I

MUNTAHA.

Kertomus, joka päättyy todelliseen ratkaisuunsa, saa siitä välittömämmän luotettavuuden leiman.

Kornet-es-Saudasta palatessamme olimme pysähtyneet seetristössä nauttiaksemme kevyen ilta-aterian ja levähtääksemme. Jätimme sinne hevosemme ja seurueemme, ja Khalil Khuri vei minut vuoristonpuoleiseen metsänlaitaan. Oli ilta, ja Libanonin rinteet hohtelivat jälleen kuin rubiini-, turkoosi- ja smaragdikasa. Kumppanini heittäytyi tänäänkin pitkäkseen siihen paikkaan, missä Jamilen ruumis oli maannut. Ellen olisi ollut läsnä, hän olisi kenties suudellut maata, sitä aikoinaan veristä multaa, jonka kosteutta oli juonut. Vielä viidenkymmenen vuoden kuluttua tuo muisto yhä järkytti häntä, ja hän lisäsi vaalimansa murheen varastoa.

— Te olette kuitenkin jäänyt elämään, sanoin minä hänen jälleen toivuttuaan.

Hän oli kohottautunut ja kummasteli kysymystäni.

— Epäilemättä. Tietääkö ihminen, minkätähden elää, kun ei enää toivo elävänsä? Se riippuu terveydestä. Onnelliset ne, jotka voivat kuolla milloin haluavat! Niiden tapausten jälkeen, jotka olen teille uskollisesti kertonut, päätin poistua maasta, lähteä kauas, minne tahansa. Äitini, joka havaitsi vaikean tilani, kehoitti minua. Niin lähdin Transvaaliin.

— Butros Hamenko keralla?

- Niin, Butros Hamen ja hänen nuoremman veljensä Mikhaelin kanssa.

Minä ilmaisin ihmettelyni siitä, että hän oli edelleenkin suhtautunut toverillisesti Jamilen pyöveliin. Mutta Butros oli totellut isäänsä. Valvoessaan tuomion toimeenpanoa, pitäessään huolta siitä, että hänen sisartansa kohdeltiin kunnioittavasti eikä jätetty palvelijoiden käsiin, hän oli täyttänyt velvollisuutensa. Hän ei ollut vastuussa kaikesta siitä, mitä oli tapahtunut.

— Sitäpaitsi, selitti Khalil Khuri edelleen, ihmissydämessä on ilmeisiä ristiriitoja. Butrosin seura ei tuntunut minusta inhoittavalta, vaan muistutti mieleeni entisiä aikoja. Me emme enää milloinkaan lausuneet tosillemme sanaakaan Jamilesta. Siten hän vaietessaankin yhä osoitti tunteisiini kohdistuvaa kunnioitusta. Siitä saakka olen elellyt niinkuin ihmiset yleensä elävät. Väitetäänpä, että olen ollut onnellinenkin. Olen tehnyt työtä ja kerännyt rikkautta. Olen ollut naimisissa ja perheenisänä. Kaikesta tuosta minulle on jäänyt ainoastaan maallista hyvyyttä, johon en kiinnitä minkäänlaista huomiota. Viimeinen elossa ollut tyttäreni kuoli hiljattain Kapkaupungissa. Hän oli mennyt luostariin ja osoitti palavaa hurskautta. Hänen silmänsä ja hiuksensa olivat samanlaiset kuin Jamilen. Olen toisinaan kysellyt itseltäni, kykeneekö rakkaus luomaan olennon mielikuvan vietin esineenä olevasta lihasta. Hänen rukouksensa kenties ovat pelastaneet onnettoman iäisyyden kärsimyksistä. Meidän ulkopuolellamme ja samoin meissä itsessämme on kaikki ylen salaperäistä. Poikani oli kuollut jo aikaisemmin jättämättä jälkeläistä. Minä olen nykyjään niin yksin kuin viisikymmentä vuotta sitten, ja minusta tuntuu kuin jatkaisin elämääni siitä, mihin se silloin jäi, kuin kulunut puoli vuosisataa ei enää minua rasittaisi. Mutta tällä kertaa on mahdollista, ettei tarvitse enää kauan elää.

Seuraillen ainoata ajatustansa hän kertoi minulle seuraavat yksityisseikat:

— Minä sain kuulla, kuinka hän oli kuollut. Uskalsin kysyä Tannusilta seuraavana päivänä, sillä tahdoin tietää, ja kartoin Eliasta ikäänkuin olisin tietänyt, että hän oli pyöveli. Emmekö saakin salaisia viestejä?… Tänne tuotuna hän viitaten vaati huntuansa ja laski kätensä ristiin povelleen totuttuun tapaansa. Hän seisoi siinä, vastapäätä Eliasta, joka surmasi hänet ampumalla kuulan sydämeen. Hän kaatui taaksepäin eikä enää liikahtanut. Tuo lienee tapahtunut silmänräpäyksessä. Toinen käsi oli verissä, ja minä olin sen huomannut. Butros oli kääntänyt päänsä toisaalle; vaikka olikin jäyhämielinen, hän ei voinut kestää tuota näytelmää. Jamilen huntu oli hänen kaatuessaan häilähtänyt syrjään, Butros asetti sen paikoilleen ja vei joukon pois. Jamilen ei pitänyt saada hautausta eikä papin siunausta. Heidän poistuessaan ilmaantui seetristöön Omar. Butros palasi hänen jäljessään häntä vakoillakseen ja tarvittaessa uhmatakseen, ja siitä syystä olin kohdannut hänet viimeisenä. Hänen oli täytynyt ennen minua kokea murhan houkutus. Kuinka hän lienee sen torjunut? En tiedä, emme puhuneet siitä milloinkaan.

— Elääkö Butros vielä?

— Butros? Hän löysi kultakaivoksen; hän näet oli verraton kullanetsijä. Hän nai ranskalaisen naisen, vaimoni sisaren. Hänellä on paljon lapsia ja lapsenlapsia. Todellinen patriarkka.

— Eikö hän palaa Libanoniin?

— Hän on Libanonin unohtanut. Hän on unohtanut menneisyyden, ja menneisyyshän se meidät takaisin tuo.

Vuoren seinämiin, joita tänä vuodenaikana peitti vielä lumi, näkyi vähitellen valautuvan laskevan auringon punahohde. Aurinko varmaan lähestyi meren pintaa metsikön tuolla puolen. Meidän oli lähdettävä viipymättä laskeutumaan, ellemme tahtoneet nähdä yön meitä yllättävän polulla, joka uurtaa kalliota Kadišan lähteiden yläpuolella. Me palasimme seetristöön, keräsimme saattueemme ja nousimme jälleen ratsujemme selkään. Khalil Khuri, joka ratsasti ensimmäisenä, osoitti minulle paikan, johon Omarin tamma oli sortunut.

— Sen säkä oli verissä, selitti hän. Ratsastaja, jolla ei ollut kannuksia, oli varmaan iskenyt sitä väkipuukolla kiihtääkseen sen juoksua.

Kun olimme ehtineet vuorenseinämän juurelle, oli ilta alkanut hämärtää. Mutta se heleänpunainen juova, joka kiersi näkörantaa vesillä, riitti tietämme valaisemaan. Khalil Khuri ehdotti, että lähtisimme Muntahan luo, ja minä havaitsin hänen olevan vainomielteen vallassa, joten hänen ehdotuksensa vastustelemisesta ei voinut olla hyötyä. Lausuin kuitenkin estelyn toisensa jälkeen. Eikö olisi epähienoa lähteä hänen kerallaan? Oli jo sangen myöhä. Tiesikö Muntaha tulostamme? Oliko hän nähnyt Khalil Khurin hänen kotimaahan palattuaan? Minkätähden kiduttaisimme häntä tuolla vanhalla tarinalla, joka liittyi hänen varhaiseen lapsuuteensa ja jonka muisteleminen voi olla hänelle ainoastaan kiusallinen? Minä päätin puheeni varovasti:

— Te yksin ajattelette täällä Jamileä. Asia on painunut unohduksiin.
Älkää häiritkö sen lepoa.

Hän suuntasi hämmästyneenä minuun katseensa, jossa hehkui nuoruuden tuli hänen sytytettyään sydämensä pyhäkön lamput.

— Minä tahdon sitä häiritä, selitti hän. Olen puhunut hänestä teille kokonaisen päivän. Haluan nähdä hänen ilmestyvän jälleen näkyviin sisarensa Muntahan katseessa. Minä virkistän Muntahan muistia. Jamile on minulle liiaksi läsnäolevainen tänä iltana, ja minä en voi odottaa kauemmin.

— On parempi, jos olette yksin siinä kohtauksessa.

— Ei, ei, te ette saa poistua seurastani. Olen ilmaissut teille salaisuuteni. Te tunnette sen kokonaan, senkin osan, joka ei vielä minulle kuulu ja joka minulle kohta ilmaistaan. Minä tiedän Muntahan asuvan Bšarren yläpuolella Deir-Mar-Sarkisissa, missä on vanha luostari. Tiedän myös, että hän on menettänyt miehensä muutamia vuosia sitten ja elää samoin leskeksi jääneen tyttärensä ja lapsenlastensa kanssa. Hän on osoittanut koettelemuksissa miehen rohkeutta, ja hänen kolmannelle sukupolvelle jakamansa kasvatus on laadultaan miehekästä. Minä näet olen ottanut asioista selkoa.

— Ettekö siis ole vielä häntä itseään tavannut?

— En, enkä myöskään ollut aikaisemmin käynyt jälleen seetristössä. Kun saavuin Libanoniin pitkän ajan kuluttua, tuntui minusta kuin kaikki paikat ja kasvot olisivat olleet vieraat. Vuoret olivat liikkuneet lähemmäksi toisiaan ja madaltuneet. Ihmiset olivat muuttuneet välinpitämättömän näköisiksi. Minulle ei puhuttu kuin kiinnottomista ja vähäpätöisistä asioista. Kaikki oli kutistunut. Minusta tuntui kuin olisin ollut muukalainen. Enkö ollutkin muukalaiseksi muuttunut? Ja niin minä vastustelin Jamilen kutsua. Olin palannut vain hänen tähtensä, mutta en löytänyt häntä. Hän oli ollut minua lähempänä Afrikan kirkkaina öinä. Ajattelin jo lähteä takaisin, mutta eilinen pyhiinvaellusretki vihdoin repi rikki ne ajan ja avaruuden verhot, jotka salasivat hänet minulta. Nyt, kun hän on läsnä, en tahdo häntä enää kadottaa.

Hän ohjasi päättävästi ratsunsa pois siltä tieltä, joka johti Bšarreen, missä näimme ensimmäisten tulien tuikahtavan.

* * * * *

Khalil Khuri pysähtyi erillään sijaitsevan kaarikäytävillä ja parvekkeella varustetun ison rakennuksen luo. Siinä oli epäilemättä se vanha luostari, josta hän oli puhunut. Palvelijalta, joka tuli meille avaamaan, hän kysyi, eikö se ollut Muntaha Zaherin talo. Palvelija vastasi myöntävästi ja vei meidät, maroniittien keskuudessa vallitsevaa avaraa ja luottavaista vierasystävyyttä noudattaen, pienemmälle pihamaalle ja sitten saliin, johon tuotiin tulisoihtuja. Tämä sali oli niin karu ja koruton kuin mikä luostarin vastaanottohuone tahansa. Se sai ihmisen alentamaan ääntänsä ja lausumaan ainoastaan vakavia, vieläpä hurskaitakin sanoja. Sisään astui nuori poika ja hänen jäljessään palvelija kantaen tarjotinta, josta otimme sitruunajuomaa.

— Isoäiti tulee, selitti pieni mies. Hän pyytää teitä hieman odottamaan.

Khalil Khuri hyväili hänen poskeansa.

— Missä olet ranskaa oppinut?

— Anturan lukiossa.

— Ah, samoinkuin minä.

Hän luetteli pojalle professoreita, jotka olivat epäilemättä kuolleet jo aikoja sitten, sillä nuori lukiolainen ei ollut kuullut heistä puhuttavankaan.

Vähän ajan kuluttua saapui seuraamme mustapukuinen naishenkilö, erittäin kunnianarvoinen, jo iäkäs — päättäen päähineen alta näkyvistä harmaista hiussuortuvista — mutta verrattain pitkä ja tanakka vartalo yhä suorana ja voimakkaana. Hän oli varmaan ollut aikoinaan kaunis, mutta hänen säännölliset piirteensä olivat nyt tahmean epämääräiset. Khalil Khuri asettui hänen eteensä, tervehti kunnioittavasti ja virkkoi sitten äkkiä:

— Muntaha, tunnetko minut?

Tutunomainen sinuttelu hämmästytti häntä — Libanon näet on omaksunut nyttemmin eurooppalaiset tavat — samoin tuo omituinen kysymys, joka tuli ihan odottamatta. Hän peräytyi hieman voidakseen paremmin katsella vierasta tulisoihtujen valossa, joka yritti voittaa iltahämärän epämääräistä valkeutta.

— En, tunnusti hän vihdoin. Minä en tunne teitä. Kuka olette?

— Olen eräs lapsuudentoverisi, mutta sinä olit minua paljon nuorempi.
Khalil Khuri, sisaresi Jamilen sulhanen.

Huomasin varsin selvästi hänen säpsähtävän, kun mainittiin hänen sisarensa nimi. Samalla hän vilkaisi tyttärenpoikaansa ja kehoitti häntä poistumaan. Hän ei ilmeisesti mielellään jutellut tuon kummittelijan kanssa ja pahoitteli varmaan, että oli päästänyt hänet puheilleen.

— Minulle oli kerrottu, että olit palannut, nyt muistan, virkkoi hän sitten.

Sitten hän itsekin hämmästyi tahatonta sinutteluansa ja yritti asiaa korjata:

— Että olitte palannut. Olin aivan pieni, kun sinä… kun te lähditte.

— Sinä olit neljäntoista vuoden ikäinen, Muntaha. Se tapahtui Jamilen kuoleman jälkeen.

Mutta Muntaha ei tahtonut vastata tuota tapahtumaa koskeviin vihjauksiin, ja minun kuulteni syntyi siinä eräänlainen kaksintaistelu toisen yrittäessä alinomaa palauttaa mieliin vanhoja asioita, toisen pyrkiessä välttelemään niiden muistoa. Khalil Khuri ahdisteli Muntahaa, joka väisti, ja molemmat osoittivat tässä keskustelussa mitä oivallisinta miekkailutaitoa. Muntaha alkoi päästä voitolle.

— Minä odotin teitä jo aikaisemmin saapuvaksi, Khalil Khuri, jotta saisin kuulla veljestäni Butrosista ja Mikhaelista.

Sitten seurasi Transvaaliin muuttaneita sukulaisia koskeva todellinen tutkinto. Oli mitä yksityiskohtaisimmin kerrottava heidän vaimoistaan ja lapsistaan, varallisuuden tilasta ja tuon kaukaisen maan tavoista ja tottumuksista. Khalil suostui siihen varsin kohteliaasti, ikäänkuin olisi ollut varma siitä, että hänenkin vuoronsa tulisi, joten ei ollut syytä hätäillä. Tämän keskustelun aikana olivat taivaalta sammuneet viimeisetkin kajasteet. Muntaha antoi silloin hyvänä talonemäntänä tarjoilla iltapalan. Ympärillemme ilmaantui suuri määrä kulhoja, ja meidän piti juoda arrakkia. Suorittamamme retken jälkeen juoma ja ruoat maistuivatkin hyviltä. Khalil Khuri söi ja joi runsaasti, ikäänkuin uudistunut rakkauden suru olisi hänet näännyttänyt. Hän suoritti kuitenkin sotaliikkeitään huomaamatta, onnistui viemään Muntahan erääseen nurkkaan, jonne oli minut kuljettanut, ja vaati häntä vihdoin ilmaisemaan, mitä halusi kiihkeästi tietää monien vaikenemisen vuosien jälkeen. Hän vaati, mitä hänelle kuului, ei kierrellen kaarrellen ja varovasti, vaan suoraan ja ylevämielisesti. Ja vanha nainen, joka ymmärsi, että hän oli päättäväinen ja kiusaantunut, lakkasi väistelemästä.

— Muntaha, sanoi Khalil Khuri, salli minun puhua sisarestasi Jamilesta. Minä olen palannut kaukaisilta mailta hänen tähtensä, miten kummalliselta se sinusta tuntuneekin viidenkymmenen vuoden kuluttua.

Jossakin määrin tuon vannotuksen liikuttamana ja huolestuttamana
Muntaha alkoi häntä sinutella:

— Minkätähden hänestä puhuisimme? Etkö ole naimisissa ja perheenisä?

— Olen ollut. Olenpa kokenut sitäkin, mitä ihmiset nimittävät onneksi.
Mutta vain häntä olen rakastanut.

Muntaha otaksui hänen tuntevan katkeruutta ja tahtovan soimata.

— Niin, hän teki sinulle vääryyttä. Etkö ole antanut hänelle anteeksi?

— Minulla ei ollut mitään anteeksiannettavaa. Jokaisella on vapaus rakastaa tai olla rakastamatta.

— Ihmisellä on aina vapaus pitää rakkautensa lain ja uskon rajoissa.

Muntaha oli lausunut tuon jäyhään tapaan. Heidän kaksintaistelunsa jatkui toisenlaisena. Mutta Khalil Khuri luopui kohta vastustuksesta; hän ei tahtonut alkaa suotta väitellä tunteen ongelmista.

— Muntaha, virkkoi hän, äänessä rukoileva sävy, etkö suostu vastaamaan kysymyksiini, kun sinua pyydän?

— Suostun kyllä, vastasi Muntaha, jos siihen kykenen monien vuosien kuluttua. Minä olen elänyt minäkin. Sinä herättelet vanhoja asioita. Mitä tahdot tietää?

— Sanon sen sinulle heti. Muistathan sen yön, jona sisaresi Jamile lähti isänkodista Omarin keralla. Ennen lähtöänsä hän puhui kanssasi. Eikö hän uskonut sinulle salaisuuttaan? Hän kaiketi lähti vapaaehtoisesti?

Minä huomasin selvästi, kuinka tuo kysymys sai vanhan naisen kasvot vääristymään, ikäänkuin hän olisi tuntenut sen vuoksi suurta mielipahaa. Hän oli kuitenkin jo ehtinyt ohi sen iän, jonka aikana valhe on luonnollinen tai tuntuu mieluisalta. Hän ei alentunut kieltämään, vaan esitti asian kerrassaan tunnustuksen muodossa.

— Niin, minä tein ankaran rikoksen sinä yönä. Olen myöhemmin usein moittinut itseäni siitä. Enkö ollutkin sisareni rikoskumppani? Akkarin nuoret beit olivat saaneet meidät kerrassaan mielettömiksi. Me olimme nuoret ja kevytmieliset. Minä heräsin Jamilen pukeutuessa pimeässä. Kuulin hänen liikkuvan ja mainitsin hänen nimensä. Hän kumartui puoleeni ja suuteli minua. Hän itki. Minä kysyin häneltä, minkätähden. Hän tunnusti minulle rakkautensa. Minä lupasin pitää asian salaisuutenani. Hän pujahti huoneesta. Minä kuuntelin. Olin huomaavinani ulkona pimeässä hevosten liukuvan ohi, mutta ne eivät pitäneet minkäänlaista ääntä. Aamulla olin nukkuvinani. Jos sensijaan olisin antanut asiasta tiedon vanhemmillemme, niin onnettomuutta ei olisi tapahtunut.

Hän vaikeni, ja hänen kertomuksensa tuntui jatkuvan itsestään tarkkaavaisissa mielissämme.

— Jätä tunnonvaivat, Muntaha, virkkoi vihdoin Khalil Khuri. — Hän aikoi lähteä. Hän olisi lähtenyt.

— Ei, ei, nainen karttaa väkivaltaisuutta.

Nainen karttaa väkivaltaisuutta. Hän myönsi sen orjallisuuden, myönsi, että hän oli liian heikko nainen ohjaamaan itse itseänsä. Kuinka toisenlainen hän olikaan kuin se tulinen ja eloisa Muntaha, joka oli minulle ilmennyt vanhuksen kertomuksessa, Muntaha, joka ei ollut suhtautunut kylmästi seetrien alla nähdyn punaisen ratsumiehen kauneuteen! Nuoruudesta hänessä ei enää ollut jälkeäkään, tai elämän vaikeudet olivat hänet karaisseet ja kypsyttäneet.

Khalil halusi kuulla vielä enemmän ja kysyi enemmittä valmisteluitta:

— Entä sinä aamuna… kuoleman aamuna, missä olit silloin, Muntaha?
Silloin sinä puolustit Jamileä.

— Missä olin? Maltahan. Siitä on pitkä aika. Missä olin? Minä muistan sen. Unohtaminen on mahdotonta. Nukuin huoneessani — se oli sisareni lähdettyä ylen avara — kun tieltä kuuluva kavionkapse ja pihalle kerääntynyt väki minut herättivät. Päivä ei ollut vielä koittanut, korkeintaan alkoi vasta sarastaa. Tunsin heti Jamileen kohdistuvaa levottomuutta. Oliko se aavistusta? Pukeuduin kiireesti ja lähdin ulos. Tannus kertoi minulle, että olitte tuoneet hänet Tripolista, Butros ja sinä, ja että hän oli tuomittavana. Jottei isäni minua yllättäisi, piilouduin pylvään taakse. Näin hänet hetken aikaa tuomarien neuvotellessa. Ja sitten sain tietää tuomion ja mestauspaikan.

— Minkätähden et tullut viipymättä minua vapauttamaan?

— Otaksuin sinun olevan samassa juonessa. Eikö hän ollut hylännyt sinua mennen toiselle? En tietänyt, että olit vangittuna.

— Mitä siis teit sisaresi hyväksi?

— Mitä tein?

Hän epäröi ja lausui sitten itseensä kohdistuvan syytöksen ensimmäisenä tunnustuksenaan:

— Minä petin.

— En ymmärrä.

— Tulet ymmärtämään. ’Maailmassa on yksi ainoa ihminen, joka kykenee hänet pelastamaan’, ajattelin minä. ’Se ihminen tulee, tiedän sen varmaan, hän rientää tänne niin nopeasti kuin suinkin voi. Hänelle on annettava tieto.’ Ja minä asetuin kylän laitaan, Edenin ja Tripolin tielle. Päivän koittaessa katseeni tutkivat tietä niin pitkälle kuin kantoivat. Tiellä ei näkynyt ketään. Kuinka hän viipyikään! Oliko hänkin hylännyt Jamilen? Vihdoin kuulin nelistävän ratsun kumean kavionkapseen ja sitten näin ratsastajan, jonka valkoinen keffije liehui ilmassa. Hän suureni suurenemistaan. Kohta hän saapuisi luo. Asetuin keskelle tietä, heilutin käsiäni ja huusin. Hän pidätti kiitävän ratsunsa eteeni. ’Jamile on seetristössä, nopeasti, nopeasti!’ Omar nyökkäsi. Hänestä valui hiki virtanaan. Hänen hevosensa höyrysi, ja huurupilviä nousi sen sieraimista ja koko ruumiista. Se kieltäytyi lähtemästä eteenpäin. Omar veti väkipuukkonsa ja antoi hevosen tuta sen tutkainta. Veri syöksähti suihkuna ilmoille, ja eläinraukka lähti jatkamaan surmanretkeänsä. He häipyivät kohta näkyvistä.

— Se ei ollut pettämistä, Muntaha.

— Mitä se siis olikaan? Ja minä tein sen vielä kerran. Palattuani kotiin sain tietää, että sinäkin puolustit Jamilea ja että Butros oli sulkenut sinut lukkojen taa. Avasin sinulle oven ja neuvoin sinut lähtemään seetristöön.

— Me saavuimme liian myöhään.

— Se ei ole minun vikani. Olin pettänyt kaksi kertaa.

— Pelastaaksesi sisaresi.

— Häntä ei pitänyt pelastaa.

— Sinäkö puhut siten, Muntaha?

— Kuinka puhuisinkaan toisin? Ja etkö sinä, joka minulta kyselet, ole oppinut mitään viidenkymmenen vuoden kuluessa?

Molemmat vanhukset, jotka kohtasivat toisensa jälleen pitkän ajan kuluttua, lausuivat toisilleen nuo sanat, hieman kiihtyen. Korkea ikä ei ollut jäätänyt heidän sydäntään eikä älyään. Kaksi erilaista elämänkatsomusta seisoi siinä toisiaan vastapäätä heidän hahmoissaan.

— En, virkkoi Khalil, sitä en ole oppinut viidenkymmenen vuoden kuluessa. Minä rakastan yhä vielä Jamilea, totisesti.

Minä ihastelin tuon erinomaisen uskollisuuden takeena hänen silmissään näkyvää hohtelua.

— Mutta hän ei rakastanut sinua, huomautti karusti Muntaha.

— Mitäpä siitä huolisin! Hän oli vapaa. Hänen Omarille antamansa rakkaus oli niin suuri, niin koruton ja niin kaunis, että kumarsin sitä kunnioittaen. Sinä sanoit vastikään, että hän oli kevytmielinen; mutta mitä onkaan maailmassa vakavampaa kuin sellainen rakkaus? Oli innoittavaa, että se särjettiin, luonnotonta, että sitä käsiteltiin rikoksena ja että surmattiin tuo ihailtava lapsi.

Muntaha keräsi ajatuksensa, ennenkuin mitään virkkoi, ikäänkuin olisi tajunnut tämän vastauksen tärkeyden ja tahtonut tyynesti muovata sen muotoon.

— Minä rakastin hellästi Jamilea. Mutta hän oli syyllinen ja sai ansaitun rangaistuksen.

— Ansaitun?

— Niin, ansaitun, minun on se tunnustettava. Liittyessään muhamettilaiseen hän polki jalkoihinsa uskonsa ja heimonsa ja kielsi sen vuosisatoja vallinneen vihan, joka erottaa meitä maamme sortajasta ja pyövelistä. Yksikään maroniittinainen ei ollut sillä tavoin luopunut uskostaan. En tiedä, miten eletään niiden ihmisten keskuudessa, joiden luota tulet. Mutta me olemme riippuvaiset kärsimyksen ja veren, kunnian ja uskonnon menneisyydestä. Me olemme vastustaneet toista tuhatta vuotta vainoja ja sotia. Millä nimellä mainitset sotilasta, joka menee vihollisen puolelle?

— Rakkaus pitää lakeja pilkkanaan.

— Se on väärässä, koska on itsekin lakien alainen. Meillä ei ole oikeutta rakastaa niitä, joita omaisemme vihaavat.

— Rakkaus ei siedä komentamista.

— Kenties ei, mutta on varuillaan. Jos se kaataa kunniamme, emme sitä tunnusta. Elämme siitä tai kuolemme siihen, vähät väliä, ja se asia ei koske kehenkään. Ja sinä itse olet todistuksena, että ihminen voi täyttää elämänsä mitä suurimmalla hylätyllä rakkaudella. Mutta ulkonaisesti ilmetessään se velvoittaa meitä ja meidän kerallamme koko tulevaisuutta, koska se silloin on luovaa työtä.

— Minä olen uhrien enkä murhaajien puolella.

— Missä ovat uhrit? Missä ovat murhaajat, Khalil?

— Ah, sinähän joudut ihan suunniltasi, Muntaha!

— Äitini kuoli suruun ja häpeään. Isäni ei voinut elää sen tuomion jälkeen, jonka oli uskaltanut julistaa. Niin jäin vaille heidän suomaansa tukea. Veljeni ja sinä lähditte maanpakoon. Butrosin menettäessään Libanon menetti johtajan. Niin, minä kysyn, missä ovat uhrit!

— Omarin ja Jamilen avioliitto oli hyväksyttävä.

— Heidän avioliittonsa hyväksyttävä? Jos olisi niin menetelty, niin vuoristomme nuoret tytöt olisivat piankin siirtyneet Tripolin, Aleppon ja Damaskuksen haaremeihin. Enkö itsekin tuntenut houkutusta? Häpeän sitä vielä tämän pitkän ajan kuluttua. Vihamiehemme ympäröivät ja ahdistavat meitä joka puolelta. Me olemme täällä Libanonissamme, meren yläpuolella, kristillinen linnoitus, jota alinomaa huuhtelevat muhamettilaisuuden hyökyaallot. Varhaisimmassa lapsuudessani kuulin kerrottavan Deir-el-Kamarin ja Zahlen verilöylyistä. Minua on kasvatettu kauhistuen niitä ajattelemaan, ja samoin kasvatettiin Jamilea. Ja sodan aikana näin kauhean nälänhädän, joka raivosi täällä turkkilaisten ja Džemal paššan tahdosta. Ihmiset kuolivat kylissämme kuin kärpäset kylmän tullen. Suljettujen leipomojen edessä oli lasten ruumiita suurina rykelminä. Sinä, Khalil, joka olet ollut ylen kauan poissa Libanonista, et ole kuullut siitä mitään.

— Minä olen palattuani lievittänyt hätää, Muntaha.

— Niin, mutta et ole kyennyt herättämään eloon sataaviittäkymmentätuhatta vainajaamme. Kokonaisen kansakunnan surma on aivan toista kuin jonkun yksityisen mestaaminen. Heikkous sitä valmistelee. Jamilen heikkous on saanut valtoihinsa sinun aivosi, Khalil. Jos meidän täytyykin osoittaa hänelle sääliä, kuinka voisimmekaan hyväksyä, että sinunlaisesi mies, joka on oppineisuutensa, kokemuksensa ja varallisuutensa nojalla kutsuttu toisia opastamaan ja johtamaan, menettää ymmärryksen ja luonteen lujuuden?

— Sinä, Muntaha, olet perinyt sen isältäsi Rašidilta.

— Niin, sinä vihaat isääni. Minä puolestani ihailen häntä. Hän on raadellut oman sydämensä, mutta on pelastanut heimomme.

— Julmuudellaan?

— Oikeamielisyydellään. Meidän perheemme oli Bšarren ensimmäinen, arvossapidetyin, huomatuin. Esi-isämme olivat uurtaneet sen uran, jota pitkin myöhemmin kaikki kulkivat. Jos Jamile olisi vapautettu, olisi annettu samalla esimerkki kaikille nuorille tytöille. Kuollessaan Jamile sitävastoin on lunastanut heidät kaikki. Hänen kauhean surmansa jälkeen ei yksikään maroniitti ole lähtenyt muhamettilaisen asuntoon, ei palvelijaksikaan. Sillä tavalla pidetään yllä perintätapaa.

— Sinä olet ankara, Muntaha. Et ole milloinkaan rakastanut.

— Mitä tiedät siitä asiasta sinä? Niin, mitä tiedät siitä sinä, Khalil, ja mitä tiedetään kunniallisista sydämistä? Ja onko Jamile esittänyt tuomioonsa kohdistuvan vastalauseen?

Heidän olemuksensa iskivät jälleen vastakkain, ja minä olin kuulevinani säiläin kalahdukset kilpiä vasten, kuten Bšarren miekkatansissa. Kun hetki oli jo myöhäinen ja keskustelunaihe oli loppuun käsitelty, sanoimme jäähyväiset emännällemme. Minä näen hänet muistissani luostarin vastaanottohuonetta muistuttavan salinsa kynnyksellä, missä hän seisoi ankaran ja käskevän näköisenä, tulisoihtujen luodessa valokehää hänen päänsä ympärille ja meidän painuessamme pihalle yön pimeyteen…