II
JAMILEN HAUTA.
Seuraavana päivänä lähdin Bšarresta palatakseni Tripoliin, missä minua odotti satamansuulla avisolaiva, jonka oli määrä kuljettaa minut Beirutiin. Khalil Khuri tuli minua ystävällisesti tervehtimään ennen lähtöäni.
— Minä olen teille kiitollisuudenvelassa kokonaisesta onnellisesta päiväkaudesta, virkkoi hän ylenmäärin minua kiitellen. Se vietettiin Jamilen muistoa mieleen palautellen. Mutta eilinen eukko oli hirmuinen.
Muntaha oli muuttunut vanhaksi eukoksi, mutta Jamilen nuoruus pysyi kuolemattomana tuon miehen nojalla, joka oli rakastanut häntä puoli vuosisataa, elävänä ja kuolleena, rakkauden onnea ja tuskaa kokeakseen.
Mutta minä sain tietää vielä enemmän kuin hän Omarin rakastetusta.
Tripolissa minut otti vastaan, ilmaisten sitä suurenmoista kohteliaisuutta, jota päällikkönsä kenraali Gouraud’n esimerkkiä noudattaen osoittavat viranomaisemme Syyrian luoksepääsemättömimmissäkin paikoissa aina Palmyran tai Deir-ez-Zorin erämaahan saakka, komendantti Vignon, siirtomaajalkaväen upseeri, Pohjois-Libanonin Sandiakin hallintoneuvos. En olisi voinut tavata ketään, joka olisi paremmin perehtynyt Libanonin historiaan. Hän tunsi sen suvun-tuomion, jonka nojalla oli julistettu kuoleman ansainneeksi eräs nuori Bšarren tyttö, joka oli mennyt naimisiin uskottoman kanssa.
— Tuo umpimähkään langetettu tuomio on kantanut hedelmää, lisäsi hän. Siitä pitäen ei yksikään maroniittinainen ole suostunut menemään muhamettilaiselle. Sodan aikana, nälän pakottamina — tiedättehän, kuinka nälänhätä raivosi Libanonissa — muutamat lähtivät palvelijoiksi muhamettilaisiin taloihin, joissa heitä muuten kohdeltiin hyvin. Mutta nyt ei heitä enää ole palvelijoinakaan.
Siten hän vahvisti Muntaha Zaherin päätelmät. Kertomus, joka oli minulle uskottu, sai siten uuden vahvistuksen. Mutta minä halusin vieläkin arvokkaampaa.
Tuo Khalil Khuri, sanoin minä isännälleni, on seitsemänkymmenen vuoden ikäinen. Ei ole mahdotonta, että Omar on hänkin vielä elossa. Jospa lähtisimme etsimään häntä?
Hän pyysi minua toistamaan nimen: Omar-bei-el-Hussein, Akkarin maasta. Tuo nimi oli häntä oudostuttanut, sillä hän oli kaikkien hallintopiirissä asuvien huomattavien henkilöiden tuttava. Hän tiedusteli asiaa viipymättä. Jamilen rakastajaa ei kukaan muistanut, joten täytyi otaksua hänen kuolleen aikoja sitten. Mutta Abdulražak-bei-el-Osman, joka oli yhä elossa, vietti talven ja kevään Tripolissa eikä ollut vielä ehtinyt lähteä vuoristoonsa, minne mielellään kutsui valikoituja vieraita haukkajahtiin.
— Enkö voisi käydä hänen luonansa?
— Epäilemättä. Minä lähden teitä saattamaan.
Sotalaiva sai odottaa minua päivän, ja me kävimme punaisen muukalaisen luona. Hänen pienen kadun varrella sijaitseva asumuksensa, johon päästiin holviportista, muistutti tarkoin Khalil Khurin kuvailemaa Omarin asumusta. Minä jouduin jälleen kokemaan Levantissa varsin tavallista yllätystä löytäessäni likaisen sisäänkäytävän takaa Tuhannen ja yhden yön palatsin, jonka kaikista mosaiikkikoristeisista huoneista avautui näköala pihamaalle, missä solisi suihkulähde kukkalavojen keskellä. Ennenkuin pääsimme tuolle pihalle, meidän täytyi odottaa, kunnes naiset ehtivät vetäytyä omiin suojiinsa.
Abdulražak, jonka ruumista ja sielua ikä oli turhaan yrittänyt taivuttaa, tarjosi meille eräänlaisin ylhäisin tunnoin koko Aasian ylellisyyttä. Puolittain maaten persialaisilla matoilla ja Damaskuksen silkistä valmistetuilla patjoilla me nautimme kehoitusta totellen lukemattomia erilaisia makeisia ja maustettuja juomia, ja sitten toi uuttera palvelija narghile-piiput. Me noudatimme keskustelussamme itämaista diplomatiaa ja hitautta. Hitaus oli sitäkin suurempi, kun isäntämme puhui ainoastaan arabiankieltä. Tulkki selitti meille lauseen toisensa jälkeen.
— Hän sanoo, aloitti tulkki, osanneensa ranskaa, mutta unohtaneensa sen.
Lausuttuamme lukuisia kohteliaisuuksia, jotka koskivat hänen asuntonsa loisteliaisuutta ja hedelmällistä Akkaria, missä hän omisti useita kyliä, me kävimme teeskennellyn välinpitämättömästi koskettelemaan varsinaista asiaamme. Eikö hän ollut tuntenut aikoja sitten erästä Omar-bei-el-Husseinia, joka oli ollut kyllin heikko mennäkseen naimisiin kristityn kanssa? Tuota kysymystä seurannut vaitiolo tuntui meistä osoittavan, että hän tahtoi päästä vastaamasta. Me selitimme, ettei ollut kysymyksessä mikään yksityisluontoinen tutkimus ja että nämä ylen vanhat asiat eivät voineet enää vedota yleiseen mielenkiintoon. Hän rauhoittui ja painui muistoihinsa kuin unohdettuun kaivoon.
— Minä tunsin hänet viisikymmentä vuotta sitten, vastasi hän vihdoin. Hän oli ottanut sen naisen Libanonista. Me olimme nuoret. Muukalaisia ei pidä etsiä.
Me kysyimme, mitä hän tiesi heidän avioliitostaan.
— Naisen nimi oli Jamile. Hän siirtyi toiseen uskoon voidakseen mennä naimisiin. Häät vietettiin Šrarissa. Vähän myöhemmin tytön sukulaiset ryöstivät hänet takaisin ja surmasivat.
— Entä hän?
— Hän haki ruumiin ja hautasi sen omin käsin. Me tiedustelimme, mihin hautausmaahan.
— Linnan edustalla olevaan pieneen kalmistoon.
— Entä miten kävi hänen itsensä? pyysin minä tulkkia toistamaan.
— Malttakaahan. Hän tahtoi nostattaa Akkarin maan kostamaan tuota surmaa kristityille. Mutta viisaat vastustivat aietta. Sotaa ei julisteta henkilökohtaisen loukkauksen vuoksi. Hän lävisti sydämensä tuon naisen haudalla pyydettyään minua hautaamaan itsensä samaan hautaan. Niin tapahtuikin. Siinä kaikki.
— Voimmeko löytää haudan?
— Jos haluatte, vien teidät sinne ja etsin.
Me hyväksyimme ehdotuksen ja menimme jo samana päivänä auringon laskiessa hautausmaalle, joka sijaitsee Melissinden linnan hallavien muurien juurella. Näen nytkin sinisen meren, jonka pintaa päivän kehrä oli koskettamassa, sitruunapuumetsän El Minan edustalla ja toisella puolen pelättävän, raunioituneen linnoituksen, joka on aikoinaan kestänyt monet piiritykset, näen Kadišan rannalla sijaitsevan pienen dervisiluostarin, oliivipuiden peittämät kukkulat ja takana Libanonin, jonka huiput alkoivat punertaa illan hohteessa. Minä silmäilin liikahtamatta tuota kauneutta viedäkseni sen kerallani. Tänne oli Jamile tullut istumaan ja sulamaan rakkauteensa niinkuin kastehelmet, jotka antautuvat valon suudeltaviksi. Täällä hän oli paennut ahdistavaa Butrosia ja oli sitten yhtäkkiä suostunut kohtaloonsa. Edessämme kohosi valkoisia hautapatsaita, kaikki samaan suuntaan osoittavia. Hieman hapuiltuaan Abdulrašak pysähtyi erään eteen, jota puolittain varjosti vanha viikunapuu ja puolittain peitti keväinen nurmi. Hän siirsi kevyesti syrjään nuo uskaliaat ruohot ja näytti meille melkein olemattomiin kulunutta kirjoitusta. Arabialaiset kirjaimet muodostivat kiemuroita, jotka miellyttivät silmää niinkuin taidokkaat pitsikuviot. Tulkki selitti ne minulle. Siinä oli vain kaksi nimeä: