II LUKU.
Kullankaivaja Donald Mac Alsh Silver Creekista Californiasta ollessaan sattumalta San Franciscossa, luki eräänä aamuna seuraavan palan San Francisco Heraldista:
Merkillinen merijuttu. — Mermaidin kapteeni J. E. Dawkins, joka on juuri saapunut satamaamme Liverpoolista, kertoo erään omituisen tapahtuman. Noin kymmenen päivää sitten laivan juuri lähdettyä kotisatamasta huomasi tähystäjä merellä esineen, jota hän luuli suureksi merikäärmeeksi, mutta joka lähemmin tutkittaessa havaittiin laivahylyksi. Paikkaa lähestyttäessä huomattiin siellä elävä olento, joka näytti pieneltä pojalta, ja joka ilmeisesti vielä oli elossa, sillä se tuntui pitävän kiinni taittuneesta maston jäännöksestä. Kiireesti irroitettiin pieni vene laivamiesten tehdessä merkkejä pojalle, että hän oli pelastettu. Epävarmuutta kesti noin puoli tuntia, silloin palasi venhe tuoden mukanaan sen ihmeellisen tiedon, ettei nähty olento ollutkaan poika vaan apina. Näyttäytyi hyödyttömäksi etsiä ihmisruumiita, ja luultavaa on, että suuri haaksirikko on tapahtunut. Ei tiedetä, mistä maasta laiva on ollut. Ainoana ohjeena siitä ovat kirjaimet »vorni» eräässä hylynosassa, mistä ilmeisesti voi muodostaa pelastusvenheen keulan. Mahdollisesti ovat nämä kirjaimet italiankielisestä sanasta »Livorni» jonka sataman laivaluetteloa parhaillaan tutkitaan.
Tässä uutisessa ei Donaldin mieltä — häntä kutsuttiin yleisesti Isoksi Donaldiksi — suinkaan kiinnittänyt apina, vaan Mermaidin saapuminen. Sillä kapteeni oli hänen ystävänsä ja oli tuonut hänelle tässä laivassa muutamia työkaluja kotoa. Vaikka »Iso Donald» oli nyt kullankaivaja, oli hän jo aivan poikana lähtenyt Scotlannista. Hänen isänsä oli pieni farmari Skyessä, ja tämän varhain kuoltua muutti perhe Amerikkaan. Koska Donald oli tullut San Franciscoon juuri noita työkaluja hakemaan, meni hän heti satamaan, ja Mermaidin' löydettyään astui laivaan. Kun ei kannella ollut ketään näkyvissä, istui Donald köysikasalle odottamaan. Tuskin oli hän ollut siinä kolmeakaan minuuttia, kun takkuinen pää ja kaksi kiiltävää silmää äkkiä työntyi esille luukusta, ja täysikasvuinen apina hypähti hänen eteensä tuijottaen häntä vasten naamaa. Tämän näyn pahasti säikähdyttämänä komensi Donald elukan menemään tiehensä, mutta juuri hänen tätä sanoessaan juoksi apina hänen taakseen ja kiersi pitkät, karvaiset käsivartensa Donaldin kaulaan. Kullankaivaja ravisteli sitä peloissaan ja koetti juosta rannalle, mutta apina seurasi iloisesti hyppien hänen ympärillään ja ajaen häntä takaa pitkin satamaa. Pian Donald kuitenkin huomasi, ettei apina tarkoittanut mitään pahaa, ja muutamia päiviä myöhemmin keksi hän, mistä tuo äkillinen kiintymys vieraaseen johtui. Kapteeni kertoi hänelle, ettei apina tiettävästi milloinkaan ennen ollut käyttäytynyt sillätavoin. Donald muisti, että äkisti puhuessaan apinalle hän oli käyttänyt keltinkieltä. Luulen, että hänen säikähtäessään tuo poikuusaikojen kieli oli tullut hänen huulilleen, ja vaistomaisesti käytti hän sanoja: »Imich air falbh», mikä merkitsee: »Mene pois». Donaldin huomio kiintyi tähän seikkaan sen johdosta, että milloin hyvänsä hän myöhemmin käytti ylämaan murretta, apina silminnähtävästi ilostui. Tämän omituisuuden voi kullankaivaja selittää ainoastaan siten, että apina aikaisemmin oli kuulunut jollekulle keltinkieltä puhuvalle henkilölle — selitys, jota ihmiset yleensä nauravat. Siitä huolimatta pysyi kullankaivaja väitteessään, että apina ymmärsi kelttiä, ja hän puhui harvoin sille mitään muuta kieltä. Luonnollisesti sanovat ihmiset, että Donald aivan yksinkertaisesti tahtoi näyttää osaavansa kahta kieltä. En tiedä, ostiko kullankaivaja apinan, vai antoiko kapteeni sen hänelle, tai karkasiko se, mutta varmaa on, että tästä lähtien se kuului Donaldille. Kun hän jätti laivan työkaluineen, seurasi apina mukana juosten koko tien hänen kintereillään kuin koira kunnes hän pääsi asuntoonsa. Kun kullankaivaja meni huoneeseen ja sulki ovensa, jäi apina ulkopuolelle. Kymmenen minuuttia sen ilmestymisen jälkeen olivat kaikki San Franciscon pojat kerääntyneet tälle kadulle. Heitä oli tungokseen asti oven ympärillä, niin että liikenne miltei senvuoksi pysähtyi; ja poliisin täytyi tulla paikalle. Tämä oli melkolailla vihoissaan huomatessaan, että vain apina esitti voimisteluharjoituksia ovenkolkuttimessa. Soittaen rajusti kelloa määräsi hän Donaldin päästämään sisään apinansa. Tämä vastasi lempeästi, ettei ollut apinasta vastuussa, mutta poliisi sanoi, että hänet haastettaisiin oikeuteen »liikenteen sulkemisesta ja rauhan rikkomisesta», jollei hän ottaisi vierastaan vastaan. Siksipä oli Donaldin alistuttava, sillä hän näki, ettei San Franciscossa olisi rauhaa ennenkuin tuo itsepäinen elukka olisi saanut tahtonsa täytetyksi ja olisi onnellisesti oven sisäpuolella. Sinä yönä oli Donaldilla vakava keskustelu apinan kanssa tämän istuessa suorana tuolillaan illallispöydässä. Hän sanoi sille, että jos se käyttäytyisi siivosti, ottaisi hän sen mukaansa kalliovuorille kultaa kaivamaan. Apina näytti ymmärtävän, sillä se laski alas juustomöhkäleen, jota se parhaillaan söi, hyppäsi tuoliltaan ja painautui Ison Donaldin kylkeen. Vain yksi tapaus sattui enää tänä yönä: Donald antoi apinalle nimen. Hän risti sen »Tarriaiseksi» — koska se oli takertunut häneen kiinni.