, että he olivat laahanneet hänet seetristöön! Sitäpaitsi johtui juostessani mieleeni tämä ajatus: Jos kerran hänen isänsä makasi maassa pitkänään ja tuskissaan kuin ryysyinen olento, nyt, kun hänellä ei ollut enää suurta osaa näyteltävänä, kun hän voi muuttua jälleen omaksi itsekseen, onnettomaksi, niin eikö tuo kauhea asia ollut jo tapahtunut?…
* * * * *
Minä riensin yhä kiivaammin eteenpäin, kunnes olin menehtyä ja törmäsin kallioon, jota polku uurtaa. Tuskin olin jälleen toipunut, kun aloin nousta rinnettä, auttaen itseäni käsin ja niin nopeasti, että keuhkoni ponnistelivat kuin pajan palkeet. Melkein vuorenseinämän harjalle ehdittyäni, uupuneena kohottaessani katsettani saadakseni selville, millaista ponnistusta minulta vielä vaadittiin, näin tietä tukkimassa hallavan joukkion, jonka muotoa minun oli vaikea erottaa. Sen luo ehdittyäni näin rautiaan hevosen ruumiin. Ruumiin? Eläinparan kupeet hytkähtelivät vielä viimeisissä kuolonkouristuksissa. Vaivalloisesti astuessani sen yli kumarruin sen puoleen ja huomasin sen silmien muuttuvan lasimaisiksi. Sitä kädellä koskettaessani havaitsin sen karvan olevan hiestä märän. Auringon paiste ei ollut kyennyt sitä kuivaamaan. Aluksi luulin sitä Selmaksi, Butrosin tammaksi, ja ajattelin, että se öisen retken jälkeen, kaksoistaakkaa kannettuaan, oli ollut liian uupunut kyetäkseen suorittamaan tätä viimeistä kulkua mestauspaikalle. Ajattelin vielä, että se oli sortuessaan voinut siirtää tuomion toteuttamisen tuonnemmaksi. Mutta kun ohi ehdittyäni käännyin siihen päin, ennenkuin se jäi kokonaan näkyvistäni, huomasin vieraat päitset, rikasvärisemmät, ja punaisen, silkkipohjalla lepäävän satulan. Ne eivät olleet Selman varusteet. Ja koko maailmassa ei ollut toista niin yhdenlaista ratsua kuin Tadmor, Omarin tamma. Omar siis oli kulkenut tästä ennen minua. Omar oli ehtinyt edelleni. Omar oli ajanut kuoliaaksi lempihevosensa ehtiäkseen ajoissa.
Ensimmäisen kerran siitä lähtien, kun Jamile oli minut jättänyt lähtien kuolemaan, torjuin luotani pelonkauhun, joka kuristi kurkkuani ja ahdisti henkeäni vielä enemmän kuin juoksu. Ah, kuinka kaukana Olinkaan nyt aikaisemmasta rakkaudestani, joka oli ollut tulvillaan itsekkyyttä ja himoa, joka pyrki ahnaasti ottamaan ja omistamaan! Olin lakannut rakastamasta Jamilea omalta osaltani, rakastin häntä hänen itsensä tähden, hänen onnensa tähden, hänen rakkautensa tähden. Toivoin vain, että Omar oli hänet pelastanut. Niin, Omar oli tuolla ylhäällä, seetrien alla, hänen luonansa. Hän piti Jamilea sylissään siellä, missä heidän silmänsä olivat ensimmäisestä katseesta alkaen vaihtaneet iäisiä lupauksia. En olisi mustasukkainen, vaikka heidät niin näkisin. Silmäni eivät pyytäneet muuta kuin tätä parasta näkyä: nähdä Jamile elävänä — elävänä ja onnellisena. Myöhemmin voisin hyvinkin mennä menojani. Kohtaloni olisi täyttynyt.
Olin ehtinyt kallion laelle. Muistattehan, ettei tie siellä ole enää niin jyrkkänousuinen. Se kohoo hitaasti nousten puiden luo. Olin tahtomattani hiljentänyt askeliani uupumukseni vuoksi ja kenties uuden toivoni vaikutuksesta. Mutta yhtäkkiä minut valtasi jälleen paha aavistus:
Oliko Omar ehtinyt kyllin aikaisin?
Minä lähdin jälleen juoksemaan senkin uhalla, että sortuisin samoinkuin Tadmor. Ensimmäiset seetrit, ne jotka erillisinä muodostavat eräänlaisen etuvartion, viittoivat minulle, kun samassa samosi metsiköstä minua vastaan muutamien ratsumiesten ja jalankävijöiden muodostama pieni joukko. Synkät aavistukseni eivät siis olleet minua pettäneet? Saavuttuani joukon luo tunsin Hamen palvelijat ja heidän joukossaan Eliaan ja Tannusin, Butrosin kadotetut henget. Minä peitin kasvoni käsiini, jotten näkisi heidän ohikulkuansa, enkä virkkanut heille sanaakaan. En tahtonut kuulla heiltä turman sanomaa. Turhaan yritin vieläkin petellä itseäni kuvitellen, että Omar oli voinut heidät hajoittaa ja ajaa pakosalle, ollenkaan huomaamatta, että toivoin voittoa vihollisillemme. Siinä kulkivat epäilemättä ohitseni Jamilen pyövelit. Jamile ei ollut enää olemassa. Minä nyyhkytin ääneen hänen nimeänsä: Jamile! Jamile!
Metsänrannassa, alkaessani painua seetrien holvin alle, huomasin
Butrosin. Syöksyin hänen luokseen.
— Murhaaja! huusin minä hänelle.
Hän uhmasi minua, aivan tyynenä, täysin itsensä hilliten.
— Ei, Khalil, sen vannon sinulle.
— Sinä olet hänet surmannut.
— Minä olen sotilas enkä pyöveli. Mutta minun täytyi olla siellä vartioimassa häntä ja pitämässä huolta siitä, että häntä kohdeltiin kunnioittavasti. Muistathan, kuin Šrarissa itse kohotit pyssysi häntä kohti.
— Vaikene! Missä hän on?
— Seetristön toisessa laidassa. Älä mene sinne.
— Miksi en menisi?
— Se on turhaa. Palaa minun kerallani.
— Mene tiehesi!
Hän aikoi viedä minut mukanaan. Minä en voinut sietää hänen kosketustaan, vaan työnsin hänet luotani kymmenkertaisin voimin hänen voimatta vastustaa. Hän ei yrittänyt enempää, vaan salli minun mennä. Lähtiessäni luin selvästi hänen haikeasta katseestaan Jamilen surman. Minä riensin vainajan luo, mutta tuo vainaja kuului minulle eikä kuulunut enää kenellekään toiselle. Kukaan ei kykenisi enää häntä minulta riistämään.
Minä kuljin jättiläispuiden synkkää käytävää kahlaten lumessa, jota siellä oli vielä runsaasti, halki mustien varjojen päästäkseni toiseen metsänrantaan, siihen, joka on läheisten Libanonin rinteiden puolella. Nuo rinteet välkkyivät päivänpaisteessa häikäisevän kirkkaina. Ne näyttivät rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasalta. Minä etsin sieltä toista aarretta. Rakkaani täytyi olla siellä pitkänään nurmella, joka oli meidän häävuoteemme, ojentaen minua kohti kylmiä käsivarsiaan puristaakseen minut syliinsä ja pitääkseen minut omanaan. Minun ei tarvinnutkaan kauan häntä etsiä. Hän oli siellä, ja minä näin… Ah, se, mitä näin, järkytti minua mieleni syvimpiä juuria myöten, niinkuin myrsky puuta ravistelee. Vaistomaisin liikkein, joka ilmaisi kaikkia minussa eläviä voimia, tempasin karbiinini, otin tueksi läheisen kannon, jotta olin varmempi osumassani, ja tähtäsin. Enkö ollut samoin tähdännyt Jamilea hänen ratsastaessaan Šrarin puutarhoihin? Surmaisinko hänet toisen kerran? Millaisia verenhimoisia petoja tekeekään meistä rakkaus, joka pyyteen tai mustasukkaisuuden vallitessa asestaa kätemme ja kutsuu meitä kuolemaan, ikäänkuin meillä olisi oikeus sitä vaatimalla vaatia, ikäänkuin se ei olisi vapaaehtoinen lahja ja uhri?
Omar oli siinä polvistuneena ja kumartuneena maassa makaavan valkean hahmon yli. Hänen avattu turbaaninsa jätti näkyviin kasvot, joita pitensi suippo parta. Hän kohotti ja piti käsissään elotonta päätä, joka näytti liikahtelevan, koska hänen kätensä vapisivat.
Minä olisin voinut vaaratta surmata tuon miehen, joka varasti minulta viimeisen, ainoan suutelon, varastettuaan minulta aikaisemmin kaikki muut. Libanonissa ei ollut ketään, joka olisi ilmiantanut minut. Eikö hän ollut itse etsinyt rangaistusta saapuessaan siihen paikkaan, missä oli käyttänyt väärin maroniittien vierasystävyyttä? Hän oli nyt minun armoillani. Minä voin kostaa kärsimäni häväistyksen ja tuskan. Minkätähden siis laskin pyssyni samoinkuin Šrarissa, huolimatta sitä käytellä?
Veripisara olisi voinut pirahtaa vainajan pyhille kasvoille. Ah, nuo kasvot, joita en koskaan enää nähnyt, joihin kuolonkamppaus ei ollut luonut kauhun, vaan rauhan, lempeyden ja varhaisimman lapsuuden viattomuutta muistuttavan ilmeen, nuo pienen tytön kasvot, jotka avautuvat kohti päivää ja luottavat siihen, kuinka ne yhtäkkiä selittivätkään minulle Jamilen kiihkeän tunteen! Hänen rakkautensa oli ollut hänen elämänsä luonnollista hengittelyä. Hän ei ollut sitä etsinyt eikä piilotellut. Hän oli sen omaksunut koko olemuksellaan ja ikiajoiksi, kokonaisuudessaan ja täydellisyydessään. Mutta sittenkään ei ollut laita niin, että olin luopunut surma-aikeesta, koska olin nähnyt Jamilen tyynet kasvot Omarin sylissä.
Luovuinko aikeestani siitä syystä, että huomasin polvistuneen ja kumartuneen Omarin kasvoissa sellaisen tuskan kouristuksen, sellaisen epätoivon väänteen, että minusta oli armottomampaa säästää hänet ja suoda hänelle elämän kauhea lahja kuin kaataa hänet rakastettunsa viereen ja liittää heidät siten viimeiseen syleilyyn?
Ei, ei, niinkään ei ollut laita; minun ei tarvinnut torjua mielestäni niin halpamaista harkintaa. Olen nähnyt kilpakosijani vain kaksi kertaa — en näet voi ottaa lukuun ryöstön edellistä iltaa, jolloin hänen katseensa jo oli jossakin muualla — enkä ole milloinkaan puhunut hänen kanssaan. Molemmat kerrat näin hänet melkein samassa paikassa, seetrien alla, jotka siis olivat hänen rakkautensa syttymisen ja tuhoutumisen todistajina. Kummallakaan kerralla en huomannut hänen kasvoistaan muuta kuin silmät. Ensimmäisenä kertana hänen kiihkeät, polttavat ja ahnaat silmänsä kutsuivat, huusivat, rukoilivat Jamilea. Lihan himosta ne siirtyivät sydämen hellyyden aneluun. Ja nyt, kiintyneinä kuin haukan kynnet viiriäiseen tuohon häviävään ruumiiseen, joka tulisi pian hajoamaan ja muuttumaan maan tomuksi, ne eivät kyenneet irrottamaan iäksi sulkeutuneista silmäluomista ja huulista sitä hellyyttä, joka oli niiden elämän tulena, ja kieltäytyivät niistä eroamaan. Tuohon katseeseen sisältyi sellainen kiihkeä palvonta, sellainen irroittuminen kaikesta, mikä ei ollut tuo kalpea, käden alla liikahteleva pää, että aseeni oli vaipunut ihan itsestään. Se kunnioitus, joka oli minut vallannut tuomitun Jamilen edessä ja oli saanut minut vaipumaan polvilleni, taivutti minut nyt tuon äärettömän epätoivon edessä. Minä tunsin ja tunnustin rakkauden, joka oli minun rakkauteni veroinen, ja tuon onnenriemussa tuhoutuneen rakkauden edessä nöyrtyi minun aina onneton rakkauteni.
Jamile, pikku Jamile, enkö ole sittenkin rakastanut sinua enemmän kuin hän tuona aamuna, minä, joka en käsin kannattanut hervotonta päätäsi, minä, joka en koskettanut kylmiä kasvojasi enkä elottomia hiuksiasi, minä, joka jätin sinut kuolleena sen syliin, jota olit eläessäsi rakastanut?…
Metsästä kuului kumea ratsujen kavioiden kapse. Omarin saattue, joka varmaankaan ei ollut kyennyt seuraamaan hänen nopeata juoksijaansa, saapui hänen luokseen metsänrantaan. Omar havaitsi palvelijajoukkonsa vasta ollessaan sen ympäröimä. Hän peitti nopein liikkein hunnulla kasvot, joita ei pitänyt kenenkään nähdä. Hän yksin tahtoi nostaa ruumiin ja asetti sen varovasti hevosen selkään, sen valkoisen hevosen selkään joka oli kuljettanut Jamilea hääpäivänä hänen puolisonsa asuntoon. Ja minusta tuntui kuin palvelijoiden liikkuva joukko olisi luonnostellut jonkinlaista tanssia, jonka piti palauttaa mieleen tuota menneen onnen päivää. Sitten murheellinen saattue poistui, ei Bšarren tietä, vaan vuoriston kautta, Edenin läpi kulkien. Se häipyi kohta näkymättömiin puitten alle. Silloin minä lähdin siihen paikkaan, johon kuolema oli kaatanut rakastettuni. Siinä oli hieman verta, jonka minä join maan mullasta. Viivyin siellä iltaan saakka. Niin vietettiin seetrien alla häitä, Jamilen ja minun…