IV
KISAT.
Olin vielä niissä mietteissä, kun saavuimme Bšarreen. Koko kauppala oli meitä vastaanottamassa saatuaan vakoilemaan lähetetyltä poikajoukolta tiedon tulostamme. Me ajoimme sinne, edellämme nuorten kuoro, joka veisasi kunniaksemme jotakin tilaisuutta varten sepitettyä yksitoikkoista virttä, hevostemme puolittain upotessa ihmisvirtaan. Parvekkeilta vuodattivat naiset ylitsemme tuoksuvesiä pitkäkaulaisista pirskotinpulloista. Ahdinko oli niin suuri, että vaivoin pääsimme astumaan satulasta lähteäksemme Nassib-ed-Daherin luo, joka johdatti meidät hoikkain pylväiden kannattamalle parvekkeelle pihan puolelle. Piha oli jo täynnä kansaa, sillä talo, jossa asustaa vieras, kuuluu samalla kaikille, ikäänkuin jokin julkinen rakennus. Itse vieras on erinomaisen uteliaisuuden esineenä, jokaisella on oikeus tulla katselemaan häntä ihan kädestä pitäen, ja yksikään ei luovu siitä erioikeudesta.
Iloa ilmaisevia pyssyn laukauksia kajahteli joka taholta, lapset heiluttelivat ja heittelivät bengalitikkujansa, ja tulisoihdut alkoivat syttyä hämärän vähitellen tihentyessä. Kattojen takaa häämötti epäselvästi pähkinäpuiden vaalea lehvistö ja vuorten lumi, joka sinersi ensimmäisten tähtien syttyessä. Tuohusten valossa näkyivät väkijoukon kirjavat puvut ja kasvot: arvohenkilöitä punaisissa tarhureissaan, fellaheja kirjaelluissa paidoissaan, värillisissä keffijeissään tai kameelinkarvalakeissaan, pappeja pitkissä mustissa viitoissaan ja päässään tabie, eräänlainen poimulakki, jonka ympärille on kierretty mustia nauhoja, naisia liivihameineen ja helakkavärisine huiveineen, ryysyisiä ja rähjäisiä tyttöjä ja poikia. Kaikki kirkuivat tai lauloivat. Sitten sekasorto alkoi selvitä. Pihan keskellä sijaitsevan suihkuakaan ympärille muodostui tyhjä paikka. Katselijat keräytyivät, kasautuivat portaille, komeroihin ja ovien pieliin, ja vapaalla alalla alkoi käydä karkelo suuren rummun, huilun ja oboen muodostaman soittokunnan sävelten tahtiin. Mutta tämä orkesteri ei pysynytkään liikahtamatta paikallaan. Se otti itse osaa tanssiliikkeisiin, varsinkin isonrummun lyöjä, joka keveästi hypähteli soiton tahtiin molempien toisten soittoniekkojen jäljitellessä häntä hillitymmin, posket pullistuneina ja iho tummanpunaisena.
Ensimmäisenä oli liinatanssi. Sen tahtia säänteli kookas nuorukainen, paidanrinta avoinna, jaloissa väljät roimahousut, jotka pohkeissa puristuivat puolisaappaitten varsiin. Oikealla kädellään hän kohotti päänsä yläpuolelle, heilutti ja pyöritti nopeasti ilmassa helakanpunaista kierteelle käännettyä silkkiliinaa. Pää ylpeästi pystyssä, iloiten siitä, että sai olla käskijänä, rinta koholla ja koko ruumis kopeana ja voittoisana, hän polki norjalla ja jäntevällä jalallaan kivettyä pihamaata, oikaisi jalkansa taaksepäin syöksyäkseen sitä terhakammin eteenpäin, hillitsi kulkuansa ja aloitti sen uudestaan. Sillä tavoin hän sai sopusointuisesti liikahtelemaan kokonaisen rivin nuorukaisia, jotka olivat järjestyneet puoliympyrään altaan luo, toinen käsi vierustoverin vyötäisillä, toinen hänen olallaan. Esitanssijan arvovallan alaisina he noudattivat tarkoin hänen määräämäänsä poljentoa.
— Se on kansallistanssimme, selitti minulle Nassib-ed-Daher. Sen nimi on dabke. Sitä tanssitaan koko Libanonissa, muhamettilaistenkin keskuudessa.
Sitten hän lisäsi syvämietteisesti:
— Tanssi ei tiedä mitään uskonnosta.
Minä tiedustelin, eivätkö naiset saaneet ottaa siihen osaa, ja sain kuulla, että se tosiaankin on kielletty naisilta muhamettilaisten keskuudessa. Maroniittinaiset sitävastoin tanssivat sitä joko keskenään tai nuorten miesten kanssa, koska vuoriston tavat eivät erota heitä toisistaan niinkuin on muuten laita itämailla. Nuoria tyttöjä liittyi tosiaankin kohta tanssijoihin. Sitten eräs niistä, kaikkein taitavin, jäi yksin näyttämölle. Hän ei liene ollut viittä-kuuttatoista vuotta vanhempi, vaikka olikin hyvin kehittynyt; povi oli pyöreä ja lanteet lujat, vartalo tanakanlainen, mutta erinomaisen notkea ja liikkuva, kasvot olivat ruskeat, vakavat ja selväpiirteiset, silmät säihkyvät, ja tummia hiuksia kiersi punainen nauha. Tuohusten häilyvät liekit näyttivät hänet milloin varjossa, milloin valossa luoden häneen aave% maisen leiman. Hän suoritti juhlakarkelon menot karusti ja majesteettisesti. Hän kohottautui varpailleen ikäänkuin olisi haastanut taisteluun läsnäolijoita, käännähti, oli pakenevinaan, kyyristyi maahan, paneutui pieneksi ja kavahti yhtäkkiä alkuperäiseen ylpeään asentoonsa kohottaen kätensä päänsä yläpuolelle ikäänkuin lisäten siten pituuttansa. Ikuinen kuva naisesta, joka sytyttää sotaa, kiehtoo puoleensa, hurmaa, väistää, häipyy pois ja ilmestyy jälleen voittoisana.
Khalil Khuri kumartui puoleeni; minä arvasin, mitä hän aikoi sanoa, ja minua huvitti ehdättää ennen häntä:
— Tanssiko Jamile paremmin? kysyin minä viattoman näköisenä.
Hänen jo ennestään välinpitämätön ilmeensä muuttui nyt tylyksi, ja hän sylkäsi maahan osoittaakseen ylenkatsettaan:
— Tuo ei olisi kelvannut hänen palvelijattarekseen.
Millainen prinsessa olikaan ollut tuo Jamile?
Sitten tuli miekkatanssin vuoro. Molemmat taistelijat asettuvat vastapäätä toisiaan, oikeassa kädessä käyrä turkkilaistikari, pyöreä kilpi sujutettuna vasemmalle käsivarrelle. He uhkaavat toisiaan huimasti aseitaan heristäen, etenevät, syöksyvät toistensa kimppuun, pistävät, suorittavat seksti- ja kvarttiväistöjä ja kimmahtavat sitten äkkiä takaisin aloittaakseen liikehtimisensä uuteen tapaan. Kilvet kajahtelevat aseiden iskuista, ylen hurjaa hyökkäystä vastaan sanomattoman taitava puolustautuminen, ja molemmat yhdessä luovat inhimillisen taitavuuden ihmenäytteen. Mutta itämaat ihastelevatkin sotasilla-oloa paljon enemmän kuin sotaa itseänsä.
Kisojen siten jatkuessa ulkona kyläläisten huviksi Daher-heimon jälkeläinen vei meidät huoneisiinsa tarjotakseen tavanomaisia pikkuruokia. Pitkälle pöydälle oli sijoitettu lukemattomia kulhoja, — siinä oli oliiveja, vuohenjuustoa, sardiineja, paistettuja ja suolattuja pistasiahedelmiä, tomaatti- ja ruokasalaattia, lihamakkaraa ja koviksi keitettyjä munia, munuaisia ja lampaanmaksaa. Vieraat nousivat kukin vuorollaan valtaamaan mieliherkkuansa käytellen joko sormiaan tai ainoata käytettävänä olevaa haarukkaa. Palan paineeksi juotiin olutta tai arrakkia.
Tätä aloittelua seuraava varsinainen ateria oli runsas ja loppumaton: lihamuhennosta ja riisiä, murekkeella täytettyjä kurpitsoja, kalaa happaman maidon keralla, kanapaistia kastikkeineen, kylmää liharuokaa; monenlaisia väliruokia, niiden joukossa juustosta ja hunajasta valmistettu »kenefe», ja »kešek el Fukara», hyytelömäinen kermavalmiste, jossa uiskentelee pistasioita; vihdoin jälkiruokia, jauhoista ja sokerista valmistettuja kuivia leivoksia ja kaikenlaisia hedelmiä, Libanonin mainioita hedelmiä: Tripolin oransseja, Edenin päärynöitä ja persikoita, ja Hasrunin luumuja ja aprikooseja. Aterian jälkeen jatkuivat maljapuheet ylenpalttisten kuvien ja määrättömien kohteliaisuuksien täyttäminä varsin myöhään.
Vasta kun aterian päätyttyä oli jälleen siirrytty parvekkeelle, tähtivälkkeisen taivaankannen alle, minun onnistui viedä syrjemmälle Nessib-ed-Daher ja saada hänet suurin piirtein kertomaan Khalil Khurin elämänvaiheista.
— Meidän sukumme ovat samaa alkujuurta, selitti hän. Mutta minä en tunne häntä. Täällä ei häntä tunne kukaan. Hän poistui maasta jo kauan sitten. Hänen kerallaan lähtivät Hame-veljekset, joiden sisar, Muntaha, on vielä elossa. Viimeksimainittu asuu kyläkunnan ylimmässä osassa; hän on leski, hänellä on lapsia ja lastenlapsia. Hänen veljensä eivät ole palanneet. Väitetään, että siihen on hyvä syy: vanhempi veli, Butros, kuuluu aikoinaan surmanneen miehen, joka oli ryöstänyt hänen sisarensa…
— Jamilen?
— Niin. Kuinka tiedätte hänen nimensä? He pitivät parempana lähteä merten tuolle puolen. Siellä he kuuluvat menneen naimisiin jonkun ranskalaisen kaivostenomistajan tytärten kanssa. Khalil Khuri on menettänyt vaimonsa ja lapsensa. Oletteko huomannut, kuinka hyvin hän puhuu kieltänne? He elivät kaikin eräässä pienessä Ranskan siirtokunnassa. He ovat ansainneet paljon rahaa. Ainakin niin väitetään. Enempää en asiasta tiedä.
Tämä keskustelu muistui jälkeenpäin mieleeni ja osoitti osaltaan minulle, kuinka legenda vääristelee todellisuutta asettamalla aivan helposti vainajan toisen sijaan ja tehden tuomiosta murhan…