V
VUORELLA.
Sopimuksemme mukaan lähdimme seuraavana päivänä, Khalil Khuri ja minä, kohti Kornet-es-Saudan huippua. Saattueeseemme kuului nyt vain kolme, neljä palvelijaa ja opas, kaikki ratsain kuten mekin, aasi, joka kuljetti mattoja ja ruokavaroja sekä karitsa, jonka oli määrä joutua teurastettavaksi vuoren huipulla ateriaamme varten ja joka kulki uhritiensä omin jaloin.
Me kuljimme seetrien ohi, joiden juhlallinen kokouspaikka sijaitsee kaksi tuhatta metriä merenpintaa korkeammalla. Niiden luo ehdittyä on lähdettävä pitkin polkua, joka on vaivoin erotettavissa, uraa, joka johtaa maanvieremien halki ja näyttää toisinaan puhkovan kallioita. Ratsumme tekivät ihmeitä. Me jäimme satulaan, mutta toiset ratsut jätettiin tielle erään fellahin hoiviin, lukuunottamatta tyyntä ja leppoisaa aasia, joka kuljetteli taakkaansa nuoren kuolemaantuomitun rinnalla. Dahrel-Kadibin solaan ehdittyä saavutetaan kapea tasanne, joka huomaamatta kohoten johtaa vuoren laelle. Me kuljimme matkan loppuosan jalan, koska ratsumme upposivat hankeen. Huipulle ehdittyämme saimme korvauksen ponnistuksistamme. Katse kohtaa toisaalla sinisen meren vaihtelevine rantoineen, Batrunin ja Tripolin väliset punaiset rantakalliot ja onnellisen Akkarin lahden rusottavat hiekkarannat; toisaalla leviää Bekkan hedelmällinen tasanko hohdellen jo kypsyneiden vehnä- ja kauravainioittensa kullassa ja leviten mieluisasti Libanonin ja karun ja villin Antilibanonin välimaalla. Pohjoisessa häämöttävä sinipunerva Ansarijen vuorijono osoittaa niitä maita, joissa asuvien allaniittien uskonto ja tavat ovat yhä vielä salaperäisyyden verhoamat.
Mutta suottahan viivyn näissä matkamiehen vaikutelmissa. En ole kumminkaan niitä suotta tähän merkinnyt. Niiden tehtävänä on olla kehyksenä ja tutustuttaa lukijaa maroniittien maahan ja tapoihin, jotka kumppanini otaksui liian tunnetuiksi pitääkseen velvollisuutenaan niitä kuvailla. Tämä Khalil Khurin keralla viettämäni päivä on jättänyt mieleeni erinomaisen selvän muiston. Me palasimme vasta illan tullen pysähdyttyämme matkallamme kaksi kertaa pitkäksi ajaksi, ensimmäisen kerran Dahr-el-Kadibin solassa, missä nautimme aamiaisen — ja millaisen aamiaisen: isäntäni oli varustanut tavallisen suuruksen lisäksi kalkkunan ja pari kanaa tarhastansa, Kadiša-joen kaloja ja kaikkia tasangon hedelmätarhojen hedelmiä — toisen kerran seetristössä, palatessamme. Niin hän kertoi minulle Jamilen koko tarinan, milloin ratsun selässä, kun tie ei ollut aivan huono, joten voimme ratsastaa vieretysten, milloin mainitsemieni pysähdysten aikana. Minä kehoitin häntä kertomaan, ja pitkäaikaisen vaitiolon rikkominen tuntui hänestä itsestään helpotukselta. Jätän nyt sananvuoron hänelle, jotten sopimattoman asiaanpuuttumisen nojalla tärvele tätä herkkää ja murheellista kertomusta, jota hän toisinaan höysti sananlaskuilla arabialaisten kertojien tapaan. Mutta tavannenko hänen äänenpainonsa? Seitsemänkymmenen vuoden ikäisen vanhuksen kertoman tarinan luulisi kuulostavan vanhanaikuiselta ja järjettömältä. Mutta hän kertoi kerrottavansa jälleen henkiin heränneen nuoruuden kiihkein tunnoin. Hän löysi puolen vuosisadan kuluttua sydämestään entisen tunteen, sen ainoan tunteen, joka oli tuonut hänen sydämeensä hurmiota jättäen sen vaille onnea. Ja tämä ikävuosista saatu voitto oli omituisen liikuttava. Siten hän mitä ihmeellisimmällä tavalla osoitti kunnioitustaan Jamilen kielletylle intohimolle…